Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Ennen tarinan kirjoittamista kannattaa kuitenkin kerrata muutamia asioita. Näin kirjoittamisesta itsestään tulee helpompaa, sekä se helpottaa myös ylläpidon työskentelyä. 

- Kirjoita yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa muodossa, sekä imperfektissä tai preesenssissä. "Kannoin ylpeänä nappaamani jäniksen saaliskasalle." tai "Villitassu kantaa ylpeänä nappaamansa jäniksen saaliskasalle."

- Kirjoita joko Nimi-kenttään tai tarinan alkuun kissasi nimi sekä klaani. Villitassu, Jokiklaani

- Puhe kirjoitetaan "näiden" väliin. "Mitä teemme tänään?" Villitassu kysyi mestariltaan. Huom! Lainausmerkkejä käyttäessä kiinnitä huomiota pilkun ja pisteen rooliin. Mikäli lause ei loppuu kysymys- tai huutomerkkiin, lauseen loppuun ei laiteta pistettä. Kun taas lause on tavallinen puhe, laitetaan pilkku viimeisen lainausmerkin ulkopuolelle. Tässä tapauksessa se menisi näin: "Menen tänään metsästämään", Villitassu kertoi. Lauseen jälkeen tuleva sana kirjoitetaan pienellä, ellei kyseessä ole erisnimi. 

- Puhe aloitetaan aina seuraavalta riviltä. Tämä tekee tarinoista selkeämpiä, sekä tuo lisää pituutta. 

Villitassu seurasi kiinnostuneena vanhemman kissan kulkua.
"Olemmeko varmasti oikeassa paikassa?" hän kysyi.

- Pidä tarinat realistisina. Soturikissojen maailmaan eivät kuulu lentävät lehmät tai sateenkaarioravat. Toki kissasi voi nähdä poikkeuksellisia unia, mutta hahmon niin sanotussa oikeassa elämässä realistisuus kunniaan. 

- Et saa tappaa tai haavoittaa NPC-hahmoja ilman ylläpidon lupaa.

- Suuret vaaratilanteet, kuten ketun johdatteleminen leiriin, täytyy olla etukäteen sovittu ylläpidon kanssa. 

- Et saa kirjoitella unissasi tapaamisistasi Tähtiklaanin tai Pimeyden metsän kissojen kanssa ilman ylläpidon lupaa, ellet ole parantajaoppilas, parantaja tai päällikkö.

- Kokemuspisteiden määrä riippuu hyvin paljon tarinasi laadusta ja pituudesta. Jatkuvasti silmäänpistävistä kirjoitusvirheistä miinustetaan. 

Tästä näet milloin vuodenaika tms. vaihdetaan.

Vuodenaika: Lehtisade  varhainen alku
Sää: Suurimmin osin pilvistä ja sateista.
Lämpötila: Päivisin noin +10ºC, öisin voi lähentyä -8ºC

 1  2  3  >

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on yksi plus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Lakkatassu, Tuuliklaani

21.10.2017 00:41
Viheryskä, joka kehittyi mustayskäksi. Se levisi, mutta myös kaikkosi klaanien keskuudesta. Parantajat jokaisesta klaanista olivat varmasti joutuneet venymään äärimmäisyyksiin. Nukkuminen tuskin oli mahdollista. Eikä mahdollisuutta, että hekin sairastuisivat, luettu pois ollenkaan. Niin kuin Tuuliklaanin rakas Koilento. Hän oli joutunut viheryskän pyörteisiin ja moni uskoi parantajan selviävän. Kuitenkin, Lakkatassun mestari Tuulitähti, oli ollut hyvin poissaoleva viimeaikoina. Syy oli hyvin todennäköisesti hänen tyttärensä. Se oli rankkaa, jokaiselle klaanilaiselle. Eikä kukaan voinut kieltää sitä.
Tilanne joka muissa klaaneissa oli, sitä Lakkatassu ei tiennyt. Ensimmäinen viikko oppilaana oli kulunut reviirin tutkimiseen sekä klaaninvanhimpien auttamiseen. Muut oppilaat harjoittelivat taistelua ja metsästystä, mutta Lakkatassu klaaninvanhimpien punkkien nyppimistä. Närkästyminen saattoi näkyä joskus, mutta silloinkin kollioppilas muistutti itseään klaanista. Hän ei epäillyt Tuulitähden taitoja mestarina, jokainen taito olisi hyödyksi tulevaisuudessa. Klaanin jokaista jäsentä täytyi auttaa parhaan mukaan. Jokainen tassu oli tarpeen eikä yhtäkään henkeä saanut enää riistäytyä ja Lakkatassu auttaisi parhaansa mukaan Tuuliklaania selviämään.

Mustaturkkinen kollioppilas ja hänen mestarinsa juoksivat kilpaa nummilla. Lakkatassun tassut löivät kovaa maata ja jalat ponnistivat jokaisella askeleella äärimmäisiin ponnistuksiin. Siltikin hän jäi toiseksi monen parin ketunmitan heitolla.
He pysähtyivät lähellä leiriä olevalle nummelle ja nuori oppilas tunsi olonsa enemmän kuin kuolleeksi. Päällikkö ei kuitenkaan näyttänyt pientäkään hengästymisen merkkiä, vaan katsoi hoipertelevaa oppilastaan tarkkaavaisesti. Lakkatassu yritti pitää päänsä yllä ylpeästi, mutta olemus petti ja takapuoli löysi maan kovan pinnan.
”Askeleesi olivat hyvät, mutta kiinnitä enemmän huomiota etutassuihin. Takajalkojen ponnistus oli voimakas, jonka takia etutassut kompuroivat. Et osannut ottaa voimaa vastaan. Yritä myös olla keveämpi juostessasi, näytit höyhenen sijaan kuolleen rotan lennolta”, Tuulitähti hymähti ja vilkaisi nummille, hän havaitsi jotain.
”Myrskyklaanin partio, näetkö heidät?” päällikkö jatkoi antamatta oppilaalleen pientäkään mahdollisuutta edes puhua pukahtaa.
Lakkatassu ei kuitenkaan välittänyt hetken päästä siitä, naaras tiesi kyllä mitä teki. Niin oppilas nousi vielä hieman täriseville tassuilleen ja muisteli sanoja joita mestari oli käyttänyt. Kuolleen rotan lento? Tuuliklaanilaisella päälliköllä olivat kyllä sanat hallussa, jolle hänen oppilaansa ei mahtanut mitään. Pieni naurahdus karkasi kollin huulilta, tuon kääntyessä katsomaan partiota. He näyttivät kaikki hyvin voimakkailta, jopa kaukaa katsottuna. Turkki oli hyvän näköinen ja lihakset liikkuivat tasaisesti turkin alla. Myrskyklaanilaiset näyttivät voimakkailta. Verrattuna heidän omaan klaaniinsa.
Lakkatassu vertasi mestariaan ja häntä toisiin. Se sai niskakarvat hänellä pystyyn, jos nuo hyökkäisivät, Tuuliklaani olisi mennyttä.
”Tuulitähti?” oppilas naukaisi kääntäen katseensa mestarin keltaisiin silmiin.
”Niin nuori Lakkatassu”, Tuulitähti istahti maahan ja käänsi katseensa oppilaastaan pois.
”Jos Myrskyklaani hyökkäisi Tuuliklaaniin, eihän meillä olisi mahdollisuuksia? He näyttävät todella vahvoilta”, Lakkatassu pohti.
”Hyvä kysymys, mutta niin kuin muistat ensimmäisestä päivästäsi oppilaana. Tai ainakin uskoisin että muistat, Tuuliklaani käyttää viekkauttaan ja ketteryyttään sekä reviiriään hyötynään. Aroilla ja nummilla metsäkissojen on hankala taistella. Meidän taas on hankala taistella heidän reviirillään. Sama pätee jokaista klaania kohtaan, olemme asettuneet näille reviireille ja olemme muotoutuneet suurimmaksi osaksi sen mukaan”, naaras mumisi aivan kuin yksikseen ja hypähti sitten pirteänä pystyyn.
”Tule, harjoitellaan juoksuasi”, Tuulitähti osoitti kohti ukkospolkua ja Lakkatassu nyökkäsi.
Tällä kertaa hän ei halunnut näyttää kuolleen rotan lennolta.

”Lakkatassu! Tahtoisitko tulla syömään tänne?” kuului vanha ja hieman rahiseva kutsu klaaninvanhimpien pesän lähettyviltä.
Ruosteruusu loikoili maassa ja söi tuoresaalista, kuka ikinä sen hänelle olikaan tuonut.
Lakkatassu oli saapunut rankkojen harjoituksien jälkeen leiriin ja ajatellut hankkia jotain kavereita oppilaista, mutta nuori kolli ei voinut kieltäytyä töykeästi vanhimman kutsusta. Loppujen lopuksi, Ruosteruusu oli mukavaa seuraa ja erittäin viisas kollioppilaan mielestä. Niinpä tuuliklaanilainen nyökkäsi mestarilleen, joka oli tosin kadonnut näkyvistä. Tuo haki suuhunsa hiiren ja laahusti klaaninvanhimman luokse, jolla oli huvittunut ilme.
”Ei kai se nyt noin rankkaa ollut?” Ruosteruusu kehräsi ja taputti paikkaa vierellään hännällä.
Lakkatassu pyöräytti silmiään ja rojahti maahan.
”Et usko, juokseminen on kautta Tähtiklaanin raskasta, varsinkin vastatuulen kanssa”, nuorukainen huokaisi.
Ruosteruusu ei voinut olla kehräämättä lisää ja hänen silmissään paistoi ilkikurinen pilke.
”Voi sinua nuorukainen, kyllä minä tiedän. Älä unohda, että olin ennen vanhaa klaanin vetreä ja vahva soturi”, klaaninvanhin naukaisi ja samassa Tuhkaviiksen pää pölähti pesästä ulos.
Hän näytti kauhistuneelta ja hieman ärsyyntyneeltä.
”Ruosteruusu!” kuului hieman äkäinen ärähdys kollin suusta.
Lakkatassu päätteli, että Tuhkaviiksi oli vähintään löytänyt homehtuneen myyrän petinsä alta. Hän arvosti klaaninvanhimpia, mutta joskus tuo kolli tuntui pikkaisen liian kärttyiseltä päivästä toiseen. Ehkä elämä alkoi kyllästyttää tunkkaisessa mäyränpesässä hiljalleen?
”Niin Tuhkaviiksi?” naaras kehräsi ja käänsi katseensa toiseen klaaninvanhimpaan.
”Kuulin kun puhuit, no selvästikin Lakkatassulle, entisajoista sotureina, joten ajattelin että tulisin pitämään seuraa”, kolli hymähti ja asteli ulos katsoen taivasta.
Lakkatassu mietti taas hetken aikaa kuinka joutuisi jälleen kerran kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita. Kuitenkin, ehkä jonain päivänä nuo tiedot tulisivat tarpeeseen ja ehkä hän itse kertoisi klaanin nuorille miten kasvoi pennusta siihen tilanteeseen? Ei kannattaisi sulkea mitään pois.

Nimi: Sumutassu, Myrskyklaani

18.10.2017 13:21
Sumupentu nuoli turkkiaan ja kuunteli muoden keskustelua. *Pöh!* naaras ajatteli *Ei kiinnosta Haukkasyöksyn päivittely typeristä pennuistaan, jotka kuolivat!*
Hän siristi silmiään: *Paljon kiinnostavampaa on se, että minusta tulee oppilas!*

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" Ukkostähti ulvaisi. Yleensä pennut, joista tulee oppilaita eivät ole pysyä nahoissan, mutta Sumupentu odotti kylmänrauhallisesti, että Ukkostähti jatkaisi.
"Sumupentu on elänyt klaanissa kuusi kuuta, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen!" päälikkö kuulutti "Sumupentu, tule eteen", Ukkostähti kutsui. Sumupentu tassutti eteen silmät ilmeettöminä.
"Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään asti, jona hän on ansainnut soturinimensä kutsuttakoon tätä oppilasta Sumutassuksi", Ukkostähti julisti "Naakkahuuto", päällikkö kutsui soturia. "Olet valmis saamaan oppilaan ja olet osittautunut olevasi uskollinen ja rohkea soturi ja toivon, että siirrrät nämä ominaisuudet Sumutassulle", Ukkostähti lopetti. Sumutassu käveli ilmeettömänä Naakkahuudon luo ja kosketti neniä kollin kanssa.
"Mitä teemme tänään?" Sumutassu kysyi rauhallisesti.
"Kierämme rajat", Naakkahuuto vastasi.
"Menemekö nyt heti?" Sumutassu kysyi.
Naakkahuuto nyökkäsi ja tassutti kohti leirin uloskäyntiä. Sumutassu lähti perään ja pysytteli Naakkahuudon lähellä.

"Minne menemme ensin?" Sumutassu kysyi.
"Varjoklaanin rajalle", Naakkahuuto vastasi.
Sumutassu nyökkäsi ja tassutti mestarinsa perässä kohti Varjoklaanin rajaa.
"Tässä on raja", Naakkahuuto naukui.
Sumutassu nyökkäsi ja kysyi: "Mihin seuraavaksi?"
"Nelipuulle", Naakkahuuto naukui.

Sumutassu kompuroi Naakahuudon perässä leiriin.
"Mitä teemme huomenna?" Sumutassu kysyi.
"Saalistamme", Naakkahuuto sanoi.
Sumutassu nyökkäsi ja ajatteli mielessään: *Plääh! Saalistusta

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

16.10.2017 21:57
// Noniin, eli tämä on nyt sitten se mun Kuiskekynnen erotusuhka tarina //

Kuiskekynsi heräsi hellään nuolaisuun otsallaan. Kuningatar avasi silmänsä ja näki Pantterivarjon vierellään, käpälissään mehevä ahven.
"Huomenta kaunotar", kolli imarteli ja työnsi ahvenen Kuiskekynnen kuonon eteen.
"Huomenta. Ei sinun olisi tarvinnut tuoda minulle tuota", naaras vastasi, mutta otti kuitenkin suuren haukun ahvenesta.
"Älä hulluja puhu", kolli totesi ja asettui makaamaan Kuiskekynnen vierelle, kiinni naaraan kylkeen. Pantterivarjo tunsi omien pentujensa liikehdinnät kumppaninsa vatsassa. Kolli ei olisi voinut olla onnellisempi ja Pantterivarjon syvä kehräys täyttikin pian pentutarhan. Kuiskekynsi hotki ahvenen nopeasti, vain painaakseen kuononsa syvälle kumppaninsa turkkiin.
"Täpläturkki sanoi, että pennut ovat kunnossa ja että niiden pitäisi syntyä pian", Kuiskekynsi maukui.
"Todellako? Kuinka pian?" Pantterivarjo kyseli. Kuiskekynsi naurahti.
"Ei niin pian kuin haluaisin, minusta tuntuu, että ratkean kohta pentujen takia", naaras totesi.
"Pennut syntyvät Täpläturkin sanojen mukaan sitten, kun niiden aika on. Hän myös arvioi, että pentuja on kolmesta kuuteen kappaletta", Kuiskekynsi kertoi oikeastaan kaiken Täpläturkin edellisestä käynnistä. Harmaata valoa tunkeutui pentutarhaan sen katon pienistä rakosista.
"Ulkona taitaa olla pilvistä?" Kuiskekynsi pohti.
"Kyllä, ulkona on pilvistä ja oikeastaan näyttää siltä, että kohta sataisi vettä", Pantterivarjo kertoi kumppanilleen. Kuiskekynsi tunsi olonsa ahdistuneeksi pentutarhassa.
"Pantterivarjo. Saattaisitko minut leirin aukiolle? Haluaisin päästä hetkeksi pois tästä rotanloukusta", naaras maukui kumppanilleen. Pantterivarjo mietti hetken.
"Hyvä on. Mutta vain hetkeksi ja olen vierelläsi koko ajan", kolli saneli kumppanilleen ulos menemisen ehdot. Kuiskekynsi nyökkäsi ja nousi älähtäen käpälilleen. Naaras oli tosiaankin hiukan turvonnut pennuistaan, mutta Pantterivarjo ei ikinä sanoisi tätä kumppanilleen. Vihreäsilmäinen kolli nousi ja asettui Kuiskekynnen tueksi. Näin kaksikko vaappui hyvin hitaasti ulos pentutarhasta. Kuiskekynsi oli jo täysin unohtanut miltä tuntui, kun raikas ja kylmä syystuuli pörrötti poskikarvoja ja sai viikset sekaisin. Naaras huokaisi silkasta ilosta päästyään taas ulkosalle. Pantterivarjo saattoi Kuiskekynnen leirin laidalla, mihin kaksikko istuutui.
"Täällä on niin raikasta", Kuiskekynsi huokaisi.
"Ja petollista sekä kylmää ja..", Pantterivarjo aloitti, mutta kilpikonnakuvioinen naaras vaiensi tämän tuimalla katseellaan. Kuiskekynsi huomasi punertavaturkkisen kissan loikkivan leirin sisäänkäynniltä heidän luokseen.
"Kuiskekynsi! Olet ulkosalla", Kaunoketun innostunut maukaisu tavoitti Kuiskekynnen korvat.
"Kerrankin pääsin ulos sieltä mäyränpesästä", kuningatar naurahti hivenen kuivasti. Ketunpunainen naaras puski tuttavallisesti kerran Kuiskekynttä ja Pantterivarjoa.
"Olette niin soma pari! Sovitte toisillenne kuin tähdet taivaalle", Kaunokettu totesi. Pantterivarjon vastaus oli sekoittunut kehräykseen:
"Sellaista se on, kun auttaa kuivatassua pääsemään irti pelostaan". Kuiskekynsi läimäytti hännällään Pantterivarjon kuonoa.
"Siitä on jo monta kuuta aikaa senkin silakka!" Naaras vastasi kipakasti.
"Toivon, että voisin jäädä pidemmäksi aikaa vaihtamaan kieliä kanssanne, mutta minut on määrätty iltapartioon. Tulen heti katsomaan pentuja, kun ne ovat syntyneet!" Kaunokettu maukaisi ja loikki matkoihinsa.
"Oli mukava jutella!" Pantterivarjo huudahti naaraan perään.
"Kas kas, katsos ketä se siinä istuukaan", käheä, mutta tuttu ääni maukaisi kaksikon vierellä. Kuiskekynnen ei edes tarvinnut miettiä kuka puhuja oli.
"Roiskesydän!" naaras maukaisi ja nousi hitaasti puskemaan entistä mestariaan. Pantterivarjo nyökkäsi verenpunertavalle kollille kunnioittavasti.
"En muistanutkaan sinun olevan noin leveä luistasi", Roiskesydän maukaisi pisteliäästi. Pantterivarjo ehti jo pelästyä, että Kuiskekynsi suuttuisi, mutta naaras vain naurahti:
"Enkä minä muistanut, että sinun turkkisi alkaa harmaantua". Punertava kolli naurahti.
"Aina yhtä jääräpäinen. Varo vain Pantterivarjo mihin olet itsesi sotkenut", Roiskesydän totesi.
"Kyllä minä pärjään", Pantterivarjo puolusti kunniaansa kohteliaaseen sävyyn.
"Toivotaan niin", vanha mestari murahti vitsillä.
"Etköhän ole jo ulkoillut tarpeeksi neitokainen, alahan kalppia siitä takaisin pentutarhalle", Roiskesydän osoitti sanansa Kuiskekynnelle. Hiukan närkästyneen näköisenä, mutta yskän ymmärtäneenä naaras asteli Pantterivarjo vierellään takaisin pentutarhaan. Roiskesydän katseli hetken nuoren parin kulkua ennen palaamista tehtäviinsä. Kuiskekynsi köllähti uupuneena kaislapedilleen.
"Kiitos", naaras maukaisi Pantterivarjolle.
"Vähintä mitä voin tehdä", kolli kehräsi. Kuiskekynsi tunsi silmiensä painuvan kiinni, eikä naaras jaksanut enää avata niitä.

Katon läpi pentutarhaan siivilöityi aamun kirkasta, punertavaa valoa. Kuiskekynsi makasi kaislapedillä tuntien valtavan kivun aallon kulkevan hänen koko kehonsa läpi. Täpläturkki istui kuningattaren vieressä, kuitenkin aivan hiljaa ja tekemättä mitään. Ensimmäinen pentu valahti pedille. Auringon säteet loistivat suoraan Kuiskekynnen turkille. Toinen pentu miukaisi ensi kertaa ilmoittaakseen elossa olonsa. Auringon peitti synkät pilvet ja maan yllä leijui sakea usva. Kolmas pentu tuli maailmaan kivuliaan aallon seurauksena. Ilta tuli ja aurinko laski mailleen, viimeinen pentu syntyi ilta-auringon säteet turkissaan. Aamu, loiste, usva ja ilta. Ei, vaan Aamu, Loiste, Usva ja Ilta...

Kuiskekynsi heräsi hätkähtäen. Naaraan näkemä uni pyöri tämän silmissä vielä selkeästi. Hän oli synnyttänyt unessa neljä pentua. Neljä pentua, joiden nimet tulisivat olemaan Aamupentu, Loistepentu, Usvapentu ja Iltapentu. Kuiskekynsi oli varma asiasta. Hän synnyttäisi neljä pentua, joille antaisi nuo nimet. Naaras silmäili pentutarhan kattoa.
"Minä suojelen teitä kaikelta, mitä ikinä keksittekään pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun käpäläni ei torjuisi".

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

15.10.2017 19:52
”Seuraa minua”, Valkoturkki sanoi ystävällisesti Hunajatassulle, joka hieman hämmentyneenä jäi istumaan leirin ulkopuolelle Mäntytassun rynnistäessä leiriin. Parantajaoppilas oli antanut hunajakimpaleensa valkealle soturille ja samalla jätti hämilleen jääneen soturioppilaan ilman minkäänlaista avustusta tai edes vinkkiä, mihin yrtti pitäisi viedä. Hunajatassu kuitenkin nyökkäsi melko nuorelle soturille, joka lähti kulkemaan kohti leiriä reippain askelein, ja oppilaalla meinasi olla jo vaikeuksia pysyä toisen perässä pienikokoisuutensa takia, mutta sai onneksi pidettyä itsensä edes jotenkin soturin perässä.
Leiri oli ihan sekaisin, kissat kuljeskelivat ympäriinsä ja katselivat toisinaan pentutarhaa kohti, toisinaan vaihtoivat keskenään huolestuneita katseita. Hunajatassu olisi halunnut kysyä Valkoturkilta, mitä oli tapahtunut, mutta kollioppilas päätti kuitenkin olla tekemättä sitä. Hän ei ollut varma, halusiko sittenkään tietää mitä pitäisi tehdä. Sitä paitsi, olihan soturi siitä todennäköisesti maininnutkin aikaisemmin, mutta tietenkin se oli mennyt Hunajatassulta ohi korvien, joten olisi vieläpä noloa kysyä sitä. No, ehkä se selviäisi hänelle myöhemmin. Yllättäen oppilas huomasi vain lyhyen matkan päässä tutuhkot, vihreät silmät, jotka katsoivat kolleja nopeasti.
”Pistäkää ne tuohon, Mäntymarja lajittelee ne myöhemmin”, Koilento totesi, ennen kuin lähti kohti pentutarhaa. Hunajatassu ja Valkoturkki vilkaisivat toisiaan nopeasti, molemmat yhtä tietämättöminä kuin toinenkin. Sanoiko parantaja juuri Mäntymarja? Eihän Mäntytassua vielä oltu nimitetty, ainakaan Hunajatassun, eikä ilmeisesti Valkoturkinkaan tietojen mukaan. Kollit kuitenkin jättivät kantamuksensa siihen, mihin valkoturkkinen parantaja ne oli käskenyt jättämään, ja erkanivat nopeasti omille teilleen.
Hunajatassu oli hämmentyneempi kuin moneen kuuhun. Hän ei ollut olettanut, että leiriin palatessaan siellä olisi käynnissä täysi kaaos.
”Hei Hunajatassu!” tämä tästä nyt vielä puuttuikin. Oppilas käänsi päätään vasemmalle, nähdäkseen vaaleanharmaan naarasoppilaan sinisine juovineen. Kipinätassu oli tunkenut pienemmän ja hieman nuoremman kollin seuraan siitä saakka, kun oli päässyt parantajan pesältä terveenä pois. Se oli aluksi tuntunut Hunajatassulta hieman kummalliselta, sillä Kipinätassu ei ollut yleensä koskaan edes puhunut hänelle, muttei kulunut kauaakaan kun tämä ymmärsi mitä oli meneillään: naarasoppilas pakoili Konnakynttä, ja harjoitteli Hunajatassun kanssa jotta hänen ei tarvitsisi hävetä itseään. Kolli oli kuitenkin huomannut, että se ei ainakaan piristänyt Konnakynttä lainkaan, eikä piristäisi tällä hetkellä häntäkään.
”Mitä?” Hunajatassu kuitenkin huokaisi, yrittäen olla mahdollisimman vähän kyllästyneen kuuloinen.
”Ajattelin että voisimme mennä harjoittelemaan jotain”, naaras aloitti, mutta pienikokoinen kolli pudisteli nopeasti päätään:
”Minun pitäisi löytää Malvanenä”, kollioppilas totesi. Se ei miellyttänyt Kipinätassua, mutta naaras yritti pitää itsensä mahdollisimman vakaana:
”Olet vältellyt häntä jo pitkään, mikä saa sinut takaisin hänen luokseen?”
Omalla tavallaan kysymys ehkä hieman raivostutti Hunajatassua, mutta kuten naaras, hänkin yritti hillitä itsensä toisen edessä. Se tästä nyt vielä puuttuikin, että oppilaat alkaisivat tapella keskellä leiriä, siitä vasta riemu syttyisikin.
”Katumus, ja ymmärrys siitä että aina voi paeta mutta koskaan ei voi piiloutua”, kolli sanoi, eikä antanut naaraalle tilaisuutta sanoa enää mitään, vaan lähti pois, yrittäen näyttää mahdollisimman rauhalliselta. Hunajatassu ei ollut varma, mistä sanat olivat kummunneet, mutta hetken mietittyään hän tajusi pitävänsä niistä. Oppilas katsoi taakseen, ja huomasi Kipinätassun jääneen paikoilleen hieman hämmentyneenä ja ehkä vähän loukkaantuneenakin, mutta pääasiassa hämmentyneenä.
”Onko asia tosiaan noin?” Hunajatassu säikähti korvansa juuresta kuuluvaa, matalaa ääntä, joka kuului kuin kuuluikin hänen mestarilleen, joka katsoi oppilastaan rauhallisemmin kuin, noh, todella pitkään aikaan. Kollioppilaan korvia alkoi hieman kuulottaa, ja jonkinlainen nolous ja häpeä nousi nopeasti hänen ylleen.
”On”, pieni kolli mumisi katse maassa. Hän olisi melkein halunnut jopa pistää silmänsä kiinni ja vain odottaa Malvanenän reaktiota, mutta silmien kiinni pistäminen olisi tuonut vain entistä paremmin esille hänen pientä empimistään ja epävarmuuttaan, mitä Hunajatassu ei olisi halunnut ihan kaikkien tietoon. Yllätyksekseen hän kuitenkin kuuli Malvanenän kehräävän tyytyväisenä, ja oppilas nosti katseensa hieman hämmentyneenä mestarinsa silmiin.
”On mukava kuulla, että olet oppinut tästä jotain”, iso kolli kertoi, ”en itsekään ole ollut täysin oikeudenmukainen muutaman viikon aikana, ja on helpottavaa huomata, että minulla on noinkin fiksu oppilas”, Hunajatassu oli varma siitä, että hänen kasvoillensa oli noussut punastus, niin häpeän kuin kehumisenkin takia, mutta yritti olla huomioimatta sitä ja toivoi, ettei kukaan muistuttaisi siitä koskaan. Koskaan.
”Kiitos... kai”, oppilas mumisi katse jälleen käpälissään, ja Malvanenä naurahti vapautuneesti.
”Anteeksi ei täytä vatsaa, mutta voisimme syödä yhdessä ihan sovinnon kunniaksi”, mestari ehdotti, eikä Hunajatassu voinut muuta kuin nyökätä. Nolouden tunne ja se, että hän oli viimeksi syönyt edellisenä iltana, eivät todellakaan olleet hellittäneet hänen pikkuhiljaa pahastikin kurnivaa mahaansa.
Sopu sijaa antaa, niin kai Ruosteruusu oli joskus Hunajatassun pentuaikoina sanonut, ja nyt oppilas totesi mielessään sen olevan oikein pätevä sanonta: sovinnossa kaikki on niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin riidoissa.

Vastaus:

Mukava tarina! Pidin erityisesti lopusta ja viisauksista, joita tarinassa esiintyi. En löytänyt virheitä :D Onnea, voit nyt nimittää Hunajatassun soturiksi!

14 pistettä!

- Kamikaze (16.10.2017)

Nimi: Naru

15.10.2017 15:58
Pisteet:

Kuiskekynsi, Jokiklaani

Oivoi Kuiskekynsi, raskaus vaatii veronsa, mutta on se sen arvoista! Hienoa että Kuiskekynellä on Pantterivarjon kaltainen kumppani, joka varmasti helpottaa ainakin hieman tiineysaikaa. Naurahdin lopussa, kun Täpläturkki kertoi tuntevansa olonsa välillä klaaninvanhimmaksi :D Muutamia kirjoitusvirheitä oli, ei kuitenkaan paljoa.
10 pistettä :>

Vastaus:

~

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

04.10.2017 20:15
Kylmä tuuli puhalsi sisään pentutarhan ovelta. Kuiskekynsi veti häntänsä tiukemmin suojaksi vatsansa päälle.
*Tämä ei ole todellakaan paras aika saada pentuja...*, kilpikonnakuvioinen naaras murehti kylmenevää lehtisadetta, jota seuraisi jäätävä lehtikato. Nuori soturi tunsi olonsa hyödyttömäksi, mutta kuitenkin tärkeäksi. Kuiskekynsi oli joutunut makaamaan aloillaan pentutarhassa jo muutaman viikon, eikä hän saanut missään nimessä osallistua nyt soturien tehtäviin. Vaikka kuningatar ei halunnut myöntää sitä, että hän oli pyöristynyt neljän pentunsa takia, niin todellisuudessa Kuiskekynsi oli vatsansa kohdalta melkein kahden kissan levyinen. Naaras tunsi olona todella tukalaksi ja turvonneeksi, eivätkä pentujen rajut potkut ja nujakoinnit mahassa auttaneet asiaa. Kuiskekynsi oli myös alkanut voida pahoin ajoittain, eikä myös pentutarhassa oleva Koivuturkki arvostanut oikein katsella Kuiskekynnen oksentelua. Onneksi oli eräs, joka olisi tuonut vaikka tähdet taivaalta alas Kuiskekynnen takia. Ja tämä eräs oli Kuiskekynnen rakas kumppani, Pantterivarjo. Pantterivarjo oli huolehtinut kuningattarestaan siitä lähtien, kun tämä oli siirtynyt pentutarhaan. Mustanruskea kolli toi monta kertaa päivässä Kuiskekynnelle mehevimmän saaliin, kävi katsomassa ja pitämässä tälle aina seuraa ehtiessään sekä saapui aina siivoamaan pentutarhasta Kuiskekynnen oksennukset, oikeastaan saapui aina paikalle kuullessaan kumppaninsa oksentavan tai edes voivan pahoin. Kuiskekynsi ei voinut kiittää Tähtiklaania tarpeeksi noin upeasta kollista, eikä hän voinut kiittää Pantterivarjoa tarpeeksi tämän huolenpidosta. Kuiskekynsi kuuli liikehdintää pentutarhan suulta. Naaras tunnisti Jokiklaanin parantajan, Täpläturkin tuoksun.
"Huomenta", parantaja maukaisi mietteliäänä ja asteli Kuiskekynnen luo. Tästä oli jo tullut Kuiskekynnelle rutiinia, joka aamu Täpläturkki kävi tarkistamassa hänen ja pentujen voinnin. Täpläturkin mukaan pentujen ei olisi hyvä syntyä vielä, mutta Kuiskekynnestä tuntui ettei hän kestäisi enää kauaa pennut mahassaan ratkeamatta.
"Huomenta vaan", Kuiskekynsi tervehti parantajaa ja jatkoi:
"Minä repeän kohta, jos nämä pennut eivät synny pian!" kunungatar tuhahti kärsimättömästi.
"Sietäisit saada hiukan malttia. Pennut tulevat kun niiden aika on, et voi hoputtaa heitä kiirehtimään ja syntymään ennen aikojaan", Täpläturkki saarnasi hiukan samalla tunnustellen Kuiskekynnen vatsaa. Parantaja tunsi selvästi pentujen liikehdinnät, niitä oli selvästi useita.
"Kuinka monta pentua arvelet siellä olevan?" Kuiskekynsi kysyi puoliksi vaipuneena ajatuksiinsa. Parantaja tunnusteli hetken yrittäen laskea mahdollista pentujen määrää.
"Vähintäänkin kolme. Sanoisin, että enintään viisi tai kuusi, kolmen ja kuuden väliltä siis", parantaja totesi ja veti tassunsa pois.
"Selvä. Tunnen oloni yhtä tukalaksi kuin kala olonsa maalla. Tunnen itseni painavammaksi kuin Nelipuun Puhujankivi!" naaras marisi. Täpläturkki huokaisi huvittuneena.
"Kyllä ne pennut sieltä pian syntyvät, nopeammin kuin uskotkaan". Kilpikonnakuvioinen kunigatar huokaisi.
"Niin kai. En voi muutakaan kuin odottaa. Kiitos siitä, etää jaksat kuunnella valitustani", Kuiskekynsi naurahti. Parantaja vastasi pilke silmäkulmassaan:
"Voi kuule, en aina jaksa kuunnella, ja välillä tunnen oloni klaaninvanhimmaksi valitustasi kuunnellessa, mutta olet silti kunnon kissa". Täpläturkki kääntyi lähteäkseen.
"Eihän sitä tiedä, jos vaikka joku pennuistasi kokee vetoa parantajan polkuun", parantaja maukaisi viitateen siihen, ettei hänellä ollut vielä omaa oppilasta.
*Ehkäpä..*, Kuiskekynsi totesi itselleen.

Vastaus:

Oivoi Kuiskekynsi, raskaus vaatii veronsa, mutta on se sen arvoista! Hienoa että Kuiskekynellä on Pantterivarjon kaltainen kumppani, joka varmasti helpottaa ainakin hieman tiineysaikaa. Naurahdin lopussa, kun Täpläturkki kertoi tuntevansa olonsa välillä klaaninvanhimmaksi :D Muutamia kirjoitusvirheitä oli, ei kuitenkaan paljoa.
10 pistettä :>

- Naru

Nimi: Naru

01.10.2017 15:11
Pisteet:

Kirjotassu, Tuuliklaani

Ihan mukava tarina! :3 Kerrontaa voisi sujuvoittaa käyttämällä enemmän kuvailua ja pronomineja, nyt oli aika paljon nimien toistelua peräperään. Mutta eiköhän Kirjotassun oppiminen ole hyvissä käsissä, tai pitäisiköhän sanoa käpälissä, ehehe :>
8 pistettä.

Semmonen sivuhuomautus vielä että pistä jatkossa joko nimen kohdalle tai tarinan alkuun kissasi nimi ja klaani~

Vastaus:

~

Nimi: Kuu

23.09.2017 15:43
Kirjopentu katsahti taivaalle. Pian olisi auringonhuippu, ja silloin Kirjopentu nimettäisiin oppilaaksi. Kirjopentu suki itseään kiivaasti, sillä halusi näyttää mahdollisimman hyvältä menoissa. Kirjopentu ei tiennyt; kuka olisi hänen mestarinsa. Häntä jännitti. Kirjopentu oli nähnyt, kuinka Lakkatassu oli nimitetty oppilaaksi. Silloin itse päällikkö Tuulitähti oli ryhtynyt mestariksi. Sitten pentutarhaan ei ollut jäänyt muita pentuja kuin hän.

Silloin kuului kutsu Korkeakiveltä:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!” Kirjopentu hätkähti. Oli aika. Kaikki alkoivat kerääntyä kiven juurelle, myös Kirjopentu. Hän istahti, teki viimeiset nuolaisut, ja istui selkä suorana katselemassa päällikköä.

Kun kaikki olivat paikalla, Tuulitähti aloitti.
”Kirjopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, joten hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kirjotassuksi! Sinun mestarisi tulee olemaan Valkoturkki. Uskon, että Valkoturkki siirtää kaiken tietonsa sinulle.” Tuulitähti viittoi Valkoturkin luokseen ja kääntyi tätä kohti.
” Valkoturkki, olet valmis saamaan oppilaan. Olet saanut hyvän koulutuksen, ja luotan siihen, että siirrät kaiken oppimasi Kirjotassuun.” Valkoturkki nyökkäsi ja kosketti neniä Kirjoturkin kanssa.
”Kirjotassu! Kirjotassu!” Klaani huusi uuden oppilaan nimeä.

”Kirjotassu, lähdetään katselemaan rajoja”, Valkoturkki sanoi. Hän lähti liikkumaan leiristä ulospäin ja Kirjotassu seurasi häntä. Kun he pääsivät ulos leiristä, Valkoturkki pinkaisi juoksuun. Kirjotassu lähti seuraamaan häntä, mutta huomasi olevansa paljon hitaampi, joten tyytyi seuraamaan hajujälkeä. Kirjotassu huomasi, että Valkoturkki liikkui kohti metsän reunaa, josta kantautui uutta tuoksua, joka ei ollut tuttu hänelle. Hän näki Valkoturkin katselevan hänen suuntaansa, mutta ei nähnyt Kirjotassua, sillä tämä oli piilossa korkeassa ruohossa.
”Kirjotassu, olet siellä ruohon takana, tule tänne!” Valkoturkki huusi. Kirjotassu tuli mestarinsa luo.
”Miten huomasit minut?” Kirjotassu kysyi.
”En nähnyt sinua, mutta haistoin sinut, koska tuuli sieltä suunnasta, ja tuoksusi kantautui tänne”, Valkoturkki vastasi. ”Kun vaanit jotakuta, muista pysyä tuulta vastaan, niin jotta tuoksusi ei paljastu. Olemme muuten Myrskyklaanin reviirin reunassa. He ovat metsäkissoja henkeen ja vereen, ja heidän päällikkönsä on Ukkostähti.” Kirjotassu kuunteli tarkkaavaisesti. Hän halusi oppia kaiken.
”Emme vielä tee taisteluharjoituksia, mutta opetan sinulle jo pari asiaa”, Valkoturkki sanoi. ”Myrskyklaanilaiset ovat isoja ja vahvoja, mutta me olemme nopeita. Miten meidän kannattaisi puolustautua parhaiten heitä vastaan?”
”Voisimme sukeltaa heidän alleen, ja kynsiä sieltä päin”, Kirjotassu sanoi. Valkoturkki nyökkäsi hyväksyvästi.
”Oikein hyvä. Myös muitakin tekniikkoja on, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt kohti leiriä.”

Vastaus:

Ihan mukava tarina! :3 Kerrontaa voisi sujuvoittaa käyttämällä enemmän kuvailua ja pronomineja, nyt oli aika paljon nimien toistelua peräperään. Mutta eiköhän Kirjotassun oppiminen ole hyvissä käsissä, tai pitäisiköhän sanoa käpälissä, ehehe :>
8 pistettä.

Semmonen sivuhuomautus vielä että pistä jatkossa joko nimen kohdalle tai tarinan alkuun kissasi nimi ja klaani~

- Naru

Nimi: Naru

19.09.2017 17:27
Pisteet:

Mäntytassu/-marja, Tuuliklaani

Haha, vaikka Koilento onkin jo kuolemaan tuomittu, on tämän asenne silti kohdallaan, ehdoton suosikkini oli oli viimeinen kappale :D Muutama pikkuvirhe näkyi siellä täällä, mutta eivät silmille nytkään hyppineet, mitäs nyt vaihtui lauseen [tai sanan] verran ensimmäiseen persoonaan kerronta :3
Omalla tavallaan mukava tarina, vaikka Sananjalkaturkki pentuineen meinasikin kupsahtaa ja Koilento sairastaa mustayskää :d Toivottavasti Mäntymarjalle ei heti tule lisää näin kiperiä tilanteita vastaan :'D
18 pistettä.

Vastaus:

~

- Kamikaze (2.10.2017)

Nimi: Mäntytassu/-marja, Tuuliklaani

19.09.2017 17:07
// en lupaa kauhean laadukasta tekstiä D:

Eri sävyt loistivat Tuuliklaanin kitukasvuisissa puissa, kun vaaleanruskea tummanruskeilla juovilla varustettu naaraskissa loikki maiseman läpi. Hänen suussaan roikkui kullanruskeakeltainen kimpale töhnäistä ainetta.
Naaraskissan perässä kompuroi soturioppilas, jonka suusta puolestaan roikkui vahva- ja makeatuoksuista yrttiä.
"Miten sinä muuten eksyit sinne, missä minä olin?" parantajaoppilas naukaisi hieman soperrellen hunajaköntin takia. Muutaman hännänmitan päästä ei kuulunut vastausta hetkeen, joten parantajaoppilas Mäntytassu lisäsi vielä:
"Hunajatassu?"
Sitten Mäntytassu kuuli takaataan epämääräisen äänen ja sitten hieman hiljahko, epäselvä sönkötys kuului naaraskissan takaa. Männynvihreät silmät keskittyivät horisonttiin, kun naaraskissa pinnisteli saadakseen selvää kollikissan sanoista.
"Ihan sattumanvarassa vain, ei sen ihmeempää", lopulta Mäntytassu sai selvää klaanilaisensa sanoista.
Parantajaoppilas nyökkäili ja keskittyi matkan kuromiseen heidän ja leirin välillä. Laskeutui täydellinen, rikkomaton hiljaisuus loppuajaksi, sillä molemmat keskittyivät kävelemiseen. Mäntytassu murehti mielessään vain sitä, että mitä Koilennolle mahtoi kuulua.

Kaksikko oli melkein leirissä, kun Mänytassu huomasi, ettei kaikki ole kuten pitäisi. Mäntytassu siristeli silmiään ja heilautteli korviaan kuullakseen ja nähdääkseen paremmin. Samassa hän kuuli hätäisten askeleiden lähestyvän ja huudon saavuttavan hänen korvansa:
"Mäntytassu! Tähtiklaanin kiitos, että löysin sinut!"
Hunaja meinasi pudota saman tien hänen suustaan, kun hän tajusi, että leirissä etittiin häntä.
"Mikä hätänä? Onko Koilennolla kaikki hyvin?!" Mäntytassu alkoi hätäilemään.
"On, hän voi mainiosti. Nyt onkin kyse emostasi, Sananjalkaturkilla on joku pahasti hätänä!" Tuuliklaanin soturi, Valkoturkki selitti. Hunaja pääsi jo melkein putoamaan, ja vaistonvaraisesti Mäntytassu työnsi hunajan Valkoturkille ja sopersi hätäisesti:
"Nyt on kova kiire, ota tämä."
Samassa, kun Mäntytassu oli saanut Valkoturkin ottamaan hunajan, naaraskissa lähti kauhealla vauhdilla kohti leiriä. Mäntytassun käpälät hipoivat nurmikkoa, kun hän kiisi eteenpäin avoimessa maastossa auttamaan emoaan.
Hetkessä Mäntytassu pyyhälsi leirin sisäänkäynnistä sisälle, ja pysähtyi nopeasti hengittäen keskelle leiriä. Kissat näyttivät helpottuneilta nähdessään parantajaoppilaan. Kissoja tulvehti hänen ympärilleen ja samaan aikaan kaikki selittivät eri asioita hänelle.
Mäntytassu kuuli sanat "paha hätä", "vastakipuja", "krampit", "Sananjalkaturkki on siirretty pentutarhaan", "kipuja."
Päättömästi Mäntytassu kiitti, ja naaraskissa pyyhälsi parantajien pesään. Vauhdilla raidallinen naaras valikoi kipua helpottavia yrttejä ja myös varmuuden vuoksi synnyttämiseen tarvittavia yrttejä.
Kun Mäntytassu saapui pentutarhaan, hän havaitsi emonsa kippuralla ja hänen kehonsa nytkähti parin hetken välein. Ruskea parantajaoppilas meni emonsa lähelle ja yritti puhua mahdollisimman rauhallisesti, kuin pystyi:
"Emo, olen nyt täällä, jotta voin auttaa sinua, sinun pitää rentoutua. Suoristaudu hieman, jotta voin tutkia, onko pennuilla kaikki hyvin."
Sananjalkaturkki teki työtä käskettyä, tosin hieman pelokkaasti. Mäntytassu tunnusteli emonsa mahaa, mutta hän ei tuntenut mahassa mitään. Ei mitään. Minne pennut olivat kadonneet? Hätäisenä hän tunnusteli emonsa mahaa etsien pennuista merkkiä.
Samassa naaraskissa hätkähti, kun huomasi toisen kissan työntyvän hänen viereensä. Mäntytassun suu loksahti auki, kun huomasi hänen mestarinsa tuimat kasvot työskentelemässä tämän vierellä. Hetken Mäntytassu odotti näkevänsä unta, kunnes kissa sihahti hänelle käheästi keskittyen Sananjalkaturkin hoitoon:
"Anna minulle pietaryrttiä ja vadelmanlehtiä. Nyt. Äläkä vain tuijota siinä, kun saaliiksi jäänyt orava."
Mäntytassu ojensi pietaryrttiä ja muutaman vadelmanlehden, kuten tämän mestari käski tehdä. Ruskea naaraskissa katsoi hämmentyneenä, kuinka Koilento käytti yrttejä keskenään tehden ne tahnaksi.
"Mutta miksi sinä käytät vadelmanlehtiä?" naaraskissa kysyi ihmetellen, "ja miksi sinä olet hereillä, kun sinun pitäisi levätä? Sinähän voit tartuttaa viheryskän Sananjalkaturkkiin!"
"Käytän vadelmanlehtiä siksi, että pennut pitää saada nyt ulos", Koilento jupisi ja syötti tahnaa emolleni, "olen siksi hereillä, koska minulla ei ole viheryskää."
Mäntytassu ihmetteli syvästi kyseistä vastausta, mutta ennen kuin naaraskissa ehti kysyä enempää, hänet määrättiin ulos pentutarhasta. Naaraskissa loikki ulos.

Ilta-aurinko jo lämmitti ja valaisi leiriä, kun vihdoin Koilento asteli huonovointisen näköisenä ulos. Mäntytassu nousi ja jolkutti mestarinsa luokse kysyvä ilme kasvoillaan.
"Miten meni?" hän kysyi varovasti.
"Hyvin", Koilento totesi ja väläytti pienenpienen hymyn, "syntyi yksi kollipentu, valitettavasti toinen menehtyi."
"Ja sinä kutsut sitä "hyväksi" tulokseksi?" sihahti Mäntytassu ihmeissään, "toinen pennuista kuoli!"
"On se suhteessa hyvä siihen verrattuna, että jos minä en olisi tullut paikalle, olisit menettänyt emosi ja molemmat sisaruksesi", Koilento tuhahti ja heilautti häntäänsä ilmassa närkästyneesti, "emollasi oli verenmyrkytys, mutta sain sen hoidettua."
"Toistan aiemman kysymykseni", naukaisi Mäntytassu mestarilleen, "miksi olet jalkeilla, kun olet sairas? Sinustahan haistaa viheryskän!"
Koilento katsoi minua surullisin silmin:
"Johan sanoin, se ei ole viheryskää. Minulla on... mustayskä", hän selitti, "toinen tyyppi mustayskästä on se, että viheryskä tuntuu katoavan kokonaan, mutta se palaa muutaman päivän kuluttua ja ilmenee mustayskänä. Potilas ei oireile kahtena päivänä, kunnes kolmantena alkaa oksentamaan verta ja lopulta kuolee siihen, että joko tukehtuu omaan vereensä tai elintoiminnot pysähtyvät."
Järkytys valtasi Mäntytassun mielen ja hänen suunsa loksahti auki.
"Älä näytä noin yllättyneeltä. Aivan pian Tuulitähti ilmoittaa asiasta, ja koko klaani tulee tietämään tämän. On harmi, että minulla on vain kaksi pirullista päivää opettaa sinulle kaikki loput, Mäntymarja."
"Koilento, sanoit minua juuri Mäntymarjaksi", naaraskissa sanoi ja lisäsi, "onkohan sinulle nousemassa kuume?"
"Ei, ei ole. Tästä lähtien sinä olet Mäntymarja. Kuolla kupsahdan kumminkin, enkä halua, että joku Tuulitähti nimeää sinut täysin päättömästi joksikin Mäntyturkiksi. Haluan itse nimetä oppilaani, ja teen sen silloin kun olet valmis. Eli nyt."
"Eli nimesit minut juuri Mäntymarjaksi?" kissa naukaisi huvituneen oloisena.
"Kyllä", Koilento hymyili, "tulehan, Mäntymarja, mennään opiskelemaan yrttejä ja sairauksia."
"Eikö sinun pitäisi pitää virallinen nimitystuokio?" Mäntymarja naurahti hieman tukahduttavan kuuloisesti.
"Minä olen kuoleva kissa", Koilento ärhenteli kurkkuaan, "saan tehdä nyt mitä haluan, koska olen saanut tuomioni."

Vastaus:

Haha, vaikka Koilento onkin jo kuolemaan tuomittu, on tämän asenne silti kohdallaan, ehdoton suosikkini oli oli viimeinen kappale :D Muutama pikkuvirhe näkyi siellä täällä, mutta eivät silmille nytkään hyppineet, mitäs nyt vaihtui lauseen [tai sanan] verran ensimmäiseen persoonaan kerronta :3
Omalla tavallaan mukava tarina, vaikka Sananjalkaturkki pentuineen meinasikin kupsahtaa ja Koilento sairastaa mustayskää :d Toivottavasti Mäntymarjalle ei heti tule lisää näin kiperiä tilanteita vastaan :'D
18 pistettä.

- Naru

Nimi: Naru

19.09.2017 16:00
Pisteet:

Lakkatassu, Tuuliklaani

Onpas jotenkin runollinen tarina :D En tiedä vaikuttaako siihen reipas kuvailu vai sanavalinnat, mutta ainakin oli miellyttävää luettavaa! Muutama kirjoitusvirhe tosin löytyi, ja sana uunituore jäi ehkä hieman häiritsemään; ainakaan toivottavasti kissat eivät uuneista mitään tiedä :'D Tosin, olihan tämä kolmannesta persoonastasta ja niin, mutta ehkä silti vähän jäi itseäni ainakin mietityttämään :d
Mutta oikein mukava oppituokio kyllä, Lakkatassulla on vielä paljon opittavaa ja nähtävää! :3
20 pistettä.

Vastaus:

~

- Kamikaze

Nimi: Lakkatassu, Tuuliklaani

18.09.2017 22:11
Aamuauringon ensisäteet liukuivat neljän klaanin reviireille, tuoden jokaiselle kissalle eteensä uuden päivän. Toisille iloisemman ja toisille ärsyttävämmän.
Lakkatassu tunsi valon tunkeutuvan luomiensa lävitse häiritsemään hänen levollisia uniaan. Siihen piti tottua, mutta juuri soturioppilas nimensä saanut mustaturkki ei odottanut itseltään liian suuria ensimmäiseltä päivältä oppilaana. Niinpä hän availi silmänsä rauhallisuudessa, totutellen ulkona nukkumiseen ja aamun kosteaan nurmikkoon. Se tuntui hyvin erilaiselta verrattuna pentutarhan pimeyteen ja pehmeään pesään. Kuitenkin se tuntui myös hyvällä tavalla erilaiselta, jokainen aisti oli viritettynä koko ajan, jopa syvimmänkin unen hyrrätessä mielessä. Tietyllä tapaa oli mukavaa ravistella pentutarhan pölyt pois turkista. Se teki klaanielämästä niin erilaista. Sai olla vapaa, varsinkin nummilla jossa tuuli pörrötti turkkia.
Samassa, miettiessään, Lakkatassu avasi oranssit silmänsä ja katsoi niillä leiriä, joka ympäröi häntä turvallisesti. Hän kuului Tuuliklaaniin ja siitä päivästä lähtien tuuliklaanin soturioppilaisiin.

”Huomenta nuori Lakkatassu”, kuului arvokas naarasääni ja uunituore soturioppilas nosti katseensa turkistaan.
Tuuliklaanin pieni, mutta sitäkin sisukkaampi naaraspäällikkö katsoi Lakkatassua mittailevasti toisen sukiessa turkkiaan. Eilisen jälkeenkään mustaturkki ei ollut pystynyt kuvittelemaan olevansa päällikön oppilas. Pienessä mielessään soturioppilas oli miettinyt, että päällikkö otti yleensä vain varapäällikön pentuja koulutettavakseen. Sinä iltana oli kuitenkin tapahtunut poikkeus, eikä nuori Lakkatassu ikimaailmassa pystyisi olla enempää kiitollinen Tähtiklaanille.
”Huomenta Tuulitähti”, Lakkatassu nyökkäsi kunnioittavasti lopettaen vielä hieman pentumaisen turkkinsa sukimisen.
”Tule, lähdemme ensimmäiselle oppitunnillesi”, naaras naukaisi ja kääntyi jättäen kollin taakseen, mutta tassut pysähtyivät kuitenkin kevyesti.
”Äläkkä huoli, saat tuoresaalista kyllä kun olemme palanneet. En ole niin ankara uusia oppilaita kohtaan”, Tuulitähti naukaisi ja hymyili hennosti, pysyen kuitenkin arvokkaan näköisenä.
Lakkatassu ei voinut enempää olla ihailematta naarasta. Tuuliklaanilainen oli aina valmis päällikkönsä rinnalla taistelemaan, eikä koskaan hylkäisi tuota. Ja nyt hän pääsisi näyttämään uskollisuutensa, jo ensimmäisenä päivänä! Se oli nuoren oppilaan määränpää sinä päivänä. Niinpä tuo venytteli kevyesti ja ravisti turkkiaan, kunnes pinkaisi mestarinsa perään.

”Klaanimme on elänyt siitä lähtien, kun minä sen perustin, nummilla. Se onkin meidän taitojemme salaisuus. Nummet voivat näyttää karuilta ja kamalilta muille klaaneille, niin suurin osa meidänkin klaanilaistamme ajattelee muista klaaneista. Kuitenkin, täällä tuuli ja maa yhdistyy. Emme ole ehkä yhtä vahvoja kuin Varjoklaanin vahvat ja häijyt kissat. Meillä on kuitenkin viekkaus ja älykkyys. Näin karussa elämisen salaisuus on älykkyys”, Tuulitähti naukui katsoen eteenpäin hyvin tiiviisti.
Kollioppilas yritti painaa mieleensä kaiken mahdollisemman tarkasti. Mestari on puhunut matkalla hyvin vähän, enemmänkin antanut Lakkatassun katsoa itse maisemaa ja painaa se mieleensä. Kuitenkin, kun päällikkö puhui oli soturioppilas pelkkänä korvana. Sekin oli todettu, että mestari puhui vain asiaa, eikä höpötellyt turhanpäiväisiä. Sen taidon Lakkatassukin tahtoi oppia.
”Tule, näytän sinulle muut klaanit”, naaras naukaisi ja loikki hetken ajan eteenpäin, jättäen oppilaansa taaksepäin.
Kolli oli hämillään, saisivatko he mennä muiden reviireille tuosta vain? Eihän se voinut pitää paikkansa mitä hänen mestarinsa oli juuri sanonut.
”Tuulitähti, emmehän me saa mennä muiden klaanien reviireille?” Lakkatassu osoitti sen kysymyksenä ja sai osakseen hieman huvittuneet keltaiset silmät.
”Emme me toisten reviireille menekään nuori Lakkatassu. Tule tänne niin näet”, Tuulitähti osoitti paikkaa vieressään ja samassa musta kollioppilas pinkaisi mahdollisemman nopeasti mestarinsa viereen.
Koko metsä aukeni hänen oransseitten silmiensä edessä. Utuinen ja tumma, soinen alue sekä kauniisti soliseva joki. Mahtavat puut jotka ryhmänä tekivät kauniin metsän. Tuuliklaanin omat kauniit nummet, sekä jylhät vuoret. Kuitenkin, Lakkatassun katse keskittyi neljään mahtavaan puuhun kaiken tämän keskelle. Aivan kuin harmonian merkiksi.
”Tuolla kaukana, tummissa maisemissa sijaitsee Varjoklaanin pelottomat taistelijat. Heidän yksi parhaista taidoista on erinomainen yönäkö, joten paina se mieleesi. Tulet tarvitsemaan sitä tietoa”, mestari naukaisi ja heilautti häntäänsä ilmassa terävästi.
Tuuli yllätti heidät ja toi mukanaan kymmeniä ellei satoja uusia hajuja soturioppilaan nenään. Ne sekoittuivat hyvin oudoksi sekamelskaksi Lakkatassun nenässä, joten kolli päätti unohtaa ne hetkeksi ja antaa tuulen iskeä vasten turkkia. Hän nautti sen kylmyydestä, mutta siinä oli tietynlaista lämpöäkin. Kodin tuoksu. Hetken ajan kaikki huolet leijailivat tuulen mukana pois, kunnes häntä laskeutui nuoren oppilaan silmille.
”Kerro mitä tunnet, Lakkatassu”, Tuulitähti naukaisi ja piti häntänsä visusti oppilaansa silmillä.
Niin, mitä Lakkatassu tunsi?
”Tunnen… Rakkautta ja lojaaliutta? Tunnen kuuluvani tänne kun kotiklaanin tuoksu tunkeutuu turkkiini ja hellii minua”, kolli hymäili hengittäen ilmaa keuhkot täyteen.
Oli hiljaista hetken ajan oppilaan ja mestarin välillä, kunnes Tuulitähti puhui:
”Oikein hyvä, Tuuliklaanin sotureilta tarvitaan lojaaliutta klaaniamme kohtaan, olemme veli veljen kyljessä ja veri veressä.”
Häntä laskeutui alas ja mustaturkki availi silmiään. Äskeiset sanat olivat hyvin rentouttavia saaden kollin kuitenkin tuntemaan itsensä enemmän tuuliklaanilaiseksi.
”Näet nuo vuoret tuolla Lakkatassu, ne ovat Korkokivet. Siellä on Kuukivi jossa parantaja käy puhumassa Tähtiklaanin kanssa. Myös päällikkö hakee sieltä yhdeksän henkeään. Tiedämme kivestä vielä vähän, mutta tyttäreni, Koilento löysi sen. Olen todella ylpeä hänestä siinä asiassa”, päällikkö naukaisi haikeasti suunnaten katseensa Korkokiviin, mutta katsoi silmillään kuitenkin aivan muualle.
”Reviireillämme on paikkoja, jotka ovat jokaisen klaanin mielestä erilaisia. Niinpä me nimeämme ne, sillä tapaa reviiriä on helpompi katsoa ja laskelmoida missä kaikki on”, päällikkö lisäsi ja käänsi katseensa oppilaaseen.
”Esimerkiksi meillä on leiri, jonka keskellä on Korkeakivi. Siellä päällikkö pitää puheensa, niin kuin varmasti tiedätkin. Meillä on reviirillämme myös mäyrän pesä, ehkä useampikin. Luoteessa meillä on kaksijalkojen pesä, älä mene sinne ilman soturia ennen kuin olet itse tarpeeksi kokenut. Koirat ovat häijyjä otuksia ja listivät kissan hetkessä. Eikä huolta, aion kyllä opettaa sinulle miltä maailma näyttää nuorukainen”, Tuulitähti hymyili.
Lakkatassu nyökkäsi kunnioittavasti ja näki mestarinsa pukevan yllensä takaisin arvokkaan olemuksensa. Tietoa oli tullut paljon ja kolli yritti todellakin parhaansa mukaan muistaa ne. Ei olisi ajan kysymys milloin tulisi kysymys.
”Tuolla taas on näköalakivi, sieltä näkee tästäkin paremmin. Vien sinut sinne tänään ja kierrämme sen jälkeen rotkon kautta takaisin klaanin leiriin. Muista kuitenkin nuori Lakkatassu, rotko on kuolemanloukku, et saa koskaan mennä sinne ilman soturia tai minua. Moni on menettänyt henkensä siellä”, naaras sihisi ja katsoi tiukasti oppilaansa silmiin saaden vastaukseksi nyökkäyksen.
”Selvä Tuulitähti, en mene rotkon lähelle ilman soturia tai sinua”, Lakkatassu toisti kääntäen katseensa keltaisista silmistä nelipuihin.
”Mutta entäpä nuo puut, ovatko ne Nelipuut?” hän veikkasi.
”Aivan oikein nuorukainen. Siellä pidetään klaanin kokoontumiset joka kuu. Silloin klaanien välillä vallitsee rauha ja klaanit vaihtavat kuulumisia. Pitää muistaa kuitenkin, ettei oman klaanin asioita juoruile kaikille. Varsinkaan tärkeimpiä asioita, siitä voi koitua tuhoa”, naaras nyökkäsi ja osoitti metsään päin.
”Myrskyklaanin reviiri sijaitsee tuolla. He ovat metsän sekä rohkeuden klaani. He ovat kylläkin osoittaneet rohkeutta klaanien edessä, mutta rohkeus voi koitua myös tuhoksi oppilaani”, ääni synkistyi Tuuliklaanin suussa.
Oliko klaanien välillä tapahtunut joskus jotain mistä Lakkatassu ei ollut kuullut? Totuushan oli kuitenkin se, että oppilas ei ollut vielä kuullut yhtä kymmenesosaakaan tiedoista ja taidoista. Hän otti kaiken vastaan rauhallisesti, se oli päämäärä.
”Ja tuolla on Jokiklaani, veden hallitsija. He ovat taitavia uimaan, sekä turkki on liukas kiitos kalan jota he syövät”, naarasmestari naukaisi.
”Kalan?” Lakkatassu kysyi hieman hölmistyneenä.
Tuulitähti käänsi hieman huvittuneen katseen oppilaaseensa ja tasoitti maata altaan. Sen jälkeen hän piirsi hieman oudon näköisen otuksen multaan kynnellään.
”Kala on hieman tuon näköinen, niljakas, vedessä elävä otus. Tulet senkin tapaamaan vielä joskus.”
”Katso eteesi Lakkatassu, koko maailma on avoin ja tuntematon. Sinulla on vielä paljon edessäsi, kunhan jaksat yrittää”, Tuulitähti puhui yhtä arvokkaasti kuin itse Tähtiklaani ja käänsi keltaiset, päättäväiset silmät oppilaaseensa päin.

Vastaus:

Onpas jotenkin runollinen tarina :D En tiedä vaikuttaako siihen reipas kuvailu vai sanavalinnat, mutta ainakin oli miellyttävää luettavaa! Muutama kirjoitusvirhe tosin löytyi, ja sana uunituore jäi ehkä hieman häiritsemään; ainakaan toivottavasti kissat eivät uuneista mitään tiedä :'D Tosin, olihan tämä kolmannesta persoonastasta ja niin, mutta ehkä silti vähän jäi itseäni ainakin mietityttämään :d
Mutta oikein mukava oppituokio kyllä, Lakkatassulla on vielä paljon opittavaa ja nähtävää! :3
20 pistettä.

- Naru

Nimi: Naru

18.09.2017 18:12
Pisteet:

Konnakynsi, Tuuliklaani

Kipinätassu, senkin mielensäpahoittaja! >:o Mokomakin, kasvaisi hieman!
Konnakynnen ja Ruosteruusun ainakin jonkinasteinen ystävyys on hauskaa luettavaa :D Myös tapaaminen Jokiklaanin Kaunoketun kanssa oli oikein hupaisaa lukea :>
Pisteitä saat 29!

Kuiskekynsi, Jokiklaani

Olipas ihana tarina taas, todella mukava lukea Kuiskekynnen ja Pantterivarjon välisiä kanssakäymisiä :3 Toivottavasti saamme lukea vielä lisää pentujen syntymän odottelun ajasta! :>
19 pistettä~

Vastaus:

~

- Kamikaze

Nimi: Naru

17.09.2017 21:59
//Ehdinkin tässä tarkastaa pari tarinaa, loput huomenissa~

Pisteet:

Kuiskekynsi, Jokiklaani [30.8. kirjoitettu tarina]

Oikein mukava tarina, hyvä että Kuiskekynnen painajaiset Hiutalepennun kuolemasta ovat hellinneet :> Ja vielä sitäkin paremmat ovat pentu-uutiset, eiköhän Kuiskekynsi niistä kunnialla selviä!
Pisteitä 11.

Leoparditassu, Varjoklaani

Nyt on hieman tunteet pinnassa, niin hyvässä kuin pahassa, niin kuin tosin kuuluukin c: Hienoa, että Leoparditassu on jo pääsemäisillään sen yli, kun Iltahämy vahingossa tätä pennuksi kutsui, saa nähdä miten tulevaisuudessa käy :>
Pisteitä 19.

Vastaus:

~

- Kamikaze

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

16.09.2017 21:43
Oli kulunut jo useampi päivä siitä, kun Kuiskekynsi oli kertonut Pantterivarjolle odottavansa tämän pentuja. Kolli oli ilahtunut sydänjuuriaan myöten ja hössötti koko ajan siitä, että Kuiskekynnen pitäisi muuttaa oitis pentutarhaan. Kuiskekynsi tunsi taas pienen potkaisun mahassaan, kun hän asteli Jokitähden pesän luo. Jokitähti oli edelleenkin sairaana viheryskästä, mutta Täpläturkin mukaan paranemaan päin. Jokiklaanin varapäällikkö Tuomiturkki istui päällikön pesän edustalla valvoen, että kukaan ei häiritsisi Jokitähteä, hänen kumppaniaan. Kuiskekynsi olikin menossa tuon mustan naaraan puheille. Kuiskekynsi pysähtyi Tuomiturkin eteen.
"Tuomiturkki. Minulla olisi asiaa", Kuiskekynsi maukui virallisesti varapäällikölle. Tuomiturkki käänsi jäisen katseensa Kuiskekynteen odottavasti. Kuiskekynsi nielaisi palan kurkussaan.
"Jokitähti on sairaana joten tiedän, että tämä asia kuuluu sinun hoidettavaksesi. Olet varmaankin huomannut, että odotan Pantterivarjon pentuja ja pyytäisinkin nyt vastahakoisesti lupaa siirtyä pentutarhaan", kilpikonnakuvioinen naaras maukui asiansa.
Tuomiturkki tuntui katsovan Kuiskekynttä nenänvartta pitkin.
"Selvähän tuo. Mutta sitä ennen, käsken sinut käymään Täpläturkin pesällä", Tuomiturkki vastasi soturille ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että keskustelu oli ohi. Kuiskekynsi huokaisi helpotuksesta ja tallusti Jokiklaanin leirin aukion poikki parantajan pesälle. Onneksi parantajan pesällä ei ollut enää yhtäkään sairasta kissaa. Kuiskekynsi asteli parantajan pesän suulle.
"Täpläturkki?" naaras huhuili parantajaa. Pesän perältä kuului iloinen maukaisu:
"Kuiskekynsi! Olen odottanutkin sinua!" Täpläturkki ilmestyi pesästä ja katsoi Kuiskekynttä virneellä.
"Mikset ole käynyt täällä jo aiemmin? Saatika ole siirtynyt pentutarhaan? Tulehan nyt tänne, asetu tuohon makaamaan", parantaja viittasi soturille hännällään pedin mihin asettua. Kuiskekynsi teki työtä käskettyä ja asettui hiukan vaivalloisesti kyljelleen makaamaan kaislapedille. Parantaja hääräsi pesän perällä ennen kuin palasi Kuiskekynnen luo.
"Onko ollut pahoinvointia? Oletko ollut uupunut? Tavallista väsyneempi?" Kysymyksiä alkoi sadella nuoren parantajan suusta kertoen tämän innostuksesta.
"Tuota. En ole voinut pahoin, mutta olen ollut tosiaan hyvin väsynyt.. ja pennut potkivat paljon", Kuiskekynsi vastasi häkeltyneenä parantajan kysymyksiin.
"Makaa siinä ihan rentona, niin tunnustelen vatsaasi", Täpläturkki maukui ja asettui istumaan Kuiskekynnen vierelle. Parantaja asetti etutassunsa hellästi kilpikonnakuvioisen soturin vatsalle ja painoi sitten hiukan. Kuiskekynsi tunsi, kuinka pennut hänen sisällään rupesivat kiemurtelemaan ja potkimaan reilusti.
"Ohhoh", Täpläturkki huokaisi silmät säihkyen.
"Pentusihan ovat pian valmiita näkemään tämän maailman", Täplturkki maukui ilosesti. Sillä hetkellä parantajan pesän suulta kuului meteliä ja huolestunut Pantterivarjo ryntäsi sisään pesään.
"Oletko kunnossa? Entäs pennut?" kolli huolehti minkä ehti. Täpläturkki käski kollin istumaan vierelleen, tarttui tassullaan tämän etukäpälään ja asetti sen Kuiskekynnen kyljelle. Pantterivarjon silmistä näki, kuinka pienten pentujen potkut tuntuivat hänen käpälässään.
"Kuiskekynsi voi mainiosti ja pennut myös", Täpläturkki rauhoitteli kollia.
"Siirryn tänään pentutarhaan", Kuiskekynsi lisäsi ja Pantterivarjo huokaisi helpotuksesta:
"Tähtiklaanin kiitos". Kuiskekynsi alkoi kehrätä syvältä kurkustaan.
"Pentusi ovat kunnossa höpsö. Ja pentusi taitavat tulla tähän maailmaan piakkoin", naaras maukui. Pantterivarjo painautui kumppaniaan vasten.
"Meidän pentumme Kuiskekynsi, meidän pentumme", Pantterivarjo kehräsi puskien Kuiskekynnen poskea.
"No niin. Eiköhän tämä ollut tässä", Täpläturkki hymyili kahdelle nuorelle soturille.
"Tulen tarkastamaan sinut tästä lähin päivittäin Kuiskekynsi ja sinun pitää pysyä pentutarhassa. Pantterivarjo, pidä huoli siitä, että Kuiskekynsi syö PALJON ja että hän pysyy pesässä", parantaja komensi kumpaakin. Häntä suorana Pantterivarjo maukui:
"Teen mitä ikinä vain tarvitseekin Kuiskekynnen ja pentujemme vuoksi".
"Hyvä", parantaja totesi ja hätisti kollin pesästään. Kuiskekynnen noustessa ylös tämä maukaisi rauhallisesti:
"Pentusi saattavat syntyä hiukan etuajassa, mutta jos lepäät ja syöt tarpeeksi, he ovat tarpeeksi vahvoja selvitäkseen". Kuiskekynsi katsoi parantajaa.
"Selvä on". Tämän jälkeen naaras poistui pesästä jättäen parantajan omiin puuhiinsa. Pantterivarjo odotti häntä aukiolla.
"Siellä on jo pehmeä kaislapeti valmiiksi sinulle ja maukas ahven ateriaksi tietysi", kolli kehräsi silmät loistaen.
"Kiitos", Kuiskekynsi maukaisi ja tallusti hiukan vaivalloisesti pentutarhalle. Naaras ahtautui pienestä oviaukosta sisään yllättävän suureen, hyvin suojattuun pesään, jonka yhdessä nurkassa makasi Koivuturkki. Vaaleanruskean naaraan kyljessä tuhisi pieni valkoinen nyytti, Lumipentu. Pentutarhan toisessa nurkassa oli tyhjä, muhkeaksi vuorattu kaislapeti Kuiskekynttä odottamassa. Naaras käveli sinne ja asettui mukavasti pedille. Pantterivarjon pää ilmestyi näkyviin pesän suulta.
"Pärjäätkö sinä? Jos tulee jotakin, huuda minua, sillä nukun tässä pesän ulkopuolella", Pantterivarjo kertoi.
"Pärjään kyllä", Kuiskekynsi vastasi kehräten. Tämän jälkeen Pantterivarjo vetäytyi vastahakoisesti pois jättäen naaraat rauhaan. Kuiskekynsi ei liiemmin pitänyt Koivuturkista, sillä tämä hoiti varapäällikön Tuomiturkin poikaa tämän pyynnöstä, mutta ei emollisesti. Tuomiturkki ei halunnut luopua varapäällikön paikastaan ja antoi siksi pentunsa Koivuturkille. Pentuja oli syntynyt alkujaan kaksi, mutta pieni naaras, Hiutalepentu oli kuollut myöhemmin Kuiskekynnen käpälissä viheryskään. Kipu vihlaisi naarasta ajatuksestakin, joten Kuiskekynsi kumartui syömään suurta, tarkoituksella hänelle tuotua ahventa.
*Kasvakaa vahvoiksi*, Kuiskekynsi käski pentujaan nielaistessaan toisen suullisen ahventa.

Vastaus:

Olipas ihana tarina taas, todella mukava lukea Kuiskekynnen ja Pantterivarjon välisiä kanssakäymisiä :3 Toivottavasti saamme lukea vielä lisää pentujen syntymän odottelun ajasta! :>
19 pistettä~

- Naru

Nimi: Konnakynsi, Tuuliklaani

16.09.2017 17:15
// Unohdin kirjottaa aiemmin Konnatassun emon kuolemasta, jtn rustaan tähän itsenäisen pätkän asiasta. Sijoittuu sille ajalle, kun Kipinätassu oli vielä kipeänä.

”Ja sitten minä vein ruokaa Kipinätassulle ja kerroin hänelle, kuinka olin haistanut aamupartiossa ketun, mutta se oli Saniaiskarvan mukaan vanha merkki, joten emme lähteneet seuraamaan sitä vaan kuljimme rajapätkän loppuun ja palasimme leiriin. Siinä matkalla nappasin sen jäniksen, minkä vein heille ja olisin napannut sinullekin jäniksen, jos se ei olisi ollut Saniaiskarvan mukaan tuhlausta, kun sinä olet… kuollut. Niin että minä olisin kyllä halunnut muistaa sinuakin riistalla, mutta sitä tarvitaan enemmän niille, jotka saavat siitä vielä voimaa. Tähtiklaanissa sinulla ei ole varmasti mitään hätää, niin että voin ihan hyvin jättääkin saalistamatta sinulle ja sinä varmasti ymmärrät sen”, Konnatassu selitti katse etukäpäliinsä luotuna. ”Mutta minä kuitenkin muistan sinut aina, vaikka en tulisikaan aina tänne tai toisi riistaa mukanani. Ja ehkä sinä tulet joihinkin minun uniinikin, olen kuullut, että jotkut kuolleet tekevät niin ja olisin todella iloinen, jos näkisin sinut vielä niin. Tai kyllähän me näemme Tähtiklaanissakin, kun minä tulen sinne, mutta näkisin sinut mielelläni sitä ennenkin, koska siihen voi olla aika kauan, kun minä en ole vielä edes soturi ja – niin.”
Konnatassun ajatukset olivat ryöpsähtäneet hänestä ulos sanojen virtana, eikä hän keksinyt enää sanottavaa hiljennyttyään. Hän oli kertonut Huomenlinnulle kaiken, mitä oli tehnyt tänään ja kaiken, mitä oli tehnyt eilen, koska ei ollut ehtinyt eilen hautapaikalle puhumaan emonsa kanssa. Tomukuonon mielestä emolle puhuminen melkein kuunkierto tämän kuoleman jälkeen oli oppilaan ajan tuhlausta, mutta Konnatassu kiirehti paikalle aina, kun koulutukseltaan ehti. Hän ei ollut puhunut emon kanssa näin paljoa tämän ollessa elossa, koska hänellä oli ollut aina niin kiire omien hommiensa kanssa. Kaipa hän koki siitä hiukan huonoa omatuntoa ja kävi sen takia niin tunnollisesti tämän haudalla.
”Nyt minun täytyy lähteä, Tuulitähti kutsuu klaania paikalle”, Konnatassu sanoi kuullessaan päällikön ulvaisun leirin sisältä. ”Mutta minä palaan taas pian”, hän vakuutti emolleen ja hyvästeli tämän pikaisesti ennen kuin kiirehti takaisin leiriin. Kokouksesta myöhästyminen ei olisi kohteliasta – vaikka olisi käynyt oman emonsa haudalla.

// Ja sitten takaisin nykyhetkeen:

Kaikki palasi normaaliin rajummin, kuin Konnatassu olisi halunnut. Hän oli toivonut Kipinätassun sairasajan yhdistävän heitä ja vaikka se olikin tehnyt niin, se myös erotti heitä. Kipinätassu koki kollin holhoavan häntä aina kun tämä ehdotti yhteistä metsästysretkeä tai taisteluharjoitusta. Konnatassu oli mennyt kahdessa kuussa toisen oppilaan ohi taidoissaan ja Kipinätassulla oli kova työ päästä vanhaan kuntoonsa. Tämä väsyi nopeasti, eikä suorittanut liikkeitään enää samanlaisella taitavuudella kuin ennen sairastumistaan, koska hänen kehonsa ei enää tehnyt niitä automaattisesti. Naaras joutui harjoittelemaan kaiken normaalista saalistusasennosta loikkaaviin taisteluliikkeisiin asti ja samalla kun tämä kertasi, Konnatassu oppi koko ajan uutta. Niinpä kun he olivat yhdessä metsällä, hän oli paljon Kipinätassua parempi, mikä sai naaraan pahoittamaan mielensä. Toisinaan Konnatassu esitti tahallaan huonompaa, jotta toinen saisi loistaa, mutta sekään ei auttanut. Kipinätassu halusi yhä useammin lähteä liikkeelle yksin tai mestarinsa kanssa. Aina nähdessään Konnatassun naaras kääntyi ympäri ja hankkiutui uuteen partioon tai harjoittelemaan Hunajatassun kanssa. Kun Konnatassu kysyi, partio oli jo täynnä tai suuri joukko olisi häirinnyt Kipinätassun keskittymistä, minkä nojalla hän jätti kollin jälkeensä.
Tultuaan käännytetyksi tarpeeksi monta kertaa, Konnatassu ymmärsi, ettei hänen seuransa ollut haluttua. Kipinätassu halusi olla yksin tai Hunajatassun kanssa – toinen kolli ei ollut yhtä paljon tämän edellä, eikä naaras joutunut tämän seurassa häpeämään taitamattomuuttaan.
Puolen kuun kuluttua Tuulitähti nimitti Konnatassun soturiksi, mikä huononsi entisestään hänen ja Kipinätassun välejä. Konnakynsi oli kaksi kuuta Kipinätassua nuorempi, mutta tuli nimitetyksi tätä ennen soturiksi. Naaras häpesi itseään niin pahoin, ettei pystynyt enää katsomaan vanhaa ystäväänsä silmiin. He nukkuivat nyt eri pesissä ja tuntuivat elävän täysin eri maailmoissa.

Soturina olo ei ollut läheskään niin hienoa, kuin Konnakynsi oli odottanut. Hänellä ei ollut uudessa pesässä yhtään ystäviä ja vaikka kaikki kyllä olivat mukavia, heillä oli omia puuhiaan. Enää ei ollut mestaria, joka olisi kertonut, mitä piti tehdä ja Konnakynsi päätyikin usein vain istuskelemaan leirin aukiolle.
”Miten sinä sait ajan kulumaan soturina?” hän kysyi lopulta Ruosteruusulta, kun ei enää tiennyt, mitä olisi tehnyt. Istua hän ei ainakaan jaksanut enempää.
”Metsästin, partioin ja koulutin oppilaita”, Ruosteruusu vastasi närkästyneenä kuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.
”Niin mutta miten sinä jaksoit sitä koko elämäsi?” Konnakynsi intti. Kyllähän hän tiesi, mitä soturina käytännössä tehtiin. Häntä ei vain yhtään huvittanut lähteä partioon, eikä hänellä sen puoleen ollut omaa oppilastakaan.
”Minulla oli ystäviä ja kumppanini Polkuvarjo”, Ruosteruusu vastasi. Konnakynsi oli jo jatkamassa valitustaan, kun tajusi kunnolla, mitä vanhus oli sanonut.
”Sinulla oli kumppani?” hän maukui ihmeissään. ”Miksi minä en ole saanut kuulla tästä aiemmin?”
”Et ole kysynyt”, Ruosteruusu tiuskaisi, mutta noin ympäripyöreä vastaus ei riittänyt soturille. Hän unohti omat huolensa yrittäessään kuvitella teräväkielisen vanhuksen kollin kanssa yhdessä.
”Miten hän jaksoi sinua”, Konnakynsi naurahti kiusallaan ja sai vastaukseksi lempeän läimäisyn korville.
”Polkuvarjo oli erittäin hauska, toisin kuin eräät”, Ruosteruusu näpäytti takaisin. Joku muu olisi saattanut loukkaantua, mutta Konnakynsi oli jo tottunut naaraan letkautuksiin. Niinpä hän vain vastasi:
”Sinä yhdessä jonkun kanssa, tämän päivän en koskaan luullut tulevan vastaan.”
”Jos minäkin onnistun siinä, kyllä sinäkin voit vielä saada naaraasi”, Ruosteruusu huomautti ja keskustelu muuttui hetkessä taas vakavaksi.
”Kipinätassu ei halua enää edes nähdä minua, olen elävä esimerkki hänen jälkeenjääneisyydestään”, Konnakynsi vastasi korvat lerpattaen surullisina.
”Ei se sinun vikasi ole, että hän sairastui. Sen naaraan pitäisi kasvaa ja ymmärtää olla syyttämättä toisia omista ongelmistaan”, Ruosteruusu tuhahti.
”Älä puhu Kipinätassusta tuohon sävyyn!” Konnakynsi sihahti turkki ärtymyksestä pörhistyneenä. Hän oli nopeasti hereillä, valmiina vetämään kyntensä esiin ja puolustamaan naarastaan viimeiseen hengenvetoonsa asti! Paitsi että Kipinätassu ei ollut hänen naaraansa, eikä Ruosteruusu ollut tälle uhka.
”Anteeksi…”, Konnakynsi mumisi nolostuneena. ”Taidan mennä metsästämään jotain…”
Kolli lähti kohti leirin suuta häntä hiekkaa laahaten ja sai vastaukseksi vanhukselta surullisen katseen, jota hän ei onneksi nähnyt, koska oli jo selin tähän. Oli tarpeeksi inhottavaa olla yksin, Konnakynsi ei kaivannut sen lisäksi toisen sääliä.

Metsästämisestä ei tullut mitään. Konnakynsi päätyi harhailemaan Jokiklaanin rajan tuntumaan putouksen luokse, eikä voinut vastustaa kiusausta kävellä aivan sen reunalla. Askel sinne tai tänne - ja kuka häntä ikävöisi, jos hän sattuisi putoamaan. Todennäköisesti Ruosteruusu, mutta tämäkin kuolisi pian ja koko muisto soturista nimeltä Konnakynsi katoaisi vanhuksen mukana. Kipinätassu rakastuisi johonkin toiseen kolliin ja saisi tämän kanssa pentuja. Ehkä naaras nimeäisi yhden pennuistaan Konnapennuksi, koska nimi muistutti häntä jostain etäisesti tutusta, mitä hän ei vain saanut mieleensä. Ja ehkä tällä uudella Konnakynnellä olisi edessään parempi elämä kuin hänellä. Toinen Konnakynsi olisi heti erinomainen metsästäjä ja osaisi puhua johdonmukaisesti. Hänestä ja naarasta, johon hän rakastuisi, tulisi kumppaneita ja he eläisivät elämänsä onnellisesti loppuun asti. Ja kun heidän elämänsä loppuisi metsässä, he tulisivat yhdessä Tähtiklaaniin vanhan Konnakynnen luokse ja hän näkisi, miten hyvin hänen elämänsä olisi voinut mennä, jos Kipinätassu ei vain olisi sairastunut ja jäänyt hänestä koulutuksessa jälkeen.
”Hei!”
Konnakynsi horjahti huudon keskeyttäessä hänen ajatuskulkunsa. Onnekseen hän oli juuri nostanut metsän puoleista käpäläänsä, eikä horjahtanut putoukseen päin vaan kellahti reunan vieressä kasvavalle nurmikolle.
”Tuo on vaarallista!” ääni huusi ja Konnakynsi näki liikehdintää putouksen toisella puolella. Puurajasta ilmestyi punaturkkinen naaras, joka kiirehti häntä kohti. Heidän välissään pauhasi kuitenkin suuri putous, joten naaras ei päässyt kovinkaan lähelle maassa makaavaa soturia. ”Oletko kunnossa?”
”Juu”, Konnakynsi vastasi hiukan nolostuneena ja nousi ylös siistimään sotkuun menneen turkkinsa. Miten hän oli tuolla tavoin kaatunut naaraan edessä? Nyt hän oli aivan kostean ruohon peitossa.
”Mitä sinä teit noin lähellä reunaa?” punaturkkinen kissa kysyi.
”Jänis jota jahtasin juoksi putoukseen”, Konnakynsi valehteli hätävalheen. ”Menin katsomaan, miten sille kävi.”
”Eivät jänikset ole niin tyhmiä”, naaras naurahti huvittuneena, mutta ei kysellyt enempää.
”Oletko sinä Jokiklaanilainen?” Konnakynsi kysyi saatuaan turkkinsa jonkinlaiseen kuntoon ja pystyessään nyt täysin keskittymään paikalle tupsahtaneeseen naaraaseen. Putous ei ollut kamalan leveä, joten kolli näki toisella puolella seisovan kissan vaivatta. Siisti punainen turkki, sopusuhtainen ruumiinrakenne, kellertävät silmät – muistutti hiukan kettua.
”Nimeni on Kaunokettu”, naaras vastasi, eikä Konnakynsi ei voinut olla ajattelematta, kuinka osuva nimi oli. Toinen muistutti hiukan kettua ja tarkemmin katsottuna oli erittäin kauniskin.
”Eli olet Jokiklaanilainen?” kolli kysyi uudemman kerran.
”Kyllä”, Kaunokettu naurahti taas. Konnakynsi ei tajunnut, mitä niin huvittavaa hänen sanoissaan oli ollut, mutta kunhan naaras ei nauranut hänelle, koska hän oli käyttäytynyt typerästi, sillä ei ollut väliä.
”Ja sinä olet…?” Kaunokettu jatkoi.
”Tuuliklaanilainen”, Konnakynsi vastasi ja nolostui heti tajutessaan naaraan tarkoittaneen hänen nimeään eikä klaaniaan. Oli ilmiselvää, että hän oli Tuuliklaanista, kun seisoi tällä puolella rajaa. ”Konnakynsi, olen Konnakynsi”, kolli korjasi.
”Mukava tavat Konnakynsi Tuuliklaanista”, Kaunokettu vastasi. ”Olen saalistamassa, joten en voi jäädä juttelemaan, mutta yritäpä vastaisuudessa pitää jäniksistäsi parempaa huolta, etteivät ne huku ennen tuoresaaliskasaan päätymistä.”
”Miten ne– Aaa, juu”, Konnakynsi naurahti hermostuneena ja sanoi naaraalle hyvästit, vaikka tämä oli jo lähtenyt menemään. Punainen hännänpää vilahti pensaan taakse ja Kaunokettu oli poissa. Konnakynsi katsoi vielä hetken tämän perään, ennen kuin seurasi toisen esimerkkiä ja katosi nummelle. Hänkin oli alun perin ollut saalistamassa ja nyt kun päivän nolo keskustelu oli hoidettu pois alta, hän saattaisi pystyä johonkin järjelliseen toimintaan.

Kaksi hiirtä ja yksi jänis myöhemmin Konnakynsi palasi leiriin hyvillä mielin. Aamun murheet olivat unohtuneet ja niiden tilalle olivat nousseet ajatukset Jokiklaanilaisesta naaraasta. Olikohan tämä saanut yhtä paljon saalista kuin hän.
Konnakynsi laski saaliinsa tuoresaaliskasaan, valitsi pullean rastaan ruoakseen ja asettui syömään sitä aukion laidalle. Hän oli syönyt toissa päivänä sotureiden pesän edessä, mutta kokeneemmat soturit olivat selvästi ärtyneet hänen läsnäolostaan yleisellä ruokailupaikalla, joten tällä kertaa kolli tyytyi olemaan huomaamaton. Hänellä oli muutenkin muuta ajateltavaa kuin herkästi loukkaantuvat vanhemmat kissat. Ja kun vanhoista kissoista puhuttiin, siinä paha missä mainitaan…
”Sait selvästi hyvin saalista”, Ruosteruusu maukui ja asettui istumaan Konnakynnen viereen lupaa kyselemättä. Ei sillä, että Konnakynsi olisi raaskinut kieltäytyä, mutta olisi ollut mukavaa, jos toinen edes joskus käyttäytyisi kohteliaasti.
”Jep”, kolli vastasi lyhyesti ja keskittyi rastaaseensa. Ehkä Ruosteruusu tajuaisi seuransa olevan epämieluista ja lähtisi oma-aloitteisesti. Mutta ei…
”Kipinätassu palasi juuri hetki sitten rajapartiosta ja meni parantajanpesälle tervehtimään Mäntytassua”, Ruosteruusu jatkoi vihjailevaan sävyyn, kuin ei olisi huomannut – tai välittänyt – Konnakynnen syrjäänvetäytyvästä asenteesta. ”Ehkä sinä voisit vahingossa sattua paikalle ja…”
”Olen väsynyt”, Konnakynsi murahti. Ystävällisen Kaunoketun jälkeen häntä ei huvittanut yrittää tunkea äkäisen Kipinätassun seuraan. Tämä kuitenkin keksisi vain jonkun tekosyyn häipyä oppilaidenpesään tai hankkiutuisi uuteen partioon, välttääkseen hänen seuransa.
”Oikeastaan olen aika väsynyt koko naaraaseen”, Konnakynsi jatkoi ja korjasi nopeasti nähdessään Ruosteruusun yllättyneen ilmeen: ”Pidin Kipinätassusta aikanaan paljon ja pidän hänestä yhäkin, mutta hän ei voi sietää seuraani ja alan olla väsynyt mahdottoman yrittämiseen.”
”Niin, kaipa teidän juttunne taitaa olla ohi…”
”Ei meillä koskaan mitään juttua ollutkaan Ruosteruusu”, Konnakynsi huomautti katkerana.
”Mutta minä kun kuvittelin teille niin hienon tulevaisuuden”, vanhus mumisi selvästi pettyneenä.
”Niin minäkin”, Konnakynsi ajatteli. Niin minäkin…

Vastaus:

Kipinätassu, senkin mielensäpahoittaja! >:o Mokomakin, kasvaisi hieman!
Konnakynnen ja Ruosteruusun ainakin jonkinasteinen ystävyys on hauskaa luettavaa :D Myös tapaaminen Jokiklaanin Kaunoketun kanssa oli oikein hupaisaa lukea :>
Pisteitä saat 29!

- Naru

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

12.09.2017 15:29
//Tönkköysvaroitus!!!!

Aurinko paistoi kirkkaasti kirkkaalla taivaalla. Hieraisin silmiäni. Ruostepennun kuolemasta oli mennyt pari päivää ja tauti oli vienyt mukanaan myös Aamutuikkeen. Nyt tauti oli kuitenkin saatu pois Varjoklaanista, kiitos siitä Sorasydämen. Olin nyt parhaillani aterioimassa oppilaiden pesän edessä. Nielaisin viimeisen palan peipostani, kun näin mestarini Sulajään astelevan minua kohden. Naaras näytti hieman väsyneeltä ja tuon silmissä oli poissaoleva katse. Tajusin sitten että Sulajää suri veljeään Aamutuiketta, aivan kuin minäkin surin Ruostepentua.
"Leoparditassu", Sulajää maukui, "mennään harjoittelemaan kiipeilyä vuorivaahteralle. Iltahämy ja Punasulka tulevat mukaan."
"Ai katsomaan harjoitteluani?" kivahdin. Punasulan voisin hyväksyä, mutta Iltahämystä en koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut.
"Tarkoituksena olisi samalla metsästää", Sulajää selitti, "tiedän että me molemmat olemme menettäneet perheenjäsenet, mutta siitä huolimatta pitää jaksaa keskittyä koulutukseesi. Parin kuun päästä sinun soturikoulutuksesi loppuu ja en halua antaa klaanille huonoa kuvaa siitä, että olisin kouluttanut sinua huonosti."
"Kyllähän minä olen osallisunut ahkerasti koulutukseeni!" huudahdin. Nousin pystyyn ja heilautin turhautuneesti häntääni. Sulajää viittoi hännällään sotureiden pesän edessä odottaville Iltahämylle ja Punasulalle ja sitten lähdimme Vuorivaahteraa kohden.

"Nyt saan nähdä miten sisareni oppilas edistyy", Iltahämy maukui matkalla. Siniharmaa kolli kulki takanani. Mulkaisin Iltahämyä ilkeästi. Vierelläni kulkeva Sulajää hymähti hyväntuulisesti.
"Tähtiklaanin kiitos, että minulla on vielä toinen veli jäljellä", Sulajää maukui ja loi hymyn Iltahämylle, "Leoparditassu edistyy loistavasti! Paremmin kuin loistavasti!"
Mestarini kehut lämmittivät sisintäni. Iltahämy loi minulle iloisen hymyn, samoin siniharmaan kollin vierellä kulkeva Punasulka.
"Nyt saatte nähdä miten Leoparditassu kiipeää", Sulajää maukui, "hän ei ole vähään aikaan harjoitellut sitä, mutta kyllä se noin sisukkaalta oppilaalta luonnistuu kuin vettä vain."
"Aivan varmasti", Iltahämy kehräsi. Kun saavuimme Vuorivaahteran luo, Punasulka ja Iltahämy istuutuivat puun juureen. He kietoivat häntänsä ympärilleen. Turkkiani alkoi äkisti kihelmöidä jännityksestä, mutta samalla olin hermostunut. Hiirenpapanat! Eihän pystyisi kiipeämään, jos kaksi ylimääräistä kissaa katselisivat.
"Jään nyt tähän", Sulajää maukui, "tiedän että osaat."
Mestarini istuutui Iltahämyn ja Punasulan viereen ja kietoi siististi häntänsä ympärilleen. Suljin silmäni ja huokaisin. Sitten avasin silmät ja asetin varovaisesti etukynteni vaahteran runkoa vasten. Hivutin niitä ylöspäin, jotta takakynteni pääsisivät myös rungolle. Asetin takakynteni rungolle.
"Ole varovainen sitten!" Sulajää maukui. Nyökkäsin. Hivuttauduin lähimmälle oksalle, joka oli melko tukeva kannattelemaan. Tartuin ylempään oksaan ja sain itseni siihen. Katsoin alas ja Sulajää nyökkäsi hyväksyvästi.
"Mene vain vielä ylemmäs", tuo ohjeisti.
"Se ei ole homma eikä mikään", mutisin. Tein taas saman; ponnistin ylemmälle oksalle.
"Harjoittele sitten menemään toiselle puolelle", Sulajää maukui, "joko runkoa pitkin tai oksien kautta."
Päätin valita oksat. Menin viereiselle oksalle varovaisesti. Kun olin päässyt oksalle, menin sitten taas viereiselle. Yhtäkkiä huomasin olevani puun toisella puolella, niin etten huomannut Sulajäätä, Punasulkaa tai Iltahämyä. Kuitenkin kuulin Sulajään äänen:
"Voit tulla nyt alas."
Menin varovaisesti alemmalla olevalle oksalle ja taas, ja pian huomasinkin olevani maassa neljällä tassulla. Kävelin rinta röyhistettynä ja ylpeästi kolmen soturin luo.
"Mahtavaa Leoparditassu, aivan mahtavaa!" Sulajää kehui. Hymyilin.
"Se oli hieno suoritus", Iltahämy maukui. Yritin olla katsomatta Iltahämyn tummansinisiin silmiin.
"Kiitos", murahdin pienesti.
"Metsästettäisiinkö välillä?" Punasulka ehdotti.
"Hyvä ajatus!" Sulajää nyökkäsi, "metsästetään kaikki erillään niin saamme enemmän riistaa. Pysytään lähimailla, niin löydämme toisemme helpommin. Leoparditassu, lähde sinä Ukkospolulle päin, mutta älä mene missään tapauksessa Ukkospolulle!"
Nyökkäsin.
"En tietenkään", mau'uin. Heilautin häntääni ja lähdin Ukkospolkua päin.

Kiiltäväturkkinen hirviö jyristi Ukkospolulla ja se katosi Korkokiviä päin. Heti sen perässä tuli edellistä todella paljon isompi, jonka tassut olivat jopa Varjotähteä suuremmat. Se kolisi kovalla polulla ja sen kyydissä oleva lasti haisi. Nyrpistin nenääni. Hävyttömät hirviöt! Ukkospolun vartta kulki kaksijalka taluttaen koiraa. Koira näki minut ja haukahti. Kaksijalka hiljensi koiran. Suussani oleva hiiri tuoksui maukkaalta. Vesi herahti kielelleni, mutta jokin esti minua syömästä sitä. Soturilaki esti syömästä sitä vielä ja en tohtinut rikkoa lakia, jota jokainen uskollinen klaanikissa noudatti. Kaivoin maahan kuopan ja laitoin hiiren sinne. Sitten peitin kuopan. Tulisin hakemaan sen myöhemmin. Sitten kuulin aivan tassujeni juuressa ääntä ja pienen lehtikasan alta vipelsi nuorenoloinen lisko.
*Tyhmä*, ajattelin, *eikö se tajunnut että olin tässä vieressä."
Yhdellä loikalla loikkasin liskon päälle. Tein sille tappopureman niskaan. Lisko valahti käpälissäni. Hautasin sen viereen, mihin olin haudannut hiirenkin.
"Leoparditassu", puskat rasahtivat takanani. Älähdin ja käännyin. Iltahämy työntyi läheisestä karhunvatukkapusikosta.
"Hei", murahdin, "mitä sinä nyt täällä? On minun tehtäväni metsästää täälläpäin."
"Ei, seurasin oravaa tänne", Iltahämy maukui, "olin Nelipuun lähellä, mutta sitten se orava karkasi tänne. Näitkö sen?"
Pudistin päätäni. Siinä olin oikeassa; en ollut nähnyt oravaa.
"Tuolla", siniharmaa kolli maukui äkkiä. Hän ryntäsi kahden puun väliin, johon orava oli pysähtynyt. Iltahämy loikkasi oravan päälle, mutta se kerkesi pois alta. Se alkoi viilettää kohden Vuorivaahteraa. Äkisti teki halu rynnätä sen perään.
"Minä voin mennä", huikkasin. Ryntäsin salamannopeasti oravan perään. Tajusin Iltahämyn seuraavan. Tavallaan se inhotti, mutta annoin sen nyt olla. Orava juoksi yllättävän nopeasti, mutta kyllä se ennen pitkää tapettaisiin.

Pian tuli Vuorivaahtera näkyviin. Emme olleet vielä saaneet oravaa. Sulajäätä ja Punasulkaa ei ollut vielä näkynyt. Orava oli silti näkyvissä. Kun saavuimme Vuorivaahteran luo, orava loikkasi vaahteraan. Loikkasin sen perään.
"Leoparditassu", Iltahämy naukaisi, mutten kuunnellut. Orava loikkasi lähimpään oksaan. Ryntäsin sen perään. Orava oli nopeampi. Se kerkesi loikata oksalta pois maahan ja hävisi pusikkoon.
"Se siitä sitten", mutisin. Sitten lähdin - tai yritin lähteä - pois oksalta. Olin juuttunut kahden tiheän oksan väliin.
"Leoparditassu, tule nyt pois vain", Iltahämy maukui, "emme saaneet oravaa, mutta joskus käy näin."
"Miten minä voisin muka tulla?" ärähdin, "en voi tulla, jos olen juuttunut."
"Juutuitko sinä?" Iltahämy ällistyi.
"No eikö se jo näy!" huudahdin vihaisena ja mulkoilin vihreillä silmilläni siniharmaata soturia, "senkin tyhmä!"
Tämä oli noloa! Yhdeksän kuukauden ikäinen oppilas puuhun juuttuneena. Siinä samassa Sulajää tuli näkyviin.
"Minä autan sinut pois", Sulajää maukui. Hän oli ilmeisesti kuullut minun ja Iltahämyn keskustelut. Emme ehtineet sanoa mitään, kun Sulajää loikkasi Vuorivaahteraan ja kipusi sille oksalle missä olin. Sulajää yritti tarttua niskanahkaani, muttei kerinnyt, kun ylempänä oleva oksa rasahti ja tippui maahan. Se oli juuri toinen oksista joiden väliin olin juuttunut. Sen takia aloin pudota.
"Apua!" ulvaisin. Sitten mätkähdin, mutta johonkin pehmeään. Se ei voinut olla kova maa, eikä myöskään lehtikasa.
"Kaikki hyvin?" kuului ääni ja huomasin Iltahämyn kasvot katselevan minua. Oliko Iltahämy ottanut minut kiinni?!
"On", murahdin. Kierähdin maan päälle. Sulajää tuli luoksemme.
"Saisit kiittää Iltahämyä", Sulajää muistutti, "olisit voinut vaikka halvaantua, ellei Iltahämy olisi saanut sinua kiinni."
Katsoin Iltahämyn sinisiin silmiin. Tunsinko kiitollisuutta kollia kohtaan?
"Kiitos", mau'uin. Nyt olin tosissani. Ehkei Iltahämy ollutkaan niin inhottava mitä luulin.

Vastaus:

Nyt on hieman tunteet pinnassa, niin hyvässä kuin pahassa, niin kuin tosin kuuluukin c: Hienoa, että Leoparditassu on jo pääsemäisillään sen yli, kun Iltahämy vahingossa tätä pennuksi kutsui, saa nähdä miten tulevaisuudessa käy :>
Pisteitä 19.

- Naru

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

30.08.2017 19:54
Kuiskekynsi asteli leiriin kantaen suussaan pientä vesimyyrää. Oli kulunut jo monta auringonkiertoa siitä, kun Jokiklaanin päällikön Jokitähden pentu, Hiutalepentu oli kuollut viheryskään kirjavan soturin tassuissa. Kuiskekynsi oli nähnyt tapahtumasta painajaisia, mutta se oli alkanut hellittää. Naaras pudotti myyränsä tuoresaaliskasaan ja asettui sitten kyljelleen makaamaan sotureiden pesän eteen. Kuiskekynsi oli ollut jo pidemmän aikaa hyvin väsynyt ja uupunut. Jokitähti oli yhä sairaana, mutta toipumaan päin. Punertava naaras, Kaunokettu asteli Kuiskekynnen luo ja asettui istumaan.
"Oletko kunnossa? Näytäthuonovointiselta", Kaunokettu kysyi omituinen hymy kuonollaan. Kuiskekynsi ihmetteli Kaunoketun vihjausta.
"Mitä tarkoitat? Voin mainiosti", pieni soturi kiirehti sanomaan, mutta tunsi samalla hetkellä vatsassaan epämukavan muljahduksen. Kaunokettu ilmeisesti huomasi asian, sillä naaras hymyili Kuiskekynnelle ja meni matkoihinsa. Kilpikonnakuvioinen naaras oli aivan hämillään, mistä Kaunokettu oli vihjannut? Samassa Roiskesydän, Kuiskekynnen entinen mestari asteli naaraan luo.
"Älä esitä ettet muka tiedä asiasta", punertava kolli murahti ja tökkäisi hellästi entisen oppilaansa mahaa etutassullaan. Kuiskekynsi tunsi hellän töytäisyn vatsassaan ja tunsi kuinka hänen vatsansa vastasi siihen muljahtelulla.
"Älä yritä esittää ettei vatsassasi kasva Pantterivarjon pennut", Roiskesydän jatkoi. Hämmennys kasvoi Kuiskekynnen silmissä.
"Kaikki ovat kyllä huomanneet paisuneen vatsasi, paisti sinä ja kumppanisi. Vatsasi on sinuakin isompi". Tieto tuli Kuiskekynnelle aivan puun takaa, ei naaras ollut tajunnut odottavansa pentuja.
"Taidat olla oikeassa", Kuiskekynsi totesi mietittyään hetken ja kampesi tassuilleen, vaivalloisesti.
"Minun täytyy kertoa Pantterivarjolle", naaras sanoi ja asteli sotureiden pesälle. Kuiskekynsi kurkisti sisään pesään ja näki kumppaninsa lepäämässä omalla paikallaan.
"Pantterivarjo?" Kuiskekynsi kysyi varovasti. Mustanruskea kolli nosti päänsä ja katsahti kumppaniinsa.
"Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi oitis.
"On, minulla on vain uutisia. Hyviä uutisia". Pantterivarjo ponkaisi ylös ja asteli kumppaninsa eteen.
"Mitä tarkoitat?" Kuiskekynsi vetäytyi leirin aukiolle ja Pantterivarjo seurasi perässä. Kirjava naaras istuutui. Kuiskekynsi katsoi vihreillä silmillään Pantterivarjoa ja tarttui tätä tassusta. Soturi siirsi kumppaninsa tassun vatsansa päälle ja painoi sitä hiukan. Kuiskekynsi tunsi muljahtelun vatsassaan ja tiesi, että Pantterivarjo tunsi sen käpälässään. Kollin katse kirkastui ja tämä katsoi Kuiskekynttä kyynel silmässä.
"Sinä odotat pentujani, niinkö?" kolli kysyi iloisella äänellä.
"Niin odotan", Kuiskekynsi vastasi ja painoin kuononsa Pantterivarjon turkkiin.

Vastaus:

Oikein mukava tarina, hyvä että Kuiskekynnen painajaiset Hiutalepennun kuolemasta ovat hellinneet :> Ja vielä sitäkin paremmat ovat pentu-uutiset, eiköhän Kuiskekynsi niistä kunnialla selviä!
Pisteitä 11.

- Naru

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

29.08.2017 21:44
Hunajatassu hiippaili ympäri leiriä etsien Malvanenää, tai oikeastaan varmistaakseen ettei tätä näkyisi missään. Kokoontumisesta oli kulunut jo aikaa, mutta mestarin ja oppilaan välit olivat yhä melko viileät, eikä oikeastaan kumpikaan ”suostunut luovuttamaan”. Hunajatassu tiesi, että hänen pitäisi pyytää Malvanenältä anteeksi, mutta se ei vain koskaan onnistunut. Joko yrittäminen keskeytyi jostain syystä, tai Malvanenä itse käyttäytyi hiirenaivoisesti, jonka takia oppilas saattoikin päästää sammakon suustaan. Se kismitti oppilasta, mutta hän ei ollut sinäkään aamuna kovin innostunut harjoittelemisesta mestarinsa kanssa. Taisteluharjoitukset Malvanenän kanssa kokoontumista seuraavana päivänä eivät todellakaan sujuneet nopeasti ja mutkattomasti, ja sama meno oli aika hyvin jatkunut sen jälkeenkin, vaikka välillä Hunajatassu pääsikin livistämään harjoituksista, kuten nyt.
”Hän meni aamupartioon, joka tosin tulee melko pian”, Hunajatassu kuuli Saniaiskarvan huokaisevan, ja käänsi katseensa tähän kilpikonnakuvioiseen soturiin. Naaras oli jo melkeinpä menettänyt toivonsa isänsä ja tämän oppilaan välien sovittelusta, mutta yritti silti olla optimistinen, ”ehkä voisit nyt jäädä tähän, ja keskustelisimme kolmestaan Malvanenän kanssa siitä kokoontumisesta? Ehkä ette repisi toistenne korvia päistänne, toisin kuin silloin ensimmäisenä päivänä.”
Hunajatassu ei halunnut kuunnella Saniaiskarvan ehdotuksia, vain pudisti pienesti päätään.
”Tai ehkä voisit käydä nopeasti saalistamassa jotain ja antaa sen Malvanenälle anteeksipyynnöksi? Ainakin voisit edes yrittää, hän oli paremmalla tuulella kuin kertaakaan nyt sen kokoontumisen jälkeisen kohtauksen jälkeen”, naarassoturi jatkoi, mutta oppilas pyöräytti silmiään.
”Käyn ulkona”, hän totesi ja lähti pinkomaan pois leiristä, Saniaiskarvan huudoista huolimatta. Kolli oli jo muutenkin melkoisen huonolla tuulella, joten hän todennäköisemmin päästäisi vain sammakoita suustaan ja Malvanenä kiukustuisi pahemmin. Niin siinä oli aikaisemminkin käynyt, eikä esteitä sen tapahtumiseen ollut. Hunajatassu huokaisi turhautuneena ja yritti pudistella mestarinsa kylmän katseen muistikuvaa pois mielestään. Hän halusi vain juosta, ja unohtaa hetkeksi kaiken mielestään.
Eikä aikaakaan kun oppilas oli jo lähellä Tuuliklaanin rajaa, metsikössä. Hän ei onnekseen törmännyt Malvanenään kertaakaan matkallaan, mutta kolli huomasi jonkun olevan lähistöllä. Hunajatassu ei ollut varma kuka, joten varmuuden vuoksi hän varovasti ja mahdollisimman huomaamattomasti lähti suuntaan, josta kuului ääniä. Pieni tuulenvire puski oppilaan takaa, joten hän ei kyennyt haistamaan toisen kissan hajua.
Risu rasahti ilkeästi kollin käpälän alla, ja tämä yritti kaikkensa jotta ei huutaisi täyttä kurkkua. Hunajatassu vilkaisi käpäläänsä irvistäen, ja tuijotti ilkeän kokoista tikkua, joka siihen oli juuttunut. Hän yritti ottaa sitä hampaidensa väliin, mutta hipaiseminenkin sattui enemmän kuin mikään, mitä pienehkö kolli oli kokenut. Hunajatassu melkein unohti kokonaan varjostaneensa jotain kissaa, mutta sai nopean palautuksen takaisin maan tasalle;
”Hunajatassu?” kolli kohotti äkkiä päänsä ja pyyhki nopeasti irvistyksensä pois kasvoiltaan, nostaa pientä, ehkä hieman epävarmaa hymyä kasvoilleen. Mäntytassu, Tähtiklaanin kiitos, hän ajatteli ja kompuroi tassuaan mahdollisimman paljon varoen käpäläänsä, ja oli kiitollinen kun parantajaoppilas tuli lähemmäs.
”Huomasin sinut – ja no – minulla on tikku käpälässä, enkä saa sitä pois. Pystyisitkö auttamaan?” Hunajatassu kysyi, yrittäen pitää hymyään yllä. Jos hän oli jotain oppinut oppilasaikanaan niin ainakin sen, että kohteliaisuus kannattaa ja mieluummin hymyilee kuin näyttää sellaista naamaa kuin olisi hiirensappea suuhunsa saanut.
”Tietenkin minä klaanitoveriani autan”, Mäntytassu tuhahti hieman leikkisään, mutta samalla totiseen sävyyn. Hunajatassu huokaisi helpotuksesta mielessään. Parantajaoppilas istahti, ja taittoi kollin tassua, joka vain katsoi hieman epävarmana toisen tekemisiä ja toivoi, ettei tikun pois saaminen sattuisi. Mutta tietenkin se sattui. Hunajatassun kasvoille piirtyi kivulias irvistys, mutta huomasi nopeasti ettei käpälää sattunut enää niin paljon, kun tikku oli poissa, ja sai irvistyksen pyyhittyä pois kasvoiltaan.
”Onko Koilennolla kaikki hyvin?” Mäntytassu kysyi hieman huolestuneesti, ja Hunajatassu hämmentyi ensin hetkeksi. Hän ei ollut nähnyt klaanin parantajaa muutamaan päivään, mutta toisaalta ei ollut kuullut mitään kovin kamalaakaan.
”En ole varma, mutta kaipa leiri olisi ollut kunnon hädän alla jos hän voisi todella huonosti”, kolli lopulta totesi. Sitten hän kiinnitti huomionsa kasaan jotain yrttiä, jonka todennäköisesti Mäntytassu oli koonnut.
”Tarvitsetko apua? Minulla ei oikeastaan ole mitään tekemistä varmaankaan koko päivänä”, hän ehdotti ja vaikka kuinka yrittikin, Hunajatassu ei voinut estää äänensä pientä synkkenemistä ja hiljentymistä lauseen loppua kohden. Oikeasti pitkä riita mestarin kanssa vaivasi hänen mieltään pahastikin, vaikka kuinka kolli sitä yrittikin kieltää. Ehkä hänen pitäisi sittenkin pyytää anteeksi mestariltaan, jos törmäisi tähän vielä. Kunhan Saniaiskarva vain olisi oikeassa ja isokokoinen kolli oikeasti olisi paremmalla tuulella kuin aiemmin, vaikkakin lintsaus ei välttämättä parantaisi tämän mielialaa lainkaan. Mutta toisaalta, eihän se enää olisi lintsausta jos hän tekisikin jotain, kuten auttaisi Mäntytassua tämän yrttien kanssa.

//Mäntyy? :3
Saattaa muuten olla hieman tönkköä tekstiä, katsoin vain ettei pitäisi olla kirjoitusvirheitä paljoa :d

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina! Toivottavasti asiat selviävät Malvanenän kanssa mahdollisimman pian. :D

17 pistettä!

- Kamikaze (16.10.2017)

Nimi: Naru

28.08.2017 17:06
Pisteet:

Mäntytassu, Tuuliklaani
Hyvin kirjoitettu tarina, pari kirjoitusvirhettä löytyi mutta nekään eivät ponnahtaneet silmille missään vaiheessa :> Toivottavasti Koilennon tila paranisi, mutta taidammekin jo tietää mitä siinä tulee käymään :D
Pisteitä 19, ja hupsista keikkaa, näyttää siltä että pistetilanne olisi nyt 104 joka meinaa sitä että Mäntytassu on valmis saamaan parantajanimensä! ^^

Vastaus:

~

- Kamikaze

Nimi: Mäntytassu, Tuuliklaani

28.08.2017 13:32
”Minä – täytyy – nukkua – aikainen herätys”, Konnakynsi mumisi nolostuneena Mäntytassun nolostuksesta ja häipyi aukiolta, ennen kuin ruskearaidallinen parantajaoppilas ehti reagoida.
Mäntytassulle oli tullut täysin puun takaa kollin kehut; yleensä Mäntytassu ja pitkäjalkainen tummanruskearaidallinen kolli väittelivät Kipinätassuun liittyvistä asioista, kunnes toinen osapuoli luovuttaisi.
Naaraskissa toisteli mielessään klaanitoverinsa sanoja sana sanalta yhä uudestaan, kuin mantraa, joka voisi manata jonkun. Hölmistyneenä naaraskissa suoristautui parantajan pesän aukiolla seisomaan ja alkoi penkomaan yrttejä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kirpeät, sieraimia pistelevät tuoksut sekoittuivat makeisiin, miellyttäviin tuoksuihin. Mäntytassu oli hyvin tietoinen siitä, että jokaisen yrtin haju oli pinnoittunut hänen turkkiinsa kuin muta; niitä ei voisi saada enää oikein millään tapaa pois.
Lopulta naarasoppilas työnsi Konnakynnen sanat pois mielestään ja hukutti ne mielen sopukoihin, jotta hän ei enää miettisi sanoja läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Sen sijaan toinen ajatus, jota naaraskissa vierasti yhtä lailla, laskeutui hänen mieleensä täyttäen sen - kuin sade täyttää joen; hänen emonsa odotti pentuja.
Kyseistä ajatusta seurasi taas kysymysten tulva hänen mielessään; kuka oli pentujen isä? Miksi hän hankki lisää pentuja? Jos Sananjalkaturkki saa uusia pentuja, lakkaako hän rakastamasta esikoistaan, Mäntytassua?
Ruskea naaraskissa oli tarkistanut asian ja oppimansa perusteella, hänen emonsa totta tosiaan oli tiineenä. Mäntytassu oli yhä järkyttynyt ja hämmentynyt, koska ei osannut muodostaa mielipidettään asian ympärille.
Naarasoppilas liu'utti käpäläänsä lehden pinnalla tuntien rosoiset lehdenreunat ja makean hajun kirkkaana; tätä yrttiä naaraan pitäisi antaa emolleen, kun synnytys olisi ohi. Vadelmien lehtiä. Vadelmien lehdet helpottaisivat verenvuotoa ja kipuja, kun pennut olisivat syntyneet maailmaan.
Lisäksi naaraskissan pitäisi antaa emolleen timjamia ja katajanmarjoja, mutta hän ei ollut ihan varma, miten timjamia piti käyttää. Pitikö se jauhaa? Mikä osa siitä piti käyttää, että se toimisi odotetusti?
Lisäksi Mäntytassua pelotteli ajatus siitä, että jos Koilento ei kerkeäsi parantumaan, hänen pitäisi hoitaa emonsa synnytys itse. Asia olisi ollut kenties vähemmän pelottavampi Mäntytassulle, jos kyseessä olisi ollut ihan kuka tahansa muu kissa, kuin hänen oma emonsa.
Koilento yskäisi rajusti nurkassa, ja Mäntytassu irroitti katseensa yrteistä ja katsoi kohti mestariaan. Mäntytassua puistatti nähdä hänet tuossa kunnossa; Koilento oli riutuvan laiha, hengitys rohisi jokaisella hengenvedolla, viheryskä haisi hänessä hirvittävänä lemuna, yskät raatelivat hänen kurkkuaan ja kuume oli korkea, vaikka Mäntytassu olikin kokeillut jokaista yrttiä, mikä olisi voinut toimia.
Yksikään ei ollut tepsinyt Koilentoon, muuta kuin pietaryrtti ja hunaja, jotka yhdessä pitivät kuumetta astetta matalempana ja hunaja rauhoitti kurkkua, ettei yskä olisi niin paha ja kurkku kärsisi niin paljon yskästä.
Tähän mennessä parantajaoppilas ei ollut uskaltanut jättää mestariaan hetkeksikään yksin, mutta nyt hänen joutuisi pakon edessä tehdä niin. Hänen pitäisi lähteä keräämään lisää hunajaa ja muun muuassa emolleen purasruohoa, sillä niitä ei ollut varastossa melkein yhtään.
Mäntytassu liikkui väsynein, kankein liikkein leiriin pois parantajien pesästä ja hän etsi katseellaan yhtä kissaa; Konnakynttä. Konnakynsi oli ollut ainoa kissa, joka varoituksista ja estoista huolimatta oli aina tullut katsomaan viheryskäpotilaita ja tuonut heille riistaa. Ja mikä parasta, hän oli tehnyt sen kaiken sairastumatta.
Pian naaras tavoitti tutun turkin ja huudahti:
"Konnakynsi! Tarvitsen sinun apuasi."
Aiemmin tapahtunut kohtaus palasi elävänä hänen mieleensä, mutta Mäntytassu teki kaikkensa, jotta käyttäytyisi normaalisti eikä näyttäisi oudolta soturin silmissä.
"Mitä tarvitset, Mäntytassu?" soturi naukaisi hieman empien; epäilemättä aiempi kohtaus oli molempien mielessä päällimäisenä.
"Minun pitää lähteä keräämään, öh, yrttejä. Pystyisitkö sinä kenties vahtimaan Koilentoa sen aikaa?" parantajaoppilas sai nau'uttua. Konnakynsi nyökkäsi pikaisesti ja hieman jäykän oloisesti.
"Tietenkin", soturi lisäsi vielä nyökkäykseen ja näytti rentoutuvan hieman, kun tajusi, ettei Mäntytassu aikoinut puhua aiemmasta.
"Hienoa", ruskea parantajaoppilas naukaisi pikaisesti, "minun on nyt mentävä, joten mene pikimmiten parantajan pesään. Minulla ei pitäisi mennä kauaakaan aikaa."
Sitten naarasoppilas lähti jolkuttamaan kohti leirin sisäänkäyntiä korvat hieman luimussa, mutta hän taisteli pitääkseen ne vain vähän taakseen kääntyneinä. Samassa hetken mielijohteesta naaraskissa käännähti ja huudahti vielä Konnakynnelle:
"Kiitos kehuista aiemmin!"

Mäntytassu oli lähellä Tuuliklaanin rajaa, jossa kasvoi rykäelminä yrttejä, kuten pietaryrttiä. Naaraskissa nyhti sitä hampaillaan irti isoina tukkoina ja pudotti niitä etujalkojensa väliin. Hän yrtti työskennellä mahdollisimman nopeasti ja tarkasti, jotta saisi kerättyä paljon hyviä, oikeita yrttejä pienessä ajassa. Hän ei halunnut, että Koilento joutuisi olemaan ilman häntä kauaa; mitä muka klaani voisi tehdä, jos Koilennolle tapahtuisi jotakin, eikä hän olisi paikalla?
Samassa kauempaa kuului tukahtunut huudahdus, ja kuinka risu katkesi kahtia päästäen napsahtavan äänen. Mäntytassu lopetti työskentelyn päästäen niskakarvansa kohoamaan. Hän haisteli ilmaa, mutta erotti hajusta Tuuliklaanin, joten hän antoi itsensä rentoutua.
Sitten Mäntytassu kohotti katseensa, kun hän oli kääntynyt. Valkoinen turkki keskellä metsää erottui hyvin ja kellertävät merkit koristivat sitä juhlallisesti.
"Hunajatassu?" naukaisi Mäntytassu kysyvästi ja kuuluvasti.
Samassa kolli kohotti ilmeensä ja hymyili. Hän kompuroi ruskean parantajaoppilaan luokse huteroiden ja osittain roikottaen toista tassuaan ilmassa. Mäntytassu käveli muutaman hännänmitan lähemmäksi oppilasta, jottei tämän tarvitsisi kompuroida loppua
matkaa kolmella jalalla.
"Huomasin sinut - ja no - minulla on tikku käpälässä, enkä saa sitä pois. Pystyisitkö auttamaan?" kolli kysyi hymyillen hieman ujon oloisesti, mutta rohkeasti.
"Tietenkin minä klaanitovereitani autan", Mäntytassu tuhahti hieman leikkisään, mutta totiseen sävyyn. Hän istahti ja taittoi hieman toisen oppilaan tassua.
Naaraskissa nuoli anturan pehmeäksi tikun ympäriltä ja tarttui sitten tikkuun. Hän vetäisi sen nopeasti irti ja sylkäisi kauemmas. Hunajatassun kasvoilla oli pieni irvistys, mutta hän muutti kasvonsa taas peruslukemille.
"Onko Koilennolla kaikki hyvin?" kysyi Mäntytassu hieman huolestuneesti, koska oletti oppilaan tulevan leiristä suoraan metsään.

// Hunis? Konna? :D

Nimi: Konnatassu, Tuuliklaani

26.08.2017 21:50
Joka päivä auringon noustessa ja laskiessa Konnatassu kävi parantajan pesällä tervehtimässä Kipinätassua. Aluksi Koilento ja Mäntytassu olivat yrittäneet estellä häntä, mutta kun he olivat todenneet sen hyödyttömäksi, parantaja ja tämän oppilas olivat luovuttaneet. Sitä paitsi näillä oli tassut täynnä hommaa, ei tuoresaaliin tuojasta haittaakaan voinut olla, eikä Konnatassu sairastunutkaan sen puoleen. Tähtiklaani oli kuullut hänen pyyntönsä ja antoi hänen harjoitella rauhassa.
Ja harjoitella hän saikin, kun Tomukuono parantui pian ja koulutus jatkui normaaliin tapaan. Mestari oli positiivisesti yllättynyt huomatessaan, että hänen oppilaansa sai saalista ja keskittyi uudella tarmolla harjoituksiin. Konnatassu oli innoissaan uusista taisteluliikkeistä ja neuvoista, mutta arjesta puuttui silti olennainen osa. Se osa nukkui tuhisten parantajan pesällä, eikä vain parantunut, vaikka Mäntytassu kokeili kaikkea.

"Kerro taas kokouksesta”, Kipinätassu pyysi, kun he makasivat vieretysten parantajan aukiolla. Konnatassu olisi mieluusti kertonutkin, mutta naaraan silmissä loistava surumielinen kaiho pelotti häntä.
”Kerro sinä siitä kokouksesta, missä olit, kun minä olin vielä pentu”, Konnatassu pyysi toivoen, että ehkä omat muistot toisivat Kipinätassuun eloa.
”Ei siellä tapahtunut mitään ihmeellistä”, vanhempi oppilas tuhahti, mutta alkoi silti kertoa kokouksesta. Konnatassu oli kuullut tarinan monta kertaa aiemminkin – useammin omasta pyynnöstään kuin siksi, että Kipinätassu olisi välttämättä halunnut kertoa sen. Hän tiesi, mitä tapahtui milloinkin ja osasi jo veikata, mitä sanoja toinen käyttäisi tarinan kertomiseen. Niinpä hän kuunteli selitystä vain toisella korvalla ja keskittyi sen sijaan katsomaan Kipinätassun kasvoja. Tämän silmiin oli kohonnut iloinen pilke, kun naaras kertoi leikkitaistelustaan erään Myrskyklaanin oppilaan kanssa. Kipinätassu oli hävinnyt, mutta Myrskyklaanilainen oli kuulemma huijannut. Reilussa taistelussa hän olisi voittanut kenet vain ja Konnatassu uskoi siihen. Voi miten kovasti hän olisi halunnut kokeilla taitojaan Kipinätassua vastaan. Konnatassu oli yrittänyt näyttää naaraalle oppimiaan uusia liikkeitä aukiolla, mutta Mäntytassu oli kieltänyt ne, koska pomppiminen pöllytti hiekkaa ja sai potilaat yskimään. Kipinätassu oli sanonut, ettei häntä yskittänyt ollenkaan, mutta hänen kommenttinsa vakavuuden oli vienyt heti perään tullut yskänpuuska ja Mäntytassu oli saanut tahtonsa läpi. Täytyisi odottaa, kunnes toinen oppilas parantuisi.
”Kuunteletko sinä edes?” Kipinätassu murahti ja läimäisi Konnatassua lempeästi korville.
”Kuuntelen!” Konnatassu säpsähti pystyyn ja tajusi vasta noustuaan ylös, että hänen reaktionsa ei olisi voinut ilmaista enemmän kuuntelemattomuutta, vaikka hän olisi haudannut päänsä hiekkaan.
”Olet kuullut tarinan monta kertaa, ei se ole sinun vikasi”, Kipinätassu vastasi. Innokas välke katosi naaraan silmistä, mikä sai Konnatassun pään sisällä äänen ulvomaan tuskasta.
”En minä sitä tarkoittanut”, hän vastasi ja pujahti äkkiä takaisin Kipinätassun kylkeen kiinni. ”Minä vain mietin, kuinka hauskaa meillä tulee sitten, kun voit taas taistella ja voimme harjoitella yhdessä.”
”Niin”, Kipinätassu vastasi, mutta tämän hiljainen ääni ei vakuuttanut kollia.
”Mäntytassu tekee jonkun uuden rohdon ja sinä parannut alta aikayksikön”, Konnatassu jatkoi, mutta Kipinätassun vastaus oli yhä:
”Niin.”
”Mäntytassu!” Konnatassu ulvaisi ja parantajaoppilas ilmestyi pesästä. ”Anna Kipinätassulle jotain niistä hauteistasi. On hänen vuoronsa parantua!”
Mäntytassu totteli epätoivoisen oppilaan pyyntöä, mutta tämän pään surullisesta asennosta Konnatassu näki, ettei parantajaoppilaskaan uskonut Kipinätassun parantuvan vielä pitkään aikaan.
”Noniin”, Konnatassu sanoi, kun Kipinätassu oli syönyt yrttinsä. ”Nyt sinä olet saanut lääkettä ja pian sinä paranet. Älä huolehdi, minä pidän sinusta huolta!”
Naaras vastasi sanoihin sulkemalla silmänsä, mutta Konnatassu ei päästänyt toivosta irti. Hänellä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin usko siihen, että Tähtiklaani kyllä parantaisi oppilaan. Pakkohan heidän olisi, Kipinätassulla olisi pitkä elämä edessä. Kukaan ei vain tajunnut sitä vielä. Konnatassun pitäisi saada heidät tajuamaan. Hän aloitti nukkumalla seuraavan yön naaraan vieressä häntä rohkaisevasti tämän lavoille laskettuna. Kipinätassu uskoisi vielä.

Hitaita askelia, jännitä takajalat, loikkaa, puraise ja saalis on napattu. Se oli nyt jo niin yksinkertaista, ettei Konnatassu tajunnut, miten oli joskus onnistunut epäonnistumaan metsästämisessä.
”Hautaa hiiri ja jatketaan matkaa”, Tomukuono maukui. Konnatassu kaivoi tottelevaisena maahan pienen kuopan, pudotti saaliinsa sen pohjalle ja työnsi ylös nostamansa hiekan takaisin kuoppaan. Mestarikaan ei tuntunut enää niin epäkohteliaalta, kun hän osasi enemmän.
”Mitä mieltä olet, kannattaako meidän lähteä Nelipuulle vai Jokiklaanin reviirin suuntaan?” Tomukuono kysyi. Mestari kysyi hänen mielipidettään! Konnatassun teki mieli loikata pilviin asti, mutta hän kätki innostuksensa mahdollisimman soturimaisesti ja vastasi hetken harkittuaan:
”Piikkiherneturkki lähetti eilen kaksi partiota Nelipuun lähelle, joten Jokiklaanin rajalla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet saada riistaa kiinni.”
Tomukuono nyökkäsi hyväksyvästi ja asia oli sillä selvä. He lähtivät kohti Jokiklaanin rajaa.

Konnatassu saattoi unohtaa, miten hankalia ensimmäiset saalistusyritykset olivat olleet, mutta hän ei voinut unohtaa, miten hienolta tuntui kantaa itse kiinniottamaansa riistaa leiriin muille. Hän koki sen tunteen joka päivä ja tälläkin hetkellä. Kun klaanitoverit käänsivät katseensa nälkäisinä, pennut maanittelivat emoiltaan lupaa saada maistaa ensimmäistä kunnonruokaansa ja klaaninvanhimmat kehuivat saaliin kokoa ”melkein yhtä suureksi, kuin heidän parhaimpansa”. Konnatassu tiputti kantamuksensa tuoresaaliskasaan ja oli jo suuntaamassa kohti parantajan aukiota, kun kuuli takaansa Ruosteruusun äänen:
”Sinua ei enää paljoa näy.”
Konnatassu kääntyi häpeissään ympäri. Hunajapennusta oli tullut kuu sitten oppilas ja nuorimpana hän oli ottanut suurimman vastuun klaaninvanhinten hoidosta. Konnatassun apua oli tarvittu ja tarvittiin saalistamisessa ja partioinnissa, kun osa klaanilaisista oli yhä sairaita. Niin kuin Kipinätassukin… ehkä hän voisi sanoa Ruosteruusulle voivansa huonosti ja luikahtaa sillä tekosyyllä tapaamaan ystäväänsä.
”Olet selvästi oppinut oikeaksi soturiksi, sinulla täytyy olla paljon hienoja tarinoita kerrottavana”, Ruosteruusu jatkoi ja nuoren kollin toivo valui hiekkaan tämän sanojen myötä. Vanhus halusi selvästi jutella, eikä hän voinut kieltäytyä. Se ei olisi ollut kohteliasta, eikä Konnatassu halunnut astua huonoon valoon juuri kun oli saanut arvostusta klaanin keskuudessa.
Oppilas nappasi mukaansa kaksi hiirtä ja seurasi Ruosteruusua klaaninvanhinten pesään.
”Älä näytä noin apealta, aiemmin sinä pidit seurastani”, vanha naaras maukui melkein loukkaantuneena, kun Konnatassu alkoi syödä hiirtään sanomatta sanaakaan.
”Anteeksi, olen vain niin väsynyt”, kolli vastasi ja se toimi. Ruosteruusu voivotteli Tomukuonon määrävään hänelle liikaa tehtäviä, minkä Konnatassu tietenkin kielsi kohteliaasti ja siitä keskustelu lähti liikkeelle. Klaaninvanhin hoiti puhumisen ja oppilas lähinnä myötäili tämän sanojen mukana. Hän ei saanut ajatuksiaan irti parantajan pesällä odottavasta naaraasta. Miten tämän päivä oli mennyt? Olivatko yrtit auttaneet?
Konnatassu haukotteli oikein makeasti ja yritti vihjata Ruosteruusulle, että voisi olla sopiva aika päättää keskustelu, mutta vanhus ei huomannut hänen vinkkejään – tai jätti ne huomiotta tahallaan.
”Annas minä kerron sinulle iltasadun”, tämä virkkoi, eikä Konnatassu voinut olla vastustamatta.
”Vain pennut kuuntelevat iltasatuja!” hän nurisi, mutta Ruosteruusu ei antanut periksi. Vanhus piti jääräpäisesti päätöksestään kiinni ja lopulta Konnatassun ei auttanut kuin kuunnella tarina. Sentään ketään ei ollut paikalla todistamassa hänen häpeäänsä. Konnatassu olisi saanut kuunnella kauan puhetta siitä, kuinka hän halusi yhä kuulla iltasatuja niin kuin pienet pennut. Mikä hän ei enää ollut! Hän oli jo melkein soturi.

Aurinko oli jo laskenut, kun Ruosteruusu viimein päästi Konnatassun kynsistään. Oppilas säntäsi kiireen vilkkaa parantajan pesälle vain kohdatakseen aukiolla nukkuvan Kipinätassun.
”Hän odotti sinua”, Mäntytassu kuiskasi ja astui esiin aukion varjoista. Jos Konnatassu ei olisi ollut niin pettynyt naaraan nukahtamiseen, hän olisi varmasti säikähtänyt parantajaoppilasta. Onneksi hänen säikympi puolensa ei päässyt valloilleen, koska kimakka ulvaisu olisi varmasti herättänyt Kipinätassun. Ja vaikka Konnatassu kuinka toivoi, että naaras olisi vielä hereillä, hän ei halunnut herättää tätä, kerran tämä oli jo nukahtanut.
”Kipinätassulla oli tänään paras päivä pitkään aikaan”, Mäntytassu jatkoi ja astui kollin viereen katsomaan nukkuvaa kissaa. ”En elättelisi vielä liikaa toivoa, mutta hän alkaa parantua.”
Konnatassu tiesi sen! Tähtiklaani oli viimein kuullut hänen rukouksensa!
”Kiitos!” oppilas ulvaisi innoissaan ja tajusi heti perään, että hänen kova äänensä oli varmasti herättänyt Kipinätassun. Säikähtäneenä Konnatassu kääntyi katsomaan naarasta, mutta tämä nukkui yhtä levollisesti kuin hetki aiemmin. Huh.
”Kiitos”, Konnatassu sanoi uudestaan, mutta tällä kertaa niin hiljaisella äänellä, että ei häirinnyt Kipinätassun unta.
”Älä kiitä minua. Kipinätassun sinnikkyyttä tässä pitää kiittää ja Tähtiklaania”, parantajaoppilas vastasi.
”Ja sinua”, Konnatassu lisäsi. ”Olet hoitanut sairaita todella hyvin – ja voin sanoa näin koko sydämestäni, koska olen ollut täällä liian usein seuraamassa toimiasi. Sinusta tulee vielä jonain päivänä erinomainen parantaja Tuuliklaanille ja Kipinätassu saa kiittää onneaan, että juuri sinä olit parantamassa hänet.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Konnatassu näki Mäntytassun punastuvan. Oikeastaan, ensimmäistä kertaa koskaan, hän sai toisen punastumaan. Yleensä hän oli se, joka haparoi sanojen kanssa ja änkytti, vaikka olisikin tiennyt, mitä halusi sanoa. Mutta kiitollisuus Kipinätassun parantumisesta sai hänessä heräämään aivan uuden sulokkaan puhujan.
”Minä – täytyy – nukkua – aikainen herätys”, Konnatassu mumisi nolostuneena Mäntytassun nolostuksesta ja häipyi aukiolta, ennen kuin toinen ehti reagoida. Ilmeisesti sulokas puhuja olikin ollut vain hetkellinen tila.

Siitä illasta lähtien Kipinätassu alkoi parantua. Konnatassusta tuntui, että aina kun hän kävi katsomassa naarasta, tämä oli paremmassa kunnossa. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista, koska ei kukaan parantunut puolessa päivässä huomattavaa pyrähdystä, mutta hänestä oli silti mukava ajatella niin.
Huomaamattaan Konnatassu alkoi myös arvostaa Tähtiklaani aivan uudella tavalla. Aiemmin unohtuneet kiitokset saaliista muistuivat entistä useammin mieleen ja toisinaan Konnatassu jopa auttoi Hunajatassua klaaninvanhinten hoidossa vapaaehtoisesti. Edes Ruosteruusukaan ei huomannut tätä muutosta oppilaassa, vaikka yleensä hän oli se, joka huomasi tämän pienimmätkin mielenmuutokset. Vanhus vain ajatteli, että Konnatassu oli pitänyt hänen iltasadustaan niin, että oli taas alkanut käydä hänen luonaan.
Tomukuonokin sai huomata tämän asennemuutoksen omalta osaltaan entistä tarkempana tottelevaisuutena. Konnatassu kuunteli hänen neuvojaan herkällä korvalla ja kysyi hänen mielipiteitään liikkeistään, eikä mestari voinut olla olematta tyytyväinen tähän.
Kaikki olivat iloisia, vaikka kukaan ei oikein tiennyt, mistä Konnatassun hyvä käytös tuli.

Viimein, puoli kuuta sen jälkeen, kun Mäntytassu oli sanonut Kipinätassun alkavan vaikuttaa paremmalta, naaras päästettiin takaisin oppilaiden pesään ja vanhoihin tehtäviinsä. Siinä ajassa Konnatassukin oli jo palannut vanhoihin tapoihinsa – eihän hän pyhimys koko lopunikäänsä jaksanut olla.
”Minä olen saalistanut tämän ihan itse, aivan sinua varten”, Konnatassu ilmoitti ylpeänä ja laski jäniksen Kipinätassun eteen. ”Sen kunniaksi, että olet taas mukana koulutuksessa.”
”Todella kiltisti tehty”, naaras vastasi, mutta tämä ei selvästikään ollut tyytyväinen.
”Mutta…?” Konnatassu kysyi melkein loukkaantuneena. Eikö hänen riistansa enää kelvannut, kun toinen oli terve.
”Mutta minä haluaisin saalistaa seuraavan ateriani itse”, Kipinätassu päätti virkkeensä. ”En tietenkään tarkoita, että sinun jäniksessäsi olisi mitään vikaa”, naaras jatkoi pikaisesti. ”Minä vain haluan taas tuntea pystyväni siihen, tiedäthän.”
Konnatassu nyökkäsi ystävällisesti, palautti jäniksensä tuoresaaliskasaan ja kiiruhti leirin suulle rientävän Kipinätassun perään.
”Tuota, Konnatassu”, naaras maukui ja kääntyi ympäri juuri kun he olivat päässeet piikkihernetunnelin eteen. ”Minä haluan mennä itse, älä nyt vain loukkaannu, mutta kun en ole pystynyt mihinkään itse niin pitkään aikaan.”
”Aaa”, Konnatassu vastasi pettyneenä, mutta yritti parhaansa mukaan piilottaa sen Kipinätassun kiirehtiessä metsään yksin. Hän oli niin odottanut pääsevänsä näyttämään taitojaan naaraalle ja nyt tämä halusikin saalistaa yksin.
”Älä ole huolissasi hänestä”, paikalle tallustava Ruosteruusu virkkoi. ”Hän kyllä huomaa sinut taas pian. Hänen pitää ensin vain muistaa, kuka hän itse on.”
”Mutta minä olisin voinut kertoa hänelle…”, Konnatassu vastasi korvat pettymyksestä painuneena. Ruosteruusu ei jatkanut, painoi vain häntänsä lohduttavasti oppilaan lapojen väliin ja ohjasi tämän lempeästi pesälleen.
”Annapas minä haen sinulle ruokaa. Et halua olla nälkäinen, kun Kipinätassu palaa leiriin vatsa täynnä ja päättää testata taistelutaitojasi”, vanhus sanoi. Naaras pujahti pesästä takaisin aukiolle jättäen Konnatassun istumaan yksin sammalten keskelle.

Tuhkaviiksi oli taas kävelyllä, eikä pesässä nukkunut muita klaaninvanhimpia, joten Konnatassu ja Ruosteruusu saivat olla rauhassa.
”Piristyisit nyt vähän”, vanha naaras murahti, kun edes täysi vatsa ei saanut Konnatassua paremmalle tuulelle. ”Ei Kipinätassu sinua yhdessä päivässä unohda.”
”Miksi minä sitä pelkäisin?” Konnatassu kysyi ihmeissään. Hyvä on, ehkä hän hiukan pelkäsi sitä. Mutta miksi Ruosteruusu tuollaista kyseli?!
”Koska sinä rakastat häntä”, vanhus vastasi ja jäniksen pala oli juuttua Konnatassun kurkkuun.
”Anteeksi mitä?” oppilas kähisi.
”Älä yritä kieltää, kyllä minä näen, miten sinä katsot häntä ja joka ikinen, jolla on silmät päässä, on huomannut sen myös. Entä sitten se, miten uhmasit parantajien määräyksiä ja altistit itsesi sairaudelle, koska et halunnut olla ilman häntä. Ja kannoit hänelle syötävää joka päivä ja kysyit hänen vointiaan ja teit kaikkesi piristääksesi häntä. Olet tukenut häntä uskomattoman hyvin poikaseni, sinun ei pitäisi hävetä sitä tai tunteitasi.”
Ruosteruusun sanat iskivät päin oppilaan kasvoja, mutta hän ei nostanut viiksikarvaansakkaan kieltääkseen niitä. Sen sijaan Konnatassu sanoi surullisena:
”Hän tarvitsi minua, kun oli sairas, mutta ei hän minusta enää välitä. Mitä hän tekisi tällaisella sählärillä kuin minä?”
”En tiedä”, Ruosteruusu vastasi. Vanhus ei halunnut myöntää ääneen, että jokainen jolla oli silmät päässä, oli myös huomannut Konnatassun rakkauden olevan tuskallisen yksipuolista. ”Hän huomaa kyllä kuinka kultainen olet.”
”Ei kultaisuus riitä naaraiden hurmaamiseen, jos on yhtä tohelo kuin minä”, Konnatassu vastasi, eikä Ruosteruusu kommentoinut siihen enää mitään. Rohkaisevat vastaukset alkoivat olla lopussa. Kipinätassusta kiinni pitäminen oli ollut helppoa, kun tämä oli maannut sairaana parantajanpesällä, mutta metsässä vapaana juoksevasta naaraasta ei saisi puristettua irti mitään, mitä tämä ei itse haluaisi antaa. Eikä naaras tällä hetkellä selvästikään ajattelut Konnatassu minään muuna kuin ystävänä.

Vastaus:

Oih! Ihana tarina; pidin erityisesti niistä osista, joissa puhuit Mäntytassun punastumisesta ja Ruosteruusun toteavan Konnakynnen rakastumisesta! Huomasin kumminkin muutaman virheen:

► Myrskyklaanilainen ► myrskyklaanilainen --> tämä kirjoitetaan pienellä, koska sana "myrskyklaanilainen" osoittaa suuremmalla mittakaavalla kansalaisuutta ihmisten keskuudessa.
► Nimitä Konnatassu soturiksi seuraavassa tarinassa ja kerro Konnakynnen tuntemuksista Huomenlinnun kuolemasta. Älä nimitä ihan vielä Kipinätassua, koska hän tarvitsee vielä hieman harjoitusta.

Konnakynsi saa 36 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

26.08.2017 14:58
Kokoontuminen päättyi, ja Hunajatassu venytteli. Pitkä istuminen ei tuntunut kovin hyvältä jälkeenpäin.
”Oli kiva jutella! Nähdäänhän ensi kokoontumisessakin, jos pääsemme?” Leoparditassu hihkaisi, ja Hunajatassu tyytyi nyökkäämään naaraalle, vaikkei ollutkaan varma, huomasiko tämä sitä, Varjoklaanin oppilas kun loikki sen soturin luo, joka oli ollut Saniaiskarvan kanssa heidän lähellään. Kolli oletti, että vaaleanharmaaturkkinen naaras oli Sulajää, Leoparditassun mestari. Tuuliklaanin oppilas kääntyi etsiäkseen Malvanenää, joka istuskelikin muutaman jäniksenloikan päässä tästä, sukien itseään. Hunajatassu vilkaisi vielä kerran Leoparditassua, ja huomasi tämän heilauttavan vielä hännällään hyvästit kollille, ja tuuliklaanilainen toisti saman ennen kuin käveli mestarinsa luokse.
”Kuka hän oli?” isokokoinen kolli kysyi noustessaan seisomaan. Hunajatassu ei ollut täysin varma, mutta oli huomaavinaan toisen äänessä jotain, mitä hän ei osannut nimetä tai ainakaan tunnistaa.
”Leoparditassu, Varjoklaanista”, oppilas totesi katsoen tarkkaavaisena mestariaan.
”Vai niin”, vaaleanruskearaidallinen kolli mutisi ja alkoi seurata muuta klaania, jotka alkoivat pikkuhiljaa lähteä liikkeelle. Hunajatassu ei pitänyt mestarinsa äänensävystä, siinä tuntui olevan jotain uhkaavaa, mutta oppilas yritti unohtaa sen ja keskittyä seuraamaan muuta klaania. Kuitenkin huomatessaan Malvanenän vilkaisevan nuorempaa kollia epäilevästi, Hunajatassu ei vain kyennyt leikkimään, ettei huomaisi mestarinsa kummallista käyttäytymistä.
”Onko siinä muka jotain pahaa?” hän kysyi, äänessään hieman pistävä ääni, joka kiinnitti Malvanenän huomion, ja iso kolli mulkaisi oppilastaan.
”Kunhan et liian läheiseksi käy muiden klaanien jäsenten kanssa, tilanne on vielä pelastettavissa. Sinun on oltava uskollinen omalle klaanillesi, ei muille”, mestari totesi, ja Hunajatassu huomasi äänessä olevan syyllistämistä, ja siitäkös oppilas vasta hermostui;
”Minä olen uskollinen Tuuliklaanille”, hän sähähti nostaen karvansa pystyyn, ”se että puhuu jollekin, ei tarkoita välitöntä uskollisuuden siirtymistä ja sitoutumista. Sinua tässä pitäisi uskollisuudesta epäillä, näytät siltä että olisit syönyt koko klaanin edestä.”
Sen jälkeen Hunajatassuun iski katumus. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan laski katseensa tassuihin ja jatkoi matkaa, yrittäen olla huomaamatta Malvanenää sen enempää. Jos mestari sanoisi vielä jotain, Hunajatassu tiesi ettei se todellakaan olisi mitään mukavaa kuultavaa.
”Hei Hunajatassu”, kolli kuitenkin kääntyi ja huomasi Saniaiskarvan kiirehtineen peräänsä, ja soturi katsoi oppilaan yhä kylmähköä ilmettä, ”Malvanenä osaa olla hieman hiirenaivoinen välillä, mutta on parempi jos häntä ei suututa. Voin yrittää selvittää, onko hän kuinka vihainen, mutta en tosiaankaan suosittele vastaan sanomista vähään aikaan, kokemuksen kautta”, naaras selitti. Hunajatassu nyökkäsi ja kiitti tätä äänettömästi, ennen kuin soturi peruutti Malvanenän luokse. Tuuliklaanin oppilas sen sijaan jatkoi mestarinsa välttelemistä koko matkan ja päästyään leiriin, livisti heti nukkumaan, tavallaan toivoen ettei heräisi seuraavaan aamuun, jona joutuisi kohtaamaan mestarinsa, joka olisi varmasti yhä vihainen kuin lauma mäyriä.

//Tämä tuntui nyt luontevimmalta vain lopettaa tähän, jatkan myöhemmin tästä :D

Vastaus:

Lopetus oli kiva; se sai minut naurahtamaan. Toivoyyavasti Hunajatassun mestari ei ole kauaa vihainen hänelle 3:

Hunajatassu saa 15 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

26.08.2017 13:08
”Jokiklaanin raja lähenee”, Sulatassu sanoi nopeasti ja Vadelmatassu nyökkäsi itsekseen. Niinhän se lähenee, hän ajatteli ja tavallaan toivoi, että näkisi edes vilauksen jokiklaanilaisesta, jos he pääsisivät joelle saakka.
”Jos pitäisi valita joku klaani mihin menisin, niin menisin Jokiklaaniin”, savunharmaa naaras naurahti lempeästi, joka sai Vadelmatassun hymyilemään hieman ja pohtimaan, mihin itse menisi. Se oli yllättävän vaikeaa oppilaalle, joka oli kuullut kaikista hyviä puolia.
”Haluaisin niin Jokiklaaniin. En pidä Ukkostähdestä”, Sulatassu mutisi, ja Vadelmatassu kääntyi katsomaan toista naarasoppilasta, joka yhtäkkiä pysähtyi. Eihän Ukkostähti ollut täydellinen, sen Vadelmatassu oli huomannut jo useasti. Päällikkö ei ollut mitenkään vakuuttava puhuja, ja tämän mielipiteet loistivat välillä liiankin kirkkaasti tehtäviensä läpi, ja sen aisti helposti jos hän ei jostain kissasta pitänyt. Ja Vadelmatassun harmiksi Sulatassu oli yksi näistä kissoista, vaikka onnekseen päälliköllä ei ollut hänestä ja hänen veljistään kunnon mielipidettä.
”Miltäköhän kala maistuu?” toinen pohti, ja Vadelmatassu kiirehti askeleensa takaisin tämän vierelle. Sulatassu kääntyi katsomaan toista oppilasta, ja pienikokoinen naaras katsoi takaisin yhä hieman mietteissään.
”Mutta olen myrskyklaanilainen. Olen uskollinen aina Myrskyklaanille”, Sulatassu totesi ja uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa. Vadelmatassu nyökkäsi pienesti. Hänkin olisi uskollinen Myrskyklaanille, oli heillä tällä hetkellä kuinka epäpätevä päällikkö tahansa. Tosin, jos Hämärätassu tai Nokitassu päätyisivät vaihtamaan klaania, hän ei tietäisi mitä tehdä. Tai Sulatassu. Vadelmatassu ei ollut mitenkään liian verkostoitunut klaaninsa sisällä, ja läheisimmät ystävänsä olivat aina olleet hänen veljensä. Samassa hän tajusi, kuinka ei välttämättä kykenisi suoriutumaan tehtävistään, jos jompikumpi veljistä jostain syystä joutuisi pois hänen elämästään.
”Vadelmatassu”, naaras keskeytti kamalat mietteensä ja katsoi lauseen aloittanutta Sulatassua, joka sulki suunsa ja painoi katseensa maahan, jota alkoi kynsillään nyrhimään. Vadelmatassu säikähti pienesti toisen hermostuneisuutta, mutta yritti pysyä rauhallisena.
”Mikä hätänä?” hän kyseli, mutta toinen ei vastannut. Pienikokoinen naaras alkoi jo hieman panikoitua, ja yritti keksiä aikaisemmista puheenaiheista jotain sanottavaa kiireisesti. Hän ei ollut varma, mitä yritti sillä hakea, mutta häntä ahdisti hiljaisuus ja hermostunut ilmapiiri.
”Minä sopisin kai parhaiten Varjoklaaniin, mutta jos sinä tai Hämärätassu ja Nokitassu menisivät muualle, seuraisin sinne”, hän totesi ja katsoi jokea hetken ja huomasi joukon kaloja, jotka uivat sinnikkäästi. Ja sillä hetkellä Vadelmatassu sai idean.
”Haluan kokeilla, saisinko kalan kiinni”, hän selitti silmät kiiluen. Kunhan kukaan Jokiklaanin kissa ei huomaisi pienikokoista naarasta, kaikki voisi sujua ihan hyvin. Täytyisi vain keksiä, miten jokiklaanilaiset oikein kalaa saivat, mutta eiköhän sekin järjestyisi, ei se niin vaikeaa voisi olla.

//Että väsyneenä onkin hieno yrittää kirjoittaa, oli tosi fiksu veto valvoa :d Mutta Sulaa~ :D

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina; kuvailit Ukkostähteä juuri niin kuin olen hänet aina ajatellutkin. Jos kissat nappaavat kalaa, he rikkovat soturilakia D:

Vadelmatassu saa 12 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Rora

26.08.2017 11:45
Sulatassu, Myrskyklaani

Vadelmatassun idea kuullosti todella hyvältä. Harakkapentu varmasti ilahtuisi.
"Jokiklaanin raja lähenee", sanoin nopeasti. Se saattoi kuullostaa siltä etten luottanut Vadelmatassun hajuaistiin, mutta oikeasti en vain halunnut joutua ongelmiin kalanaivojen kanssa.
Kävelin rajaa pitkin. Joen tuoksu oli niin makea. Teki mieli suorastaan hypätä uimaan.
"Jos pitäisi valita joku klaani mihin menisin, niin menisin Jokiklaaniin", naurahdin lempeästi.
Jokiklaani oli aina kiehtonut minua. Jotenkin se tuntui niin ihanalta paikalta. Toki oli Myrskyklaanikin kiva paikka, mutta silti.
"Haluaisin niin Jokiklaaniin. En pidä Ukkostähdestä", mutisin.
Vadelmatassu kääntyi katsomaan minua. Samassa tajusin mitä olin sanonut. Pysähdyin ja jäin haistelemaan joen tuoksua. Viikseni värisivät. Joki tuoksui niin hyvältä. Ja näin jopa kalojakin! Ne uivat vastavirtaan kovaa vauhtia.
"Miltäköhän kala maistuu?" mutisin.
Vadelmatassu käveli vierelleni. Käännyin katsomaan kaunista naarasta. Tämän silmät vetivät minua puoleensa. Naaraalla oli niin kauniit, vihreät silmät.
"Mutta olen myrskyklaanilainen. Olen uskollinen aina Myrskyklaanille", mutisin.
Ukkostähti oli jotenkin aina katsonut minua nenänpäätään pitkin. Kilpikonnahännästä puhumattakaan. Toki ymmärsin ettei päällikönä ollut helppoa, mutta ei se minun vikani ollut! Kun minut nimitettiin, Ukkostähti oli katsonut minua niin halveksuvasti, että mieleni oli tehnyt vain juosta pois.
"Vadelmatassu", aloitin, mutta suljin suuni. En vain voinut enää puhua mitään. Painoin katseeni maahan, ja aloin kynsilläni nyrhimään maata.
Se oli pieni pakko-oire, jota tein aina hermostuessani.

//Vattuuu?;3

Vastaus:

Edellen, olisi mukavaa, jos lisäisit kuvailua. ^^

► Kannattaa katsoa edellisestä tarkistuksestani, mitä sanoin pilkuista. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota, paljon, koska ne ovat olennainen osa tarinaa ja sinulta puuttuu niitä aika useasta kohdasta.

5 pistettä.
- Kamikaze (28.8.2017)

©2017 ɴιιтyɴĸυĸĸα - suntuubi.com