Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Ennen tarinan kirjoittamista kannattaa kuitenkin kerrata muutamia asioita. Näin kirjoittamisesta itsestään tulee helpompaa, sekä se helpottaa myös ylläpidon työskentelyä. 

- Kirjoita yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa muodossa, sekä imperfektissä tai preesenssissä. "Kannoin ylpeänä nappaamani jäniksen saaliskasalle." tai "Villitassu kantaa ylpeänä nappaamansa jäniksen saaliskasalle."

- Kirjoita joko Nimi-kenttään tai tarinan alkuun kissasi nimi sekä klaani. Villitassu, Jokiklaani

- Puhe kirjoitetaan "näiden" väliin. "Mitä teemme tänään?" Villitassu kysyi mestariltaan. Huom! Lainausmerkkejä käyttäessä kiinnitä huomiota pilkun ja pisteen rooliin. Mikäli lause ei loppuu kysymys- tai huutomerkkiin, lauseen loppuun ei laiteta pistettä. Kun taas lause on tavallinen puhe, laitetaan pilkku viimeisen lainausmerkin ulkopuolelle. Tässä tapauksessa se menisi näin: "Menen tänään metsästämään", Villitassu kertoi. Lauseen jälkeen tuleva sana kirjoitetaan pienellä, ellei kyseessä ole erisnimi. 

- Puhe aloitetaan aina seuraavalta riviltä. Tämä tekee tarinoista selkeämpiä, sekä tuo lisää pituutta. 

Villitassu seurasi kiinnostuneena vanhemman kissan kulkua.
"Olemmeko varmasti oikeassa paikassa?" hän kysyi.

- Pidä tarinat realistisina. Soturikissojen maailmaan eivät kuulu lentävät lehmät tai sateenkaarioravat. Toki kissasi voi nähdä poikkeuksellisia unia, mutta hahmon niin sanotussa oikeassa elämässä realistisuus kunniaan. 

- Et saa tappaa tai haavoittaa NPC-hahmoja ilman ylläpidon lupaa.

- Suuret vaaratilanteet, kuten ketun johdatteleminen leiriin, täytyy olla etukäteen sovittu ylläpidon kanssa. 

- Et saa kirjoitella unissasi tapaamisistasi Tähtiklaanin tai Pimeyden metsän kissojen kanssa ilman ylläpidon lupaa, ellet ole parantajaoppilas, parantaja tai päällikkö.

- Kokemuspisteiden määrä riippuu hyvin paljon tarinasi laadusta ja pituudesta. Jatkuvasti silmäänpistävistä kirjoitusvirheistä miinustetaan. 

Tästä näet milloin vuodenaika tms. vaihdetaan.

Vuodenaika: Lehtisade  varhainen alku
Sää: Suurimmin osin pilvistä ja sateista.
Lämpötila: Päivisin noin +10ºC, öisin voi lähentyä -8ºC

 1  2  3  4  >

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kuusi plus kahdeksan?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Kuu

28.11.2017 09:46
Kirjotassu-Tuuliklaani

Kirjotassu heräsi siihen, että sade kasteli hänen kirjavan turkkinsa läpimäräksi. Kirjotassu murahti ja nousi istumaan. Hän katsahti aukiolle ja näki Valkoturkin tulevan kohti.
*Hiirenpapanat,* Kirjotassu manasi. Sen lisäksi että oli märkää, hän joutuisi harjoittelemaan vesisateessa nummien keskellä. Valkoturkki tuli oppilaansa luo, ja huomasi tämän ilmeen. Hän tajusi, että tänään tulisi olemaan hankala päivä.
”Lähdetään harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Lakkatassu ja Tuulitähti tulevat mukaan myös”, Valkoturkki maukui. ”Joten olehan kunnolla.” Kirjotassu nyökkäsi ja nousi vuoteeltaan.
”Voinko kuitenkin syödä ennen sitä?” hän kysyi.
”Syö toki, mutta ole nopea. Tuulitähdellä ei ole koko päivää aikaa odottaa”, Valkoturkki vastasi. Kirjoturkki säntäsi tuoresaaliskasalle, jossa oli epätavallisen paljon riistaa siihen nähden, että oli jo lehtikato. Hän nappasi hiiren ja istahti syömään sitä. Nuoren kollin viereen istahti joku. Se oli Lakkatassu. Tämä istui ja tipautti toisen hiiren eteensä.
”Hei Kirjotassu”, tämä sanoi.
”Hei vaan”
Lähdemme kuulemma yhdessä harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Eikö olekin hauskaa?” Kirjotassu nyökkäsi suu täynnä hiirtä, kun Lakkatassu jatkoi.
”En olekaan harjoitellut paljoa liikkeitä. Tuulitähti on opettanut joitakin liikkeitä, mutta en osaa paljoa. Entä sinä?”
Nämä ovat ensimmäiseni”, Kirjotassu myönsi.
”Sitten olemme tasaisia”, Lakkatassu iloitsi.

He saapuivat harjoittelualueelle. Kirjotassu oli unohtanut jo kiukkuilunsa, olihan päällikön ja tämän oppilaan kanssa harjoitteleminen aivan erityinen juttu. Hän seisahtui Lakkatassua vastapäätä ja katsoi tätä.
”Aloitetaan taktikoinnilla”, Tuulitähti sanoi. ”Kun taistelet, niin kannattaako vihollisen antaa nähdä sitä minne tähtäät?”
”Ei!” oppilaat sanoivat kuin yhdestä suusta.
”Miksi?”
”Se antaa viholliselle etulyöntiaseman, ja siten se voi tehdä jotain muuta”, Lakkatassu sanoi.
’Ja jos tuijottaa jonnekin muualle, niin vihollinen varautuu, että tähtäät sinne, mutta teetkin yllätyshyökkäyksen jonnekin muualle”, Kirjotassi jatkoi.
”Oikein hyvä. Kokeillaan nyt käytännössä”, Valkoturkki maukui. ”Kirjotassu, aloita sinä.” Lakkatassu seisahtui keskelle ja Kirjotassu valmistui. Hän päätti ottaa kohteeksi jalat, mutta tuijotti Lakkatassun korvia. Sitten hän hyökkäsi. Kirjotassu huomasi makaavansa rähmällään maassa. Lakkatassu seisoo hännänmitan päässä.
”Mikä hänellä meni pieleen?” Tuulitähti kysyi.
”Kirjotassu vaihtoi katseensa jalkoihin viime hetkellä, niin osasin väistää”, Lakkatassu selitti. Valkoturkki nyökkäsi.
”Vaihdetaan osia.” Kirjotassu asteli keskelle, Lakkatassua vastapäätä. Kirjava oppilas näki, että Lakkatassu katseli hänen varpaitaan, joten arveli tämän hyökkäävän ylemmäs. Arvaus osui oikeaan, mutta Kirjotassu ei ehtinyt väistää; kun Lakkatassu tuli päälle. Kirjotassu tointui nopeasti ja kamppasi Lakkatassun jalat alta. Lakkatassu humpsahti naamalleen, ja Kirjotassu seisahtui.
”Oikein hyvin molemmilta”, Tuulitähti maukui. Kirjotassua kihelmöi. Ei ollut yleistä; että sai kehuja päälliköltä.
”Kirjotassu opettelee vielä nopeutta, mutta muuten hienosti meni”, päällikkö jatkoi. ”Lähtekäämme nyt kohti leiriä.”


Vastaus:

Taisteluhajroitukset ilmeisesti suiojuivat hyvin :3 Adjektiivejä voisi olla enemmän, joka toisi enemmän pituutta tarinaasi!

[*Hiirenpapanat,* Kirjotassu manasi.]
--> Pilkku lainausmerkin ulkopuolelle! Eli:
{*Hiirenpapanat*, Kirjotassu manasi.]
[”Hei vaan”]
--> Muistathan, jos haluat jättää puhevuoron ilman johdatuslausettta, laita piste ennen viimeisinrä lainausmerkkiä. Eli:
{"Hei vaan."}

9 pistettä!
- Kamikaze (2.12.2017)

Nimi: Närhitassu, Jokiklaani

26.11.2017 17:39
Närhitassu tassutteli iloissaan leiriaukealle. Oppilas oli jo ehtinyt unohtaa eiliset toilailunsa, ja nuuskaisi vain kosteaa aamuilmaa. Närhitassun nenään osui myös vesimyyrän tuoksu, ja hänen katseensa kääntyi automaattisesti tuoresaaliskasaan. Eiliseltä oli vielä jäänyt kaksi vesimyyrää ja piskuinen kala. Närhitassun vatsa kurisi, mutta hän päätteli ettei saisi syödä ennenkuin olisi tehnyt jotain klaaninsa eteen. Noin piskuisen kasan pois mussuttaminen olisi sitäpaitsi aika röyhkeää, ja parasta olisi syödä vasta kun aamupartio olisi palannut ja kuningattaret olisivat saaneet osansa.
“Mitä me tänään teemme?” Närhitassu uteli Pantterivarjolta kävellessään tämän luokse.
Pantterivarjo katsoi oppilaaseennsa ja vastasi: “Kuningattarien ja sotureiden pesät tarvitsevat lisää pehmusteita. Nyt on hyvä kerätä vesiheiniä ennenkuin lumi sataa ja ne mädäntyvät.”
Närhitassun naama venähti.
“Miksi emme voi harjoitella taistelutaktiikoita? Tai käydä edes metsästämässä!”
Pantterivarjo pudisti päätään.
“Olisimme muuten menneet, mutta ajattelin että sinä et nyt lähtisi kauas leiristä vähään aikaan.”
Närhitassu kurtisti kulmiaan, mutta oli tehtävä, mitä käskettiin. Soturitkin tekivät kaikki hommansa mukisematta.

Närhitassun käpälät upposivat märkään mutaan. Hänen turkkinsa oli jo litimärkä ja järkyttävän likainen. Naaras yritti kiskoa heinää irti, mutta hän lipsahti rähmälleen ja sai hampaidensa väliin inhottavan kuidunsuikaleen.
“Hiirenpapanat!” hän vinkaisi.
“Tyhmä heinä!”
Pantterivarjo laski nipun siististi irrotettuja, kuivia heiniä kivelle, jonka he olivat yhdessä valinneet paikaksi kerätyille korsille, se nimittäin oli yksi ainoista kuivista paikoista joen reunalla.
“Sinun täytyy toimia terävämmin ja tarkemmin”, Pantterivarjo sanoi, siirtämättä katsettaan Närhitassuun.
“Pyh, kuulostaa ihan siltä kuin puhuisit jostain tappelusta”, Närhitassu mutisi noustessaan mudasta.
“Eikä tämä mitään kieppumisiskuja ole, tämä on korsienkeruuta!” hän jatkoi tiukalla äänellä.
“Kuule, voi olla niinkin, että tässä opitut taidot ovat hyödyllisiä sotureillekin: Kärsivällisyys, varovaisuus, tarkkaavaisuus…”, Pantterivarjo selosti, “... se ettei hosu ja se että uskaltaa liata turkkinsa mutaan.”
Närhitassu katsoi mestariaan hieman närkästyneenä, miettien yrittääkö tuo näsäviisastella vai onko ihan tosissaan. Naaras kuitenkin suoristi selkänsä, läimäsi lähintä heinänkortta, taittoi sen tassullaan ja katkaisi sen hampaillaan mahdollisimman tyvestä.
Pantterivarjo naurahti: “No nyt alkaa sujua. En olisi uskonut, että ensimmäinen asia minkä opetan oppilaalleni on että miten katkaista heinä!”
Närhitassu tuhahti, ja katkaisi toisen korren samalla lailla. Hän laski kasaan kolme heinää, ja jatkoi työtä hiljaisuudessa.
“No, onneksi ei tule räntää”, hän ajatteli.
Metsältä palaavat soturit kävelivät heidän ohitseen, ja Närhitassu tunsi kuonossaan ihanasti kutkuttelevan kalan hajun. Hänen vatsansa kurisi vaativasti.
“Hiljaa nyt, maha! Minulla on vielä paljon työtä tassuillani, joten juuri nyt ei olisi paras aika ruveta nälkäiseksi”, Närhitassu ajatteli jopa tuskaisesti.
Hän katkaisi vielä noin kahdeksan heinänkortta kasaan, kunnes Pantterivarjo kehotti sen jo riittävän.
“No niin, ota sinä puolet suuhusi niin minä kannan loput.”
Närhitassu nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. He kävelivät leiriin, Pantterivarjo vei osuutensa pentutarhalle, joten Närhitassu vei omansa soturien pesään.
Hän laski heinät kuivalle pohjalle ja selitti: “Makuualustaksi.”
“Hyvä hyvä”, laukaisi joku soturi pesän perältä, “Kunhan et levitä sitä mutaa ihan yltympäriinsä.”
Närhitassu nyökkäsi hämillään, ja poistui äkkiä peruuttaen. Hän pesi itseään hiukan leiriaukiolla istuessaan, ja etsi katseellaan mestariaan. Närhitassu päätteli tuon olevan edelleen pentutarhassa, ja asteli sinne.
“Hei, Pantterivarjo?”, Närhitassu uteli.
“Mietin vain, että saisinko haukata jotain?”
“No, miksi ei”, kuului Pantterivarjon vastaus.
Närhitassu veti päänsä pois maidontuoksuisesta tilasta, ja loikki tuoresaaliin tuoksua kohti. Tuoresaaliskasaan oli kyllä tullut täydennystä: kasassa oli vesimyyriä, muutama pieni kala ja puolikas siitä isonkokoisesta, jonka Närhitassu oli nähnyt soturin tuovan leiriin.
“Joku on syönyt siitä jo puolet. Viitsisinköhän itse ottaa pienen palan?” hän mietti.
Lopulta Närhitassu päätyi valitsemaan pulskan vesimyyrän, ja hän siirtyi syömään sitä aukealle.

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina! Tosin huomasin yhden tarinassasi toistuvan virheen:

[Pantterivarjo katsoi oppilaaseennsa ja vastasi: “Kuningattarien ja sotureiden pesät tarvitsevat lisää pehmusteita. Nyt on hyvä kerätä vesiheiniä ennenkuin lumi sataa ja ne mädäntyvät.”]
--> {Pantterivarjo katsoi oppilaaseensa ja vastasi:
"Kuningattarien ja sotureiden pesät tarvitsevat lisää pehmusteita. Nyt on hyvä kerätä vesiheiniä ennen kuin lumi sataa ja ne mädäntyvät."}
Jos laitat ennemmin puhevuoroa kaksoispisteen, niin lause kirjoitetaan seuraavalle, ei samalle riville.

Pisteet 14 pistettä!
- Kamikaze (2.12.2017)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

22.11.2017 11:58
Kylmä tuuli puski vaaleanruskean naaraskissan turkkia, kun tämä istuskeli parantajien pesän edustalla vahtimassa klaanilaisiaan. Mäntymarja pystyi tuntemaan, kuinka kylmä tuuli enteili ensilumen tuloa. Naaraskissa huokaisi pitkään, sillä hänen harteilleen jäävä taakka tuntui niin suurelta. Hänestä tulisi parantaja pian, ehkä jopa liiankin pian.
Koilennon tila huononi hetki hetkeltä, vaikkei parantaja sitä halunnut näyttääkään. Mäntymarjan mielessä kummitteli vain yksi asia - se, että huomenna aamulla, hän olisi parantaja, eikä Koilentoa olisi enää olemassakaan. Vihreäsilmäinen kissa nousi ja päätti mennä katsomaan sisaruksiaan, se oli ainoa asia, joka piti hänet pirteänä.
Mäntymarja jolkutti leirin lävitse pörhistellen turkkiaan. Hänen mieltään lämmitti aina emonsa näkeminen - ja nyt etenkin pentujen näkeminen. Mäntymarja sukelsi pentutarhan suuaukosta sisään, ja hänet toivotettiin heti tervetuulleeksi ilosilla kiljahduksilla. Hänen emonsa Sananjalkaturkki oli muutama päivä sitten synnyttänyt Tuuliklaanille terveen pennun - Aarnipennun.
"Mäntymarja!" kuului pieni riemunhuudahdus, huutaja oli kultaisen kellertävä pentu. Mäntymarja kohotti katseensa tassuistaan ja hymyili lämpimästi pikkuveljelleen vastaten:
"No hei, Aarnipentu."
"Mukavaa, että tulit käymään", Sananjalkaturkki kehräsi ja katsoi emollisesti kahta jälkeläistään, "mitä Koilennolle kuuluu?"
"Tila huononee vähän väliä, mutta toistaiseksi hän on vielä hengissä", Mäntymarja naukaisi surulliseen sävyyn, mutta vaihtoi aihetta nopeasti, "onko Aarnipentu syönyt hyvin?"
Sananjalkaturkki katsoi pahoittelevasti tytärtään ja naukaisi sitten pehmeästi:
"On hän, muutenkin vaikuttaa täysin terveelle."
"Hienoa", Mäntymarja hymyili lempeästi ja katsoi ihannoiden pikkuveljeään. Tuollainen turkin väri oli erittäin harvinainen, mutta eniten Mäntymarja rakasti Aarnipennussa silmiä - todella voimakkaan vihreät silmät loistivat päättäväisyyttä ja voimaa. Mäntymarjalla oli tunne, että hänen pikkuveljestään kasvaisi vielä hieno soturi Tuuliklanille ajan kanssa.
"Mitä sinä oikein toljotat?" yhtäkkiä Aarnipentu tiuskaisi. Mäntymarja hymyili ja naurahti Aarnipennulle vastaukseksi:
"Enhän minä mitään, kunhan mietin, että sinusta tulee joku päivä hieno soturi Tuuliklaanille." Aarnipennun tummat silmät syttyivät ilosta ja innosta, ja pentu alkoi hyppelehtimään paikoillaan sanoen:
"Oikeastiko?"
Samassa pentutarhan sisäänkäynti rasahti, ja esiin asteli Tuuliklaanin voimakastahtoinen varapäällikkö, Piikkiherneturkki. Sananjalkaturkin pää nytkähti ja hän painoi katseensa häpeällisen näköisenä kohti maata. Mäntymarja kummisteli tätä reaktiota, muttei välittänyt tai edes huomioinut sitä sen enempiä.
"Iltaa, Piikkiherneturkki", Mäntymarja naukaisi kohteliaasti ja nyökkäsi tälle kunnioittavasti. Piikkiherneturkki toivotti illat ja nyökkäsi päätään samoin. Mäntymarjaa hämmensi, että varapäällikkö nyökkäsi hänelle, sillä hän oli tottunut olemaan parantajaoppilas, joka saa vasta kunnianosoituksia astuessaan virallisesti parantajan tehtäviin.
"Menenkin tästä hoitamaan muutaman asian", kaunis parantajaoppilas naukaisi ja poistui hiljaa pentutarhasta. Mäntymarja jolkutti leirin lävitse, jossa oli hiljainen tunnelma. Kaikki tiesivät, että huomenna Koilento olisi poissa ja että Mäntymarja olisi siitä lähtien parantaja. Kaikki halusivat viettää mahdollisimman paljon aikaa parantajan kanssa, sillä kaikkia pelotti ja huoletti se, että kuinka Mäntymarja hoitaisi velvollisuutensa. Kumminkin Mäntymarja oli ollut vain hetken oppilaana, kunnes hänet yllennettiin.

Lopulta se pahin tuli vastaan - ilta. Mäntymarja istuskeli tunkkaisen parantajan pesän nurkassa hengittäen syvään. Pian olisi aika mennä nukkumaan, joten hänen ja Koilennon pitäisi jo pian hyvästellä toisensa. Vaaleanruskea oppilas vihasi hyvästejä, etenkin jos piti hyvästellä joku itselleen tärkeä henkilö.
Koilento raahusti parantajien pesään hiljaisena. Mäntymarjakaan ei sanonut sanaakaan, koska hiljaisuus tuntui niin painavalta. Lopulta lumenvalkoinen naaraskissa rikkoi hiljaisuuden muurit.
"No niin, aikani on melkein koittamassa. Kai sinullekin pitäisi sanoa jotain", naaraskissa naukaisi.
"Voisi olla hyvä idea", Mäntymarja naurahtaa mestarillensa vaivautuneena ja hermostuneena. Koilento ei ollut koskaan tälläinen, hiljainen ja vaivaantunut. Koilento vilkuili oppilastaan ja hymyili sitten:
"Älä luota kissoihin, jotka katsovat sinua kieroon. Sinunlaisesi kissa ansaitsisi paljon enemmän, mitä tulet koskaan saamaan. Älä koskaan käänny katsomaan taaksesi, kun yrität liikkua eteenpäin. Taaksepäin katsominen on ansa. Toivon, että tulet olemaan tarpeeksi älykäs ja vältät sellaiset vitsaukset. Sinusta tulee hyvä parantaja, jos joku koskaan väittää jotakin muuta, se ei pidä paikkaansa", Koilento naukaisi viimeisen elämänohjeensa ja lisäsi, "olet minulle kuin tytär, joten älä tee mitään tyhmää menettääksesi kaiken mitä olet saanut."
Mäntymarja meni sanattomaksi, eikä pystynyt vastaamaan mitään. Koilento hymyili vielä hänelle ja raahusti kohti nukkumapaikkaansa. Samassa kissan päähän juolahti, ettei jos hän sano mitään, vielä kun on aikaa - hän tulisi katumaan sitä myöhemmin.
"Teen parhaani noudattaakseni neuvojasi, sinäkin olet ollut minulle kuin emo näiden kuiden aikana. Mutta lupasit silloin joskus, että aiot auttaa minua saavuttumaan suuruuden ja selvittämään epäselvät sotkut", Mäntymarja sanoi.
"Suuruus on sitä, että hoidat velvollisuutesi ja että huomioit muut. Olet jo saavuttanut sen, koska kun huomenna minua ei enää ole, otat vastuun ja sinua tullaan kunnioittamaan, jos hoidat jatkossakin velvollisuutesi. Ja se sotku, joka liittyy sinuun, on niin suuri, ettei se minun heiniäni enää ole", Koilento naukaisi äänessä mahtavuutta ja epäselvyyttä, "ja se sotku, josta puhumme, on sinun perheesi."
Sanattomuus valtasi Mäntymarjan, ja Koilento katosi omaan pesäänsä, kehtoonsa, josta tulisi hänen kuolinpetinsä. Mäntymarja ei voinut käsittää asiaa. Parantajaoppilas oli aina tiennyt, että kaikki hänen elämässään ei ole oikein. Hän muisti sen tunteen, kun Koilento oli kertonut, että tulevaisuudessa saadaan selville kyllä kaikki sotkut, joiden takia hänen elämäsä oli ikään kuin sumun peitossa. Mutta se oli täysin uutta, että se sotku oli Mäntymarjan oma perhe. Miten hänen perheensä - siis Sananjalkaturkki ja Aarnipentu - olisivat voineet aiheuttaaa ison sotkun, jonka takia parantajaoppilaan elämä olisi epätodellista? Osa Mäntymarjasta kumminkin tiesi, mistä oli kyse. Kissa ei ollut saanut koskaan tietää isänsä nimeä.

Lopulta aamu koitti, kun Mäntymarja heräsi, hän tajusi, ettei kaikki ollut oikein. Pala naaraskissan kurkussa esti tätä hengittämästä. Vaaleanruskea kissa nousi ja huokaisi jännittyneenä pitkään. Sitten Mäntymarja pidätti hengitystään, kun hän asteli Koilennon pedin vierelle. Parantajan kyljet eivät enää kohonneet. Silloin Mäntymarja tiesi, että hän olisi tästä lähtien vastuussa koko klaanin kissojen terveydestä, yksin. Sitten Mäntymarja lausui sanat, jotka saattaisivat Koilennon Tähtiklaaniin:
"Koilento, olkoon sinulla suojaisa nukkumapaikka, nopea askel ja hyvä pyyntionni."

// joo aika sekava XDD sainpahan sentään kirjotettua! saattaa olla kirjotusvirheitä, koska näppäimistö on aika paske.

Vastaus:

Höpsistä mikään sekava ollut :3 Ihana Aarnipentu, en malta odottaa tästä lisää lukemista. Koilennon ja Mäntymarjan viimeinen keskustelu oli sydäntä särkevää luettavaa ja tarinan loppuminen saattelusanoihin oli erityisen hyvä veto. Toivottavasti Mäntymarja selviää täyden parantajan taakasta, joka tälle Koilennon kuoleman jälkeen on nyt pudonnut :>

Pisteitä 18.

- Naru (23.11.2017)

Nimi: Hämärätassu, Varjoklaani

19.11.2017 21:25
Kosketin Punasulan kuonoa hieman vastahakoisesti nenälläni. Muistin, kuinka olin pienenä pentuna pelännyt kollia hänen arpensa vuoksi ja nyt hänestä tuli mestarini. Klaani hurrasi nimeäni ja seremonian jälkeen kissat alkoivat lähteä muihin askareisiin. Jäin kahden mestarini kanssa.
"Mitä me teemme ensin?" kysyin varovasti arpinaamaiselta kollilta. Hän katseli minua arvioivasti vaaleilla silmillään. En pitänyt siitä yhtään, sillä tiesin näyttäväni vastasyntyneeltä linnunpojalta, jolla oli ylikasvaneet jalat.
"Voisimme mennä kiertämään Varjoklaanin rajat. Sinun on alkajaisiksi opittava kulkemaan klaanimme reviirillä", Punasulka ilmoitti. Hänen äänensä ei ollut läheskään yhtä tumma, kuin mitä arven perusteella saattoi ajatella. Seurasin häntä ulos metsään. Heti leirin ulkopuolella vastassa oli sateen ja havupuiden tuoksu. Tuoksuun sekoittui myös suon kaukainen tuoksu ja varhaisen lehtisateen haju. Tajusin, että kuulemani mukaan vaarallinen ja kylmä lehtikato oli tulossa. Onneksi siihen oli vielä monta kuuta. Havunneulaset hivelivät polkuanturoitani, kun Punasulka lähti johdattamaan minua ripeästi kohti rajaa. Kylmiä vesipisaroita putosi päälleni ja ravistelin itseäni. Lopulta mestarini pysähtyi. Haistoin Varjoklaanin voimakkaan tuoksun ja oletin, että olimme rajalla.
"Tämän rajan takana on vain metsää. Jos meillä olisi pulaa reviiristä, voisimme ottaa täältä niin paljon, kuin ikinä tahtoisimme", Punasulka maukui. Nyökkäsin ja hän lähti taas johdattamaan minua eteenpäin. Kuljimme märässä melko pitkään, kunnes näin puiden lomasta suuria rakennelmia.
"Mitä nuo ovat!?" ihmettelin ja katsoin Punasulkaa.
"Ne ovat kaksijalkojen pesiä. Niissä asuu myös kotikisuja. Älä koskaan mene kaksijalkalaan. Se on vastenmielinen paikka!" mestarini sähähti. Lupasin pysytellä kaukana haisevista rakennelmista ja päädyimme jatkamaan matkaa pitkin rajaa. Kaksijalkalan jälkeen näin pitkän lähes mustan viivan keskellä metsiä.
"Tuo on ukkospolku. Kaksijalkojen hirviöt kulkevat sillä", Punasulka selitti ennen, kuin edes ehdin kysyä mitään. Näin kaukaisuudessa kellertävät valot, jotka tulivat nopeasti meitä kohti. Ohitsemme kiisi valtava hirviö, jonka pyöreät jalat pitivät kamalaa mekkalaa ukkospolkua vasten. Säpsähdin vaistomaisesti kauemmas.
"Älä huoli, hirviöt eivät poistu polultaan, mutta älä mene polulle, koska siellä ne jyräävät sinut armotta", Punasulka maukui. Jatkoimme ukkospolun viertä ja pidin silmäni auki myrskyklaanilaisten varalta. Ukkospolun toisella puolella oli Myrskyklaanin reviiri. Näin kauempana partion, jossa oli kolme Myrskyklaanin soturia ja yksi oppilas, mutta en tiennyt heidän nimiään. He pysähtyivät kauemmas ja katselivat meitä, kun tassutimme kauemmas. Ärsyynnyin. Meillä oli oikeus kulkea omalla puolellamme ilman, että meitä tarvitsi koko ajan vahtia.
"Miksi se partio kyyläsi meitä?" kysyin ärtyneenä mestariltani, kun olimme kuulomatkan päässä.
"Myrskyklaanilaiset ovat vainoharhaisia", tämä vastasi lyhyesti. Pysähdyimme taas.
"Tästä pääsee ukkospolun ali. Tästä me menemme esimerkiksi kokoontumisiin, jolloin klaanin ei tarvitse ylittää ukkospolkua", Punasulka kertoi ja osoitti maassa olevaa koloa. Nyökkäsin. Ei olisi järkeä riskeerata kissojen henkiä kokoontumisten vuoksi. Toisaalta viholliset voisivat käyttää tunnelia hyökätessään, mutta luultavasti tunneli oli silti kannattava veto.
"Tietävätkö muut klaanit tästä?" kysyin.
"He tietävät, että käytämme tunnelia, mutta läheskään kaikki eivät tiedä sen sijaintia", mestarini vastasi. Nyökkäsin helpottuneena. Kiersimme vielä loput rajat sateisessa metsässä. Lopulta saavuimme leirin luo.
"Mene kysymään Sorasydämeltä onko hänellä kuivia sammaleita. Jos ei, meidän pitää kerätä niitä tuolta sateesta ja toivoa, ettet jäädy yöllä", Punasulka käski. Lähdin tassuttamaan kohti parantajan pesää.
"Sorasydän?" naukaisin astuessani sisään luolaan. Parantaja tuli esiin jostain luolan perältä ja katsoi minua kysyvästi.
"Tarvitsisin kuivia sammaleita", kerroin. Sorasydän nyökkäsi ja toi kuivia sammaleita pesän perältä.
"Tuossa ovat viimeiset. Voisitko tuoda minulle vähän sammalia? Voin laittaa ne kuivumaan", parantaja pyysi. Nyökkäsin ja livahdin ulos pesästä. Kipitin Punasulan luokse.
"Minun pitää viedä Sorasydämelle sammalia, jotta hän voi kuivattaa niitä", mumisin sammaleet suussa. Hämmästyin, kun mestarini sai selvää muminasta ja nyökkäsi.
"Vie nuo sammalet ensin pesään. Tulen mukaasi ja näytän sinulle paikan, josta voit kerätä sammalta", Punasulka maukui. Lähdin tassuttamaan kohti oppilaiden pesää. Huomasin Pörrötassun melko tuoreen tuoksun ja oletin kollin lähteneen pesästä vasta äskettäin. Mietin mihin laittaisin makuualuseni. Pesässä oli ainoastaan kaksi vuodetta ja huokaisin. Varjoklaanilla saattoi olla suuri reviiri, jota oli varaa laajentaa, mutta oppilaita oli vähän. Kasasin vuoteen nopeasti ja luikahdin takaisin aukiolle. Punasulka oli odottanut minua aukiolla.
"Tule!" hän murahti ja lähdimme taas ulos sateeseen. Juoksimme nopeasti havumetsässä. Lopulta mestarini pysähtyi. Jarrutin käpälät liukuen neulasmatolla.
"Miten lähtisit ottamaan sammalta irti tuon puun rungosta?" Punasulka kysyi. Repäisin kynsilläni irti tukon sammalta. Mestarini pudisteli päätään.
"Siihen jäi vielä kaikkea likaa. Sinun pitää ojentaa kynsiäsi todella pitkälle", mestarini ohjeisti ja näytti mallin. Puusta irtosi puhdas sammalliuska. Venytin kynteni äärimmilleen ja sain, kuin sainkin kaarnasta irti kauniin sammaltupon. Jatkoin samalla tavalla, kunnes minulla oli koossa keko märkää sammalta. Kynsiäni kivisti. Yritin napata kaikki sammalet suuhuni, mutta se oli haastavaa.
"Ota osa sammalista leukaasi, niin saat enemmän kuljetettua kerralla", Punasulka neuvoi taas. Otin osan sammalista leukaani ja osan suuhuni. Sitten lähdimme kohti leiriä. Vein sammalet pikaisesti Sorasydämelle ja tassutin sitten aukiolle. Astelin suoraan tuoresaaliskasalle, sillä minulla oli kamala nälkä. Valitsin kasasta mahdollisimman suuren sammakon ja asetuin syömään sitä. Aurinko alkoi jo hiljalleen laskeutua. Soturit puuhastelivat ympäri leiriä ja Varjotähteä ei näkynyt, mutta oletin hänen olevan metsästämässä tai muuta vastaavaa. Myöskään Pörrötassua ja Korppitassua ei näkynyt, mikä oli sääli, sillä olisin tahtonut tutustua muihin oppilaisiin. Söin sammakon loppuun ja päätin mennä oppilaiden pesään. Työnnyin sisään. Pesä tuntui autiolta, sillä siellä oli omani lisäksi vain kaksi vuodetta, joissa ei edes ollut ketään. Asetuin omalle alustalleni. Jonkun reuna pilkotti Pörrötassun alustasta ja astuin hieman lähemmäs. Tajusin, että se oli nahkeapintainen lehti. Hymyilin ja nappasin lehden makuualustan alta. Tutkin sitä hetken. Heitin sen ilmaan ja nappasin kiinni. Viskasin sen kauemmas ja vaanin lehteä. Hyppäsin lehden päälle, mutta pidin kynnet sisällä. Silloin muistin, että sehän oli Pörrötassun lehti. Toivoin, ettei Pörrötassu huomaisi ja suuttuisi. Laitoin lehden nopeasti takaisin ja menin taas omalle vuoteelleni. Nukahdin melko nopeasti ja olin unessa jo ennen, kuin toiset oppilaat edes tulivat takaisin pesään.

//Pörrö tai Korppi?

Vastaus:

Hienosti kirjoitettu tarina! Mielenkiintoista oli se, kuinka kerroit Hämärätassun ärsyyntyneisyydestä partion tullessa ohi :3 Jatka samaan malliin!

Saat 15 pistettä!
- Kamikaze (21.11.2017)

Nimi: Jäätassu, Myrskyklaani

18.11.2017 21:30
Jäätassu asteli piikkihernetunnelista Myrskyklaanin leirin aukiolle läpimärkänä. Soturioppilas kantoi suussaan jopa itseään märempää myyrää. Kolli kantoi saalinsa kuitenkin ylpeänä ja häntä pystyssä, sillä se oli hänen ensisaaliinsa ja hän oli napannut sen, vaikka se oli juossut pakoon kohtaloaan. Pöllösilmä viittasi hännällään oppilaalleen ja tämä asteli mestarinsa rinnalle.
”Saat kunnian syödä saaliisi ihan itse, sillä kukaan muu tuskin haluaa uitettua myyrää”, Pöllösilmä naurahti ja loi Jäätassuun pahoittelevan katseen.
”Selvähän se”, Jäätassu maukaisi kuitenkin ryhdikkäänä.
”Emme harjoittele enää tänään. Huomenna menemme hiekkakuopalle ensimmäisiin taisteluharjoituksiisi”, Pöllösilmä kertoi oppilaalleen. Jäätassu oli haljeta riemusta.
”Todellako?” oppilas kysyi innosta kylmyyden lisäksi täristen. Varapäällikkö vilkaisi oppilastaan tyynen rauhallisesti.
”Todella. Ole aamulla valmis harjoituksiin hyvin levänneenä”, tummanharmaa kolli totesi ja lähti sitten sotureiden pesälle. Jäätassu ei ollut uskoa korviaan. Hän pääsisi ensimmäisiin taisteluharjoituksiinsa huomenna! Tästä perinpohjaisesti innostuneena oppilas asettui aloilleen syödäkseen itse nappaamansa myyrän. Jäätassu repäisi ensimmäisen palan myyrästä ja nautti sen täysin rinnoin.
*Ensimmäinen oma saaliini*, kolli ajatteli pureskellessaan toista palaa myyrästä. Jäätassua ei oikeastaan ollenkaan haitannut se, että myyrä oli kastunut hänen kompastuessaan jokeen, vaan hänen mielestään se toi myyrään varsin raikkaan maun. Myyränsä syötyään kolli asteli oppilaidenpesälle ja pujahti sen sisään. Pesässä oli yleensä varsin ahdasta, sillä kaikki Myrskyklaanin kuusi oppilasta nukkui yönsä siellä, Jäätassu mukaan lukien. Nyt pesässä ei onneksi ollut muita kissoja kuin Jäätassu ja sinitabbykuvioinen Hämärätassu, joka tuhisi pienellä kerällä omalla sammalpedillään. Jäätassu asteli Hämärätassun ohi pesän perälle, jossa hänen oma petinsä sijaitsi. Valkoleukainen kolli istuutui ja alkoi kuivata turkkiaan pitkin nuolaisuin. Turkkiaan nuollessaan Jäätassu tajusi haisevansa ja maistuvansa aivan joelta. Kolli hymähti itsekseen.
*Eipä se minua haittaa ollenkaan*, tämä ajatteli lopulta turkkinsa kuivaksi saatuaan ja käydessään itsekin kerälle sammalpedilleen häntä asetettuna tarkasti etutassujen päälle.
*Huomenna aloitan oikean soturikoulutukseni*, Jäätassu riemuitsi mielessään ennen kuin sulki jäänsiniset silmänsä.

”Jäätassu! Tule, on aika lähteä harjoituksiin!” kuului terävä naukaisu oppilaidenpesän ulkopuolelta. Jäätassu raotti unisena silmiään, mutta virkosi sitten nopeasti ja nousi käpälilleen.
”Tulossa!” suuri soturioppilas vastasi mestarilleen ja ravisti turkistaan sammaleiden rippeet. Tämän jälkeen hopean hohtoinen kolli pujotteli muiden oppilaiden ohitse ja asteli ulos pesästä mestarinsa Pöllösilmän luo.
”Vihdoinkin”, Myrskyklaanin varapäällikkö Pöllösilmä tuhahti ja lähti astelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Jäätassu seurasi mestariaan ylpeänä odottaen kuitenkin pentumaisella innolla ensimmäisiä taisteluharjoituksiaan. Tuhkan harmaa mestari katosi Jäätassun edellä piikkihernetunneliin. Jäätassu oli aikeissa seurata mestariaan, mutta pysähtyi hetkeksi nähdessään sinikilpikonna värisen tabbykuvioisen oppilaan astelemassa takanaan.
*Vadelmatassu*, Jäätassu mietti ärtyneenä. Kyseinen naaras oli edellisenä päivänä varastanut hänen hiirensä aivan kuonon edestä. Sinisilmäinen kolli loi naaraaseen jäätävän katseen tämän astellessa lähemmäs. Samalla Jäätassu huomasi Vadelmatassun mestarin, Salamahännän astelevan kohti piikkihernetunnelia.
”Meinaatko kasvattaa juuret vai olitko menossa jonnekin?” Musta kolli murahti ja jäi seisomaan Jäätassun viereen odottavasti. Jäätassu ei vaivautunut vastaamaan, vaan hölkkäsi ripeästi oman mestarinsa perään.
”Minne sinä jäit haaveilemaan?” Pöllösilmä kysyi oppilaaltaan tämän hölkätessä mestarinsa rinnalle.
”Tuotah.., en minnekään”, Jäätassu sopersi lopulta. Pöllösilmä vilkaisi oppilastaan kirkkaan oransseilla silmillään ympäripyöreän selityksen takia. Kaksikko asteli kuitenkin lopulta Myrskyklaanin reviirillä sijaitsevalle hiekkakuopalle, jossa soturit harjoittelivat oppilaineen taistelemista ja puolustautumista. Jäätassu laskeutui Pöllösilmän perässä hiekkakuopan pohjalle. Harmaa varapäällikkö asteli muutaman hännänmitan päähän oppilaastaan.
”No niin. Mitä oikeastaan tiedät taistelemisesta?” Pöllösilmä maukaisi ja kääntyi Jäätassua kohden. Nuori kolli yllättyi hiukan kysymyksestä, mutta maukui vakaalla äänellä:
”Tiedän, että soturit eivät koskaan tapa, jos ei ole pakko tai vastustaja luovuttaa”.
”Hyvä, mitä muuta?” varapäällikkö istuutui tassuaan nuolaisten.
”Ruumiinrakenne vaikuttaa soturin tapaan taistella. Nopeat ja kevytrakenteiset kissat juoksevat ja väistelevät tehokkaasti, kuten tuuliklaanilaiset. Jokiklaanilaiset osaavat käyttää vettä ja märkää maastoa hyväkseen. Varjoklaanilaiset ovat usein tummaturkkisia ja hyödyntävät varjoja, me myrskyklaanilaiset taas olemme vahvarakenteisia ja osaamme kiivetä puihin, pärjäämme hyvin voimaa vaativassa taistelussa”, Jäätassu lopetti kertomisensa. Pöllösilmän silmät loistivat hitusen ylpeästi.
”Hienoa, tiedät jo aika paljon taistelemisesta. Teoriassa. Mutta entäpä käytännössä?” Pöllösilmä loi Jäätassuun haastavaan katseen. Jäätassu vastasi katseeseen vähintäänkin yhtä jäätävästi.
”Näytä taitosi”, varapäällikkö maukui oppilaalleen. Jäätassu jännitti lihaksiaan. Vaikka kolli oli vasta oppilas, tämä omasi jo jokseenkin kehuttavat lihakset ja vahvat lavat. Jäätassu loikkasi korkealle ilmaan, suoraan kohti mestariaan. Oppilas tiesi, että hänen mestarinsa väistäisi pitäen hyppyä säälittävänä yrityksenä, mutta varapäällikkö ei tietänytkään hopeisen kollin todellisia aikeita. Kesken hyppyään Jäätassu vaihtoi suuntaansa ja laskeutui mestarinsa sivulle. Heti laskeutumisen jälkeen Jäätassu hyppäsi tassut ojossa kohti mestarinsa kylkeä kaataen tämän helposti hiekkaan. Jäätassu perääntyi tyytyväisenä ja antoi mestarilleen tilaa nousta. Pöllösilmä nousi pöllyttäen hiekkaa turkistaan.
”Ihan hyvin hyökätty. Mutta olet liian varma voitostasi!” Pöllösilmä syöksyi kohti oppilastaan. Kookas Jäätassu ehti vain vaivoin siirtyä syrjään mestarinsa tassujen tieltä. Pöllösilmä oli kuitenkin vain ohjaillut oppilastaan ja pian Jäätassu sai tuntea jonkun vetävän takatassut hänen altaan. Jäätassu kaatui kyljelleen hiekalle avuttomana kuin vastasyntynyt pentu. Pöllösilmä antoi oppilaansa nousta ja karistaa hiekan turkistaan.
”Kuten sanoin, et saa olla liian varma voitostasi. Vaikka oletkin selvästi todella lahjakas taistelija jo nyt, liiallinen itsevarmuus koituu hyvin nopeasti kohtaloksesi”, Pöllösilmä maukui tasaisella äänellä. Varapäällikkö loikkasi jälleen kohti oppilastaan ja harjoitus päättyi Pöllösilmän voittoon. Kaksikko taisteli yhdessä vielä kerran, ja Jäätassu voitti mestarinsa toisen kerran.
”Hieno ottelu”, totesi mustaturkkinen Salamahäntä, joka oli astellut Vadelmatassun kanssa hiekkakuopalle. Pöllösilmä nousi ylös viiksiään väräyttämättä. Varapäällikkö oli juuri hävinnyt taistelun oppilaalleen Myrskyklaanin soturin ja tämän oppilaan edessä.
”Jäätassu osaa taistella hyvin”, Pöllösilmä totesi hitusen kuivasti ja siirsi katseensa jo pidemmän aikaa oppilaana olleeseen Vadelmatassuun.
”Salamahäntä. Et varmaankaan pistä pahaksesi, jos oppilaamme harjoittelisivat taistelua keskenään?” Pöllösilmä maukui. Jäätassun veri hyytyi suoniin samalla sekunnilla.
*Että mitä?*, paksuturkkinen kolli kauhistui. Salamahäntä katsoi varapäällikköä, ja Jäätassu rukoili Tähtiklaanilta, että musta kolli kieltäytyisi.
”Se on oikeastaan loistava idea”, Salamahäntä totesi ja asteli Pöllösilmän vierelle. Molemmat mestarit istuutuivat ja katsoivat odottavasti oppilaita.
*Kirottu tabbykuvioinen naaras!*, Jäätassu mutisi itsekseen, kun Vadelmatassu asteli hiukan varovasti Jäätassun eteen.
”No, ette voita toisianne tuijottamalla”, Pöllösilmä huomautti. Jäätassu jännitti lihaksiaan ja loikkasi kohti Vadelmatassua, kynnet piilossa, kuten harjoituksissa oli tapana. Vadelmatassu oli kuitenkin paljon pienempi ja ketterämpi kuin Jäätassu, ja väisti kollin loikan helposti. Jäätassu laskeutui hiekalle ja kääntyi kohti takanaan seisovaa Vadelmatassua.
*Naaras onkin nopeampi kuin luulin…*, Jäätassu totesi mielessään ja syöksyi uudelleen kohti Vadelmatassua.
”Muista, mitä olemme harjoitelleet!” Salamahäntä huusi Vadelmatassulle ohjeeksi. Vadelmatassu väisti Jäätassun hyökkäyksen jälleen, mutta kun kolli kääntyi ympäri Vadelmatassun kohdatakseen, oli naaras kadonnut näkyvistä.
”Mitä ihmettä?” Jäätassu maukaisi ja pyörähti ympäri hämmentyneenä. Vadelmatassua ei näkynyt missään. Jäätassu aukaisi suunsa jotakin sanoakseen, mutta kirjava möykky rysähti hänen selkäänsä. Jäätassu yritti karistaa Vadelmatassun niskastaan, mutta naaras roikkui kollin turkissa kuin takiainen. Kolli hypähteli ja yritti tavoittaa naarasta tassuillaan, mutta Vadelmatassu väisti epätoivoiset huitomisyritykset. Yllättäen paino katosi Jäätassun hartioilta ja Vadelmatassu hypähti kollin sivulle. Ennen kuin Jäätassu ehti väistää, Vadelmatassu vetäisi molemmilla etutassuillaan hopeiselta oppilaalta jalat alta. Jäätassu mätkähti hiekalle ilma keuhkoista karaten.
”Loistavaa”, Pöllösilmä maukui, kun Jäätassu nousi henkeä haukkoen pystyyn. Vadelmatassu seisoi vähän matkan päässä kollia ilmeettömästi katsellen.
”Miten.. miten sinä tuon teit..?” Jäätassu henkäisi, muttei saanut vastausta.
”Jäätassu, äskeinen taistelu oli tärkeä opetus sinulle itsevarmuutesi haitoista. Sinuna ottaisin oppia siitä”, Pöllösilmä maukui ja nousi.
”Eiköhän nyt ole aika palata leiriin”, varapäällikkö maukui ja lähti astelemaan pois hiekkakuopalta. Salamahäntä ja Vadelmatassu lähtivät Pöllösilmän perään. Jäätassu kuuli Salamahännän kehuvan naarasta nerokkaasta liikkeestä. Hopeinen kolli huokaisi, ravisti hiekat turkistaan ja lähti mestarinsa perään.

// Valmis vihdoin :3 //

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina! Kuvailit tosi hienosti taisteluharjoituksia, ja toivottavasti Vadelmatassu on jatkossa mukavampi Jäätassulle :3 Jäätassusta tulee joku päivä vielä hieno soturi!

Saat 20 pistettä!
- Kamikaze (21.11.2017)

Nimi: Närhitassu, Jokiklaani

18.11.2017 16:53
Hän kosketti kuonolla Pantterivarjon kuononpäätä.
“Närhitassu! Närhitassu! Närhitassu!...” klaani huusi.
Vasta nimetty oppilas tärisi jännityksestä, hänen viiksensä värisivät. Närhitassu katsoi tassujaan, ja hetken aikaa hänen mieleensä kiiri ajatus, ettei tästä tulisi mitään. Hän ravisti ajatuksen kuitenkin heti päästään, ja katsoi klaania, sitten mestariaan. Närhitassu oli nyt ihan oikea oppilas, Pantterivarjo mestarinaan ja edessään tie Jokiklaani soturiksi.

Närhitassu heräsi pesästään sammaltukko suussaan. Hän sylkäisi sen pois ja nousi oudosta mängerrysasennosta, johon oli näköjään kierinyt unissaan. Närhitassu katseli ympärilleen, ihmetteli vähän aikaa missä oli.
“Tämä ei kyllä näytä pentutarh…”, hän ajatteli, mutta muisti sitten eilen päätyneensä oppilaidenpesään.
Närhitassu kipitti pesästä pois, varoen herättämästä muita oppilaita. Aukealla oli vielä hiukan hämärää, lehtisateen kolea ilma leijui ympäriinsä. Aamu vaikutti siltä, että sadetta olisi tulossa.
“Huomenta!” Närhitassu hinnaksi, “kaunis Auringonnousu tulossa!”
Aukealla ei kuitenkaan naaraan harmiksi ollut ketään. Hän katseli ympärilleen leirissä, kunnes huomasi soturienpesän. Närhitassu lähti liikkumaan sitä kohti, mutta tajusi ettei antaisi ainakaan parasta ensivaikutelmaa repimällä heti ensimmäisenä päivänä mestariaan ylös. Naaraan siniset silmät vaeltelevat vähän aikaa leiriä, mutta hän ei saanut päähänsä järkevää ajatusta siitä, mihin ryhtyä kun kaikki muut loikoilivat pesissään. Lopulta hän vain kohautti olkiaan, ja päätti lähteä tekemään reviiriin ensikatsauksen, niin että olisi varautuneempi kun Pantterivarjo sitten lopulta nousisi ylös.

“Mihinkäs sinä olet lähdössä?” suuri punertava kolli kysyi Närhitassulta tämän tullessa leirin suuaukolle.
Närhitassu nielaisi jännittyneenä.
“E-en minnekkään, ihan tuonne vain…”, naaras yritti, mutta Tammitaivas loi häneen pistävän silmäyksen.
“Mitenkäs tuollainen pentu on näin aikaisin liikkeellä?” kolli kysyi, ja sai Närhitassun naurahtamaan.
“En minä ole mikään pentu, olen -tassu! Etkö sinä muista?”
Nyt oli Tammitaivaan vuoro naurahtaa.
“Enpä taida muistaa”, kolli nauahti vitsikkäästi.
“Kukas sinun mestarisi olikaan?”
Närhitassu muisteli vähän aikaa ja vastasi: “Pantterivarjo.”
“Jaaha”, Tammitaivas naukaisi, “Aurinkohan jo nousee, niin miksi minä en voisi käydä häntä herättämässä. Vastanimettyjä oppilaita ei ole hyvä jättää poukkoilemaan yksikseen, ja hänen vastuullaan sinä olet.”
Närhitassu jäi istumaan aloilleen, etutassulta toiselle kiikkuen, kun punaruskea kolli asteli haukotellen Soturienpesälle. Pian tuo tulikin takaisin, vierellään närkästyneen näköinen Pantterivarjo, jonka poskessa roikkui vielä kuivuneen vesiheinän suikale.
“Ai sinä olet jo hereillä”, tumma lihaksikas kolli lausahti Närhiturkille.
“Aivan”, oppilas vastasi ehkä hiukan ujona.
“Noh, yleensä mestarit joutuvat kiskomaan oppilaitaan pesistä eikä toisinpäin”, Pantterivarjo tokaisi.
“Luultavasti sinusta tulee kyllä enemmän riesaa kuin sellaisista oppilaista”, kolli naurahti,ja Närhitassu naurahti mukana.
“No niin, lähdemmekö sitten ensimmäiselle oppitunnillesi?” mestari kysyi. Heinä oli kadonnut tuon turkista.
Närhitassu nyökkäili innostuneena.
“Osaatkos arvata, mikä opetetaan oppilaalle aina ensimmäiseksi?”
Närhitassun siniset silmät suurenivat.
“Taisteluliikkeitä!” hän huudahti innoissaan.
Tammitaivas ja Pantterivarjo naurahtivat molemmat. Unisuus oli jo kadonnut Pantterivarjon vihreistä silmistä.
“Ei ihan vielä, ensiksi käymme katsomassa reviirin läpi, että opit kaikki saalistus paikat.”
Kolli lähti ulos leiristä, Närhitassu hänen peräänsä, ja Tammitaivas lähti hakemaan jonkun vartioon itsensä sijakseen.

“Joen vastarannalta alkaa Myrskyklaanin reviiri”, Pantterivarjo opasti, “mutta ei hätää, koko joki kuuluu kyllä meille.”
Närhitassu katseli joen toisella puolella levittäytyvää kiviröykkiötä. Se näytti kylmältä, jopa ikäänkuin hohkaavan kylmää. Närhitassun selkänahan läpi kiiri puistatus hänen ajatellessani kylmiä, kosteita kiviä.
“Nythän ne ovat jäätäviä, mutta Viherlehden aikaan ei taida parempaa paikkaa ollakaan. Ne keräävät Auringon lämpöä ja näyttävät niin mukavilta… harmi vain että nuo Aurinkokivet kuuluvat Myrskyklaanille.”
Pantterivarjon puheen aikana kihonut innostus solahti pois samaan aikaan kun Närhitassun korvat lupahtivat alas. Naaras jäi vielä katsomaan kaihoisasti kiviä, kunnes hänen mestarinsa muistutti häntä seuraamaan, ja Närhitassu juoksi kollin perään.

He olivat jo kävelleet pitkään, kun Närhitassu alkoi kuulla vaikeata kohinaa.
“Mikä tuo on?” hän kysyi.
“Ai tuo?” Pantterivarjo esitti vastakysymyksen. He kävelivät selvästi kohinan lähdettä kohti. “Se on putous.”
Närhitassu maisteli sanaa suussaan: “Putous… sehän voisi olla kaunis nimi kissalle.”
“Eikö ole vähän liian aikaista miettiä pentujen nimiä?”
“En minä sitä!”, Närhitassu tuskaisi. “Mutta olisi se silti hieno nimi.”
Pantterivarjo nyökkäsi: “Kieltämättä kyllä.”
Pienen hetken hiljaisuus, lukuunottamatta kohinaa heidän taustallaan. Putous oli kuitenkin äänestä päätellen edelleen kaukana.
“Eikös sinulle ollut aika vastikään syntynyt pentuja?” Närhitassu varmisti yhtäkkiä.
“Kyllä vain, Aamupentu, Loistepentu, Usvapentu ja Iltapentu”, Pantterivarjo naukaisi.
“Kauniit nimet.”
“Ja kauniita pentuja! Hienompia pentuja ei olekaan.”
Pantterivarjon kasvoista loisti isällinen ilo ja ylpeys. Närhitassu hymyili, kun näki mestarinsa niin onnellisena, korvat sojottivat pystyssä ja vihreistä silmistä loisti hymy.
Putouksen kuohu kuului nyt taas kovempana, ja Närhitassu näki oudon asian sojottavan rannalta. Se oli ikään kuin kieleke, mutta se oli puusta tehty ja ylettyi ihan vastarannalle. Mikä tahansa se oli, Närhitassu päätti ottaa siitä selvää. Hän juoksi oudolle puukielekkeelle. Pantterivarjo huudahti, ja juoksi oppilaansa perään. Kolli loikkasi Närhitassun päälle ja painoi tämän maahan. Naaraan kuonosta pääsi tuhahdus.
“Varovaisemmin!” Pantterivarjo sähähti.
“Emme ole vielä varmoja mikä tämä koko hökötys on, ja kaiken lisäksi, vastarannalla alkaa toisen klaanin reviiri!”
Närhitassu tunsi tuiman katseen selkäpiissän asti.
“Älä enää juoksentele päättömästi!” Pantterivarjo varoitti veilä, ja päästi sitten oppilaansa takaisin ylös.
“Nyt takaisin leiriin.”
Närhitassu lähti nolona mestarinsa perään, ja toivoi että olisi jättänyt välikohtauksen sattumatta.

Vastaus:

Olet taitava kirjoittaja, ja pidin tarinan kuvailusta - mutta kieliasussa ja oikeinkirjoittamisessa on vielä harjoiteltavaa. Toivoisin todella, että vilkaisisit ylhäällä olevaa kielioppiselostetta, jotta ylläpidon ei tarvitsisi listata samaa listaa tarkistuskohtaan.

[“Närhitassu! Närhitassu! Närhitassu!...” klaani huusi.]
--> Kolme pistettä voi jättää pois, sillä ne eivät varsinaisesti kuulu huutomerkin perään, ja unohdit laittaa pilkun "näiden" jälkeen.

[“Huomenta!” Närhitassu hinnaksi, “kaunis Auringonnousu tulossa!”]
--> Auringonnousu kirjoitetaan pienellä, koska se on objekti/substantiivi/yleisnimi, ellei se ole lauseen alussa. Vain erisnimet kirjoitetaan isolla.

[“Jaaha”, Tammitaivas naukaisi, “Aurinkohan jo nousee, niin miksi minä en voisi käydä häntä herättämässä. Vastanimettyjä oppilaita ei ole hyvä jättää poukkoilemaan yksikseen, ja hänen vastuullaan sinä olet.”
Närhitassu jäi istumaan aloilleen, etutassulta toiselle kiikkuen, kun punaruskea kolli asteli haukotellen Soturienpesälle.]
--> Sotureiden pesä kirjoitetaan pienellä ja erikseen (katso ylempää ohjeesta, miksi näin) ja sotureiden pesä kirjoitetaan myös pienellä, koska se on yleisnimi. Lisäksi, jos kaksi puheenvuoroa on samassa lauseessa (niin kuin kirjoittamassasi lauseessa) niin lause jatkuu pienellä, ellei ensimmäinen sana ole erisnimi.

[Närhitassu muisteli vähän aikaa ja vastasi: “Pantterivarjo.”]
--> Kaksoispisteen jälkeen lause jatkuu seuraavalta riviltä, eli oikeinkirjoitettuna tämä olisi näin:
{ Närhitassu muisteli vähän aikaa ja vastasi:
"Pantterivarjo." }

[“Nythän ne ovat jäätäviä, mutta Viherlehden aikaan ei taida parempaa paikkaa ollakaan. Ne keräävät Auringon lämpöä ja näyttävät niin mukavilta… harmi vain että nuo Aurinkokivet kuuluvat Myrskyklaanille.”]
--> Viherlehti kirjoitetaan pienellä, ellei se ole lauseen alussa, samoinkin aurinko on yleisnimi ja kirjoitetaan pienellä. Muista pilkut ennemmin konjuktioita!

[Putouksen kuohu kuului nyt taas kovempana, ja Närhitassu näki oudon asian sojottavan rannalta. Se oli ikään kuin kieleke, mutta se oli puusta tehty ja ylettyi ihan vastarannalle. Mikä tahansa se oli, Närhitassu päätti ottaa siitä selvää. Hän juoksi oudolle puukielekkeelle. Pantterivarjo huudahti, ja juoksi oppilaansa perään. Kolli loikkasi Närhitassun päälle ja painoi tämän maahan. Naaraan kuonosta pääsi tuhahdus.
“Varovaisemmin!” Pantterivarjo sähähti.
“Emme ole vielä varmoja mikä tämä koko hökötys on, ja kaiken lisäksi, vastarannalla alkaa toisen klaanin reviiri!”
Närhitassu tunsi tuiman katseen selkäpiissän asti.]
--> Kissat tietävät, mikä puolisilta on.


[“Ai sinä olet jo hereillä”, tumma lihaksikas kolli lausahti Närhiturkille.]
Niin että kelle? Muista, että kissasi on vielä oppilas.

Saat 10 pistettä! Kiinnitä huomiota jatkossa oikeinkirjoitukseen.
- Kamikaze (21.11.2017)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

06.11.2017 19:07
”Pörrötassu, tuletko sinä?” Terävärae kurkisti oppilaiden pesän ovelta.
”Joo joo”, mumisin ja raahasin kuivat sammalet pois pesästä. Ne pöllysivät hirveästi ja kutittivat nenääni ikävästi. Aivastin kuivan saniaisenhipun nenäni päältä ja vein entiset pesänalussananjalat ja sammalet vähän matkan päähän leiristä. Päätin hakevani lisää sammalta harjoitusten jälkeen. Turkkiani kihelmöi jännityksestä. Pian mestarini tulikin tunnelista.
”No niin”, hän aloitti, ”mikä olisi mielestäsi paras tapa pyydystää sammakko?” Mietin hetken ja sain ajatuksen.
”Mitä jos sotkisin itseni suovedellä, ettei se huomaisi minua tai tuoksuani? Sitten tarvitsisi vain hiipiä sen taakse ja hypätä”, ehdotin. Terävärae nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tuo voisi toimia. Turkkisi ei ole kovin tavallinen, joten pikku mutakerros ei olisi pahitteeksi. Aioin kuitenkin opettaa sinulle toisenlaisen taktiikan…” Kuuntelin kiinnostuneena ja nyökkäilin sopivissa väleissä. Oikeastaan en tajunnut osaa puheesta, mutta en viitsinyt kysyäkään, sillä tummanharmaa soturi näytti niin odottavaiselta. Siksi hermostuin hiukan, kun hän pyysi minua näyttämään esimerkin taktiikasta. Kävelimme hyväntuoksuisen metsän läpi. Harvojen lehtipuiden lehdissä oli alkanut näkyä yhä enemmän kullankeltaista ja oranssia. Parissa näkyi häivähdys punaistakin. Multa oli jo hiukan kovettunutta, ajattelin toiveikkaana. Pian turkkini ei enää sotkeutuisi saalistaessamme suon mudassa. Lopulta saavuimme suolle. Pari lätäkköä oli saanut reunoilleen ohuen riitteen, joka ratisi ja ritisi mukavasti käpälien alla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan läjäytin etutassuni erään lätäkön reunan ohuen jääkuorrutteen läpi. Kuului kauhea molskahdus, ja mättäässä piileksinyt sammakko lähti karkuun.
”Saalista ei kannattaisi säikytellä”, Terävärae sanoi, mutta aistin pienen hymyn häivähdyksen hänen huulillaan.
”Anteeksi. Lupaan napata seuraavan sammakon!” sanoin. Terävärae huokaisi osin huvittuneena, osin turhautuneena ja alkoi levittää haisevaa liejua turkkiini.
”Yäk! Enpä totisesti odota, että pääsen pesemään tämän!” nyrpistelin. Lopulta annoin kuitenkin periksi ja kierin löyhkäävässä mudassa.
”Tämäpä ei sitten ainakaan säikäytä saalista”, mutisin katsoessani kuvajaistani lammikosta. Näytin ihan mutakissalta! Terävärae katsoi minua pilke silmäkulmassaan.
”Ainakaan sammakot eivät haista sinua. Ja sitä paitsi, itsepä tätä ehdotit”, hän sanoi ja näpäytti kylkeäni hännällään. Sitten hän ravisti liejun pois hännänpäästään ja kehräsi huvittuneena. Niiskautin nenääni ja aivastin, sillä olin saanut savea nenääni. Samassa huomasin sisiliskon, ja niin Teräväraekin, sillä hän viittasi hännällään minua nappaamaan sen. Hiivin varovaisesti lähemmäs, ja tajusin unohtaneeni tarkistaa tuulen suunnan. Se kävi suoraan minusta liskoa päin. Olin sihahtamaisillani harmista, mutta lisko ei lähtenytkään pakoon. Sen sijaan se katseli kiinnostuneena viereisellä pikkukivellä olevaa lihavaa kärpästä. Pari samanlaista surisi korvissani. Astuin pari askelta eteenpäin ja sopiva etäisyyden päässä hyppäsin sen kimppuun. Se pudotti häntänsä, joka sätki hetken, mutta sen jälkeen koko lisko valahti veltoksi.
”Hienoa, Pörrötassu,” Terävärae kehui. ”Luuletko saavasi pari samanlaista lisää?” Nyökkäsin ja käänsin korviani. Kuulin matalaa ääntä, luultavasti sammakon kurnutusta. Aloin hiipiä kyyryssä sitä päin. Laahasin häntääni mädillä suokasveilla. Toivoin, että sammakko luulisi minua käärmeeksi, eikä lähtisi pakoon. Tietenkin se lähti pakoon.
”Ketunläjät!” huudahdin harmistuneena. ”Toivoin sen luulevan ääntä käärmeeksi, mutta se säikähti.” Riiputin päätäni.
”Käärmeet eivät liiku soilla, vaan kallioilla. Sen takia en käsitä, miksi Myrskyklaani ja Jokiklaani tappelevat niistä typeristä kivistä. Siellähän voi olla vaikka kyitä! Joka tapauksessa, älä yritä hämätä riistaa ensikerralla. Parempi vain mennä sillä, mitä on”, Terävärae lausui.
”Selvä”, sanoin jo vähän piristyneenä, vaikka epäonnistuminen kalvoikin mieltäni. Kuuntelin hiljaista suota etsien elonmerkkejä. Läheltä kuului taas sammakon kurnutusta ja lähellä olevassa mättäässä näkyi liikettä. Tällä kertaa vain yksinkertaisesti hyppäsin sen niskaan tyylivapaasti. Saatuani toisen sisiliskon lähdimme takaisin leiriin. Harmikseni savi ja muta olivat kuivuneet kovaksi turkkiini. Kannoin sammakkoa ja toista liskoa suussani, Terävärae taas toista. Astelimme leirin suuaukosta sisään ja pudotimme saaliit tuoresaaliskasaan. Raapaisin toisessa etutassussani olevaa kovettunutta mutakerrosta, ja se halkesi yhdestä kohtaa. Tuhahdin ärsyyntyneenä ja aloin nuolla varovaisesti haisevaa ja pahanmakuista mönjää pois. Kaoin ja yökin koko ajan, kunnes lopulta olin puhdas. Nuolin huuliani karistaakseni inhottavan maun suustani. Sitten menin oppilaiden pesään raahaamaan loputkin makuualusenrippeet ulos. Saatuani pesän tyhjäksi ja lakaistuani roskat pois, pesä näytti autiolta ja suuremmalta, kun makuualuset eivät vieneet kaikkea tilaa. Hyppelin metsään hakemaan sananjalkoja ja taitoin ne varresta. Sitten vein vihreät, uudet ja tuoreet saniaiset pesään sammalia tukemaan. Menin kaapimaan uutta sammalta vanhasta puunrungosta leirin ulkopuolella. Itse asiassa pidin pesän siivouksesta, omalla tavallaan se oli jotenkin rentouttavaa. Uurastin vielä hetken asetellessani sammalet saniaisten päälle ja menin sitten tuoresaaliskasalle. Katselin kasaa. Siinä näkyivät nappaamieni liskojen ja sammakon lisäksi orava, sekä pari lintua ja sammakkoa. Valitsin pentutarhaan sammakon, mutta joku, luultavasti Ohdakepiikki, oli jo vienyt sinne ruokaa. Niinpä astelin oppilaiden pesän eteen syömään sammakkoa. Huomasin jostakin kulkeutuneen nahkean lehden ja vedin sitä lähemmäksi. Söin sammakon nopeasti ja vein lehden oppilaiden pesään. Kätkin sen makuualusteni alle. Seuraavana ikävänä päivänä kaivaisin sen esiin ja se muistuttaisi minua edellispäiväisestä leikistäni lehdillä. Kehräsin tyytyväisenä ja menin aukiolle seuraamaan leirin tapahtumia. Aurinko ei ollut vielä laskemassa. Ehtisin vielä tehdä jotain, jos haluaisin. Päätin etsiä Korppitassun. Ehkä voisimme tehdä jotai ja tutustua samalla.

//Amora/Korppitassu?

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina! Löysin muutaman huolimattomuusvirheen, mutta ne eivät olleet vakavia. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Pörrötassu varastoi lehden :3

Saat 17 pistettä!
- Kamikaze (8.11.2017)

Nimi: Sumutassu, Myrskyklaani

03.11.2017 18:54
Sumutassu ei keskittynyt yhtään, kun Naakkahuuto yritti opettaa hänelle saalistusta. *Miksen voi vaan taistela? Muut voivat hoitaa saalistuksen!* hän ajatteli kiukkuisena ja antoi katseensa harhailla puihin, joista oli jo lähtenyt lehtiä. Puut olivat korkeita ja kohosivat kohti taivasta. Lehtiä satoi hiljalleen maahan ja Sumutassu läpsäisi nenänsä ohi leijaillevaa lehteä. Sitten hänen ohitsensa leijaili toinen lehti. Hän paljasti kyntensä ja nappasi kellertävän lehden kynsiinsä nopealla liikkeellä. Hän laski lehden mahan ja repäisi siitä puolet pois kuvitellen, että siinä oli vihollissoturi, jota hän kynsi.
"Herätys, Sumutassu!" Naakkahuuto huudahti ärtyneenä, "Etkö sinä voisi kuunnella yhtään?"
Sumutassu nosti katseensa hitaasti ja antoi katseensa porautua mestariinsa.
"Ei minua kiinnosta mikään typerä saalistus! Minä haluan taistella!" Sumutassu sähähti ja antoi katseensa porautua yhä syvemmälle Naakkahuudon sinisiin silmiin. Naakkahuuto vastasi katseeseen ja huokaisi lopulta väsyneenä.
"Nyt me kuitenkin harjoitelemme saalistusta", hän huokaisi.
Sumutassu ei vastannut, vaan kuunteli nyt vähän enemmän, mutta teki harjoitukset vasemmalla tassulla.

Jonkin ajan kuluttua Naakkahuuto lähetti Sumutassun metsästämään yksin. Sumutassu tassutti metsässä ja toivoi, että joku saaliseläin tulisi eteen, ja Sumutassu voisi tappaa sen ja tuntea veren lämpimän maun suussaan... Hän tassutti vielä hektken kunnes haistoi hiiren tuoksun. Naaras laskeutui vaanimisasentoon ja lähti seuraamaan hajua. Hän saapui jo melko lähelle, kunnes hiiri pakeni. Sumutassun silmät leimahtivat kiukkua ja sähisi kiukkuisena. Pian naaras haistoi oravan ja huomasikin sen pian. Hän vaani rauhallisesti kohti oravavaa ja tarpeeksi lähellä loikkasi. Hän tunsi kuinka hänen kyntensä lävistivät oravan nahan ja puraisi oravaa kurkusta ja tunsi veren maun suussaan. Hän nosti oravan suuhunsa ja lähti kohti leiriä.

Leirissä Sumutassu laski oravan tyytyväisenä tuoresaaliskasaan. Hän huomasi mestarinsa Naakkahuudon lähellä soturienpesää ja tassutti pää ja häntä ylväästi pystyssä hänen luo.
"Saalistit hyvin, joten saat ottaa itsellesi ruokaa", Naakkahuuto naukui ja Sumutassu nyökkäsi silmät kapeina. Hän marssi takaisin tuoressaaliskasalle ja katseli kasaa. Siinä oli paljon valinnanvaraa. Sumutassu valitsi itselleen hiiren, joka tuoksui tuoreelle. Hän nappasi sen ja tassutti oppilaidenpesän eteen syömään. Syönnin jälkeen Sumutassu nappasi lehden ja rupesi silppuamaan sitä, kun lehti oli silputtu, hän nappasi punaisensävyisen lehden ja silppusi senkin. Silputtaessaan hän kuvitteli siinä olevan muiden klaanien jäseniä, joita hän tappoi. Hän kuvitteli, kuinka repi kissojen turkit, kuin tämän lehden ja tunsi veren maun suussaan...

Vastaus:

Vaikka Sumutassun tiedoissa jo lukeekin mitä on luvassa, niin on se silti todella mielenkiintoista ja ehkä jopa pelottavaa lukea tämän ajatuksista. Ehkä tähän liittyy se, että tulee jotenkin oma kaveri mieleen, ehkä ei... mutta saa nähdä miten Sumutassun käy tulevaisuudessa! Pari kirjoitusvirhettä löytyi, mutta ainakaan omaa lukemista ei niin paljon häirinnyt.
Pisteitä 7.

- Naru (4.11.2017)

Nimi: Jäätassu, Myrskyklaani

01.11.2017 11:18
”Lakkaa jo haaveilemasta Jäätassu!” ärtynyt kolli murahti oppilaalleen. Jäätassu nosti päänsä ja korjasi ryhtinsä.
”Sain sen melkein kiinni”, hopeanharmaa oppilas puolusti itseään. Syvän harmaa mestari asteli nuoren kollin vierelle ja mulkaisi tätä vihaisesti oransseilla silmillään.
”Melkein ei täytä klaanin vatsaa”, Pöllösilmä tokaisi. Sitten Pöllösilmä kokosi itsensä ja jatkoi asiamallisella äänellä:
”Kokeile uudestaan. Lähistöllä taitaa olla toinen hiiri. Ja tällä kertaa älä jää odottamaan, että saalis kävelee suuhusi”. Jäätassu tuhahti ärtyneenä ja raotti leukojaan. Kolli paikansi hiiren ja pudottautui matalaksi.
*Kirottu Pöllösilmä*, oppilas ajatteli itsekseen hiipiessään hitaasti eteenpäin. Jäätassu oli nimitetty oppilaaksi muutama päivä sitten, ja kolli oli saanut mestarikseen Myrskyklaanin varapäällikön Pöllösilmän. Aluksi Jäätassu oli ollut innoissaan siitä, että itse Myrskyklaanin varapäällikkö kouluttaisi hänet, mutta heti ensimmäisen oppilaspäivänsä jälkeen oppilaan mieli oli muuttunut. Aluksi he olivat tietenkin kiertäneet Myrskyklaanin reviirin rajat, mutta heti sen jälkeen Jäätassu oli saanut tehtäväkseen mennä nyppimään klaanivanhimpiin kuuluvan Hiljaisuussateen punkit ja vaihtamaan tämän makuusammaleet. Ja seuraava päivä oli ollut sitäkin kamalampi, ja sitä seuraava. Nyt oppilas yritti kuitenkin keskittää kaikki ajatuksensa metsästämiseen. Kolli halusi sydämensä pohjasta saada tämän hiiren, mahdollisen ensisaaliinsa kiinni ja päästä vain leiriin lepäämään. Jäätassu erotti ruskean olennon mutustamassa jotakin lehdettömän pensaan vierellä. Kolli pysähtyi ja painautui vielä enemmän vasten maata.
*Älä odota, että saalis kävelee suuhusi*, niin Pöllösilmä käski. Jäätassu katseli hiirtä herkeämättä ja jännitti lihaksiaan. Sinisilmäinen oppilas valmistautui loikkaamaan hiiren kimppuun.
*Älä odota!*, Jäätassu käski mielessään ja ponnisti vahvoilla takatassuillaan. Joku muu ehti kuitenkin ensin. Jäätassu näki kuinka tabbykuvioinen, pienikokoinen naaras sai hiiren kiinni piilosta loikattuaan ja tappoi tämän puraisulla niskaan. Jäätassu laskeutui naaraan taakse kömpelösti. Oppilas, jonka Jäätassu tunnisti Vadelmatassuksi, kääntyi katsomaan Jäätassua hiiri suustaan roikkuen.
”Se oli minun saaliini!” Jäätassu sihahti hampaidensa välistä toiselle oppilaalle. Naaras katsoi Jäätassua vihreillä silmillään.
”Miksi se on sitten minun suussani? Ole ensikerralla nopeampi”, oppilas vastasi tylysti ja asteli matkoihinsa. Jäätassu meinasi repiä viikset poskistaan pelkästä kiukusta. Hän oli yrittänyt napata ensisaalistaan jo aikaisesta aamusta alkaen ja juuri, kun hän olisi varmasti saanut sellaisen, joku toinen oppilas tuli ja nappasi sen hänen silmiensä edessä. Tämän lisäksi Pöllösilmä oli pakottanut hänet harjoittelemaan vaanimisasentoa ja hiipimistä jo kaksi edellistä päivää, eikä kolli siitä huolimatta saanut edes pientä vaivaista hiirtä kiinni. Jäätassun pää valahti alas ja tämä asteli takaisin Pöllösilmän luo, jossa tämä jo odottikin häntä kärsimättömästi heiluen.
”No? Missä saaliisi on?” Pöllösilmä tivasi heti oppilaansa ilman hiirtä nähdessään. Jäätassu kuopi maata kynnellään vaivaantuneena.
”Vadelmatassu ehti nappaamaan sen ensin”, Jäätassu murahti lannistuneena. Hopeinen kolli oli varma siitä, että nyt Pöllösilmä pitäisi hänelle hirvittävän saarnan saaliin menetyksestä. Pöllösilmä huokaisi.
”Tule, mennään katsomaan, josko Aurinkokivien luota löytyisi vielä saalista tälle päivälle”, mestari kuitenkin vain maukui. Pöllösilmä nousi käpälilleen ja Jäätassu lähti astelemaan mestarinsa perään.

Pian kaksikko saapuikin Aurinkokiville ja joelle. Pöllösilmä pysähtyi miettimään.
”Mennään ylävirran suuntaan. Näissä kivenkoloissa ei viihdy Myrskyklaanille kelpaavaa saalista”. Tämän sanottuaan oranssisilmäinen mestari suuntasi ylävirran suuntaan. Jäätassu seurasi varapäällikköä apeana. Kolli kuitenkin piristyi, kun kuuli korvissaan joen kuohun. Jäätassu ei voinut pidätellä itseään, vaan kirmasi Pöllösilmän ohi joen rannalle.
”Vau”, oppilas henkäisi lumoutuneena joen virtauksesta. Pöllösilmä saapui oppilaansa rinnalle.
”Etkö ole ennen jokea nähnyt? Muistaakseni kiersimme ensimmäisenä päivänäsi ensin tämän rajan joen vartta pitkin”, Pöllösilmä maukaisi pistävään sävyyn. Jäätassu näki liikettä joen toisella puolella, Jokiklaanin reviirillä. Varapäällikkö huokaisi:
”Hienoa, Jokiklaanin rajapartio”. Vastakkaiselle joenrannalle ilmestyi kolme kissaa, jotka tuijottivat Myrskyklaanilaisia takaisin. Jäätassu ei tunnistanut kissoista yhtäkään, mutta niiden kalainen lemu tuntui Myrskyklaanin puolella jokea. Pian jokiklaanilaisista joku, mustanruskea kolli maukaisi muille jotakin ja kissat katosivat takaisin kasvillisuuteen.
”Hyvä. Nyt voimme taas keskittyä metsästykseen”, Pöllösilmä muistutti oppilastaan. Jäätassu kirosi mielessään rähmäkäpälyyttään, tällä menolla hän ei saisi koskaan ensisaalistaan.
*Luovuttamalla ei saavuta mitään*, oppilas kuitenkin rohkaisi itseään ja alkoi etsimään saaliin hajua.
”Myyrä”, kolli kertoi mestarilleen ja asteli matalaan kasvillisuuteen.
*Nyt aion onnistua*, Jäätassu mietti ja pudottautui äänettömästi matalaksi. Soturioppilas ei nähnyt vielä myyrää, mutta tämä saattoi kuulla sen kaivelevan maata vähän matkan päässä hänestä. Paksuturkkinen kolli hiipi askel askeleelta hitaasti eteenpäin, asettaen jokaisen tassunsa harkitusti maahan ja pitäen häntänsä varmasti irti maasta. Pieni ruskea olento ilmestyi Jäätassun näköpiiriin. Tällä kertaa oppilas totteli mestarinsa ohjetta ja ponnisti heti takajaloillaan valtavaan loikkaan. Myyrä kuitenkin oli huomannut oppilaan hetkeä aiemmin ja vilisti kasvillisuuden läpi joen rannalle. Jäätassu ei aikonut luovuttaa, vaan lähti lehdet pöllyten myyrän perään. Myyrä vipelsi joen vartta pitkin, minkä jaloistaan pääsi, mutta sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Jäätassu kiihdytti ja loikkasi myyrän kimppuun. Kollin terävät kynnet tavoittivat pienen olennon. Jäätassu sai myyrän kiinni, mutta oppilas kompastui ja kierähti selkä edellä jäätävään jokeen. Pöllösilmä juoksi paikalle huoli silmistään paistaen. Jäätassu tunsi joen voiman yrittävän vetää häntä syvemmälle, mutta oppilas kääntyi veden alla oikein päin ja ponnisti jaloillaan joenpohjasta pinnalle. Oppilas ui vahvoin vedoin muutaman hännänmitan rannalle.
”Oletko kunnossa?” Pöllösilmä kysyi, kun likomärkä Jäätassu raahautui törmälle vettä valuvana.
”Olen”, kolli maukaisi uupuneena ja jatkoi:
”Ja mikä parasta, sain myyrän kiinni”, Jäätassu naukaisi hymyillen ja nosti kynsistään roikkuvaa läpimärkää myyrää. Pöllösilmän huulille nousi huvittunut hymy.
”Niin näköjään teit. Alan epäillä, että oletko sittenkään kotoisin Myrskyklaanista”, varapäällikkö naurahti.
”Tule, lähdetään leiriin kuivattelemaan sinut ja myyräsi”, mestari kehotti. Kylmästä tärisevä Jäätassu nousi tassuilleen, nosti märän myyrän suuhunsa ja lähti astelemaan häntä ylpeästi pystyssä mestarinsa perässä kohti leiriä.

Vastaus:

Jäätassun päivä ei selkeästikään ollut paras päivä, mutta ainakin hän sai myyrän kiinni! :D Hauska tarina, nauroin kun Vadelmatassu vain ilmestyi, teki työnsä ja häipyi, mokomakin hiippari. Ehkäpä Jäätassulla alkaa kuitenkin mennä piakkoin paremmin koulutuksensa kanssa :3
Pisteitä 16.

- Naru (4.11.2017)

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

31.10.2017 17:05
Nuori naaras suki reippain vedoin harmahtavan pennun ohutta turkkia. Pentu inisi kovaan ääneen vastaväitteitä pesuhetkestä, mutta kilpikonnakuvioinen emo ei kuunnellut komentelua.
"Usvapentu olehan nyt aloillasi", kuningatar tuhahti jo hiukan kärsimättömänä. Pentu nosti päätään uhmakkaana ja katsoi emoaan, Kuiskekynttä haastavasti, vaikka pennun silmät eivät olleet vielä edes auenneet.
"No jo on Tähtiklaanin tähden, kun seitsemän päivän ikäinen pentu alkaa komentelemaan emoaan", Kuiskekynsi naurahti ja kutitti Usvapennun päätä hännällään. Tämä sai pienen pennun aivastamaan ja kaatumaan nurin. Kuningatar ei voinut pidättää pientä naurahdusta pentuaan katsoessa. Kaksi pennuista, Aamupentu ja Loistepentu kinastelivat keskenään läpsimällä toisia etutassuillaan sokeasti. Kuiskekynsi erotti pennut toisistaan hellästi tassullaan ja se sai Loistepennun miukumaan kovaan ääneen.
"Olehan kissoiksi Loistepentu, sinun pitää oppia kunniallisen herraskollin tavoille, eikä kiusata sisaruksiasi", Kuiskekynsi kehräsi vaaleanharmaalle pennulleen. Pienin pennuista, Iltapentu nukkui sikeää unta emonsa hännän suojissa. Kuiskekynsi tarkasteli ylpeänä kaikkia pentujaan. Nuori kuningatar oli ratketa onnesta, kun sai olla juuri näiden pentujen emo. Kuiskekynsi kehräsi äänekkäästi ja Aamupennun ryömiessä ahnaasti nisälle ei naaras voinut olla maukumatta:
"Viirusilmä juonikas, viiksekäs ja juovikas. Hiirten kauhu hiipii tässä, metsämaata hipoen, pientä kieltä lipoen, maitotilkkaa kerjäämässä". Naaras tunsi suurta lämpöä sydämessään vain pentujaan tarkkaillessa. Koivuturkki kääntyi kaislapedillään ärsyyntyneenä, naaras oli muuttunut entistäkin töykeämmäksi Kuiskekynnen pentujen syntyessä.
"Lakkaisit tuon äksyilyn", maukaisi rento ääni Koivuturkille. Kuiskekynsi nosti katseensa pennuistaan ja siirsi sen Jokiklaanin parantajaan Täpläturkkiin.
"Hei Täpläturkki", Kuiskekynsi tervehti parantajaa. Parantaja asteli hänen sekä pentujen luo ja istuutui.
"Terve pikkuiset", Täpläturkki maukaisi pienille pennuille ja katsoi sitten Kuiskekynttä.
"Tuleeko maitoa tarpeeksi? Syövätkö pennut tarpeeksi? Syötkö sinä tarpeeksi?" parantaja alkoi kyselemään Kuiskekynneltä hitusen syyttävään sävyyn.
"Älä tee minusta variksenruokaa ennen kuin ehdin vastata", naaras naurahti ja nuolaisi rintaansa.
"Maitoa tulee riittävästi ja jokainen pentu syö hyvin. Ja Pantterivarjo pitää huolen siitä, että minä syön hyvin", Kuiskekynsi maukaisi mahdollisimman vakuuttavasti. Täpläturkki tutki kuningatarta katseellaan hetken aikaa.
"Hyvä on, uskotaan", parantaja maukaisi hetken päästä. Kirjavaturkkinen naaras tarkisti vielä jokaisen pennun erikseen, ennen kuin poistui pentutarhasta. Kuiskekynsi tarkkaili pentutarhan katossa olevia aukkoja pentujen nukkuessa rauhassa. Kilpikonnakuvioinen naaras erotti katon suurimmista rakosista ulkopuolella olevan taivaan peittyneen paksuun, harmaaseen pilviverhoon.
*Nyt on lehtisade*, Kuiskekynsi muistutti itseään ja mietti lähestyvää lehtikatoa. Naaraan ajatukset harhautuivat kauas jonnekin, pois tunkkaisesta pentutarhasta, jonnekin, missä Pantterivarjo voisi mahdollisesti olla. Olisikohan mustanruskea kolli kalastamassa joella? Joki. Kuiskekynsi tajusi, ettei hän enää edes muistanut miltä kuulosti joen kohina tai miltä tuntui astella sen raikkaaseen, virtaavaan veteen tassut hiekkapohjaa ruopaten. Naarasta kuitenkin piristi ajatus siitä, että hän saisi nähdä pentujensa kokevan sen. Kuiskekynsi muisti myös, kuinka Roiskesydän oli pakottanut hänet väkisin uimaan, jotta hän ei olisi enää kuivatassu. Kuiskekynsi naurahti itsekseen, hänen entisen mestarinsa tapa opettaa oppilas eroon veden pelosta ei toiminut, vaan Pantterivarjo auttoi hänet irti siitä. Ja jos Kuiskekynsi oikein muisti, niin juuri tuolloin hän oli ihastunut Pantterivarjoon, tämän hetkisten pentujensa isään. Kuiskekynsi vaipui niin syvälle ajatuksiinsa, ettei huomannut Pantterivarjon tuloa pesään. Naaras säpsähti kollin astellessa hänen vierelleen.
"Taisit säikähtää kaunokainen", Pantterivarjo kehräsi hymyssä suin. Kuiskekynsi katsoi kumppaniaan vihreillä silmillään.
"Pantterivarjo! Ei saa säikäytellä", naaras maukaisi syyttäen kollia säikähtämisestään, vaikka ei se tämän vika ollutkaan. Pantterivarjo istuutui ja kietoi hännän tassujensa ympärille.
"Katso, mitä minä toin sinulle", kolli kertoi ja laski kantamansa killtävän ahvenen kuningattaren eteen.
"Kiitos. Ei sinun olisi tarvinnut", Kuiskekynsi kiitti ja otti haukun kalasta. Se maistui ihanan raikkaalta ja tuoreelta, nyt naaras vasta huomasi, miten nälkä hänellä oli ollut.
"Tietysti minun tarvitsee pitää huolta perheestäni", Pantterivarjo totesi ja nuuhkaisi pentujaan. Neljä pentua nukkui yhä sikeästi toisiinsa kietoutuneina Kuiskekynnen vatsaa vasten.
"He kasvavat niin nopeasti", Pantterivarjo ihasteli pieniä pentuja. Kuiskekynsi naurahti.
"Älä nyt viitsi, he ovat vasta viikon vanhoja, eivätkä heidän silmänsä ole vielä edes auenneet". Mustanruskea kolli asettui mukavasti makaamaan kumppaninsa viereen tassut rinnan alle taitettuna.
"En voisi olla onnellisempi kenenkään muun kanssa tai missään muualla", kolli maukui yllättäen ja nuolaisi kilpikonnakuvioisen kumppaninsa korvaa.
"Olet oikeassa, en minäkään", naaras yhtyi Pantterivarjon sanomaan.
"Menkää muualle lepertelemään!" kuului kärttyisä naukaisu Koivuturkin pediltä.
"Lähde sinä siitä vain ulkoilemaan, jos ei muiden seura kelpaa", Pantterivarjo sihahti vihaisesti hampaidensa välistä. Vaaleanruskearaidallinen naaras nousi pediltään, vilkaisi kollia murhaavasti ja marssikin ulos pesästä kaislat pöllyten.
"Miten pystyt asumaan hänen kanssaan samassa pesässä?" Pantterivarjo kysyi Kuiskekynneltä heti naaraan lähdettyä.
"Siinäpä se, en kestäkkään", tämä naurahti kuivasti takaisin. Pantterivarjo ei vastannut enää mitään, vaan keskittyi kauniiden pentujensa ihailuun ärsyttävän kissan murehtimisen sijasta.

Kuiskekynsi saattoi erottaa pesän varjojen syvenevän päivän kääntyessä illaksi. Pantterivarjo oli torkahtanut naaraan vierelle ja pennut olivat heräilleet ruokailemaan. Kuiskekynsi antoi kumppaninsa torkkua rauhassa, tätä herättämättä. Pentutarhan suulta kuului kuitenkin käskevä naukaisu:
"Pantterivarjo! Ala jo tulla sieltä! Sinut on määrätty mukaan iltapartioon". Kolli räväytti vihreät silmänsä auki ja ponkaisi tassuilleen.
"Ai mitä?" Pantterivarjo kysyi hämmästyneenä astellessaan samalla pesän suulle. Tuohtunut Koiranleuka odotti kollia pesän suulla.
"Ala tulla jo, olet meidän kanssamme iltapartiossa", Koiranleuka toisti. Pantterivarjo vilkaisi anteeksipyytävästi Kuiskekynteen.
"Mene jo", naaras käski ja tämän kuultuaan Pantterivarjo palasi soturintehtäviinsä. Kuiskekynsi huokaisi ja painoi päänsä heinille.
"Isänne on ihan kalanaivo", naaras totesi lähimpänä olevalle Iltapennulle. Iltapentu jätti ruokailunsa kesken ja ryömi emonsa kuonon luo. Pikkuruinen kolli limäisi tassullaan emonsa poskea ja käpertyi sitten nukkumaan Kuiskekynnen pään viereen. Kuiskekynsi tuuditti pian itsensä ja pentunsa uneen omalla kehräyksellään.

Vastaus:

Hahaa, herraskollin käyttö bongattu!
Mutta siis tarinan kommentointiin :D Voi Koivuturkki, aina jossain äksyilemässä. Kanssakäyminen muiden kanssa oli jälleen mukavaa luettavaa, ja Pantterivarjon halukkuus pysyä kumppaninsa ja pentujensa kanssa viestii selkeästi siitä, kuinka hyvä herraskolli ja isä tämä on, vaikka onkin hieman kalanaivo x) Kuiskekynsi on kyllä todella onnekas monessakin suhteessa!
Pisteitä 19.

- Naru (4.11.2017)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

29.10.2017 20:41
Heräsin oppilaiden pesässä.
"Miksi unen pitää päättyä aina juuri, kun olen saamassa sen hiiren kiinni", jupisin tuohtuneena. Käperryin kerälle ja yritin nukahtaa uudestaan, mutta en saanut unen päästä kiinni. Huokaisin ärtyneenä ja päätin lähteä pois häiritsemästä muiden unta. Ravistelin viimeisetkin unen rippeet kirpeän aamutuulen sekaan. Tassuttelin hiljaa ulos leiristä ja suuaukon ulkopuolella ryntäsin juoksuun. Metsä vilisi ohitseni värikkäänä sekamelskana. Pysähdyin puuskuttaen juostuani jonkin matkaa. Hiirenmitan päähä käpälistäni putosi kaunis, kuuran reunustama lehti, johon varhainen lehtisade oli roiskinut punaista ja keltaista. Henkäisin ihastuksesta, ja yhtäkkiä sain hullun päähänpiston. Vilkaisin taivaalle. Aurinko näkyi vaan ohuena rantuna taivaanrannassa. Ehtisin vielä toteuttaa ideani. Aloin lakaista jo tippuneita lehtiä kasaksi. Hetken kuluttua minulla oli vatsani korkuinen läjä värikkäitä lehtiä. Peruutin hieman ottaakseni vauhtia ja loikkasin lehtien sekaan. Lehdet lensivät ilmaan ja leijailivat kohti maata kuin suuret, värikkäät lumihiutaleet. Lunta en tosin ollut vielä nähnyt, mutta minulle oli kerrottu siitä. Yksi pieni lehti putosi nenälleni ja aivastin. Jäin kieriskelemään lehdissä. Aika kului nopeammin kuin odotin, sillä kun selälläni maatessani vilkaisin taivaalle säikähdin.
"Voi ei! Aurinko on jo korkealla!" Juoksin äkkiä takaisin leiriin. Ärtyneen näköinen Terävärae oli tuoresaaliskasan vieressä. Painoin pääni nolostuneena. Terävärae katsahti minuun odottavasti.
"Heräsin aikaisin ja menin hetkeksi ulos..." mutisin katuvana.
"Ihan hetkeksi se ei kyllä jäänyt", Terävärae sanoi koleasti. "Saat siivota pentutarhan. Sitten tulet taisteluharjoituksiin. Syödä voit harjoitusten jälkeen, varmistettuasi, että pentutarhassa on ruokaa." Nyökkäsin kuuliaisesti, vaikka sisälläni kihisikin kiukku. Se oli sinulle oikein, muistutin itseäni. Lähdin hakemaan sammalia leirin ulkopuolella olevasta puusta. Kaavin sammalta kaksi suurta palloa, joista toisen työnsin leukani alle ja toisen otin hampaisiini. Sammalpallot tipahtelivat vähän väliä, joten onneksi puu oli leirin vieressä. Kipitin viimeiset muutaman ketunmittaa pentutarhalle ja jätin pallot sisäänkäynnin viereen. Astelin sisälle pentutarhaan, jossa tuntui maitoinen tuoksu. Nappasin osan sammalista käpälieni väliin ja tein siitä jälleen pallon. Toistin samaa metodia, kunnes vieressäni oli monta pikku palloa, jotka vierittelin ulos leiristä. Sitten otin uudet sammalet ja levitin ne pentutarhaan.
"Kiitos, Pörrötassu", Savuläiskä sanoi. Murahdin vastauksen ja menin tuoresaaliskasalle. Valitsin hetken pohdinnan jälkeen täplikkäälle naaraalle pulun. Kannoin sen pentutarhaan ja lähdin harjoitteluaukealle. Terävärae oli jo siellä.
"Tänään harjoittelemme vihollisen tasapainon horjuttamista." Kuuntelin kiinnostuneena. Vaikka olin yhä hiukan katkera mestarilleni, taisteluharjoitukset piristivät aina.
"Tule lähemmäs", Terävärae kutsui. Astelin varovasti lähemmäs. Yhtäkkiä Terävärae syöksähti eteenpäin, ei, sivulleni ja pukkasi minut päällään kumoon. Kaaduin kyljelleni maahan ja nousin ylös turkkiani pudistellen.
"Tuo oli upeaa! Miten sinä teit sen? Luulin, että tönäiset minut edestäpäin kumoon, niinkuin harjoittelimme aikaisemmin, vaikka se toimii vain vihollisen ollessa takajaloillaan- mutta sitten kaarsitkin sivulle ja olin jo maassa!" huudahdin innostuneena.
"Pidin katseeni rinnassasi, en kyljessäsi. Opetin sinulle aikaisemmin, että silmät voivat kavaltaa aikeesi. Sitten kaarsin nopeasti sivullesi- näit, miten ensin olin menossa suoraan sinua päin. Sitten tarvittiin vain pieni pukkaus, ja siinä se", Terävärae selitti.
"Saanko kokeilla?" kysyin jännittyneenä. Terävärae nyökkäsi. Vedin syvän henkeä valmistautuakseni. Sitten naulitsin katseeni mestarini silmiin ja katsekontaktia rikkomatta syöksyin häntä päin. Viime hetkellä astuin sivuun ja pökkäsin hänet päälläni kyljelleen maahan. Astuin hiukan kauemmaksi, jotta hän sai nousta rauhassa pystyyn.
"Ei huono", hän maukui, "ei huono ollenkaan." Nuolaisin pari kertaa rintaani peittääkseni hämmennykseni. Mikään liike ei ollut aiemmin tuntunut näin- luontevalta, se se sana oli.
"Kiitos", sain vaivoin sanotuksi.
"Nyt kokeillaan sitä käytännössä" , Terävärae sanoi. Asetuimme seisomaan vastakkain.
"Oletko valmis?" hän kysyi. Nyökkäsin tarmokkaasti.
"Kolme... kaksi... yksi... nyt!" Syöksyin häntä päin. Hän nousi takajaloilleen läimäistäkseen korvaani. Tönäisin hänet päälläni kumoon. Terävärae kuitenkin vain hyppäsi pystyyn ja katsoi sivulleni. Arvelin hänen hämäävän, joten väistin sivulle. Harmikseni se olikin kaksoishämäys ja Terävärae pyyhkäisi minut tassullaan kumoon. Luikahdin hänen altaan ja syöksyin häntä päin. Kaarsin liikkeen mukaisesti sivulle ja työnsin- jälleen kerran -hänet päälläni kumoon. Olin varma, että pääni olisi aika pyörällä näiden harjoitusten jälkeen. Heittäydyin Terävärakeen päälle. Hän potki vatsaani takajaloillaan, onnekseni kynnet piilossa. Sihahdin ja läimäytin käpälälläni hänen korvaansa.
"Riittää." Nousin ylös puistellen turkkiani. Kuuntelin mitä meni hyvin ja mitä olisi voinut parantaa. Yritin painaa kaiken mieleeni. Lopuksi Terävärae vilkaisi taivaalle, ja sanoi, että meidän olisi parasta palata leiriin. Pyrähtelin parin ketunmitan juoksumatkoja ja jäin sitten odottamaan mestariani. Halusin päästä nopeasti syömään, sillä en ollut syönyt mitään koko päivänä. Tuoresaaliskasalta löysin hyvän näköisen sammakon, jonka nappasin mukaani mennessäni oppilaiden pesän eteen ruokailemaan. Hotkin sammakon nopein, ahnain puraisuin.
"Kiitos, Tähtiklaani, tästä saaliista", sanoin hiljaa katsoen kelmenevälle iltataivaalle, johon ensimmäiset tähdet ovat jo syttymässä. Haukottelin niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan. Päätin mennä nukkumaan. Raahustin väsynein askelin pedilleni ja heittäydyin sammalten sekaan. Sieltä putosin suoraan lämpimiin, pehmoisiin ja kevyisiin uniin.

Vastaus:

Taidokakasti kirjoitettu tarina, mukavasti kuvailua, muutaman virheen löysin, mutta ne eivät olleet merkittäviä - pelkkiä huolimattomuusvirheitä. Pidin erityisesti kohdasta, jossa kuvailtiin lehtiä ja kuinka Pörrötassu leikki niillä. :3

Saat 18 pistettä!
- Kamikaze (30.10.2017)

Nimi: Vadelmatassu

26.10.2017 18:00
//Tämä pätkä on vain muistelua, en halunnut keskeyttää Vadelman ja Sulan metsästysreissua :3

”Tiedätkö mitä teit väärin harjoittelutaistelussa?”
Vadelmatassun aikaisempi innostus oli nopeasti kaikonnut, ja tilalle tuli ärsyyntyneisyys ja jopa lievä kiukku. He olivat jankanneet Salamahännän kanssa samaa asiaa monta tuntia, mutta sepä ei vain uponnut pienen naaraan päähän sitten millään. Tai no, kyllähän se hänen päähänsä upposi, hän kyllä muisti mitä pitäisi tehdä, mutta kun hän ei vain kyennyt tekemään sitä! Loikkaaminen mestarin niskaankaan ei onnistunut, ja Vadelmatassu oli jo varma, että jokin liikutteli hänen kehoaan aivan vääriin suuntiin.
”Vadelmatassu?”
”En minä vain osaa!” oppilas parahti ja kasvoilleen oli noussut kiukkuinen irvistys. Salamahäntä huomasi tämän irvistyksen, mutta päätti olla välittämättä siitä:
”Malttia, vaikka taisteletkin kuin kotikisu, niin sinun pitäisi silti edes yrittää tai olet yhtä hyödyllinen kuin kuollut kettu”, kolli totesi äänessään silti pieni närkästys, eikä voinut kieltää, etteikö Vadelmatassun oppimattomuus ärsyttänyt tätäkin, mutta eipä mestari sitä suoraan voisi sanoa. Pieni naaras ei pitänyt leveäotsaisen mestarinsa sanoista, mutta yritti silti pitää kielensä kurissa ja vain katsoi hiljaisena kollia. Mitäpä hän voisi sille, ettei häntä oltu luotu taistelemaan.
”Pidetään pieni tauko”, Salamahäntä lopulta totesi ja laskeutui istumaan silmänsä sulkien. Vadelmatassu oletti mestarinsa haluavan mietiskellä rauhassa, joten huokaisi pienesti ja lyyhistyi itsekin maahan. Hänhän oli aivan toivoton, miten hänestä koskaan edes tulisi soturia, jos hän ei osaisi taistella? Toki saalistamisessa hän oli hyvä, mutta se ei vain riitä! Pitää myös osata taistella! Hetken tabbykuvioinen sinikilpikonna vain oli paikoillaan täysin tekemättömänä, mutta sitten hän sai ajatuksen. Vadelmatassu oli aina ollut hyvä vaanimisessa, ja säikyttelemään veljiään! Ehkä hän voisi hyökätä piilosta mestarinsa kimppuun ja yllättää tämän. Se kuulosti heti naaraasta paremmalta idealta kuin, Salamahännän sanojen mukaan, rehdin taistelun harjoitteleminen, joten hän ryhtyi heti etsimään itselleen hyvää piilopaikkaa. Eikä sellaisen löytämiseen edes kulunut montaakaan hännänheilautusta, ja vikkelästi Vadelmatassu oli kiipeämässä lähimmän vaahteran matalimmalle oksalle odottamaan, että Salamahäntä huomaisi hänen poissaolonsa.
”Mihin sinä menit?” kuuluikin pian mestarin yllättynyt ääni, ”vaikka sanoinkin, että pidetään pieni tauko, en tarkoittanut että-”
Salamahännän lause keskeytyi nopeasti, kun Vadelmatassu onnistui tiputtautumaan tämän niskaan, joka melkein kaatoi kollin maahan.
”Hei!” Salamahäntä huudahti, ravistellen oppilaan pois niskakarvoistaan, ja Vadelmatassu ehti sisäisesti jo hieman säikähtääkin mestarinsa epäselvää ilmettä. Pian se kuitenkin muuttui hymyksi:
”Miten teit sen?” kolli kysyi, ja kysymys hämmensi ensin pienikokoista oppilasta.
”Mitä tarkoitat?” Vadelmatassu ihmetteli. Ei hän omasta mielestään tehnyt mitään niin hienoa, että Salamahäntä innostuisi siitä.
”En edes huomannut katoamistasi ennen kuin avasin silmäni, enkä edes nukkunut sen aikana, joten minun olisi pitänyt huomata poistumisesi, tai edes kiipeämisesi puuhun. Vadelmatassu katsoi hetken hieman hämmentyneenä mestariaan. Toki naaras oli, ja tiesi, että oli, ihan hyvä vaanimisessa, mutta ei hänkään olettanut Salamahännän innostuvan siitä noin paljon. Musta kolli kuitenkin tuntui jälleen puhkuvan intoa, ihan niin kuin pienellä pennulla:
”Taitosi eivät taida olla kummoiset normaalissa taistelussa”, Salamahäntä sanoi virnistäen, ja Vadelmatassu olisi halunnut näyttää hänelle kieltä, ”mutta jos keskitymme enemmän salahyökkäyksiin, sinusta voisi olla jotain hyötyäkin, jos oikea taistelu syttyisi.”
”Hei!” Vadelmatassu huudahti ja näytti kieltään, ”miksi te kollit aina kiusaatte minua?” hän naurahti leikillään, saaden vastaukseksi vain hieman hämmentyneen ilmeen, jolle pieni naaras vain nauroi. Ehkäpä jo pidemmän päälle ärsyttänyt tuokio muuttuisi hänellekin paljon mielenkiintoisemmaksi.

Vastaus:

Siis Vadelmatassu, Myrskyklaani xD
- Naru (26.10.2017)

Tarkistus:
Taidokkaasti kirjoitettu tarina, enkä sen puoleen löytänyt kummallisimpia virheitä. Pidän Vadelmatassun sinnikyydestä paljon :3

12 pistettä!
- Kamikaze (12.11.2017)

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

26.10.2017 01:14
Kilpikonnakuvioinen naaras makasi puhtaalla kaislapedillä aamun sarastaessa pentutarhan katon läpi. Kissa nuoli hellästi neljää kylkensä vieressä nukkuvaa vasta päivän ikäistä pentua. Yksi pennuista sai erityistä huomiota osakseen, se oli kaikista pienin neljästä pennusta, mutta sillä oli valtavat etutassut. Tuo pieni kollipentu vaaleni kuonosta häntään mentäessä kuin auringon hiipuvat säteet illalla. Siitä ja pennun syntymisajasta kolli olikin saanut nimekseen Iltapentu. Nuori kuningatar kehräsi hiljaa itsekseen, onnellisena perheestään. Edes pentutarhassa asustavan Koivuturkin töykeät naukaisut eivät häirinneet Kuiskekynttä. Kuiskekynsi oli edelleen uupunut synnytyksstä, mutta oli sanomattakin selvää, että Pantterivarjo huolehti hänestä ja pennuista koko sydämmellään. Pentutarhan ulkopuolelta kuului askelia ja pesän suulle ilmestyi punertava kolli.
"Roiskesydän!" Kuiskekynsi henkäisi, kun vanhahko soturi asteli pesään.
"Tulitko katsomaan pentuja?" kuningatar kysyi.
"Eikun tulin katsomaan kärttyisää Koivuturkkia, tietenkin tulin katsomaan entisen oppilaani pentuja kalansuomu!" Roiskesydän ärähti vastaukseksi oppilaansa tyhmälle kysymykselle. Kuiskekynsi oli silti kuulevinaan kokeneen kollin äänessä hiukan lempeyttä. Roiskesydän asteli kilpikonnakuvioisen naaraan luo ja istuutui tämän vierelle, tarpeeksi lähelle tutustuakseen pentuihin.
"Välillä ihmettelen miten sinusta tuli alkuunkaan soturi, tai ehkä se musta pantteri teki älystäsi variksenruokaa", kolli totesi. Kuiskekynsi läväytti hännällään Roiskesydämen kuonoa.
"Odota vaan, kun pennut ovat tarpeeksi vanhoja oppilaiksi. Pidän huolen siitä, että saat yhden heistä riesaksesi", tuore emo uhkasi entiselle mestarilleen. Roiskesydän naurahti, mutta pysyi hiljaa. Tämän sijaan kolli kumartui nuuhkaisemaan neljää pentua.
"Heidän nimensä ovat Aamupentu, Loistepentu, Usvapentu ja Iltapentu", Kuiskekynsi maukaisi hiljaa. Roiskesydän nosti päänsä.
"Ei hullummat nimet kissalta, jonka pää on täynnä pelkkää variksenruokaa", kolli naurahti. Kuiskekynsi osasi suhtautua nykyään aiemman mestarinsa nälvimiseen lämmöllä, ei soturi loppujen lopuksi tahtonut pahaa kenellekkään. Yksi pennuista, Aamupentu lakkasi imemästä maitoa ja kääntyi poispäin emonsa vatsasta. Avuton pentu yritti ryömiä maailmaa tutkimaan, mutta sen aikeet pysäytti punaisen soturin paksu häntä.
"Ehei pikkuinen, sinun paikkasi on rakastavan emosi vierellä. Hän kasvattaa teistä varmasti loistokissoja", Roiskesydän leperteli pennulle ja siirsi sen takaisin sisarustensa joukkoon. Kuiskekynsi ei voinut olla kehräämättä ääneen. Kolli mulkaisi kuningatarta ärtyisästi, mutta heti perään tämän katse pehmeni.
"On ikävä mennä näin pian, mutta tuoresaalis ei kävele sisälle leiriin pyytämällä", Roiskesydän maukui hetken päästä. Kuiskekynsi nyökkäsi.
"Taidat olla oikeassa", naaras vastasi. Tämän jälkeen punertava kolli nousi, vilkaisi vielä kerran pentuja ja asteli pois pentutarhasta. Kuiskekynsi saattoi kuulla, kuinka kolli asteli Tammitaivaan ja Mustamehiläisen kanssa ulos leiristä. Kuningatar huokaisi. Hän rakasti pentujaan koko sydämestään ja antaisi elämänsä niiden puolesta milloin tahansa, mutta muiden sotureiden metsästäessä klaanille ja vartioidessa Jokiklaanin reviiriä hän vain makaisi pentutarhassa lämpöisellä pedillään imettämässä pentujaan.
*Niin.., niin asia tulee olemaan monta seuraavaa kuuta*, naaras totesi itselleen, mutta ryhdistäytyi:
*Mutta ne kuut, jotka tulen täällä viettämään pentujani hoitaen, ovat elämäni tärkeimmät. Klaani ei selviä ilman nuoria ja vahvoja sotureita. Minä pidän huolen siitä, että teistä tulee Jokiklaanin upeimmat soturit koskaan*, naaras lupasi itselleen ja nuolaisi pentujaan.

Vastaus:

En oikeasti kestä Roiskesydämen ja Kuiskekynnen keskinäistä naljailua ja kiusoittelua, parasta ikinä :'D Ja Roiskesydämen lepertely Aamupennulle, ai että~ Harmi ettei entinen mestari voinut jäädä pidemmäksi aikaa, olisin janonnut lisää! Ja Kuiskekynnen lupaus itselleen on oikein... lupaava, saa nähdä miten Tähtiklaani suo pentujen polkujen kulkevan.
Pisteitä tulee 16.

- Naru (26.10.2017)

Nimi: Lakkatassu, Tuuliklaani

25.10.2017 21:47
Lakkatassu, nuori tuuliklaanin soturioppilas kyyristeli takatassut maahan tiukasti painettuina Myrskyklaanin rajalla haistellen ilmaa tarkasti. Hänen ensimmäinen metsästyskertansa soturioppilaana, yksin. Paitsi että klaanin päällikkö tarkasteli tuota jostain. Eli periaatteessa kolli ei ollut yksin.
Samassa joku rusahti heinikossa ja oranssit silmät tarkensivat ruskaiseen heinikkoon. Tuuli ei ollut oppilaan puolella joten hänen hajunsa leijaili pusikkoon, jossa alkoi vipeltää. Siinä samassa tassut kävivät ja Lakkatassu iskeytyi heinikkoon, ennen kuin olisi myöhäistä. Elämä oli kuitenkin rankkaa ja hetken jahtauksen jälkeen kollioppilas tömähti maahan istumaan ja löi käpälällään hieman routaista maata auringon noustessa Korkokivien takaa. Sinne meni sekin saalis.

Kolli raahusti väsyneenä leirin viereiselle huipulle ja katsoi ympärilleen, siellä hänen piti tavata mestarinsa. Niin naaras sanoi viimeksi kun he näkivät nummilla. Ehkä pitäisi vain odottaa?
”Lakkatassu”, kuului matala ääni oppilaan selän takaa saaden kollin melkein hypähtämään Tähtiklaanin niityille asti.
Oppilas kääntyi ympäri katsoen mestariaan silmät viirussa, hän oli ollut jo valmis käyttämään kynsiään vaikkei niitä edes kunnolla osannutkaan käyttää.
”Niin Tuulitähti?” kolli ravisteli itseään mielessään ja yritti vetää kyntensä tassuihinsa sisään.
Hän katseli ruskeaa naarasta tarkkaan ja heilutti häntäänsä ilmassa edelleen hermostuneena.
”Hienosti meni aloittelijaksi, vaikka tekniikkaasi täytyy hioa vielä aika paljon”, hän naukaisi ja jatkoi melkein saman tien:
”Eikä sinun tarvitse pyytää anteeksi käyttäytymistäsi, mutta jotta opit estämään sen, että melkein hyökkäät päällikkösi kimppuun, sinun täytyy opetella tuntemaan äänet ja hajut.”
Joskus Lakkatassu mietti miten mestari tiesi noin hyvin hänen tulevat käytöksensä ja sanansa?
”Kyllä, olen tarkkana korvana”, musta oppilas kohotti ryhtiään ja keskittyi mestarinsa sanoihin ilmekään värähtämättä.
Naaras hymyili ja pudisti päätään hennosti kävellen oppilaansa vierelle.
”Ei nyt nuorukainen, opit sen sitten kun olet itse siihen valmis, mutta nyt meidän pitää viedä leiriin saaliit jota sait”, keltaiset silmät katsoivat lempeänä oppilaaseensa ja päällikkö alkoi kävelemään alas, kohti leiriä.
Kaksi hiirtä ja vesimyyrä jäivät lojumaan maahan saaden Lakkatassun suun hieman raolleen.
”Eikö meidän pitänyt kantaa saaliit leiriin?” kolli naukaisi ja sai mestarinsa pysähtymään.
”Kunnon soturi kantaa omat saaliinsa leiriin”, päällikkö naukui arvokkaasti.
Hänen oppilaansa kuitenkin otti uhmakkaan asenteen ja naukaisi vastaan:
”Mutta eikö kunnon soturi auta toista?”
Tuulitähden katseessa välähti ja hän hiljeni hetkeksi sulkien silmänsä. Suuttuiko hän?
”Kyllä Lakkatassu. Voit antaa minulle jonkun saaliisi, viedään ne yhdessä”, mestari nyökkäsi ja avasi silmänsä ottaen oppilaaltaan vastaan hymyn.
Nuorukainen käveli rinnettä alas saaliidensa kanssa antaen vesimyyrän päälliköllensä. Sen verran kunnioitusta tummaturkilta löytyi, että hän kantoi enemmän kuin vanhempi. Ja niin oppilas ja mestari jatkoivat matkaansa kohti leiriä hiljaisuuden täyttäessä aavat nummet.

Ilta aurinko laskeutui alas ja sen kirkkaat säteet porautuivat Lakkatassun silmäluomiin. Hän oli käynyt nukkumaan heti metsästysreissun jälkeen tömähtäen maahan silmät ristissä. Nyt hän vuorostaan nousisi silmät ristissä ylös. Ärtymys paistoi läpi, kun kollioppilas siristeli silmiään ja haukotellen nousi ylös viileästä maasta. Nurmikko oli painautunut maata vasten ruumiin painosta, mutta pongahti pystyyn hyvinkin nopeasti. Ihmeellistä, kaikenlainen pieni ja kuitenkin niin suuri.
Oppilas venytteli hetken aikaa unohtaen ajatuksensa ja ravisteli turkkiaan. Loppujen lopuksi, pesän katto pään päällä kelpaisi, mutta omalla tavallaan sisäinen ääni huusi vapautta. Eikä varmasti yksi oppilas saisi itselleen omaa pesää, mikä vitsi.
Oranssit silmät katselivat leiriä jossa oli hyvin rauhallista tätä aikaa päivästä. Hän kohdisti silmänsä tuoresaaliskasaan jossa oli vähän riistaa. Lehtikadon aikaan ruokaa olisi vielä vähemmän, joten Lakkatassu päätti tyytyä ruipeloon vesimyyräänsä.
Tassut kävivät ja kolli lähti kävelemään kohti tuoresaaliskasan vieressä olevia sotureita. Malvanenä ja Saniaiskarva juttelivat Valkoturkin kanssa nauraen. Ehkäpä Lakkatassu voisi liittyä heidän seuraansa vaikka nuorempi olikin?
Samassa he käänsivät katseensa oppilaaseen ja vaihtoivat vielä pari sanaa ennen kuin Malvanenä toivotti oppilaan tervetulleeksi.
”Mitäs asiaa sinulla on nuorukainen?” Saniaiskarva heilautti korviaan ja piti visusti silmänsä kiinni kollissa.
Oppilas heilautti häntäänsä kevyesti ja vilkaisi vanhempaan naaraaseen kohteliaasti.
”Mietin vain, että onko auringonlaskun partio jo lähtenyt ja jos ei niin olisiko siihen mahdollista vielä päästä? Lihakseni tarvitsisivat verryttelyä”, kolli hymyili ja mietti pienessä päässään että miksi edes kysyi tuota, ei se ollut alkuperäinen tarkoitus.
”Ei minun mielestäni ole lähtenyt elleivät silmäni petä, mutta jos mukaan tahdot niin kysy Piikkiherneturkilta, hän on klaanimme varapäällikkö jollet muistanut”, Malvanenä naurahti ja Lakkatassu löi mielessään itseään päähän.
”Niinpä tietenkin, anteeksi ja kiitos. Hyvää päivän jatkoa”, Lakkatassu naukaisi hieman nolona ja heilautti häntäänsä vanhemmille kääntäen katseensa soturien nukkumapaikalle päin.
Siellä ei näkynyt varapäällikköä, mutta missä hän sitten olisi?
Oppilas lähti etsimään Piikkiherneturkkia ja ohitti samassa parantajan pesän josta kuului köhinää, se raapaisi syvälle oppilaan sydämeen ja hän päättikin poiketa sisälle pesään. Siellä oli hämärää ja pelkät hiljaiset tuhinat, yskiminen ja nenän niiskutus täyttivät yrtinhajuisen pensaikon.
”Mäntymarja? Koilento?” Lakkatassu huuteli kevyesti, yrittämättä herättää nukkuvia kissoja.
”Lakkatassu?” kuului nuhainen ääni saaden oppilaan kääntymään ympäri, Tomukuono oli kerällä pedissään ja piti silmiään kiinni.
Musta oppilas käveli soturin luokse ja kyyristyi kollin viereen.
”Niin Tomukuono?” Lakkatassu kuiskasi ja pidätti hengitystään kamalan hajun takia, joka kollista lähti.
Olihan se varmasti kamalaa olla yhtä menoa parantajan pesässä haisemassa muiden potilaiden kanssa. Milloinkohan viimeksi edes sammalia oli vaihdettu pesissä?
”Mitä sinä teet täällä? Saat itsesi vielä kipeäksi”, kolli tuhahti ja yskäisi pari, kolme kertaa.
”Halusin tulla katsomaan teitä, enkä anna pienen viheryskän minua estää”, Lakkatassu mutisi ja sai Tomukuonon silmät aukenemaan hieman.
”Ole varuillasi, viheryskä voi vaikuttaa pieneltä, mutta et tiedä mitä siitä voi koitua. Varo sanojasi nuorukainen”, toinen kähähti ja sulki sitten silmänsä heittäen hännän kuonollensa.
Soturioppilas ja miettimään toisen sanoja käännähtäen jälleen kerran ympäri. Jotenkin se että hän törmäsi varapäällikköönsä oli todella noloa, mutta vielä nolompaa se että muut näkivät sen. Mutta mitä kolli teki parantajan pesässä?
”Anteeksi!” oppilas älähti saaden terävän katseen itseensä varapäälliköltä.
Tuolla menolla tuuliklaanilainen ei varmasti pääsisi partioon.
”Eipä mitään, mutta uskon että muut ärähtelevät nyt siitä kun huutosi kantautui täältä Varjoklaaniin asti”, varapäällikkö nuhteli kumppaninsa oppilasta ohjastaen hänet ulos parantajan pesästä.
”Niin, kyllä Piikkiherneturkki”, Lakkatassu mumisi ja työntyi pesästä ulos odottaen vanhempaa.
”Asiasta toiseen, mitä asiaa sinulla oli, jos ymmärsin oikein?” varapäällikkö puhui ja väräytti viiksiään.
”Kyllä, ajattelin pääsisinkö auringonlaskunpartioon, lihakseni tarvitsisivat venyttelemistä”, Lakkatassu mumisi lisää ja käänsi katseensa vanhempaan.
Piikkiherneturkki katsoi tarkkaavaisesti ja arvostelevasti nuorukaista.
”Hmm, voisihan sinut päästää, mutta sinuna etsisin Varpushallan, Pöllönenän ja Malvanenän, kuulutan teidät kohta”, kolli naukaisi toiselle ja nyökkäsi kadoten toiselle puolelle leiriä.
Ja niin Lakkatassu jäi yksin parantajan pesän eteen miettien että mitä tapahtui.

Vastaus:

Hohohoo, saa nähdä saammeko nähdä lisää Lakkatassun uhmakkuutta, se voisi jopa tehdä ihan hyvää ja tuoda Tuulitähdellekin uusia ajatuksia. Taidokkaasti kirjoitettu tarina, virheitä en ollut ainakaan näkevinäni. Viimeiselle lauseella naurahdin, voi Lakkatassua :D

Pisteitä 22.

- Naru (25.10.2017)

Nimi: Naru

23.10.2017 11:49
Pisteet:

Kirjotassu, Tuuliklaani

Eipä mennyt metsästyspartio ihan niin kuin Valkoturkki suunnitteli, mutta ainakin Kirjotassu sai jäniksen kiinni ja oppi vaikka olivatkin kahdestaan! Tuulitähden kehut olivat todellakin ansaitut.
Pisteitä 15.

(Ja ei haittaa liikuttelu, mun puolesta saisi liikutella enemmänkin ;) )

Vastaus:

EDIT:
- Älä kirjoita, että "Kirjotassun NK", sillä se on sanomattakin selvää, että kysessä on Kirjotassu. Valitset joko minä- tai hän-muodon, etkä käytä niitä sekaisin tarinassa. Kiitos.

- Kamikaze (25.10.2017)

Nimi: Kuu

23.10.2017 07:30
Kirjotassu-Tuuliklaani

Lehtisateen kolean auringon ensisäteet kiipesivät leirin ylle. Oli ollut kylmä yö, mutta lämpö alkoi nousta nopeasti, koska ei ollut kuin lehtisateen alku. Valkoturkki katsahti taivahalle, ja päätti, että tänään olisi saalistusharjoitus aamun metsästyspartion kanssa. Tämä valkoinen kolli lähti herättelemään Kirjotassua, kirjavaa oppilastaan. Hän katsahti Korkeakivelle. Sen päällä ei ollut ketään, mutta klaanin varapäällikkö, Piikkiherneturkki oli kiven juurella jakamassa päivän tehtäviä. Valkoturkki jatkoi matkaansa oppilaiden nukkuma-alueelle.

//Kirjotassun NK//
Kirjotassu heräsi siihen, että joku töykki häntä. Kirjavaturkkinen kolli avasi silmänsä ja näki edessään Valkoturkin, mestarinsa. Kirjotassu haukotteli ja kysyi uneliaana:
”Mitä teemme tänään?”
”Lähdemme metsästyspartion mukaan opettelemaan saalistamista”, Valkoturkki vastasi ja lähti tallustamaan kohti leirin suuta valkoinen häntä heiluen. Metsästyspartio oli kuitenkin jo ehtinyt lähteä ja Valkoturkki sähähti harmistuneena.
”Ketunläjät! Mennään sitten kahdestaan. ” Kirjotassu nyökkäsi ja kaksikko säntäsi leiristä.

”Kun saalistetaan jäniksiä, mitkä asiat ovat tärkeitä?” Valkoturkki kysyi oppilaaltaan. Kirjotassu mietti hetken ja vastasi sitten:
”Ne ovat nopeita ja kuulevat pienimmänkin äänen. Eli jos haluaisimme saada ne kiinni, täytyisi hiipiä todella hiljaa.”
”Kyllä. Mutta muista myös varmistaa, että olet tuulen alapuolella, ja tuulee suuntaasi”, Valkoturkki kertoi. ”Jänöillä on todella hyvä hajuaisti myös, joten jos haluat saada niitä kiinni, ne eivät saa haistaa sinua.”
Kirjotassu haisteli ilmaa, ja näki pienen matkan päässä jäniksen. Se oli nuori yksilö, joka ei ollut tietoinen lähestyvästä vaarasta. Nuori kolli katsoi mestariinsa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Kirjotassu lähti hiipimään kohti kania. Hän tarkisti, että oli tuulen alapuolella ja jatkoi hiivintää. Ollessaan melkein kohdalla, jänis huomasi kollin ja lähti karkuun. Kirjotassu oli kuitenkin nopea jaloistaan ja syöksyi perään. Hän sai kuin saikin jäniksen kiinni ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan.
”Upeaa! Ensimmäinen saaliisi”, Valkoturkki huusi mäen päältä. Kirjotassu huomasi juosseensa kukkulan alas saakka. Nyt hänen pitäisi kiivetä takaisin suuri jänis mukanaan. Mestari päätti kuitenkin tulla auttamaan ja otti jäniksen oppilaaltaan. He lähtivät tarpomaan kohti leiriä.

Kirjotassu katseli, kun Hunajatassusta tehtiin soturi, Hunajahäntä. Kirjotassu huusi mukana, kun tuoretta soturia onniteltiin. Hunajahännän tulisi viettää yö ulkona vahdissa, kun muut nukkuisivat.
”Ihanaa päästä kerrankin nukkumaan”, Kirjotassu kuuli joidenkin vanhempien soturien puhelevan mennessään nukkumaan. Kirjotassua ei kuitenkaan väsyttänyt, mutta muutkin alkoivat mennä pesiinsä. Hän tassutti ohi tuoresaaliskasan, jossa hänen jäniksensä komeili päällimmäisenä. Jopa päällikkö oli tullut onnittelemaan häntä.
”Onnittelut”, Tuulitähti oli sanonut. ”Kovin moni oppilas ei saa ensisaaliikseen jänistä, ja ensiyrittämällä.” Kirjotassu oli huomannut päällikön saaneen nimittäjäisistä uutta virtaa, aivan kuin Koilennon mustayskä ja klaanissa riehunut viheryskä olisivat hetkeksi unohtuneet. Kirjotassu meni makuusijalleen. Joku oli laittanut uusia sammaleita pedille. Kirjotassu laski päänsä käpälilleen ja nukahti.

//tässä ois tämä erotusuhkatarina. Pitäisi taas aktiivisemmin rueta kirjoittamaan. Toivittavasti Hunajahäntää ei haittaa, että vähän liikuttelin sitä <3//

Vastaus:

Eipä mennyt metsästyspartio ihan niin kuin Valkoturkki suunnitteli, mutta ainakin Kirjotassu sai jäniksen kiinni ja oppi vaikka olivatkin kahdestaan! Tuulitähden kehut olivat todellakin ansaitut.
Pisteitä 15.

(Ja ei haittaa liikuttelu, mun puolesta saisi liikutella enemmänkin ;) )

- Naru

EDIT:
- Älä kirjoita, että "Kirjotassun NK", sillä se on sanomattakin selvää, että kysessä on Kirjotassu. Valitset joko minä- tai hän-muodon, etkä käytä niitä sekaisin tarinassa. Kiitos.

- Kamikaze

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

22.10.2017 19:18
Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun Hunajatassun ja hänen mestarinsa välit olivat paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Toki riidan aikana ne olivat olleet kylmät kuin jää, mikäli oppilas muisteli oikein sen olevan soturien kertoman mukaan, mutta ennen riitaakin he olivat hieman etäiset. Toki opettaminen ja oppiminen sujuivat, mutta siitä puuttui eräänlainen tunne ja kommunikaatio: he vain toimivat niin kuin toimivat. Nyttemmin se kuitenkin oli muuttunut, ja Hunajatassu jopa huomasi, että oli paljon helpompaa harjoitella oikeastaan mitä tahansa, kun oli läheisempi Malvanenän kanssa.
Eikä kulunut paljoa sitä enempää aikaa siihenkään, kun Hunajatassun illallinen keskeytyi Tuulitähden kutsuessa kissoja Korkeakiven läheisyyteen. Hieman harmistuneena ateriansa keskeytymisestä oppilas käveli Malvanenän ja Saniaiskarvan, johon kolli oli myös ehtinyt tutustumaan paremmin, viereen. Tuulitähti seisoi Korkeakiven huipulla, kärsivällisesti odotellen, että suurin osa olisi paikalla, ennen kuin oli valmis aloittamaan puhumisen:
”Hunajatassu, tule lähemmäs.”
Kyseisen oppilaan silmät pyöristyivät, ja mikäli tilanne olisi ollut mikä tahansa, niin Saniaiskarva olisi varmasti todennut tämän näyttävän siltä, kuin hänelle olisi kasvanut kaninkorvat. Mutta, koska tilanne oli mitä oli, kukaan ei sanonut mitään, vaan käänsivät katseensa oppilaaseen, joka yritti päästä yli hämmennyksestään: eihän Hunajatassu edes ollut mitenkään isokokoinen vielä, ja olihan oppilaiden pesässä vielä Kipinätassu, joka oli jo soturiksi nimettyä Konnakynttäkin vanhempi, Hunajatassusta sitten puhumattakaan. Ja saattoihan tilanne toki olla sekin, että hän olisi tehnyt jotain todella väärin, mutta kolli ei oikeastaan jaksanut uskoa ja murehtia sellaisesta: eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa. Hän kuitenkin teki työtä käskettyä, ja siirtyi pois Malvanenän ja Saniaiskarvan luota, ja Tuulitähti laskeutui kiveltä oppilaan viereen.
”Minä, Tuulitähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Tuulitähti sanoi, katse kiinni pienikokoisessa oppilaassa, ”Hunajatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Hunajatassun ääni kuulosti ainakin omissa korvissaan enemmän hämmentyneeltä vinkumiselta kuin sellaiselta ääneltä jonka hän olisi ulos suustaan halunnut päästää, mutta ruskearaidallinen naaras hymyili tälle myötätuntoisesti ja jatkoi:
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hunajatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hunajahäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa älyäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
Hunajatassu- ei, Hunajahäntä, muisteli Konnakynnen nimitysmenoja ja hän nuolaisi Tuulitähden lapaa, päällikön koskettaessa kollin päälakea.
”Hunajahäntä! Hunajahäntä!”
Tuoretta soturia hieman vaivasi kaikki se huomio, minkä hän sai osakseen, mutta yritti olla välittämättä, ja nosti kasvoilleen hieman epävarman hymyn.
”Saat nyt syödä ateriasi loppuun, tulet tarvitsemaan sitä kun valvot leiriä yön yli”, päällikkö kertoi, ja Hunajahäntä nyökkäsi. Nuori soturi ei kuitenkaan ehtinyt liikkumaan montaakaan askelta, kun Malvanenä keskeytti hänen matkansa:
”Onnea Hunajahäntä”, entinen mestari onnitteli entistä oppilastaan hyväntuulisesti.
”Kiitos Malvanenä”, Hunajahäntä hymähti pienesti, ”oli kiva että sinä olit mestarini.”
”No, jos sitä katsoo usealta kantilta niin niinhän se kai on”, Malvanenä naurahti, ja kolli selkeästi muisteli heidän turhankin pitkää riitaansa.
”No, ainakin opin olemaan suututtamatta sinua”, Hunajahäntä irvisti, ”se oikeasti sattui välillä.”
Malvanenä nauroi taas, ennen kuin päästi entisen oppilaansa takaisin illallisensa ääreen, joka Hunajahännän yllätykseksi oli pysynyt paikoillaan. Yöstä tulisi varmasti pitkä, mutta se ei klaanin uusinta soturia haitannut: olihan hän onneksi saanut nukuttua hyvin edellisenä yönä, tuskinpa hän siellä torkahtelisi.

Vastaus:

Ihana ja taidokkaasti kirjoitettu tarina! Toivottavasti Hunajahännän tulevaisuus soturina näyttää valoisalta :3

15 pistettä!
- Kamikaze (27.10.2017)

Nimi: Naru

22.10.2017 16:42
Pisteet:

Kuiskekynsi, Jokiklaani

Eipäs ollut tönkköä, höpsistä nyt :D
Oikein mukavaa luettavaa tämäkin, vaikka koko päivän synnyttäminen on varmasti todella raskasta, mutta onneksi eräs herraskolli on vierellä nyt synnytyksen jälkeen. Olikohan Kuiskekynnen aikaisempi uni Tähtiklaanin merkki :3
Saat 18 pistettä.

Vastaus:

~

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

22.10.2017 16:26
// Nyt tuli kyllä niin tönkköä tekstiä että sietäis Pimeyden metsään joutua xD //

Kuiskekynsi heräsi valtavaan kipuun vatsassaan. Naaras avasi silmänsä ja naukaisi tuskaisesti. Pesän reunalla, omalla kaislapedillään makaava Koivuturkki tuhahti ärtyneenä:
"Etkö sinä voisi antaa minun kerrankin nukkua!" Kuiskekynnen silmät kostuivat, kun uusi kivun aalto pyyhkäisi naaraan vatsaa.
"Hae Täpläturkki", kuningatar henkäisi. Koivuturkki katsoi Kuiskekynttä kuin aikoakseen väittää vastaan, mutta tajusi sitten, että nyt oli tosi kyseessä. Koivuturkki nousi ja juoksi ulos pesästä. Kuiskekynsi jäi yksin pentutarhaan ja tarrasi kynsillään kaislapetiinsä.
*Kyllä tämä tästä...*, kilpikonnakuvioinen naaras yritti rauhoitella itseään. Pian Täpläturkki ryntäsi pesään Koivuturkki perässään. Parantaja asteli Kuiskekynnen vierelle ja asetti tassunsa naaraan vatsalle.
"Supistuksia, mutta vasta alkaneita", parantaja totesi.
"Koivuturkki, hae valmiiksi märkää sammalta". Koivuturkki huokaisi, mutta juoksi pois pesästä.
"Onko pian aamu?" Kuiskekynsi huokaisi. Parantaja hämmästyi.
"Kyllä, aamu sarastaa pian", Täpläturkki vastasi.
"Ensimmäinen pentu syntyy silloin", nuori kuningatar kertoi. Täpläturkki nyökkäsi ja istuutui. Koivuturkki palasi märkä sammaltukko suussaan. Naaras laski sen parantajan vierelle.
"Seuraavaksi saat käydä etsimässä oksan, jota Kuiskekynsi voi purra tarvittaessa", parantaja ohjeisti. Koivuturkki katosi pesästä jälleen. Kuiskekynsi kiemurteli pedillään kivusta.
"Älkää kertoko Pantterivarjolle tästä, ennen kuin pennut ovat syntyneet ja kaikki on kunnossa", Kuiskekynsi vaati.
"Kuten tahdot", parantaja lupasi. Kuiskekynnen olo oli sietämätön, naaras ei voinut sanoin kuvailla häntä koskettavaa tuskaa. Auringon valoa alkoi tulvia pentutarhaan. Uusi, aiempia voimakkaampi aalto kulki Kuiskekynnen ruumiin läpi. Koivuturkki saapui juuri sopivasti pesään ja Kuiskekynsi tarrasi hampaillaan naaraan tuomaan oksaan.
"Rauhassa vain, ensimmäinen pentu syntyy ihan kohta", Täpläturkki naukui. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen pieni kullan sävyinen nyytti valahti kaislapedille.
"Hienoa!" Täpläturkki kehui Kuiskekynttä ja alkoi nuolla pentua. Pentu alkoi vikistä ja huutaa kovaan ääneen ja parantaja siirsi sen Kuiskekynnen vatsan luo.
"Se on upea naaras", parantaja kertoi.
"Turkki kuin auringon ensisäteet. Aamupentu", kilpikonnakuvioinen naaras huokaisi keppi suussaan. Kaunis kellertävä naaraspentu, Aamupentu kävi ahnaasti juomaan maitoa. Kuiskekynsi tunsi taas kivun yltyvän. Kului pitkä, tuskainen hetki. Lopulta toinen, vaalean harmaa pentu valahti kaisloille. Auringon säteet valaisivat tuon avuttoman pennun. Täpläturkki nuoli pennun puhtaaksi ja siirsi sen emonsa viereen.
"Suuri kolli", parantaja totesi. Kuiskekynsi alkoi kehrätä.
"Loistepentu, poikani, jonka auringon säteet merkitsivät". Kului pitkä hetki, eikä mitään tapahtunut. Kuiskekynsi alkoi jo huolestua. Täpläturkki antoi hänelle muutamia yrttejä sekä purasruohoa parantamaan maidon tuloa. Koivuturkki vilkaisi ulos pesästä ja maukaisi hämmästyneenä:
"Koko leiri on usvan peitossa!" Kuiskekynsi muisti unensa, usvan tullessa syntyisi kolmas pentu. Pian kivuliaat aallot alkoivat taas ja usvan harmaa pentu valui kaisloille. Parantaja teki työnsä ja näin kolmas pentu pääsi sisaruksiensa viereen.
"Usvapentu, usvan kätkemä", uupunut kuningatar huokaisi. Ilta alkoi jo hämärtyä. Kivuliaat aallot palasivat. Kuiskekynsi puri keppiä hampaissaan. Neljäs, viimeinen pentu syntyi. Viimeisen pennun Täpläturkki antoi Kuiskekynnen putsattavaksi. Tuore emo nuoli neljännen pentunsa, toisen poikansa puhtaaksi ja auttoi tämän sisarustensa luo.
"Viimeinen pentu illan saatossa, Iltapentu", kuningatar huokaisi. Täpläturkki varmisti kaiken olevan kunnossa.
"Pennut voivat hyvin. Olet varmasti uupunut Kuiskekynsi, mutta eräs varmasti haluaa nähdä sinut ja pentunsa", parantaja totesi. Kuiskekynsi makasi kyljellään kaislapedillä, neljä pentua tyytyväisenä nisillä.
"Hyvä on". Koivuturkki väistyi pentutarhan suulta ja tuohtunut Pantterivarjo asteli sisään.
"Tähtiklaanin tähden minä olin huolissani sinusta!" kolli torui kumppaniaan, mutta meni sanattomaksi nähdessään neljä pentua Kuiskekynnen mahan vierellä.
"Pentumme", kolli huokaisi ja alkoi kehrätä. Kuiskekynsi vastasi uupuneella kehräyksellä takaisin.
"He voivat loistavasti", Täpläturkki totesi ja antoi tuoreille vanhemmille hiukan tilaa.
"Tässä ovat tyttäresi Aamupentu ja Usvapentu", Kuiskekynsi maukui ja osoitti hännällään kahta naarasta.
"Ja tässä poikasi Loistepentu ja Iltapentu", Kuiskekynsi näytti komeat kollipennut kumppanilleen. Pantterivarjo näytti pakahtuvan onnesta. Kolli nuolaisi kaikkia pentuja vuorollaan. Mustanruskea kolli asettui makaamaan pentujensa ja kumppaninsa vierelle.
"Minä palaan tästä pesälleni. Antakaa muiden tulla katsomaan pentuja sitten, kun itse jaksatte", parantaja ohjeisti.
"Pantterivarjo, pidä huoli siitä, että Kuiskekynsi syö ja juo tarpeeksi. Ja jos ilmenee ongelmia niin tule heti hakemaan minut, onko selvä?" Pantterivarjo naurahti.
"Selvähän tuo". Tämän jälkeen parantaja poistui pentutarhasta jättäen tuoreet vanhemmat ja pennut rauhaan.

Vastaus:

Eipäs ollut tönkköä, höpsistä nyt :D
Oikein mukavaa luettavaa tämäkin, vaikka koko päivän synnyttäminen on varmasti todella raskasta, mutta onneksi eräs herraskolli on vierellä nyt synnytyksen jälkeen. Olikohan Kuiskekynnen aikaisempi uni Tähtiklaanin merkki :3
Saat 18 pistettä.

- Naru

Nimi: Naru

22.10.2017 16:17
Pisteet:

Kuiskekynsi, Jokiklaani

Pantterivarjo on selkeä herrasmies, vai pitäisiköhän sanoa herraskolli :D Keskustelut Kaunoketun ja Roiskesydämen kanssa olivat hauskaa luettavaa, varsinkin Roiskesydämen. Lopussa oleva viittaus Ultra Bran biisiin oli myös oikein kiva lisä! :D
Pisteitä 23.

Sumutassu, Myrskyklaani

Sumutassun kyynisyys on mielenkiintoista luettavaa, ja hahmon tietojenkin perusteella tämän tarina tulee varmasti olevan varsin mielenkiintoinen. Kuvailua ehkä olisin kaipaillut lisää, mutta muuten oikein kiva tarina :3
Pisteitä 10.

Lakkatassu, Tuuliklaani

Haha, toivottavasti mikään klaani ei suunnittele toistensa kimppuun hyökkäilemistä, ei olisi kovin ystävällistä sellainen, ja vielä inhottavampaa siitä tekisi lähestyvä lehtikato. Aina on kuitenkin hyvä toisinaan pohtia mahdollisuuksia, vaikkei uhkaa olisikaan: eihän sitä koskaan tiedä. Eikä klaaninvanhimpia kannata jättää sivuun, näillä on varmasti vaikka kuinka paljon hyödyllistä tietoa myöhempää käyttöä varten! :D
25 pistettä.

Leoparditassu, Varjoklaani

Leoparditassulla ei päivä ilmeisesti alkant niin kuin hän olisi toivonut, mutta kissanmintun hakeminen emon kanssa oli varmasti ihan kiva, normipäivästä eroava kokemus, vaikkakin samalla mieleen kohosikin kuolleen veljen muisto, mutta eiköhän Ruostepentu pärjäile oikein hyvin Tähtiklaanissa! Reissu Kuukivelle on myös varmasti oikein miellyttävä, varsinkin Sulajään seurassa.
Muutamia huolimattomuusvirheitä tuli vastaan, mutta ne eivät estä Leoparditassun askeleita kohti unelmaansa, sillä pisteitä tästä tarinasta tulee juurikin se 20, joka tarkoittaa sitä, että voit pikkuhiljaa nimittää Leoparditassun soturiksi~

Vastaus:

kiitos paljon, Naru! <3 Pisteet lisäilty!

- Kamikaze (25.10,2017)

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

22.10.2017 10:00
/Tässä tää Leopardin tarina jotta sitä ei erotettaisi/

Tavallinen päivä olisi taas edessä. Taas kerran. Ei sillä etten pitänyt niistä, mutta olisihan se kiva että jotain tapahtuisi, edes jotain mielenkiintoista ja sen pitäisi olla jotain kivaa, koska ei kuitenkaan enää mitään viheryskää.
Nousin pystyn sammalvuoteeni vieressä. Venytin täplikkään olemukseni niin pitkälle, että venytys tuntui jokaisessa ruumiinosassani ja samalla haukottelin. Sitten suoristin itseni ja tepastelin ulos. Katselin ympärilleni. Varjotähti katosi aamun rajapartion johtajana tunneliin perässään Kuuvarjo, Paatsamakukka ja Kastelehti. Etsin katseellani mestariani, mutta Sulajäätä ei näkynyt missään. Ehkäpä naaras vielä nukkuisi. Istuuduin ja aloin sukia täplikästä turkkiani.
"Hyvää huomenta Leoparditassu", kolliääni kuului takaani. Sorasydän tepasteli parantajan pesältä minua kohden.
"Huomenta vain", mau'uin ja nyökkäsin kunnioittavasti.
"Tästä päivästä tulee sateinen", parantaja totesi katsoessaan taivaalle. Taivas oli vielä hiukan hämärä, mutta näki kuitenkin harmaat pilvet jotka liikkuivat leiriä kohden. Nyökkäsin.
"Mitä aiot tehdä tänään?" Sorasydän kysyi. Näytti siltä että kolli olisi sanomassa vielä jotain, mutta Sorasydän sulki suunsa ja tuijotti meripihkanvärisillä silmillään minua. Kohautin lapojani.
"Mistä minä tiedän mitä se Sulajää keksii", mau'uin.
"Minulla olisi jollekin reippaalle oppilaalle nimittäin hommia", Sorasydän naukaisi, "kaipaisin nimittäin apua yrttien järjestelemisessä. Nimittäin mietin vähän yrttien siirtämistä pesässäni. Se voisi tuoda tilaa lisää pesääni."
Rypistin kulmiani. Kuulinko todella oikein! Pyysikö Sorasydän minua järjestelemään yrttejä, soturioppilasta josta tulisi pian soturi!
"Anteeksi nyt", ärähdin, "en minä ole mikään parantajaoppilas!"
"Klaanissa ei ole parantajaoppilasta eikä ketään pentua joka olisi kiinnostunut seuraamaan polkuani", Sorasydän maukui tyynesti, "jos tekisin sen itse, minulla menisi koko päivä ja minun pitäisi hakea vielä kissanminttuakin. Vai haluaisitko sinä hakea sitä kissanminttua? Tiedätkö missä sitä kasvaa?"
"Plääh... no, kai minä sitten haen", ärähdin, "vuorivaahteran luona ainakin kasvoi viimeksi, kun olin siellä."
"Mahtavaa!" Sorasydän kehräsi mielissään, "etsin sinulle jonkun soturin kenen kanssa menet etsimään kissanminttua."
"En minä tarvitse ketään soturia mukaani!" ärähdin ja nostin häntäni vihaisesti pystyyn, "siinä tapauksessa voit ihan hyvin pyytää kissanminttua hakemaan Hallatassun tai Yötassun!"
Parantaja ei kuitenkaan kuunnellut, vaan ryntäsi sotureiden pesän edustalle. Emoni Pilkkupilvi oli pesän edessä sukimassa turkkiaan. Näin Sorasydämen kysyvän emoltani jotain. Pilkkupilvi vastasi kysymykseen nyökytellen ja vilkaisi minua lempeästi hymyillen. Sitten Sorasydän ja Pilkkupilvi tulivat luokseni.
"Pilkkupilvi lähtee mukaasi", ilmoitti Sorasydän, "hänen kanssaan sinä ehkä kuitenkin haluat lähteä?"
"No, totta se on", mau'uin.
"Menkäähän sitten", Sorasydän naukui, "riittää että vain toinen ottaa kissanminttua suun täyteen. Minä siivoan sillä aikaa varastoitani."
"No mennään", Pilkkupilvi hymyili ja kosketti hännällään selkääni. Juoksimme tunnelin kohdalle, mutta ennen kuin hävisin sinne, mulkaisin Sorasydäntä joka käveli kohden pesäänsä.

"Kissanminttuako meidän piti hakea?" Pilkkupilvi varmisti, kun saavuimme tunnelista ulkosalle. Nyökkäsin.
"Tiedätkö miltä se näyttää?" Pilkkupilvi kysyi.
"Etkö sinä muka tiedä?" rypistin kulmiani.
"Tiedän", Pilkkupilvi maukui tyynesti, "mutta kysyn tiedätkö sinä."
"No tiedän", mumisin.
"No hyvä, sinä voitkin varmaan sitten etsiä sen", Pilkkupilvi maukui hymyillen. Kun katselin emon hymyä, turvallisuuden tunne valtasi minut. Mielessäni palasin siihen aikaan, kun olin vielä pentu. Pilkkupilvi makasi sammalvuoteellaan ja minä ja Ruostepentu painimme leikkisästi. Muisto kuolleesta veljestäni kirpaisi. Veli oli kuollut viherlehden lopussa viheryskään, joka oli koitunut myös Aamutuikkeen kohtaloksi. Sairaus oli myös tehnyt tuhojaan muissakin klaaneissa. Kyynel vierähti poskelleni, kun muistin että Ruostepennusta ei koskaan tullut oppilasta eikä myöskään soturia. Mutta hänestä tulisi soturi Tähtiklaanissa, niin toivoin. Pyyhkäisin käpälälläni kyyneleen pois ennen kuin Pilkkupilvi näkisi sen.

Kun saavuimme Vuorivaahteran luo, Pilkkupilvi maukui:
"Saat jäljittää nyt kissanmintun. Odotan vaahteran juurella ja autan sinua tarvittaessa."
"Kyllä minä osaan", mau'uin. Puikahdin läheiseen pensaikkoon. Haistelin ilmaa. Kissanmintun tuoksu leijui vahvana ympärilläni. Tuoksu oli löydetty, mutta itse yrttiä ei vielä. Pensaan lehtien välistä näin, kuinka Pilkkupilvi oli asettunut Vuorivaahteran juureen ja kietonut häntänsä pilkullisen kehonsa ympärille. Hän näytti valppaalta.
*Minustakin tulee tuollainen*, lupasin itselleni mielessäni. Näin jo itseni suurempana ja voimakkaampana kuin nyt. Silloin olisin Leopardi-jotain. Tai ehkäpä seisoin Varjokiven päällä ylpeänä ja jalona Leoparditähtenä. Mutta ennen kuin tai jos, minusta tulisi päällikkö, minun pitäisi saada koulutus loppuun ja soturinimeni, kouluttaa vähintään yksi oppilas ja päästä varapäälliköksi. Ennen kuin Liljaviiksi nousee Varjotähden jälkeen klaanin johtajaksi - ellei hän kuole tai eläköidy sitä ennen - yrittäisin olla hyvä soturi, josta klaani voisi olla ylpeä. Se voisi olla syy Liljaviiksen valitsemaan minut varapäällikökseen. Mutta se olisi tulevaisuudessa, sillä Varjotähti on vielä nuori ja ainakin toivon mukaan monta henkeä jäljellä. Karistin unelmat pois mielestäni ja keskityin kissanminttuun. Yritin jäljittää hyvän tuoksuisen yrtin. Pian löysinkin sen kahden pienen kiven välistä.
*Tähtiklaanin tähden, sitä on paljon*, ajattelin. Siirsin toisen kiven käpälälläni sivuun, jotta kissanminttu olisi helpompi irroittaa. Sitten tartuin yrttiin hampaillani ja irrotin sen maasta.
*Sorasydän tykkää*, mietin. Tulin ulos pusikosta. Pilkkupilvi seisoi edelleen puun juuressa ja kun hän haistoi tuoksuni, emo kääntyi katsomaan minua ylpeästi hymyillen.
"Sinähän löysit paljon", emoni kehräsi, "ehkä tuo riittää. Voimme mennä nyt."
Nyökkäsin. Puhuminen oli hiukan vaikeaa, yrttitukko suussani. Lähdin hölkkäämään kohden leiriä. Pilkkupilvi ponkaisi perääni.

Kun saavuimme leiriin, olivat kaikki jo hereillä. Varjotähden aamupartio oli palannut jo ja tuoresaaliskasa oli pullollaan riistaa. Sulajää makoili sotureiden pesän edessä Paatsamakukan kanssa. Mestarini tervehti minua ja vastasin nyökkäisyllä.
"Vie nuo Sorasydämelle, sen jälkeen voit varmaankin syödä. Kerron Sulajäälle missä olimme ja kuinka reipas olit", Pilkkupilvi naukui. Naaras liittyi Sulajään ja Paatsamakukan seuraan ja kuulin tuon kehräävän. Sulajää liittyi kehräykseen mukaan ja tunsin kolmen naaraan lempeät katseet turkissani. Riensin parantajan pesälle. Sorasydän oli parhaillaan järjestelemässä yrttejä.
"Sinä palasit", kolli kääntyi katsomaan minua heti kun tulin pesään, "laske kissanmintut tuohon."
Parantaja osoitti hännällään paikkaa pesän nurkassa. Laskin kissanmintut Sorasydämen pyytämään kohtaan.
"Kiitos", Sorasydän kehräsi, "olit todella suuri apu Leoparditassu."
"No, eipä mitään", hymyilin pienesti. Käännyin ja tulin pois pesästä. Ryntäsin vatsa kurnien tuoresaaliskasalle ja valikoin sisiliskon. En ollut koskaan syönyt sisiliskoa, mutta olin aina haaveillut maistavani. Asetuin riistan kanssa pesän eteen. Mieleni teki kovasti ruokailuseuraa. Hallatassu ja Yötassukin vaikuttivat niin etäisiltä, en ollut viettänyt heidän kanssaan aikaa lukuun ottamatta jotain yhteisiä taisteluhetkiä, sekä partioita. Äkkiä tajusin jonkun lempeän kosketuksen selkäni päällä ja yläpuolellani hymyili Sulajää.
"Hieno teko auttaa parantajaa", Sulajää kehräsi, "se on osa oppilaan koulutusta, jos et tiennyt. Pian sinusta tulee soturi, joten ei se Sorasydän sinua suotta pyytänyt. Tänään menemme Kuukivelle. Se kuuluu oppilaan koulutuksen loppupuolelle ja nyt on sen aika. Vaellamme illalla ja Sorasydän antaa matkayrtit."
"Ai Emonsuulle!" hihkaisin. Siellä oli tai'anomainen Kuukivi, josta päälliköt hakivat henkensä ja parantajat näkivät unia. Aivan mahtavaa!

// :) Voi vitsi nyt on niin ihanaa kirjoittaa Leopardilla :D

Vastaus:

Leoparditassulla ei päivä ilmeisesti alkant niin kuin hän olisi toivonut, mutta kissanmintun hakeminen emon kanssa oli varmasti ihan kiva, normipäivästä eroava kokemus, vaikkakin samalla mieleen kohosikin kuolleen veljen muisto, mutta eiköhän Ruostepentu pärjäile oikein hyvin Tähtiklaanissa! Reissu Kuukivelle on myös varmasti oikein miellyttävä, varsinkin Sulajään seurassa.
Muutamia huolimattomuusvirheitä tuli vastaan, mutta ne eivät estä Leoparditassun askeleita kohti unelmaansa, sillä pisteitä tästä tarinasta tulee juurikin se 20, joka tarkoittaa sitä, että voit pikkuhiljaa nimittää Leoparditassun soturiksi~

- Naru

Nimi: Lakkatassu, Tuuliklaani

21.10.2017 00:41
Viheryskä, joka kehittyi mustayskäksi. Se levisi, mutta myös kaikkosi klaanien keskuudesta. Parantajat jokaisesta klaanista olivat varmasti joutuneet venymään äärimmäisyyksiin. Nukkuminen tuskin oli mahdollista. Eikä mahdollisuutta, että hekin sairastuisivat, luettu pois ollenkaan. Niin kuin Tuuliklaanin rakas Koilento. Hän oli joutunut viheryskän pyörteisiin ja moni uskoi parantajan selviävän. Kuitenkin, Lakkatassun mestari Tuulitähti, oli ollut hyvin poissaoleva viimeaikoina. Syy oli hyvin todennäköisesti hänen tyttärensä. Se oli rankkaa, jokaiselle klaanilaiselle. Eikä kukaan voinut kieltää sitä.
Tilanne joka muissa klaaneissa oli, sitä Lakkatassu ei tiennyt. Ensimmäinen viikko oppilaana oli kulunut reviirin tutkimiseen sekä klaaninvanhimpien auttamiseen. Muut oppilaat harjoittelivat taistelua ja metsästystä, mutta Lakkatassu klaaninvanhimpien punkkien nyppimistä. Närkästyminen saattoi näkyä joskus, mutta silloinkin kollioppilas muistutti itseään klaanista. Hän ei epäillyt Tuulitähden taitoja mestarina, jokainen taito olisi hyödyksi tulevaisuudessa. Klaanin jokaista jäsentä täytyi auttaa parhaan mukaan. Jokainen tassu oli tarpeen eikä yhtäkään henkeä saanut enää riistäytyä ja Lakkatassu auttaisi parhaansa mukaan Tuuliklaania selviämään.

Mustaturkkinen kollioppilas ja hänen mestarinsa juoksivat kilpaa nummilla. Lakkatassun tassut löivät kovaa maata ja jalat ponnistivat jokaisella askeleella äärimmäisiin ponnistuksiin. Siltikin hän jäi toiseksi monen parin ketunmitan heitolla.
He pysähtyivät lähellä leiriä olevalle nummelle ja nuori oppilas tunsi olonsa enemmän kuin kuolleeksi. Päällikkö ei kuitenkaan näyttänyt pientäkään hengästymisen merkkiä, vaan katsoi hoipertelevaa oppilastaan tarkkaavaisesti. Lakkatassu yritti pitää päänsä yllä ylpeästi, mutta olemus petti ja takapuoli löysi maan kovan pinnan.
”Askeleesi olivat hyvät, mutta kiinnitä enemmän huomiota etutassuihin. Takajalkojen ponnistus oli voimakas, jonka takia etutassut kompuroivat. Et osannut ottaa voimaa vastaan. Yritä myös olla keveämpi juostessasi, näytit höyhenen sijaan kuolleen rotan lennolta”, Tuulitähti hymähti ja vilkaisi nummille, hän havaitsi jotain.
”Myrskyklaanin partio, näetkö heidät?” päällikkö jatkoi antamatta oppilaalleen pientäkään mahdollisuutta edes puhua pukahtaa.
Lakkatassu ei kuitenkaan välittänyt hetken päästä siitä, naaras tiesi kyllä mitä teki. Niin oppilas nousi vielä hieman täriseville tassuilleen ja muisteli sanoja joita mestari oli käyttänyt. Kuolleen rotan lento? Tuuliklaanilaisella päälliköllä olivat kyllä sanat hallussa, jolle hänen oppilaansa ei mahtanut mitään. Pieni naurahdus karkasi kollin huulilta, tuon kääntyessä katsomaan partiota. He näyttivät kaikki hyvin voimakkailta, jopa kaukaa katsottuna. Turkki oli hyvän näköinen ja lihakset liikkuivat tasaisesti turkin alla. Myrskyklaanilaiset näyttivät voimakkailta. Verrattuna heidän omaan klaaniinsa.
Lakkatassu vertasi mestariaan ja häntä toisiin. Se sai niskakarvat hänellä pystyyn, jos nuo hyökkäisivät, Tuuliklaani olisi mennyttä.
”Tuulitähti?” oppilas naukaisi kääntäen katseensa mestarin keltaisiin silmiin.
”Niin nuori Lakkatassu”, Tuulitähti istahti maahan ja käänsi katseensa oppilaastaan pois.
”Jos Myrskyklaani hyökkäisi Tuuliklaaniin, eihän meillä olisi mahdollisuuksia? He näyttävät todella vahvoilta”, Lakkatassu pohti.
”Hyvä kysymys, mutta niin kuin muistat ensimmäisestä päivästäsi oppilaana. Tai ainakin uskoisin että muistat, Tuuliklaani käyttää viekkauttaan ja ketteryyttään sekä reviiriään hyötynään. Aroilla ja nummilla metsäkissojen on hankala taistella. Meidän taas on hankala taistella heidän reviirillään. Sama pätee jokaista klaania kohtaan, olemme asettuneet näille reviireille ja olemme muotoutuneet suurimmaksi osaksi sen mukaan”, naaras mumisi aivan kuin yksikseen ja hypähti sitten pirteänä pystyyn.
”Tule, harjoitellaan juoksuasi”, Tuulitähti osoitti kohti ukkospolkua ja Lakkatassu nyökkäsi.
Tällä kertaa hän ei halunnut näyttää kuolleen rotan lennolta.

”Lakkatassu! Tahtoisitko tulla syömään tänne?” kuului vanha ja hieman rahiseva kutsu klaaninvanhimpien pesän lähettyviltä.
Ruosteruusu loikoili maassa ja söi tuoresaalista, kuka ikinä sen hänelle olikaan tuonut.
Lakkatassu oli saapunut rankkojen harjoituksien jälkeen leiriin ja ajatellut hankkia jotain kavereita oppilaista, mutta nuori kolli ei voinut kieltäytyä töykeästi vanhimman kutsusta. Loppujen lopuksi, Ruosteruusu oli mukavaa seuraa ja erittäin viisas kollioppilaan mielestä. Niinpä tuuliklaanilainen nyökkäsi mestarilleen, joka oli tosin kadonnut näkyvistä. Tuo haki suuhunsa hiiren ja laahusti klaaninvanhimman luokse, jolla oli huvittunut ilme.
”Ei kai se nyt noin rankkaa ollut?” Ruosteruusu kehräsi ja taputti paikkaa vierellään hännällä.
Lakkatassu pyöräytti silmiään ja rojahti maahan.
”Et usko, juokseminen on kautta Tähtiklaanin raskasta, varsinkin vastatuulen kanssa”, nuorukainen huokaisi.
Ruosteruusu ei voinut olla kehräämättä lisää ja hänen silmissään paistoi ilkikurinen pilke.
”Voi sinua nuorukainen, kyllä minä tiedän. Älä unohda, että olin ennen vanhaa klaanin vetreä ja vahva soturi”, klaaninvanhin naukaisi ja samassa Tuhkaviiksen pää pölähti pesästä ulos.
Hän näytti kauhistuneelta ja hieman ärsyyntyneeltä.
”Ruosteruusu!” kuului hieman äkäinen ärähdys kollin suusta.
Lakkatassu päätteli, että Tuhkaviiksi oli vähintään löytänyt homehtuneen myyrän petinsä alta. Hän arvosti klaaninvanhimpia, mutta joskus tuo kolli tuntui pikkaisen liian kärttyiseltä päivästä toiseen. Ehkä elämä alkoi kyllästyttää tunkkaisessa mäyränpesässä hiljalleen?
”Niin Tuhkaviiksi?” naaras kehräsi ja käänsi katseensa toiseen klaaninvanhimpaan.
”Kuulin kun puhuit, no selvästikin Lakkatassulle, entisajoista sotureina, joten ajattelin että tulisin pitämään seuraa”, kolli hymähti ja asteli ulos katsoen taivasta.
Lakkatassu mietti taas hetken aikaa kuinka joutuisi jälleen kerran kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita. Kuitenkin, ehkä jonain päivänä nuo tiedot tulisivat tarpeeseen ja ehkä hän itse kertoisi klaanin nuorille miten kasvoi pennusta siihen tilanteeseen? Ei kannattaisi sulkea mitään pois.

Vastaus:

Haha, toivottavasti mikään klaani ei suunnittele toistensa kimppuun hyökkäilemistä, ei olisi kovin ystävällistä sellainen, ja vielä inhottavampaa siitä tekisi lähestyvä lehtikato. Aina on kuitenkin hyvä toisinaan pohtia mahdollisuuksia, vaikkei uhkaa olisikaan: eihän sitä koskaan tiedä. Eikä klaaninvanhimpia kannata jättää sivuun, näillä on varmasti vaikka kuinka paljon hyödyllistä tietoa myöhempää käyttöä varten! :D
25 pistettä

- Naru

Nimi: Sumutassu, Myrskyklaani

18.10.2017 13:21
Sumupentu nuoli turkkiaan ja kuunteli muoden keskustelua. *Pöh!* naaras ajatteli *Ei kiinnosta Haukkasyöksyn päivittely typeristä pennuistaan, jotka kuolivat!*
Hän siristi silmiään: *Paljon kiinnostavampaa on se, että minusta tulee oppilas!*

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" Ukkostähti ulvaisi. Yleensä pennut, joista tulee oppilaita eivät ole pysyä nahoissan, mutta Sumupentu odotti kylmänrauhallisesti, että Ukkostähti jatkaisi.
"Sumupentu on elänyt klaanissa kuusi kuuta, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen!" päälikkö kuulutti "Sumupentu, tule eteen", Ukkostähti kutsui. Sumupentu tassutti eteen silmät ilmeettöminä.
"Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään asti, jona hän on ansainnut soturinimensä kutsuttakoon tätä oppilasta Sumutassuksi", Ukkostähti julisti "Naakkahuuto", päällikkö kutsui soturia. "Olet valmis saamaan oppilaan ja olet osittautunut olevasi uskollinen ja rohkea soturi ja toivon, että siirrrät nämä ominaisuudet Sumutassulle", Ukkostähti lopetti. Sumutassu käveli ilmeettömänä Naakkahuudon luo ja kosketti neniä kollin kanssa.
"Mitä teemme tänään?" Sumutassu kysyi rauhallisesti.
"Kierämme rajat", Naakkahuuto vastasi.
"Menemekö nyt heti?" Sumutassu kysyi.
Naakkahuuto nyökkäsi ja tassutti kohti leirin uloskäyntiä. Sumutassu lähti perään ja pysytteli Naakkahuudon lähellä.

"Minne menemme ensin?" Sumutassu kysyi.
"Varjoklaanin rajalle", Naakkahuuto vastasi.
Sumutassu nyökkäsi ja tassutti mestarinsa perässä kohti Varjoklaanin rajaa.
"Tässä on raja", Naakkahuuto naukui.
Sumutassu nyökkäsi ja kysyi: "Mihin seuraavaksi?"
"Nelipuulle", Naakkahuuto naukui.

Sumutassu kompuroi Naakahuudon perässä leiriin.
"Mitä teemme huomenna?" Sumutassu kysyi.
"Saalistamme", Naakkahuuto sanoi.
Sumutassu nyökkäsi ja ajatteli mielessään: *Plääh! Saalistusta

Vastaus:

Sumutassun kyynisyys on mielenkiintoista luettavaa, ja hahmon tietojenkin perusteella tämän tarina tulee varmasti olevan varsin mielenkiintoinen. Kuvailua ehkä olisin kaipaillut lisää, mutta muuten oikein kiva tarina :3
Pisteitä 10.

- Naru

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

16.10.2017 21:57
// Noniin, eli tämä on nyt sitten se mun Kuiskekynnen erotusuhka tarina //

Kuiskekynsi heräsi hellään nuolaisuun otsallaan. Kuningatar avasi silmänsä ja näki Pantterivarjon vierellään, käpälissään mehevä ahven.
"Huomenta kaunotar", kolli imarteli ja työnsi ahvenen Kuiskekynnen kuonon eteen.
"Huomenta. Ei sinun olisi tarvinnut tuoda minulle tuota", naaras vastasi, mutta otti kuitenkin suuren haukun ahvenesta.
"Älä hulluja puhu", kolli totesi ja asettui makaamaan Kuiskekynnen vierelle, kiinni naaraan kylkeen. Pantterivarjo tunsi omien pentujensa liikehdinnät kumppaninsa vatsassa. Kolli ei olisi voinut olla onnellisempi ja Pantterivarjon syvä kehräys täyttikin pian pentutarhan. Kuiskekynsi hotki ahvenen nopeasti, vain painaakseen kuononsa syvälle kumppaninsa turkkiin.
"Täpläturkki sanoi, että pennut ovat kunnossa ja että niiden pitäisi syntyä pian", Kuiskekynsi maukui.
"Todellako? Kuinka pian?" Pantterivarjo kyseli. Kuiskekynsi naurahti.
"Ei niin pian kuin haluaisin, minusta tuntuu, että ratkean kohta pentujen takia", naaras totesi.
"Pennut syntyvät Täpläturkin sanojen mukaan sitten, kun niiden aika on. Hän myös arvioi, että pentuja on kolmesta kuuteen kappaletta", Kuiskekynsi kertoi oikeastaan kaiken Täpläturkin edellisestä käynnistä. Harmaata valoa tunkeutui pentutarhaan sen katon pienistä rakosista.
"Ulkona taitaa olla pilvistä?" Kuiskekynsi pohti.
"Kyllä, ulkona on pilvistä ja oikeastaan näyttää siltä, että kohta sataisi vettä", Pantterivarjo kertoi kumppanilleen. Kuiskekynsi tunsi olonsa ahdistuneeksi pentutarhassa.
"Pantterivarjo. Saattaisitko minut leirin aukiolle? Haluaisin päästä hetkeksi pois tästä rotanloukusta", naaras maukui kumppanilleen. Pantterivarjo mietti hetken.
"Hyvä on. Mutta vain hetkeksi ja olen vierelläsi koko ajan", kolli saneli kumppanilleen ulos menemisen ehdot. Kuiskekynsi nyökkäsi ja nousi älähtäen käpälilleen. Naaras oli tosiaankin hiukan turvonnut pennuistaan, mutta Pantterivarjo ei ikinä sanoisi tätä kumppanilleen. Vihreäsilmäinen kolli nousi ja asettui Kuiskekynnen tueksi. Näin kaksikko vaappui hyvin hitaasti ulos pentutarhasta. Kuiskekynsi oli jo täysin unohtanut miltä tuntui, kun raikas ja kylmä syystuuli pörrötti poskikarvoja ja sai viikset sekaisin. Naaras huokaisi silkasta ilosta päästyään taas ulkosalle. Pantterivarjo saattoi Kuiskekynnen leirin laidalla, mihin kaksikko istuutui.
"Täällä on niin raikasta", Kuiskekynsi huokaisi.
"Ja petollista sekä kylmää ja..", Pantterivarjo aloitti, mutta kilpikonnakuvioinen naaras vaiensi tämän tuimalla katseellaan. Kuiskekynsi huomasi punertavaturkkisen kissan loikkivan leirin sisäänkäynniltä heidän luokseen.
"Kuiskekynsi! Olet ulkosalla", Kaunoketun innostunut maukaisu tavoitti Kuiskekynnen korvat.
"Kerrankin pääsin ulos sieltä mäyränpesästä", kuningatar naurahti hivenen kuivasti. Ketunpunainen naaras puski tuttavallisesti kerran Kuiskekynttä ja Pantterivarjoa.
"Olette niin soma pari! Sovitte toisillenne kuin tähdet taivaalle", Kaunokettu totesi. Pantterivarjon vastaus oli sekoittunut kehräykseen:
"Sellaista se on, kun auttaa kuivatassua pääsemään irti pelostaan". Kuiskekynsi läimäytti hännällään Pantterivarjon kuonoa.
"Siitä on jo monta kuuta aikaa senkin silakka!" Naaras vastasi kipakasti.
"Toivon, että voisin jäädä pidemmäksi aikaa vaihtamaan kieliä kanssanne, mutta minut on määrätty iltapartioon. Tulen heti katsomaan pentuja, kun ne ovat syntyneet!" Kaunokettu maukaisi ja loikki matkoihinsa.
"Oli mukava jutella!" Pantterivarjo huudahti naaraan perään.
"Kas kas, katsos ketä se siinä istuukaan", käheä, mutta tuttu ääni maukaisi kaksikon vierellä. Kuiskekynnen ei edes tarvinnut miettiä kuka puhuja oli.
"Roiskesydän!" naaras maukaisi ja nousi hitaasti puskemaan entistä mestariaan. Pantterivarjo nyökkäsi verenpunertavalle kollille kunnioittavasti.
"En muistanutkaan sinun olevan noin leveä luistasi", Roiskesydän maukaisi pisteliäästi. Pantterivarjo ehti jo pelästyä, että Kuiskekynsi suuttuisi, mutta naaras vain naurahti:
"Enkä minä muistanut, että sinun turkkisi alkaa harmaantua". Punertava kolli naurahti.
"Aina yhtä jääräpäinen. Varo vain Pantterivarjo mihin olet itsesi sotkenut", Roiskesydän totesi.
"Kyllä minä pärjään", Pantterivarjo puolusti kunniaansa kohteliaaseen sävyyn.
"Toivotaan niin", vanha mestari murahti vitsillä.
"Etköhän ole jo ulkoillut tarpeeksi neitokainen, alahan kalppia siitä takaisin pentutarhalle", Roiskesydän osoitti sanansa Kuiskekynnelle. Hiukan närkästyneen näköisenä, mutta yskän ymmärtäneenä naaras asteli Pantterivarjo vierellään takaisin pentutarhaan. Roiskesydän katseli hetken nuoren parin kulkua ennen palaamista tehtäviinsä. Kuiskekynsi köllähti uupuneena kaislapedilleen.
"Kiitos", naaras maukaisi Pantterivarjolle.
"Vähintä mitä voin tehdä", kolli kehräsi. Kuiskekynsi tunsi silmiensä painuvan kiinni, eikä naaras jaksanut enää avata niitä.

Katon läpi pentutarhaan siivilöityi aamun kirkasta, punertavaa valoa. Kuiskekynsi makasi kaislapedillä tuntien valtavan kivun aallon kulkevan hänen koko kehonsa läpi. Täpläturkki istui kuningattaren vieressä, kuitenkin aivan hiljaa ja tekemättä mitään. Ensimmäinen pentu valahti pedille. Auringon säteet loistivat suoraan Kuiskekynnen turkille. Toinen pentu miukaisi ensi kertaa ilmoittaakseen elossa olonsa. Auringon peitti synkät pilvet ja maan yllä leijui sakea usva. Kolmas pentu tuli maailmaan kivuliaan aallon seurauksena. Ilta tuli ja aurinko laski mailleen, viimeinen pentu syntyi ilta-auringon säteet turkissaan. Aamu, loiste, usva ja ilta. Ei, vaan Aamu, Loiste, Usva ja Ilta...

Kuiskekynsi heräsi hätkähtäen. Naaraan näkemä uni pyöri tämän silmissä vielä selkeästi. Hän oli synnyttänyt unessa neljä pentua. Neljä pentua, joiden nimet tulisivat olemaan Aamupentu, Loistepentu, Usvapentu ja Iltapentu. Kuiskekynsi oli varma asiasta. Hän synnyttäisi neljä pentua, joille antaisi nuo nimet. Naaras silmäili pentutarhan kattoa.
"Minä suojelen teitä kaikelta, mitä ikinä keksittekään pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun käpäläni ei torjuisi".

Vastaus:

Pantterivarjo on selkeä herrasmies, vai pitäisiköhän sanoa herraskolli :D Keskustelut Kaunoketun ja Roiskesydämen kanssa olivat hauskaa luettavaa, varsinkin Roiskesydämen. Lopussa oleva viittaus Ultra Bran biisiin oli myös oikein kiva lisä! :D
Pisteitä 23.

- Naru

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

15.10.2017 19:52
”Seuraa minua”, Valkoturkki sanoi ystävällisesti Hunajatassulle, joka hieman hämmentyneenä jäi istumaan leirin ulkopuolelle Mäntytassun rynnistäessä leiriin. Parantajaoppilas oli antanut hunajakimpaleensa valkealle soturille ja samalla jätti hämilleen jääneen soturioppilaan ilman minkäänlaista avustusta tai edes vinkkiä, mihin yrtti pitäisi viedä. Hunajatassu kuitenkin nyökkäsi melko nuorelle soturille, joka lähti kulkemaan kohti leiriä reippain askelein, ja oppilaalla meinasi olla jo vaikeuksia pysyä toisen perässä pienikokoisuutensa takia, mutta sai onneksi pidettyä itsensä edes jotenkin soturin perässä.
Leiri oli ihan sekaisin, kissat kuljeskelivat ympäriinsä ja katselivat toisinaan pentutarhaa kohti, toisinaan vaihtoivat keskenään huolestuneita katseita. Hunajatassu olisi halunnut kysyä Valkoturkilta, mitä oli tapahtunut, mutta kollioppilas päätti kuitenkin olla tekemättä sitä. Hän ei ollut varma, halusiko sittenkään tietää mitä pitäisi tehdä. Sitä paitsi, olihan soturi siitä todennäköisesti maininnutkin aikaisemmin, mutta tietenkin se oli mennyt Hunajatassulta ohi korvien, joten olisi vieläpä noloa kysyä sitä. No, ehkä se selviäisi hänelle myöhemmin. Yllättäen oppilas huomasi vain lyhyen matkan päässä tutuhkot, vihreät silmät, jotka katsoivat kolleja nopeasti.
”Pistäkää ne tuohon, Mäntymarja lajittelee ne myöhemmin”, Koilento totesi, ennen kuin lähti kohti pentutarhaa. Hunajatassu ja Valkoturkki vilkaisivat toisiaan nopeasti, molemmat yhtä tietämättöminä kuin toinenkin. Sanoiko parantaja juuri Mäntymarja? Eihän Mäntytassua vielä oltu nimitetty, ainakaan Hunajatassun, eikä ilmeisesti Valkoturkinkaan tietojen mukaan. Kollit kuitenkin jättivät kantamuksensa siihen, mihin valkoturkkinen parantaja ne oli käskenyt jättämään, ja erkanivat nopeasti omille teilleen.
Hunajatassu oli hämmentyneempi kuin moneen kuuhun. Hän ei ollut olettanut, että leiriin palatessaan siellä olisi käynnissä täysi kaaos.
”Hei Hunajatassu!” tämä tästä nyt vielä puuttuikin. Oppilas käänsi päätään vasemmalle, nähdäkseen vaaleanharmaan naarasoppilaan sinisine juovineen. Kipinätassu oli tunkenut pienemmän ja hieman nuoremman kollin seuraan siitä saakka, kun oli päässyt parantajan pesältä terveenä pois. Se oli aluksi tuntunut Hunajatassulta hieman kummalliselta, sillä Kipinätassu ei ollut yleensä koskaan edes puhunut hänelle, muttei kulunut kauaakaan kun tämä ymmärsi mitä oli meneillään: naarasoppilas pakoili Konnakynttä, ja harjoitteli Hunajatassun kanssa jotta hänen ei tarvitsisi hävetä itseään. Kolli oli kuitenkin huomannut, että se ei ainakaan piristänyt Konnakynttä lainkaan, eikä piristäisi tällä hetkellä häntäkään.
”Mitä?” Hunajatassu kuitenkin huokaisi, yrittäen olla mahdollisimman vähän kyllästyneen kuuloinen.
”Ajattelin että voisimme mennä harjoittelemaan jotain”, naaras aloitti, mutta pienikokoinen kolli pudisteli nopeasti päätään:
”Minun pitäisi löytää Malvanenä”, kollioppilas totesi. Se ei miellyttänyt Kipinätassua, mutta naaras yritti pitää itsensä mahdollisimman vakaana:
”Olet vältellyt häntä jo pitkään, mikä saa sinut takaisin hänen luokseen?”
Omalla tavallaan kysymys ehkä hieman raivostutti Hunajatassua, mutta kuten naaras, hänkin yritti hillitä itsensä toisen edessä. Se tästä nyt vielä puuttuikin, että oppilaat alkaisivat tapella keskellä leiriä, siitä vasta riemu syttyisikin.
”Katumus, ja ymmärrys siitä että aina voi paeta mutta koskaan ei voi piiloutua”, kolli sanoi, eikä antanut naaraalle tilaisuutta sanoa enää mitään, vaan lähti pois, yrittäen näyttää mahdollisimman rauhalliselta. Hunajatassu ei ollut varma, mistä sanat olivat kummunneet, mutta hetken mietittyään hän tajusi pitävänsä niistä. Oppilas katsoi taakseen, ja huomasi Kipinätassun jääneen paikoilleen hieman hämmentyneenä ja ehkä vähän loukkaantuneenakin, mutta pääasiassa hämmentyneenä.
”Onko asia tosiaan noin?” Hunajatassu säikähti korvansa juuresta kuuluvaa, matalaa ääntä, joka kuului kuin kuuluikin hänen mestarilleen, joka katsoi oppilastaan rauhallisemmin kuin, noh, todella pitkään aikaan. Kollioppilaan korvia alkoi hieman kuulottaa, ja jonkinlainen nolous ja häpeä nousi nopeasti hänen ylleen.
”On”, pieni kolli mumisi katse maassa. Hän olisi melkein halunnut jopa pistää silmänsä kiinni ja vain odottaa Malvanenän reaktiota, mutta silmien kiinni pistäminen olisi tuonut vain entistä paremmin esille hänen pientä empimistään ja epävarmuuttaan, mitä Hunajatassu ei olisi halunnut ihan kaikkien tietoon. Yllätyksekseen hän kuitenkin kuuli Malvanenän kehräävän tyytyväisenä, ja oppilas nosti katseensa hieman hämmentyneenä mestarinsa silmiin.
”On mukava kuulla, että olet oppinut tästä jotain”, iso kolli kertoi, ”en itsekään ole ollut täysin oikeudenmukainen muutaman viikon aikana, ja on helpottavaa huomata, että minulla on noinkin fiksu oppilas”, Hunajatassu oli varma siitä, että hänen kasvoillensa oli noussut punastus, niin häpeän kuin kehumisenkin takia, mutta yritti olla huomioimatta sitä ja toivoi, ettei kukaan muistuttaisi siitä koskaan. Koskaan.
”Kiitos... kai”, oppilas mumisi katse jälleen käpälissään, ja Malvanenä naurahti vapautuneesti.
”Anteeksi ei täytä vatsaa, mutta voisimme syödä yhdessä ihan sovinnon kunniaksi”, mestari ehdotti, eikä Hunajatassu voinut muuta kuin nyökätä. Nolouden tunne ja se, että hän oli viimeksi syönyt edellisenä iltana, eivät todellakaan olleet hellittäneet hänen pikkuhiljaa pahastikin kurnivaa mahaansa.
Sopu sijaa antaa, niin kai Ruosteruusu oli joskus Hunajatassun pentuaikoina sanonut, ja nyt oppilas totesi mielessään sen olevan oikein pätevä sanonta: sovinnossa kaikki on niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin riidoissa.

Vastaus:

Mukava tarina! Pidin erityisesti lopusta ja viisauksista, joita tarinassa esiintyi. En löytänyt virheitä :D Onnea, voit nyt nimittää Hunajatassun soturiksi!

14 pistettä!

- Kamikaze (16.10.2017)

©2017 ɴιιтyɴĸυĸĸα - suntuubi.com