Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 
 

Tarinat

Ennen tarinan kirjoittamista kannattaa kuitenkin kerrata muutamia asioita. Näin kirjoittamisesta itsestään tulee helpompaa, sekä se helpottaa myös ylläpidon työskentelyä. 

- Kirjoita yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa muodossa, sekä imperfektissä tai preesenssissä. "Kannoin ylpeänä nappaamani jäniksen saaliskasalle." tai "Villitassu kantaa ylpeänä nappaamansa jäniksen saaliskasalle."

- Kirjoita joko Nimi-kenttään tai tarinan alkuun kissasi nimi sekä klaani. Villitassu, Jokiklaani

- Puhe kirjoitetaan "näiden" väliin. "Mitä teemme tänään?" Villitassu kysyi mestariltaan. Huom! Lainausmerkkejä käyttäessä kiinnitä huomiota pilkun ja pisteen rooliin. Mikäli lause ei loppuu kysymys- tai huutomerkkiin, lauseen loppuun ei laiteta pistettä. Kun taas lause on tavallinen puhe, laitetaan pilkku viimeisen lainausmerkin ulkopuolelle. Tässä tapauksessa se menisi näin: "Menen tänään metsästämään", Villitassu kertoi. Lauseen jälkeen tuleva sana kirjoitetaan pienellä, ellei kyseessä ole erisnimi. 

- Puhe aloitetaan aina seuraavalta riviltä. Tämä tekee tarinoista selkeämpiä, sekä tuo lisää pituutta. 

Villitassu seurasi kiinnostuneena vanhemman kissan kulkua.
"Olemmeko varmasti oikeassa paikassa?" hän kysyi.

- Pidä tarinat realistisina. Soturikissojen maailmaan eivät kuulu lentävät lehmät tai sateenkaarioravat. Toki kissasi voi nähdä poikkeuksellisia unia, mutta hahmon niin sanotussa oikeassa elämässä realistisuus kunniaan. 

- Et saa tappaa tai haavoittaa NPC-hahmoja ilman ylläpidon lupaa.

- Suuret vaaratilanteet, kuten ketun johdatteleminen leiriin, täytyy olla etukäteen sovittu ylläpidon kanssa. 

- Et saa kirjoitella unissasi tapaamisistasi Tähtiklaanin tai Pimeyden metsän kissojen kanssa ilman ylläpidon lupaa, ellet ole parantajaoppilas, parantaja tai päällikkö.

- Kokemuspisteiden määrä riippuu hyvin paljon tarinasi laadusta ja pituudesta. Jatkuvasti silmäänpistävistä kirjoitusvirheistä miinustetaan. 

Tästä näet milloin vuodenaika tms. vaihdetaan.

Vuodenaika: Lehtikato
Sää: Lumi on saapunut klaanien reviireille. Yhä on hämärää, mutta maan peittämä valkeus valaisee hieman ympäristöä.
Lämpötila: Päivisin noin -6ºC, öisin voi lähentyä -10ºC

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > [ Kirjoita ]

Nimi: Salviatassu, Varjoklaani

15.01.2019 11:41
Kissanmintun kaunis haju tanssahtelee edelleen Salviatassun sierainten ympärillä, siitä huolimatta, vaikka naaras on useasti edellisen illan aikana upottanut nenänsä karvoja hyytävään veteen hätistääkseen kissanmintun hajun pois. Itse asiassa koko parantajien pesässä leijailee kissanmintun ailahteleva haju. Salviatassu ei voi sietää sitä, mutta Varjoklaanin parantaja, Sorasydän sen kuin kiusoittelee asiasta.
”Kyllä, sinä siedät sen yrtin hajua, kun olet unissasi”, aina tuon lauseen kuultuaan Salviatassu tuntee sisällään kuplivan ärsyyntymisen, vaikka kaikki tunteet tulevat aina esiin rauhallisuutena. Nytkin rauhallinen Salviatassu makaa sikeässä unessa viileää kalliota vasten pehmeä sammal- ja neulasvuode allaan, eikä piittaa kissanmintusta.

Varjoklaanin reviirille avautuu aamu, joka herättää uinuvan parantajaoppilaan oitis. Ensimmäinen aamu oppilaana, Salviatassu melkein unohtaa sen.
”Missä minä ole-”, lauseen keskeyttää kuitenkin yrttien täyteläinen tuoksu, joka hyväilee Salviatassun sieraimia. Vaikka pidoissa onkin mukana oppilaan inhoama kissanminttu, se ei kuitenkaan haittaa. Laventeli jättää kissanmintun alleen, eikä Salviatassu enää muuta haistakaan.
”Viherlehden aikaan tuoksu on vieläkin täyteläisempi”, naukaisee juuri herännyt Sorasydän. Salviatassu ei ole uskoa korviaan. Kuinka mikään voi tuoksua paremmalta kuin tämä? Silloin pesään puhaltaa kuitenkin kylmä tuuli, joka tuo lehtikadon jälleen Salviatassun mieleen. Se saa naaraan painautumaa maata vasten, kun tuuli löytää tiensä takaisin pois pesästä.
”Laventelin hajukin on vanhaa, eikö totta?” Salviatassu kysyy. Haju tuntuu todellakin vanhahkolta, eikä se varmastikaan vedä vertoja viherlehden aikana poimitun erän kanssa. Sorasydän vain nyökkää murheellisesti vastaukseksi.
”Varastoni ovat ehtymässä. Jos tänä lehtikatona iskee kulkutauti, pelkään pahoin, etten voi tehdä asialle mitään”, naukuu parantaja vielä ja astelee pesän perälle epävarmoin askelin. Sorasydän tunkee kuononsa johonkin koloon ja vetää esiin nuupahtaneen yrtin lehden. Meripihkan väriset silmät ovat murheen murtamat, kun tuo kääntyy ja pudottaa maahan nuupahtaneen kissanmintun lehden. Salviatassu on nyrpistävinään nenäänsä, sillä ei voi sietää kissanmintun hajua, mutta tajuaa sitten, ettei mitään hajua ole.
”Lehtikadon aikaan ei löydy uusia yrttejä. Yli puolet varastoistani ovat kuolleet, mutta tänään selvitämme, kuinka paljon on enää käytettävissä”, Sorasydän kokoaa itsensä ja löytää takaisin opettajan rooliin. Salviatassu istuu rauhallisena ja katsoo, kuinka parantaja kaivaa esiin lisää kissanminttua.
”Näetkö, mitkä näistä ovat käyttökelvottomia?” kysyy Sorasydän istahtaen sammaleen päälle. Salviatassu tuijottaa tovin verran kissanmintun lehtiä. Osa niistä on hiukan ruskeampia kuin toiset.
”Ruskeita ei voi käyttää”, Salviatassu vastaa ja alkaa hypistellä tassussaan yhtä lehdistä. Se ei ole ruskea, mutta hiukan kellertävä. Rapea se kuitenkin on. Tuossa tuokiossa se murtuu ja varisee tuhansina paloina Salviatassun harmaalle turkille.
”Noita taas olisi voinut käyttää”, murahtaa Sorasydän pettyneesti ja lakaisee hännällään Salviatassun takkuista turkkia. Oppilas ei voi kuin tuijottaa maahan ja odottaa, että parantaja rupeaisi puhumaan jotain rauhoittavaan äänensävyyn. Sorasydän ilmeisesti huomaa pettymyksen Salviatassun kasvoista, sillä vastaa heti lämpimämmin: ”Ei se mitään, et olisi voinut tietää.”

Seuraavat tunnit Salviatassu lajittelee yrttejä, sen hän on jo oppinut, ainakin jotenkin.
Minä olen hidas oppimaan, Salviatassu ajattelee, mutta jatkaa kehäkukan lajittelua. Aina hetken välein joutuu Sorasydän toteamaan: ”Tätä kyllä voi käyttää.”
Sen jälkeen Sorasydän heittää käyttökelvottomien yrttien jatkuvasti kasvavasta kasasta jonkin lehden takaisin paikoilleen. Niiden hetkien ajan Salviatassusta tuntuu, että hänestä ei ole parantajaksi. Sitten hän taas onnistuu jossain, ainakin pienesti, ja saa uutta toivoa rintaansa. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen päivä, Salviatassu tolkuttaa itselleen ja jatkaa toimintaa. Aurinkohuipun hetkellä varastot on lajiteltu.
”Hienoa työtä, Salviatassu”, Sorasydän sanoo lyhyesti ja marssii häntää heilauttamatta pesästä ulos. Salviatassulla on epäonnistunut tunne. Mestari ei edes vilkaissutkaan Salviatassuun.

Salviatassu palaa metsältä hyvin uupuneena. Turkissa on lumikokkareita, jotka sulavat Salviatassun lämmintä ruumista vasten. Hän on päässyt kiertämään reviirin rajoja Kaarnatassun ja Ohdakepiikin kanssa. Hän on uupunut myös siitä, että on saanut liikaa tietoa yhdeltä istumalta. Salviatassu on raahautumassa pesään, kun hän kuulee huudahduksen. ”Missä sinä olet ollut?”
Salviatassu jähmettyy ja kääntää hitaasti päänsä. Sorasydän jolkottelee paikalle lihakset kireinä ja meripihkan väriset silmät leimuten.
”Tutustumassa reviiriin”, Salviatassu vastaa ääni hiukan väristen. Hänen hännänpäänsä nykii hiukan, mutta Sorasydän ei sitä huomaa.
”Olisin tarvinnut sinua”, vastaa Sorasydän ja hiuskaisee häntäänsä ilmassa ärsyyntyneesti.
”Sinua ei näkynyt missään, joten päätin viedä hänet tutustumaan rajoihin”, Ohdakepiikki astuu parantajan takaa esiin ja asettaa häntänsä rauhoittavasti tuon lavalle.
”Hyvä on. Salviatassu, mene syömään”, Salviatassu näkee, kuinka Sorasydän tuo asian ilmi silmien pyöräytysten kera, mutta päättää, että on parasta olla sanomatta vastaan. Hän siis tassuttelee tuoresaaliskasalle auringon jo laskiessa harmaalla taivaalla.

Luminokareet putoilevat hännän laahaamalle uralle, kun Salviatassu asettuu muutaman ketunmitan päähän Kaarnatassusta, joka puraisee parhaillaan laihasta hiirestä suuren palan. Salviatassu ei voi olla ajattematta, että Kaarnatassu tekee tyhmästi, kun hotkii saaliin kahdessa erässä. Itse hän näykkii varpusta pienin haukkauksin ja nautiskelee saaliista pitkään.
”No, olet oppilas sitten?” Kaarnatassu kysyy suu täynnä hiirtä. Salviatassu kohottaa vihreät silmänsä vanhempaan oppilaaseen.
”Kyllä, olenhan minä”, parantajaoppilas tyytyy vastaamaan ja nielaisee varpusen palan. Kaarnatassu vaikuttaa uteliaalta, mutta samalla kiusoittelevalta.
”Parantajaoppilas ei ikinä opi taistelemaan, niin kuin oikea soturi”, Salviatassu tajuaa arvanneensa okein. Kaarnatassu on ylimielinen siitä, että voi olla parempi kuin muut. Salviatassu on vastaamaisillaan jotain vähintään yhtä nenäkästä, mutta hillitsee sitten itsensä. ”No, me olemme omalla tavallamme klaanille tärkeitä.”
Kaarnatassu vain pyöräyttää pitkästyneesti silmiään ja viskaa hiirenraadon ties minne. Salviatassu alkaa ärsyyntyä, jonka takia kääntää katseensa takaisin varpuseen. Hän ei todellakaan aio suoda Kaarnatassulle iloa ärsyttämisestä. Salviatassu ei ole ärsyyntynyt, sen sijaan hän murehtii sitä, että on ensimmäisenä päivänä oppilaana onnistunut hankkimaan vihollisen.
”Vai niin. Kun mäyrä hyökkää leiriin, sinä kuolisit varmaan ensimmäisenä”, Kaarnatassu naukuu ivallisesti ja pitää kasvoillaan ylimielisen katseen.
”Minä en keskustele ylimielisten oppilaiden kanssa”, Salviatassu nousee ylös, nappaa varpusesta kiinni ja tassuttelee aukion toiselle laidalle. Hän huomaa sivukatseellaan Kaarnatassun siirtyvän Nokkostassun seuraan, joka ilmeisesti kyselee äskeistä tapahtumaa. Salviatassu tuntee olonsa vanhaksi, on kuin hän ei enää osaisi käyttäytyä kuin pentu, vaikka klaaninvanhimpien mukaan Salviatassu on ollut Varjoklaanin historian rauhallisin pentu. Salviatassu asettuu makaamaan ja yrittää huitaista käpälällään ilmaa, ikään kuin mäyrä olisi hyökkäämäisillään leiriin. Hänen huitaisunsa on yhtä tyhjän kanssa, käpälissä ei ole voimaa. Salviatassu on niin uupunut päivästä, että unohtaa varpusen ja siirtyy parantajien pesään nukkumaan.

Vastaus:

Pidän tarinan kirjoitustyylistä paljon, vaikka toisinaan virkekokonaisuuksissa lauseentekijä toistui samana useamman putkeen, joka iski hieman silmään. Ei kuitenkaan niin paljoa, että lukemista olisi häirinnyt, kokonaisuudessaan hyvä tarina! ^^ Sorasydän on todella mielenkiintoisen tuntuinen persoona, toivottavasti Salviatassu oppii mestarinsa opissa paljon. Toivottavasti Salviatassu saa ystäviä, eikä Kaarnatassu härnäisi häntä enempää!

27 kokemuspistettä!

- Naru (19.1.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

14.01.2019 12:51
Vaaleanruskea naaraskissa kävi läpi hartaasti katseellaan yrttikasoja mielessään puntaroiden, mihin kasoihin tarvitsisi kipeimmin lisäystä. Parantajan ahkerasti keskittyessä klaanin yrttivarastoihin, hän melkein säikähti tuota pientä ulkopuolista pentua, joka kysyi uteliaana klaaneista. Mäntymarja irrotti männynvihreät silmänsä minttujen luota, ja loi ystävällisen katseen tuohon haavoittuneeseen pentuun.
"Ai, haluat tietää lisää klaaneista?" naarasparantaja hymyili tulleelle pennulle hieman yllättyneenä pienen kissan tiedonjanosta. Mäntymarja astui muutaman - ehkä hieman kömpelön - askeleen Auringon suuntaan ja istahti kylmälle pesänalustalle. Naaraskissa kietoi tuuhean vaaleanruskean häntänsä sirojen etukäpäliensä päälle ja naukaisi:
"Mitä haluat tietää eniten?"
"Nimistänne", Aurinko vastasi lyhyesti, mutta sitäkin ytimekkäämmin. Kissa vaikutti todella määrätietoiselta, vaikka olikin vasta pentu. Mäntymarja nyökkäsi nopeasti ja aloitti kevyellä äänellään:
"Nimemme kertovat erikoisuuksistamme, etenkin soturinimen tai parantajanimen loppuosa on tärkeä kissojemme nimissä. Etuosa nimissämme, kuten minun Mänty-osa, on saatu peräisin vanhemmiltamme. He päättävät syntyessämme nimemme alkuosan, juuri kuten sinunkin nimesi on Aurinko. Etuosa nimessämme voi olla peräisin kuolleilta sukulaisilta, jonka muistoa haluamme kunnioittaa pentujemme kautta tai sitten, vaikkapa ulkönäöllinen ominaisuus. Mutta perusajatus on, että alkuosan päättävät vanhemmat ja he voivat valita minkä tahansa etuosan nimeemme. Loppuosa kertoo sitten, missä arvossa olemme klaanissa. Esimerkiksi, jos sinusta tulisi nyt klaanimme pentu, nimesi loppuun tulisi pentu-sana, eli sinusta tulisi Aurinkopentu. Sitten, kun olet kuusi kuuta vanha ja valmis soturioppilaan koulutukseen, sinusta tulee Aurinkotassu. Lopuksi, kun olet valmis nimitettäväksi klaanimme yhdeksi soturiksi, loppuosan nimestäsi päättää klaanin päällikkö. Loppuosa nimestä kertoo, missä olet taitava tai mikä ominaisuus sinussa korostuu. Kahdella kissalla ei voi olla täysin samaa soturinimeä. Parantajilla, kuten minä, nimemme päättää mestarimme. Esimerkiksi, kun minä olen Mäntymarja, se tarkoittaa sitä, että olen kuin lähes täydellisesti luotu parantajaksi. Eri loppuosilla voi olla eri merkityksiä - tai jopa samoilla loppuosilla voi olla eri merkityksiä, mutta minun tarkoittaa täsmälleen mitä kerroin sen tarkoitukseksi."
"Hölmöä", Aurinko naukaisi suu täynnä riistaa, "eli voisiko minusta sitten tulla Aurinkotähti sitten, jos olisin soturi?"
"Ei voisi, sillä vain päälliköillä on oikeus käyttää tähti-sanaa nimensä loppuna. Kissan nimi ei myöskään voi alkaa tähti-sanalla, koska silloin kissan mahdollisesti tultua päälliköksi nimi olisi Tähtitähti, joka ei käy. Päälliköt käyttävät aina tähti-sanaa nimensä loppuna, sillä heille on siunattu se nimi Tähtiklaanin nimeen", Mäntymarja selitti kauniilla äänellään pitäen sanoja, kuten "Tähtiklaani" ja "päällikkö" itsestäänselvyyksinä. Hän huomasi kumminkin, että oli paljon, mitä ei Aurinko ollut ymmärtänyt hänen puheestaan. Hämmästys nimittäin paistoi ulkopuolelta tulleen kissan naaman kohdilla jokainen kerta, kun parantajakissa naukaisi hänelle itselleen täysin tutun sanan.
"Mikä on Tähtiklaani?" pentu kysyi hieman hämillään klaanin nimestä, "onko klaaneja sittenkin viisi?"
"Ei, Aurinko, ei ole. Tai no, tietyllä tavalla ajateltuna, klaaneja on yhteensä viisi. Neljä klaania, eli Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani asuvat täällä metsässä sopuisasti keskenään. Viides klaani, joka on Tähtiklaani, ei asu käytännössä missään - tai no taivaalla, voisi sanoa. Neljästä klaanista kaikki kuolleet kissat siirtyvät kuoleman jälkeen Tähtiklaaniin, ja jatkavat elämäänsä sieltä käsin opastaen klaaneja maan päällä. Tälläinen kuoleman jälkeinen elämä soveltuu vain klaanikissoille ja niille, jotka ovat olleet uskollisia klaanin jäseniä omalle klaanilleen", Mäntymarja selitti ääni hieman takerrellen ja väristen, koska Koilento palasi terävänä hänen mieleensä. Vaaleanruskea parantaja kumminkin torjui ajatuksen kuolleesta mestaristaan, koska hänen olisi pakko jatkaa elämäänsä ilman mestariaan. Ja hän tiesi, että Koilento oli onnellinen Tähtiklaanissa ja toivoi Mäntymarjan hoitavan velvollisuutensa Tuuliklaanin parantajana. Ja Mäntymarja todentotta halusi yhä täyttää mestarinsa asianmukaiset vaatimukset, vaikkakin tämä oli jatkanut elämäänsä Tähtiklaanin pariin. Hänen täytyi olla se parantaja, jota Tuuliklaani tarvitsi, eikä surussaan mylvivä kissa, joka on käytännössä täysin kyvytön auttamaan klaaniaan.
Mäntymarjan ajatus katkesi, kun pentu alkoi nauramaan ja heiluttamaan häntäänsä huvittuneen oloisena.
"Luuletko tosiaan, että kissat asuvat taivaalla? Ei semmoista olekaan! Luulin, että klaanikissat olisivat älykkäämpiä, mutta tehän vaikutatte aivan hiirenaivoisilta", Aurinko nauroi härnäten parantajaa. Mäntymarjan hermot todentotta olivat kireällä, mutta hän tiesi, että hän ei saisi menettää hermojaan. Se voisi laskea Mäntymarjan mainetta ja kunnioitusta klaanissa, jos muu klaani saisi tietää hänen viimeaikaisista vihapurkauksistaan ja oudoista paniikinomaisista kohtauksista. Ja viimeinen asia, mitä Mäntymarja voisi tehdä, olisi huutaa pennulle. Pennulle, joka oli vailla huolehtivaa emoa. Miltä se näyttäisi, jos Mäntymarja alkaisi huutaa ja raivoamaan orvolle pennulle? No ei ainakaan hyvälle. Vaaleanruskea parantaja hengitti syvään päästäen kuivaa, vähän kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja hengittäen sen lämpöisenä, huuruavana höyrypilvenä ulos. Oli ilmeisemmin siis vähän pakkasta.
"Sinut pitää vuorata hyvin, pakkanen kiristyy yötä myöten. En halua, että palellut yön aikana. Oli onni, että löysimme sinut ennen kunnon alkavia pakkasia, ties mitä sinulle olisi käynyt ollessasi yksin luonnonhelmassa", parantaja naukui huolestunut väre äänessään samalla vaihtaen puheenaihetta. Hän asteli Auringon luokse kevyin askelin ja nosti pennun kevyesti ilmaan niskakarvoista. Pentu tosiaan oli kevyt, kuten naaraskissa olikin saattanut uumailla. Hän kuljetti pennun varovasti yrttivaraston hämärälle perälle, josta pieni halkeama johti pieneen, mutaiseen koloon. Kolon ilma tuntui aluksi hyytävän kylmälle, ja se tunkeutui turkin lävitse helposti luihin asti. Mäntymarja laski pennun varoen omalle puhtaalle ja vihreälle sammalpedilleen, joka oli huolella vuorattu kylmiä öitä varten.
"Miksi sinä minut tänne kannoit?" Aurinko kuulosti hieman hämmentyneeltä, "tännehän jäätyy!"
"Älä huoli, pesän seinät ovat muodostuneet mudasta, joka pitää lämpöä hyvin. Kyllä se ilma siitä lämpenee, kun vietämme hetken pesässä. Meistä tuleva lämpö lämmittää pesää ja muta pitää lämmön pesän sisällä, jolloin emme palellu yön aikana", Mäntymarja selitti kyhätessään pennulle omaa makuualusta ottaen vähän tarvikkeita hänen omasta pedistään. Mäntymarja kauhoi kovaa mutaa etutassuilaan tehden pientä syvänneettä, joka pitäisi pennun myös vähän enemmän lämpimänä. Parantaja huolellisesti asetteli saniaisia ja vanhoja heiniä muodostaen pyöreän pesän muodon. Hän pakkasi ohuempaa sammalta pala palalta luoden tiiviin pohjan ja pakaten vielä paksumman sammalet tasaisesti ohuiden päälle. Hän kokeili tietenkin vielä, kuinka hyvin peti piti lämpöä. Hän oli tyytyväinen tekeleensä, joten väistyi Auringon tieltä.
"Joudunko minä nukkumaan täällä?" pentu kysyi hieman hämmästyneenä ja närkästyneenä. Mäntymarja nyökkäsi pennulle ja naukaisi:
"Olet haavoittunut, joten se tarkoittaa, että vietät yön kanssani. Ja toistaiseksi sinulle ei ole vielä määrätty muualle nukkumapaikkaa, joten parasta, että nukut kanssani."
Aurinko vaikutti hieman kummastuneelta, mutta pentu myöntyi sitten tilanteeseen ja mönki omaan sammalpetiinsä. Mäntymarja muisti, että hänen täytyi vielä vaihtaa kieliä Hunajahännän kanssa hänen aiemmasta kohtauksestaan ja Tuulitähden päätöksestä Auringon suhteen.
"Minun täytyy käydä vielä hoitamassa yksi asia. Lepäile täällä, äläkä koske mihinkään", parantaja naukaisi totisen oloisena ja painotti viimeistä lausetta. Koskaan ei tiennyt, mitä pentu saattaisi keksiä parantajan pesässä yksin yrttien kanssa. Etenkin, kun kyseessä oli pentu, joka ei ennen ollut varmaan nähnytkään moista tapahtumaa.
Mäntymarja liikkui verkkaisin liikkein pois mudalla vuoratusta pesänosasta, vauhdilla poistuen parantajan pesästä etsimään ystäväänsä. Leirissä oli alkanut hämärtyä jo nopeasti, joten Mäntymarja päätti, että parasta olisi hoitaa tämä äkkiä. Naaraskissa etsi tuttua turkkia kissapaljoudesta. Kissat vaihtoivat vielä kieliä ahkerasti, etenkin koskien uutta tulokasta. Hetken kuluttua naaraskissa viimein tavoitti männynvihreillä silmillään ystävänsä ja huikkasi tämän nimeä:
"Hunajahäntä!"

// Hunaja? Aurinko? :3

Vastaus:

Voi Mäntymarjaa, yrittää selittää mutta Aurinko ei vain ymmärrä :D no, ehkä tämä tästä vielä. Toivottavasti keskustelu Hunajahännän kanssa rauhoittaa parantajan mieltä :3

25 kokemuspistettä!

- Naru (19.1.2019)

Nimi: Punatassu, Myrskyklaani

08.01.2019 19:13
Kun musta parantaja Pilvitäplä katsoi ensimmäistä kertaa Punatassua omana oppilaanaan, eikä sinä pentuna joka vahingossa pureskellessaan pietaryrttiä nielaisi muutaman palasen, myrskyklaanilainen oli pakahtua rinnassaan tykyttävästä ylpeydestä. Olihan hän vieläkin pentu, mutta virallisesti klaanin keskuudessa parantajaoppilas.
"Näitkö tuttuja?" Punatassun silmät kohdistuivat lumiseen, tallottuun polkuun, josta monet partiot olivat kävelleet päivän aikana. Aurinko oli jo laskemaisillaan ja värjännyt taivaan hailakan punaiseksi. Kahden kissan hengitys muuttui höyryksi ilmaan.
"Tuhkajuova oli ainoa", punaraidallinen oppilas vastasi muutaman hiirenmitan päässä kulkevalle parantajalle. He olivat vihdoinkin taittaneet matkan Kuukiveltä takaisin. Nuori oppilas ei ollut ikinä nähnyt mitään sellaista jota näki siellä. Hänen unensa ja kohtaamisensa isänsä kanssa olivat niin todentuntuisia. Vaikka naaras ei koskaan ollut nähnytkään tuota, tummanharmaasta ja suurikokoisesta kollista ei voinut erehtyä; Punatassu oli kuullut paljon myrskyklaanilaisesta soturista.
"Olen pahoillani", Pilvitäplä hidasti vauhtiaan ja laski pörröisen häntänsä yllättävän suuren oppilaansa lavoille. Punatassu ei sanonut mitään. Hän olisi toivonut näkevänsä emonsa ja Valkopennun. Ehkä he eivät välittäneet. Ehkä he eivät hyväksyneet hänen paikkaansa parantajaoppilaana. Ajatus sai Punatassun veren kiertämään nopeammin. Hänen punertava turkkinsa olisi varmasti muuttunut punaisemmaksi jos olisi voinut. Naaras näyttäisi kaikille, että tämä oli polku, jota hänen tuli kulkea.
"Olen varma, että heillä oli jokin syy olla tulematta."

Heti palattuaan leiriin Pilvitäplä kehotti oppilastaan syömään pitkän matkan päätteeksi. Punatassu nyökkäsi kollille ja hölkkäsi leirin poikki tuoresaaliskasalle. Hän ei ollut valikoiva, mikä tahansa riista kävi naaraan nälkäiselle vatsalle. Hän valitsi hiiren ja vei sen lähelle parantajan pesää, joka oli nyt hänenkin pesänsä. Ajatus oli kummallinen. Se, että naaras nukkuisi samassa paikassa, kuin yrtit ja sairaat, tuntui hyvin oudolta.
Oppilas haukkaisi palasen hiirestä seuratessaan samalla, kuinka lumivalkoinen soturi Sulkaputous tassutteli Pilvitäplän luokse sanomaan tälle jotain. Parantaja vilkaisi ympärilleen ja pysähtyi nähdessään Punatassun. Siinä samassa Pilvitäplä oli jo hänen edessään ja Punatassu katsoi ihmetellen molempia suu täynnä hiirtä.
"Taitaa olla ensimmäisen tehtäväsi aika… Keskeytimmekö?" musta Myrskyklaanin parantaja maukui ja katsoi oppilastaan toinen kulma nousten. Punatassu nielaisi hieman vastahakoisesti loput riistasta ja nousi raidallisille tassuilleen. Hänen olisi tehnyt mieli vastata jotain piikikästä kuin 'miltä näyttää?' tai 'ette, söin tämän hiiren juuri sopivasti silmänräpäyksessä'.
"Ette. Söi- Mitä minun pitää tehdä?" Punatassu vastasi.
"Sain hirveän yskänpuuskan partiossa ja nyt kurkkuni tuntuu kipeältä", Sulkaputous vastasi käheästi ja katsoi Punatassua sinisillä silmillään. Nuori parantajaoppilas siirsi tasapainoaan käpälältä toiselle ja vilkaisi mestariaan, joka nyökkäsi kohti pesää. Oppilas tunsi olonsa hyvin otetuksi kahden kokeneen kissan edessä.
"Öh.. Taidan tietää mitä minun pitää tehdä", Punatassu sanoi ja kääntyi mennäkseen hakemaan pietaryrttiä. Oppilas oli työskennellyt sen parissa hyvin kauan, ja keltalehtinen kasvi olikin ainut yrtti, jonka hän tunsi kuin oman turkkinsa. Pilvitäplä halusi selvästi testata uuden oppilaansa tietämystä jo tässä vaiheessa.
"Siinä," Raidallinen oppilas puraisi hampaillaan kasvista sieviä pieniä paloja "syö ne kaikki. Pietaryrtti rauhoittaa kurkkua." Pilvitäplä seurasi katseellaan, kun Sulkaputous nappasi kielellään palaset suuhunsa, pureskeli hetken ja sitten nielaisi.
"Olivatko ne siinä?"
"Pietaryrtti tehoaa jos sitä annetaan pieninä määrinä. Jos kurkussasi on vielä kipua tämän jälkeen, niin tule hakemaan lisää", parantajaoppilas kertoi niin hyvin kuin oli oppinut. Valkoinen soturi näytti tyytyväiseltä. Niin näytti Punatassun mestarikin. Soturitar kiitti molempia ja palasi tekemään mitä sitten ikinä olikaan tekemässään. Parantaja tuuppaisi Punatassua kevyesti.
"Tällä kertaa et sitten itse syönyt niitä", tämä naurahti. Punertava naaras katsoi Pilvitäplää aluksi ärtyneesti, mutta nähdessään kollin silmissä iloisen pilkkeen, leppyi hänkin.
"Olisin syönyt jos ei olisi lehtikato.”


//pahoittelut lyhyydestä, nää alotustarinat ei oikeen ikinä luonnistu :-D

Vastaus:

Mukava aloitustarina, ja lyhyys ei haittaa mitään! ^^ Odotan innolla, mitä Punatassun elämänkaareen tulee sisältymään hänen taipaleensa aikana :3
Pariin asiaan kumminkin kiinnitin huomiota eritoten, esimerkiksi konjuktioihin tarinassassi. Konjuktioiden edestä saattoi puuttua pilkku monessa kohtaa, joten kehotan kiinnittämään huomiota pilkun paikkaan normaalissa virkkeessä, että kaksiosaisessa puheosuudessa. Sekä isot ja pienet kirjaimet olivat vähän hassusti osassa kohtaa, mutta muuten meni todella mallikkaasti!

Esimerkiksi kirjoitit näin: "Taitaa olla ensimmäisen tehtäväsi aika… Keskeytimmekö?" musta Myrskyklaanin parantaja maukui ja katsoi oppilastaan toinen kulma nousten.
(Ja korjaus) "Taitaa olla ensimmäisen tehtäväsi aika... keskeytimmekö?" musta Myrskyklaanin parantaja maukui ja katsoi oppilastaan toinen kulma nousten. Kolmen pisteen jälkeen teksti jatkuu pienellä, ei isolla.

Toinen esimerkki: "Pietaryrtti tehoaa jos sitä annetaan pieninä määrinä."
(Korjaus): "Pietarytti tehoaa, jos sitä annetaan pieninä määrinä."
Eli huomiota konjuktioihin (että, jotta, jos, kun, mutta, kun, joka, jossa, koska...)

En tiedä, oliko suurimassa osassa kyse yksinkertaisesti kirjoitusvirheistä vai huolimattomuudesta, mutta kannattaa lukea tarina läpi ennen lähettämistä ja mahdollisesti oikolukea teksti c: Nämä ovat sitten ystävällisiä neuvoja, eikä minkäänlaista pilkkaamista tai käskyttämistä - yritämme auttaa kirjoittajia kehittymään kirjoittajina! Tai sitten olen vain taas saanut kunnon pilkunnussijakohtauksen :'D

15 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Aurinko(pentu), Tuuliklaani

05.01.2019 22:09
Aurinko ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa kissoja samassa paikassa, puhumattakaan siitä, että nämä kaikki tulivat ilmeisesti hyvin toimeen keskenään. Yleensä hn ja emo olivat kulkeneet kahdestaan ja silloin tällöin nähneet kotikissoja ja kulkureita ja muita, joilla ei ollut pystyjalkaa, mutta emo ei koskaan halunnut olla niiden kanssa yhtään sen enempää tekemisissä kuin oli pakko. He olivat viettäneet hetken hylätyssä ladossa kahden ison ja karvaisen kissan kanssa, olivatkohan ne Ivan ja Decíre, mutta emo oli halunnut mahdollisimman nopeasti pois. Se on liian lähellä, oli emo vastannut, kun Aurinko oli kysynyt, miksi he menivät pois. Aurinko piti ladosta ja niistä kahdesta pitkäkarvaisesta kissasta, mutta hän piti myös emosta, ja siksi lähti emon mukana pois sieltä.
Aurinko ei tiennyt, pitikö hän klaanikissoista. Emo oli sanonut, ettei klaanikissojen kanssa voinut keskustella järkevästi, muttei ollut koskaan kertonut miksi. Pentu vilkaisi puoliksi syötyä hiirtään ja sitten ruskearaidallista naarasta, joka söi jänistä hieman kauempana. Sen nimi oli Mäntymarja, joka oli Auringosta tosi kummallinen nimi. Niin tosin olivat Hunajahäntä ja Tuulitähtikin. Miksi niillä oli sellaiset nimet, miksei niiden nimiksi riittänyt vaikka Mänty, Hunaja tai Tuuli? Klaanien nimetkin olivat pienestä kollista hieman ihmeellisiä, mutta niitä hän ei jäänyt miettimään sen enempää, kova nälkä kun patisti hänet takaisin hiiren pariin.
Aurinko piti tapaamistaan kissoista ehkä eniten Hunajahännästä, jos se oli se sama kissa, joka kantoi hänet tänne. Hänelle tuli keltaisin merkein koristellusta kissasta vähän mieleen emo, muttei pentu osannut miettiä, minkä takia se oli niin. Ehkä Aurinko selvittäisi sen jossain vaiheessa. Mutta ensin hän haluaisi tietää enemmän klaaneista, ja nielaistuaan viimeisenkin lihanpalasen hiirestään hän keskittyi taas Mäntymarjan suuntaan.
”Teillä on tosi outoja nimiä. Johtuuko se samasta syystä, miksei teidän kanssa voi kuulemma puhua järkevästi?” pentu sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman paljon emoltaan kysymyksensä loppuvaiheilla. ”Miksi te elätte tällaisissa joukoissa? Jos sinä parannat muita, niin mitä muut tekevät? Joutuvatko hekin rotan puremiksi?” Aurinko jatkoi kysymystulvaansa ennen, kuin toinen ehti edes vastata edellisiin. Pennulla oli niin paljon kysyttävää, ja hänestä tuntui, että saisi tältä Mäntymarjalta enemmän vastauksia kysymyksiinsä kuin oli koskaan saanut emoltaan. Emo ei selitellyt, emo sanoi että asia on miten on ja he jatkoivat matkaa, vaikka Auringon tassuja olisikin hieman sattunut. Aurinko piti myös Mäntymarjasta, vaikka tuo olikin pistänyt hänen tassuunsa sitä kamalan hajuista juttua.
”Entä mikä Tuulitähti on? Miksi Hunajahännän täytyy kertoa sille jotain? Onko se sama kuin sattuisi jotain pahaa ja pitää kertoa emolle?”
//Mänty?

Vastaus:

Auringon näkökulmat klaanielämästä ja kiinnostus klaaneihin on mukavaa seurattavaa! Mitenköhän Auringon sopeutuminen klaaniin tapahtuu ja miten klaani(t) suhtautuvat ei-puhsadveriseen Aurinkoon? Se jää nähtäväksi!

13 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

05.01.2019 21:14

"Onko hän kuollut?"
"Eikä ole."
Vaaleanruskea parantaja avasi männynvihreät silmänsä ja ensimmäinen asia, jonka hänen tarkat silmänsä ikuistivat, oli Hunajahäntä. Parantaja kompuroi pystyyn tuntien olonsa yhtä heikoksi, kuin pieni hiiri. Mäntymarja tuijotti vihreillä silmillään klaanitoveriian, ja hänen mukanaan tullutta pientä pentua.
"Hengissä ollaan", naaraskissa sanoi napakasti ja vilkuili uteliaana pesäänsä tulleita kissoja. Hän astahti muutaman askeleen lähemmäs ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Mäntymarja oli hieman ymmällään tuntemattoman pennun hajusta, koska se tuoksui niin vieraalta ja hajuun sekoittui veren voimakas tuoksu.
"Oletko kunnossa?" valkoinen soturi keltaisin merkein huolestuneella äänensävyllä naukaisi. Mäntymarja hymyili ystävälleen ja vastasi:
"Olen. Viis minusta, kuka sinulla on oikein mukanasi?"
"Hänen nimensä on Aurinko, löysimme hänet Tuuliklaanin rajalta ja hän on loukkaantunut", Hunajahäntä naukui nopeaan sävyyn ja vilkaisi pientä pentua, "rotta puri häntä."
Mäntymarja tajusi siinä hetkessä tilanteen vakavuuden ja hän asteli nopeasti ystävänsä ohi haistelemaan pentua uteliaana. Lähes täydellinen hiljaisuus lasketui parantajan pesään parantajan tutkiessa uuta tulokasta. Mäntymarjan hoidettua pennun tutkimisen, hän kääntyi piakkoin valkoisen soturin puoleen.
"Sinun täytyy heti mennä kertomaan tästä Tuulitähdelle", parantaja naukaisi hieman huolestuneeseen sävyyn, "tämä on todella vakava tilanne."
Hunajahäntä katsoi parantajaa huolestunut pilke meripihkan värisissä silmissään.
"Puhutaan myöhemmin", kolli naukaisi ja kääntyi verkkaasti ympäri poistuen pesästä.
Mäntymarja kääntyi Auringon puoleen ja rauhoitteli pentua, joka näytti olevan hieman kauhuissaan ympärillä tapahtuvista asioista.
"Sinulla ei ole mitään hätää. Autan sinua tuon jalan haavan kanssa", naaras hymyili hieman ja kiirehti ruskeiden, voimakkaanhajuisten juurien luokse. Mäntymarja etsi nahkeapintaisen, vihreän lehden ja jauhoi vastenmielisen makuista yrttiä sohjoksi sylkien sen lehdelle. Hän nosti vihreän lehden suuhunsa reunasta kiinnipitäen ja kuljetti sen Auringon luokse.
"Eli sinua puri rotta?" Mäntymarja naukaisi ja varovasti tutki haavaa.
"Kyllä", pentu naukaisi ja tuntui tarkastelevan uteliaana parantajan työskentelyä. Väsymys painoi Mäntymarjaa kuin kivi, mutta hän ei saisi nyt harpaantua.
"Onko sinulla muita oireita? Kuten pahoinvointia tai kipeää oloa?" parantaja kyseli pieneltä pennulta hellävaraisella ja ystävällisellä äänensävyllä.
"Ei ole", Aurinko vastasi, "tassu on vaan todella kipeä, enkä voi astua sillä."
Mäntymarja nyökkäsi pennulle ja väläytti kannustavan hymyn. Hän tiesi, että pennut olivat herkkiä näissä tilanteissa, joten hän halusi hoitaa tätä varoen. Etenkin pentua, joka on klaanien ulkopuolelta, eikä tottunut klaanien tapoihin.
"Laitan tassuusi nyt takiaisenjuurta, sen pitäisi hoitaa haavaa ja estää sen tulehtumisen pahemmin", Mäntymarja selosti huolettomalla äänellä ja siirsi haavaan karhunlaukkaa. Hän huomasi pennun olevan epäilevä ja nyrpistävän nenäänsä.
"Tuo haisee pahalle... ja mistä tiedän, ettei se ole myrkkyä?" Aurinko tivasi itsesuojelevana, jonka Mäntymarja ymmärsi täysin. Hän olisi toiminut täysin samalla tavalla, jos olisi ollut samassa tilanteessa. Parantaja vastasi lämpimään sävyyn:
"Se on eräänlaista juurta, jolla on hoitavia vaikutuksia. Maistuu ja tuoksuu todella väkevälle, mutta on sitäkin tehokkaampi haavojenhoidossa. Ja jos tuo olisi ollut myrkkyä, niin se olisi jo vaikuttanut minuun, koska laitoin sitä suuhuni - sinähän näit, etkö?"
Pentu näytti uskovan Mäntymarjaa, mutta mulkaisi vain parantajaa ja katsoi tassuaan. Mäntymarja perääntyi muutaman askeleen ja selitti pennulle:
"Olet päätynyt Tuuliklaaniin, Aurinko. Klaaneja on meidän lisäksi kolme; Myrkyklaani, Jokiklaani ja Varjoklaani. Jokaisella klaanilla on kissa, kuten minä. Parannan kissojen haavereita ja sairauksia, jotta he voisivat mahdollisimman hyvin ja elossa."
Mäntymarja joi vähän vettä pienestä lammikosta ja liotti sammaleen sekaan. Kun vihreä sammal oli imenyt vettä tarpeeksi, hän toimitti sen pennun nenän eteen.
"Juo vettä, olet nääntynyt ja janoissasi. Tarvitset myös lepoa, joten jäät minun pesääni lepäämään. Ennen kuin kysyt miksi niin sen takia, että haavasi parantuu ja olosi kohentuu. Kerro minulle heti, jos olosi huononee, sillä se tarkoittaa, että haava on pahemmin tulehtunut ja tarvitset silloin enemmän apuani", Mäntymarja selosti kääntyen pennusta poispäin. Parantajan selän takaa kuului myöntyvä naukaisu:
"Selvä."
Mäntymarja istahti pesän takaosaan ja katsoi tyytyväisenä sammaleesta juovaa pentua. Hän oli toki väsynyt ja todella, siis todella nälkäinen, mutta hän oli tyytyväinen, että pystyi auttamaan jotakuta. Äkkiä naaraskissa muisti, miksi ikinä halusikaan parantajaksi. Häntä alkoi hymyilyttää, koska muisti miltä toisten auttaminen tuntui. Hänen ajatuksensa kumminkin keskeytyivät, kun Aurinko naukaisi:
"Minulla on kauhea nälkä."
Mäntymarja nousi raskaille jaloilleen ja loikki pennun ohi vikkelään.
"Tulen aivan kohta takaisin!" naaras huudahti mennessään. Mäntymarja loikki verkkaisin askelin saaliskasalle, joka oli yhäkin kohtalaisen pieni, vaikka ensilumi oli viimein saapunut maahan. Naaraskissa vilkuili leiriä ja epäonnekseen tavoitti silmillään pikkuveljensä. Heidän riitansa iski kuin terävät kynnet hänen mieleensä. Yhtäkkiä Mäntymarjan hieman parantunut mieliala laski kuin kissanhäntä. Hän irrotti katseensa ja valikoi pienen, luisen hiiren ja itselleen jäntevän kanin. Mäntymarja kääntyi nopeasti tassuillaan ja sävähti, kun hänen takanaan seisoikin tummanruskea naaraskissa - hänen emonsa.
"Onko totta, että klaaniin tuotiin tänään pentu klaanien ulkopuolelta?" hänen emonsa kyseli silmät pyöreinä. Mäntymarja ei voinut puhua, koska hänen suunsa oli täynnä riistaeläinten karvaa. Sananjalkaturkki suorastaan yritti hyppiä tyttärensä silmille laukomalla suustaan useita kysymyksiä Aurinkoa koskien, mutta Mäntymarja ei voinut vastata yhteenkään. Naaraskissa yritti kävellä takaisin parantajan pesään, mutta hänen emonsa esti tämän kulun. Turhautuneena parantaja laski riistat suustaan vähälumiseen maahan tiuskaisten emollensa:
"Väisty nyt, että saan nämä vietyä pesääni. En voi puhua, kun minulla on riistaa suussa, ymmärrätkö?"
Hieman hämmentyneenä Sananjalkaturkki väistyi tyttärensä tieltä ja päästi tämän kulkemaan.
"Puhutaan myöhemmin", parantaja naukaisi huokaisten ja nappasi riistat suuhunsa kiiruhtaen takaisin parantajan pesään. Naaras laski hiiren Auringon eteen ja itse asettui hieman kauemmas syömään jänistään. Aurinko haisteli rusehtavaa hiirtä hieman epäilevänä, mutta sitten veti hiiren lähemmäs toiselle etutassullaan.
// Hunaja? Aurinko?

Vastaus:

Mukavaa, että Mäntymarjalle tuli parempi mieli Auringon auttamisesta. Harmi, että tämän ja Aarnitassun välinen riita palasi mieleen parantajan nähtyä veljensä hakiessaan saalista eikä sitten tuntunutkaan enää niin kivalta :< Mäntymarjalla vaikuttaa olevan paljon juteltavaa Hunajahännän ja Sananjalkaturkin kanssa, mitenköhän käy :3

22 kokemuspistettä!

- Naru (6.1.2019)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

04.01.2019 15:01
”En tiedä”, Hunajahäntä vastasi totuudenmukaisesti ja katsoi tarkasti tuulen tulosuuntaa kohti. Haju tuli tuulen mukana Korkokivien ja kaksijalkojen tilan suunnalta, mutta sen enempää tuuliklaanilainen ei toistaiseksi osannut sanoa vieraasta muukalaisesta. Hän hyvästeli Leoparditäplän nopeasti, olettaen, ettei Varjoklaanin soturi tulisi mukana, ja lähti rauhalliseen tahtiin juoksemaan Ukkospolun reunaa pitkin. Se olisi paras paikka aloittaa muukalaisen etsintä, mutta jos se olisi ehtinyt jo syvemmälle Tuuliklaanin reviiriä, valkea soturi kyllä löytäisi sen nopeasti.
”Hunajahäntä! Olit kateissa niin kauan, että luulin sinun jo juosseen Varjoklaanin reviirille. Saniaiskarva sai kiinni toisen jäniksen säikäytettyään sen vahingossa kolostaan sinun juostessa ensimmäisen perässä.” Hunajahäntä säikähti Valkoturkin yhtäkkistä ilmestymistä vierelleen. Hän oli ollut niin keskittynyt uuden hajun kanssa, ettei ollut huomannut lumenvalkoista soturia.
”En nyt sentään”, Hunajahäntä murahti pienesti ja katseli Ukkospolulle ja Tuuliklaanin reviirille vankkumattomasti, ”täällä on tunkeilija ja yritän nyt etsiä sitä”, hän sanoi, jättäen mainitsematta keskustelun Leoparditäplän kanssa. Se tuskin kuuluisi muille kuin hänelle ja varjoklaanilaiselle itselleen. ”Missä Saniaiskarva on?”
”Aivan”, Valkoturkki mainitsi ja haisteli itsekin tarkemmin ilmaa, ”minäkin haistan sen. Saniaiskarva jäi vaanimaan punarintaa, mutta tulee kai pian perässä.” Hunajahäntä nyökkäsi, ja pian he löysivät maassa makaavan todella pienen, vaalean oranssin kissan, jonka turkkia halkoivat vielä tummemmat ja ehkä vähän punertavammatkin raidat.
”Hei”, Valkoturkki aloitti ja yritti kiinnittää kissan huomiota itseensä. ”Kuka olet ja mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?” Pieni kissa nosti päänsä ja katsoi kahta paikalle saapunutta soturia keltaisin silmin. Hunajahäntä huomasi kissan olevan pentu, ja tämän silmien tyhjyys huolestutti soturia.
”Olen Aurinko. Emoni kuoli monta yötä sitten. Kauempaa minua puri rotta ja tassuihin sattuu, en pääse tästä enää liikkeelle.” Auringon äänestä heijastui kipu, ja Tuuliklaanin soturit vilkaisivat nopeasti toisiaan.
”Viedään hänet Mäntymarjalle”, Hunajahäntä totesi, ”emme voisi jättää tähän vaikkei olisikaan pentu, sehän nääntyy.”
”Niin nääntyy klaanikin jos vielä lisää tulijoita tulee, mutta emmeköhän me yhden pennun vielä saisi mukaan”, Valkoturkki sanoi myötätuntoisesti ja kääntyi taas Auringon puoleen, ”osaanottoni emosi puolesta. Osaatko sanoa, kuka hän oli?”
”Emo”, pentu sanoi itsepintaisesti, vaikuttaen haluttomalta jatkamaan keskustelua, ja Hunajahäntä nosti tämän niskavilloista varoen satuttamatta nuorta kollia enää yhtään sen enempää kuin tätä sattui jo nyt. Aurinko tuntui jopa liian kevyeltä, ja Hunajahäntä pelkäsi tämän olleen syömättä jo melkein liian pitkään aikaan.
”Kierretään yhden paikan kautta, hautasin sinne varpusen”, soturi muisti ja katsoi Valkoturkkia toivoen, että tämä oli saanut selvää hänen sanoistaan. Vitivalkoinen, ruskeasilmäinen tuuliklaanilainen nyökkäsi ja antoi keltamerkkisen johtaa kulkua. Hunajahäntä ei olisi sanonut nauttineensa tilanteesta, varsinkaan pentu suussaan, muttei voinut muutakaan. Ei Valkoturkki tiennyt tasan tarkkaan, mihin toinen oli saaliinsa piilottanut.
”Siinähän te olette, pelkäsin teidän jo jättäneen minut yksin ja... kuka hän on?” kilpikonnakuvioisen naaraan kasvoilla helpotuksen tunne näytti vaihtuvan kummastukseksi hyvin nopeasti.
”Aurinko, viemme hänet Mäntymarjan tarkitsettavaksi”, Valkoturkki kertoi ja Hunajahäntä huomasi Saniaiskarvan kasvoilla käyvän nopeasti pienen tyytymättömyyden häivän.
”Toivottavasti tekin olette saaneet jotain kiinni”, hän huomautti, ”minä sain kyllä ruipelon jäniksen ja elämää nähneen punarinnan, mutta niillä ei klaania elätetä.”
”Minä sain kiinni pienen kanin”, Valkoturkki kertoi sovittelevaan äänensävyyn, ”ja Hunajahäntäkin sai kiinni jotain, olemma hakemassa sitä nyt.” Saniaiskarva näyttä vähän tyytyväisemmältä ja kääntyi nuorimpaa soturia kohden, ”tarvitsetko apua pennun kanss?”
”Ei kiitos”, tämä vastasi ja olisi nopeasti pudistellut päätään, mikäli hän ei olisi kantanut suussaan kissanpentua. Mitä vähemmän hän puhui, sen paremmin se olisi kai kaikille, vaikka Saniaiskarvaa näyttikin hieman hermostuttavan se. Naaras kuitenkin tyytyi Hunajahännän päätökseen, ja katseli Aurinkoa mietteliään näköisenä.

Leiriin päästyään Hunajahäntä lähti suosiolla suoraan Mäntymarjan pesälle ja toivoi, että vihreäsilmäinen naaras olisi paikalla.
”Mihin olemme menossa? Täällä on paljon kissoja...”, Aurinko pohdiskeli ääneen, mutta keltamerkkinen soturi jätti vastaamatta pennulle. Hän ei tarvinnut enempää tämän karvoja suuhunsa, ja leuat alkoivat jo hieman sattua toisen kantamisesta. Vaikka vaalea, oranssiraidallinen kissa olikin tosi pieni ja kevyt, oli tämä välillä rimpuillut otteessa katsellakseen ympärilleen, ja juuri se oli väsyttänyt Hunajahäntää paljon. Soturi ei samasta syystä jäänyt odottelemaan parantajain pesän ulkopuolelle, vaan käveli suoraan sisään. Siellä häntä kuitenkin odotti maahan lyyhistynyt Mäntymarja. Hunajahäntä laski Auringon jalkoihinsa.
”Mäntymarja...”, hän aloitti ja toimettomana eikä kasvavan paniikin vuoksi kyennyt kuuntelemaan, oliko parantaja edes elossa, ”Mäntymarja!” Hätääntynyt huudahdus oli päässyt Hunajahännästä paljon kovempana ulos, kuin tämä oli ajatellut, mutta katsoi tarkkaavaisesti parantajan kehoa toivoen jonkinlaista merkkiä siitä, että naaras olisi elossa.
”Onko hän kuollut?” Aurinko kysyi viattomalla äänellä etsittyään maassa parempaa asentoa itselleen ja kipeille käpälilleen.
”Eikä ole”, Hunajahäntä väitti itsepintaisesti pennulle, vaikkei varmasti kuulostanut niin varmalta kuin olisi halunnut kuulostaa. Sitten hän huomasi Mäntymarjan silmien auenneen.

//Mänty? Leopardikin voi halutessaan tuosta alusta jos innostaa :>

Vastaus:

Auringon löytyminen klaanin alueelta on suorastaan ennennäkemätöntä klaanien pienen olemassaolon aikana, mitenköhän Tuuliklaani reagoi uuteen tulokkaaseen? Taas kerran, hyvin etenevä tarina hyvällä kuvailumäärällä! c:

20 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

04.01.2019 14:09
Aikaa kului, ja Vadelmatassu alkoi saada uutta rutiinia elämäänsä. Painajaisten määrä väheni, ja aina kun sellainen tuli, hän saattoi käydä parantajan pesällä pyytämässä unikon siemeniä jos tarvitsi. Tai hakemaan itse jos Pilvitäplä tai nuori Punatassu eivät heränneet hänen hiippaillessa pesään. No, yleensä hän haki kuin hakikin siemenensä itse parantajan varastosta, ja tunsi siitä joka kerta hieman huonoa omatuntoa, vaikka Pilvitäplä itse olikin kyseiseen toimenpiteeseen kehottanut ja näyttänyt siementen paikan. Vadelmatassu ei ollut edes varma, kuinka paljon Punatassu tiesi vanhemman soturioppilaan tilanteesta, mutta toivoi, ettei Pilvitäplä olisi paljoa kertonut. Jotenkin tieto siitä, että joku muukin kuin hänen veljensä, mestarinsa ja klaanin parantaja tietäisivät naaraan ongelmista, ei parantanut tämän oloa hirveästi.
”Miten voit?” Salamahännän kysymys ensimmäisenä oppilaansa nähdessään alkoi myös tuntua pienikokoiselle naaraalle rutiinilta.
”Ihan hyvin, en herännyt kertaakaan viime yönä”, Vadelmatassu kertoi totuudenmukaisesti ja etsi katseellaan veljiään ja näiden mestareita, mutta turhaan. Hän ei nähnyt edes Hämärätassun hännänpäätä missään. ”Mitä teemme tänään?” hän kysyi toiveikkaana mestariltaan, joka näytti varsin iloiselta.
”Ajattelin, että menisimme ihan vain saalistamaan tänään klaanille. Luulisi edes sinun saavan kiinni jotain”, musta kolli kertoi ja lähti johdattamaan tyytyväiseltä näyttävää oppilastaan ulos leiristä. Vadelmatassu ei pitänyt lehtikadosta, eikä erityisemmin käpälissä kylmältä tuntuvasta lumestakaan, mutta saalistamisesta hän piti. Siinä hän tiesi olevansa hyvä, ja jatkuvat taisteluharjoitukset olivat jo alkaneet puuduttaa oppilasta. Ehkä senkin takia, ettei hän ollut taistelemisessa kovinkaan hyvä, ellei päässyt yllättämään, mutta ainakaan naaras ei kuolisi keskinkertaisen soturin kanssa taistellessaan, jos tällainen tilanne sattuisi eteen. Toivottavasti ei tulisi, ja jos tulisi, niin toivottavasti Vadelmatassu voisi hyökätä varjoista eikä joutuisi itse yllätetyksi.
”Mietitkö jotain tärkeää vai oletko valmis kuulemaan mitä minulla on mielessä?”
”Anteeksi”, Vadelmatassu kiirehti vastaamaan huvittuneen näköiselle Salamahännälle, joka pyöräytti silmiään suurieleisesti.
”Ajattelin siis, että kävisimme Aurinkokivillä. Ehkä siellä olisi joku janoinen lintu tai muuta.” Vadelmatassu nyökkäsi ja yritti keskittyä liikkeellä pysymiseen ja lämmittelemiseen.

Mikäli Vadelmatassu oli ollut tyytyväinen siitä, että he lähtivät saalistamaan, hän oli vielä tyytyväisempi saalistuksen jälkeen. He tulivat piikkihernetunnelin läpi mukanaan pari hyvin syönyttä varpusta, laihan puoleinen hiiri sekä orava, jonka perässä oppilas oli joutunut kiipeämään puuhun. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, olivathan he lopulta saaneet sen kiinni. Vadelmatassu oli pitkästä aikaa oikeasti ylpeä itsestään, ja hän piti Hämärätassun katseesta kun pienempikokoinen oppilas kävi täyttämässä tuoresaaliskasaa.
”Ei sinun koko metsää olisi tarvinnut tyhjentää”, sinitabby virnisti siskolleen, ”tulemme tätä menoa pullistumaan ensin kuin kotikisut ja sitten kuolemaan nälkään kun riista loppuu.” Vadelmatassu läimäytti veljeään hyväntahtoisesti hännällään.
”Minä vain yritän ruokkia sinut ja käyt nokkavaksi, kuinka sinä kehtaat”, hän hymyili ja vilkuili heidän ympärilleen. ”Missä Nokitassu on? En ole nähnyt häntä koko päivänä.”
”Mitä? Minutkin näet nyt ensimmäistä kertaa ja kyselet Nokitassun perään. Olen loukkaantunut”, Hämärätassu kehräsi teatraalisesti ennen kuin nyökkäsi pienesti. ”Hän oli samassa rajapartiossa kuin minä, mutta Naakkahuuto vei hänet välittömästi takaisin palattuamme saalistamaan. He menivät kai Pöllöpuulle, jos joku tyhmä riista vielä viihtyisi siellä päin ja pöllö ei ole syönyt sitä vielä...” kolli keskeytti lauseensa hitaasti ja näytti hetken mietteliäältä katsoessaan siskoaan. Vadelmatassu arvasi heti, mitä hänen veljensä mietti.
”Ei, en nähnyt painajaisia viime yönä. Olisit huomannut jos olisin. Jos et jostain syystä olisi herännyt potkimiseeni olisit herännyt siihen tyhjään ja kylmään paikkaan sinun ja Nokitassun välissä”, kilpikonnakuvioinen naaras melkein huokaisi. Hän halusi olla veljilleen ja mestarilleen muutakin kuin huolenaihe. Vadelmatassusta oli toki liikuttavaa, että he välittivät hänestä, ja erityisesti oli kiitollinen heidän tuestaan, mutta liika huolehtiminen ja kyseleminen hermostutti naarasta sen verran, ettei hän ollut edes huomata häntänsä alkavan heilua maassa puolelta toiselle.
”Tiedän, että sinua ärsyttää tämä tilanne”, Hämärätassu sanoi huomattuaan siskonsa turhautuneen olotilan, ”mutta me olemme vain huolissamme.”
”Minä tiedän teidän olevan huolissanne”, Vadelmatassu tuhahti, ”mutta haluan teidän näkevän minut muunakin kuin vahdittavana pienenä pentuna! Salamahäntä on alkanut tehdä sitä, että kysyy minulta joka aamu miten voin, teistä nyt puhumattakaan. Minulle tulee vain sellainen olo, että olisin pieni ja heikko ja turha enkä osaa huolehtia itsestäni... en halua... mennään pois leiristä.”
Hämärätassu ei kysynyt Vadelmatassulta mitään, kun sisar pyysi häntä poistumaan kanssaan leiristä. Pienempikokoinen oppilaskin tiesi sinitabbyn ja heidän veljensä tottuneen siihen, varsinkin jos Vadelmatassua alkoi itseään ahdistaa tilanne liikaa. Joku saattoi seurata heidän keskusteluaan ja huomata, ettei naarasoppilas ollutkaan sitä, mitä oli esittänyt. Ei ollutkaan se itsepäinen ja hiljainen ylisuorittaja, joka halusi olla kaikkia parempi ja joka saattoi haluta kisailla kaikesta. Sillä tiedolla voisi vahingoittaa Vadelmatassun ulkokuorta, eikä kyseinen soturioppilas halunnut sitä missään nimessä, vaikkei halunnutkaan uskoa kenenkään olevan niin julma. Salamahäntä oli maininnut oppilaansa käytöksen vaihdoksen olevan hieman hermostuttavaa, mutta naaras ei yleensä välittänyt siitä. Hän halusi todistaa olevansa muutankin kuin pieni ja heikko pentu. Isä oli väärässä, Vadelmatassu ei ollut vain pieni ja heikko pentu...
”Rauhoitu.” Hämärätassu laski päänsä sisarensa turkille ja tämän rauhallista ääntä kuulsi huoli ja jopa vaisu pelko. ”Muista hengittää, ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Olen tässä jos tarvitset jotain, voit vaikka itkeä turkkiani vasten jos tarvitsee.”
Mutta Vadelmatassu ei itkenyt. Hän hengitti veljensä turkin tuttua ja hyvää tuoksua jonkin aikaa, ennen kuin rauhoittui lähes täysin.
”Kaikki hyvin”, hän mumisi lähinnä itsekseen ja hymyili surkeasti veljelleen, ”en tiedä miten pärjäisin ilman sinua. Ja Nokitassua tietysti.” Hämärätassun kasvoille nousi iloinen ilme ja tämän viikset väpättivät hieman:
”Et kai pärjäisikään, mutta senhän vuoksi me–”
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Hämärätassun puhe keskeytyi oppilaiden kuullessa Ukkostähden kutsun klaanikokoukseen.
”Jos Harakkapennusta ei tule oppilasta, niin minä suutun. Hän on jo vähän yli kuusi kuuta vanha”, kolli totesi heidän kiirehtiessään Suurkiven äärelle. Vadelmatassu ei näyttänyt sitä mitenkään, mutta oli samaa mieltä veljensä kanssa. Harakkapennun harmiksi tälle oli iskenyt paha nuha vain puoli kuuta sitten, eikä Pilvitäplä suostunut päästämään tätä oppilaaksi ennen parantumista. Harakkapentu oli sen vuoksi ryhtynyt yllättävän ärsyttäväksi. Naaras kyllä piti pennusta yleensä, tämä oli mukavaa seuraa ja hänen kävi sääliksi tätä, kun oli menettänyt sisaruksensa kuolonmarjojen vuoksi, mutta olisi sairastaessaan voinut olla hiljaa eikä supista huonotuulisesti Vadelmatassulle tämän hakiessa unikonsiemeniä.
”Täällähän sinä olet”, Hämärätassun hihkaisu heidän löytäessä Nokitassu sai muutaman soturin ympäriltä sihahtamaan tabbykuvioiselle kollille. Tämä ei kuitenkaan välittänyt, vaan päästi siskonsa istumaan sinisilmäisen kollin vierelle hyväntuulisesti. Vadelmatassu oli hiljaa, ja vain nopeasti vilkaisi Hämärätassua ja Nokitassua ennen kuin Ukkostähti alkoi puhua.
”Ensimmäisenä, haluaisin pyytää Harakkapennun tänne”, mustavalkoinen kolli melkein hyppelehti eteen iloisena nimityksestään ja Vadelmatassu unohti jo kokonaan sen, kuinka ärsyttävä pentu oli viimeisen puolen kuun aikana ollut.
”Harakkapentu on jo saavuttanut kuuden kuun iän, mutta hänen koulutuksensa aloittamista häiritsi itsepäinen nuha. Nyt hän kuitenkin on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Harakkatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Kilpikonnahäntä. Toivon, että Kilpikonnahäntä välittää kaiken tietonsa sinulle.” Asiaan kuuluvasti päällikkö kääntyi myös Kilpikonnahännän puoleen ylpeästi. ”Kilpikonnahäntä, olet kouluttanut Sulkaputouksen hyvin, ja olet osoittanut olevasi kuuliainen ja kärsivällinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
”Mistä vetoa, että Ukkostähti pitää Harakkatassua epäluotettavana. Ei hän meidän kohdalla joutunut korostamaan kuuliaisuutta”, Hämärätassu kuiskasi sisaruksilleen Harakkatassun ja Kilpikonnahännän koskettaessa neniään, ennen kuin alkoi itsekin huutaa Harakkatassun nimeä.
”Älä viitsi”, Nokitassu sihahti takaisin hyväntahtoisesti, ”tuskin nyt sentään. Hän vain taisi hermostua Harakkatassun nuhasta ja siitä metelistä mitä hän piti yllä. Sinä et tainnut kuulla sitä kuorsauksesi yli.” Vadelmatassu hymähti pienesti veljilleen ja oli ottamatta osaa keskusteluun vielä. Pian he pääsisivät pois kokoontumisesta ja he voisivat mennä johonkin keskustelemaan aiheesta syvemmin. Tai niin naarasoppilas luuli.
”Tämän lisäksi haluan ilmoittaa, että meille on tulossa uusia sotureita. Hämärätassu, Nokitassu, tulkaa tänne.”
Sisaruskolmikko näytti hämmentyneeltä, ja eteen kutsuttu kaksikko vilkaisi kauhuissaan sisartaan, joka ei näyttänyt ulospäin enää mitään. Hän oli ilmeetön, tuijotti eteen mitään sanomatta eikä edes vilkaissut veljiään.
”Menkää”, sinikilpikonnakuvioinen tabby sihahti heille, kun he eivät vieläkään liikkuneet ja kissat alkoivat liikuskella levottomina. Ja he menivät. Vadelmatassu katsoisi nyt, kun hänen veljensä nimitettiin sotureiksi ilman häntä.
”Minä, Ukkostähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Hämärätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Vadelmatassu tunnisti veljensä hermostuneen äänen, jota tämä yritti pitää kurissa. Hämärätassu halusi sanoa jotain, mutta piti kielensä yhtä kurissa kuin hermostuneen äänensä ja näytti mahdollisimman vakuuttavalta.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hämärätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hämäräkajona. Tähtiklaani kunnioittaa lojaaliuttasi ja huolehtivaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.
”Nokitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Nokitassun ääni oli tunnistettavasti hieman hutera, mutta kukaan muu Vadelmatassua lukuun ottamatta ei näyttänyt välittävän siitä. Naaras pelkäsi sen johtuvan siitä, etteivät he voisi enää sotureina pitää sisartaan niin vahvan valvonnan alla kuin oppilaina öisin kykenivät.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Nokitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Nokisiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa kiipeilytaitoasi ja rauhallisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
”Hämäräkajo! Nokisiipi!” Vadelmatassu huudahti mahdollisimman tyynen näköisenä ensimmäisenä, ja muut yhtyivät huutoon nopeasti. Naarasoppilas huomasi päällikön silmät hänessä, ja pienikokoinen oppilas katsoi kirjavaa kollia päin pelottomasti. Ukkostähti tiesi Vadelmatassun, Hämäräkajon ja Nokitassun olevan keskenään saman ikäisiä. Päällikön katseessa oli jotain, joka kertoi Vadelmatassulle, että Myrskyklaanin päällikkö saattaisi tietää naaraan tilanteesta enemmän kuin mitä hän itse haluaisi. Oppilas oli halunnut lähteä leiristä sen takia, että tunsi jonkun tarkkailevan. Olikohan Ukkostähti jättänyt naaraan nimittämättä soturiksi kuultuaan jotain tämän ja Hämäräkajon keskustelusta? Uskoiko Ukkostähti kilpikonnakuvioisen oppilaan olevan heikompi kuin veljensä?
Oli miten oli, Ukkostähti lopetti kokoontumisen ja Vadelmatassu meni ilottomana onnittelemaan veljiään ennen kuin muut ehtisivät.
”Jos se olisi meistä kiinni, emme olisi valinneet tätä”, Nokisiipi kuiskasi nopeasti, mutta Vadelmatassu ohitti sen korvien heilautuksella.
”Keskustellaan joskus myöhemmin”, hän loi kasvoilleen väkisin tekohymyn, ja lähti oppilaiden pesään, jossa Harakkatassu valitsi jo innoissaan paikkaa.
”Missä sinä nukut?”
”Keskellä. Täällä on paljon tilaa, voit tulla lähelle jos haluat, voin siirtää sammaliani hieman.”
Vadelmatassua ilahdutti hieman Harakkatassun onnellinen ilme vanhemman oppilaan tarjotessa tälle paikkaa vieressään, ja otti iloisesti paikan vastaan.
”Miksiköhän sinusta ei tullut vielä soturia? Näin kun toit tuoresaalista tänään, siinä oli melkein yhtä paljon kuin saalistuspartiolla pari päivää sitten”, mustavalkoinen kolli pohdiskeli, mutta Vadelmatassu pudisteli päätään hieman ja yritti taas tuoda kasvoilleen tekohymyä:
”Hei kuule, minusta tuntuu, että Kilpikonnahäntä haluaisi tavata sinut vielä. Voitte käydä soturilakia läpi tai kiertää rajoja.”
Vadelmatassun onneksi Harakkatassu innostui ajatuksesta niin paljon, että nyökkäsi kuin olisi onnellisin kissa maailmassa ja ryntäsi ulos oppilaiden pesästä, jättäen pienikokoisen naarasoppilaan yksin. Hän huokaisi raskaasti ja katsoi murheellisena pesän seinämää. Vielä hän todistaisi kaikille, että ansaitsisi myös soturinimen. Vadelmatassu aikoisi paiskia enemmän töitä kuin aikaisemmin päästäkseen soturiksi, eikä antaisi kenenkään ajatella häntä enää pienenä ja heikkona parkana. Mutta ennen sitä hän näkisi enemmän painajaisia kuin koskaan tähän mennessä, ja painautuisi lohduttomasti Harakkatassun turkkia vasten unissaan.

Vastaus:

Tarina etenee todella sulavasti ja Vadelmatassun elämäntilanne alkaa kiinnostaa yhä enemmän! Miksiköhän Ukkostähti ei halunnut suoda oppilaalle soturinimeään samaan aikaan kuin tämän sisaruksille? Toivottavasti Vadelmatassukin saa soturinimensä pian :3

28 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

03.01.2019 19:35
"Ei ole oppilasta vielä", Hunajahäntä maukui.
"Enkä oikein usko päällikön tehtävien olevan minua varten", tuuliklaanilainen jatkoi, "ehkä joskus myöhemmin, mutta ei ainakaan vielä. Entä itse?"
Olin sitä mieltä, että Hunajahännästä voisi tulla hyvä päällikkö ja hyvä mestarikin. Olin juuri vastaamassa kollin kysymykseen, kun joku vieras haju kantautui luoksemme. Se tuli Tuuliklaanin puolelta ja haju kuului kissalle. Oliko se kenties Tuuliklaanin pentutarhasta karannut pentu? Ehei, tuskin! Se kissa ei edes omistanut Tuuliklaanin ominaistuoksua. Oliko kissa kenties kulkukissa?
"Haistatko sinäkin sen?" Hunajahäntä kysyi. Oranssikuvioinen kissa näytti juuri siltä, että olisi lähdössä hajun perään.
"Kuka hän mahtaa olla?" kysyin Hunajahännältä tarkoittaen muukalaista.

//Lyhyt mut Hunaja?

Vastaus:

Oli jälleen hieman lyhyt, mutta ei se mitään :3 mitäköhän Leoparditäplä aikoo nyt tehdä.

4 kokemuspistettä!

- Naru (6.1.2019)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

30.12.2018 12:54
Valkotassu huomautti, ettei hänen askareidensa suorittamisesta tulisi yhtään mitään, jos hän antaisi kummankin pennun auttaa. ”Alatte vain tapella keskenänne, jos molemmat saavat auttaa”, kolli sanoi, ja vaikka Nokkospentu katsoikin oppilasta hieman odottavasti, ei hän voinut väittää edes mielessään vastaan. Tottahan se oli, etteivät kyseiset pennut kyenneet rauhalliseen yhteistyöhön keskenään, ellei heidän tehnyt mieli. Ja yleensä ei tehnyt, eikä tummanharmaa naaras tälläkään hetkellä hyppisi riemusta, jos Valkotassu olisi antanut kummallekin mahdollisuuden osallistua.
”Nokkospentu. Tulehan tänne, niin näytän miten tämä tehdään.”
Nokkospennun kasvoille levisi ensimmäisenä pieni hämmennys, kun hän huomasi tulleensa valituksi. Ei naaraspentu siitä valittaisi, mutta kyllä hän alitajuntaisesti oli olettanut Kaarnapennun pääsevän toimimaan, tämä kun oli ensimmäisenä kysynyt. Tummanharmaa kissa vilkaisi veljeään, joka näytti närkästyneeltä ja ällistyneeltä samaan aikaan, ja Nokkospentu huomasi pyöräyttävänsä silmiään häpeillen ja lähtevän verkkaisesti Valkotassun luokse. Pentuhan ei lähtisi juoksemaan innoissaan tai näyttäisi muita suuren ilon merkkejä kummallekaan kollille, sillä se saisi hänet näyttämään vähintäänkin yhtä pentumaiselta kuin Kaarnapentu. Ja pentumainenhan hän ei ollut, sen sai Kaarnapentukin nähdä, kun oppilas oli todennäköisesti valinnut mielestään paremman vaihtoehdon auttamaan. Valkotassu selitti ja näytti, kuinka sammalia eroteltiin, ja Nokkospentu seurasi katseellaan parhaansa mukaan toisen toimia. Naaras aikoi muistaa ainakin suurimman osan Valkotassun opeista, kun hänestäkin tulisi oppilas. Pentua kuitenkin mietitytti, miten vanhentuneet makuualuset tismalleen tunnistettiin, mitä erilaista niissä oli verrattuna käyttökelpoisiin. Ensin hän ei kuitenkaan ollut varma, uskaltaisiko häiritä Valkotassun työskentelyä, tekisikö se hänestä samanlaisen kuin Kaarnapennusta, mutta lopulta naaras päätti avata suunsa varovasti:
”Minkälaisia vanhentuneet makuualuset ovat? Hajultaan ja ulkonäöltään, siis.”
Valkotassu näytti hetken lievästi hämmentyneeltä, ja Nokkospentu oli jo valmis kuulemaan selityksen siitä, että kyllähän naaraan se ilmeisesti pitää tietää. Pentu kuitenkin yllättyi, kun kellanvalkea oppilas kertoi yllättävän säyseällä äänellä, miten vanhat pesänaluset tunnisti. Nokkospentu nyökkäsi pienesti, ja oli aikeissa kysyä jatkokysymyksiä siitä, miten vanhentuneista pesänalusista tuli sen näköisiä, muttei ehtinyt klaaninvanhinten alkaessa nauraa ja tirskua, sekä ilveilemään toisilleen minkä kerkesivät. Nokkospentu ei enää pysynyt perillä siitä, mitä kukin toisilleen huusi, mutta päätti myös olla kuulematta, sillä pennusta tuntui, ettei hänen emonsa arvostaisi, jos tietäisi, mitä kaikkia uusia sanoja hän oli oppinut klaaninvanhimpien toimesta. Kaarnapennustakaan ei enää näyttänyt olevan mitään vaaraa, sillä veli oli kaiketi lähtenyt takaisin pentutarhalle, kun Valkotassu ei valinnutkaan häntä seurakseen.
”Nuohan ovat ihan hulluja”, oppilas käänsi katseensa Nokkospennun silmistä pois nopeasti, ja naaras hymähti pienesti:
”Ehkä vähän. Mutta ainakin heillä näyttää olevan hauskaa”, hän sanoi, ”jatketaanko pesänalusten kanssa vai palaatko sitten kun täällä on rauhallisempaa?” pentu uteli vielä, vähän rohkeammalla äänellä kuin aikaisemmin kysyessään vanhentuneista makuualusista.
”Jatketaan nämä nyt loppuun”, Valkotassu huokaisi, ”mitä nopeammin, sen paremmin.” Nokkospentu nyökkäsi ja meni Kyyturkin tyhjän makuualusen luo yrittämään lajitella pesänalusia, mutta kokematonta pentua hieman häiritsi klaaninvanhinten mekkala. Naaras ei kuitenkaan myöntäisi sitä, eikä varmasti vastaanottaisi apua, ellei olisi pakko. Kyllä hän tämän osaisi, olihan Valkotassu juuri näyttänyt ja kertonut miten pesänalusten lajittelu ja toimii!

//Valko?

Vastaus:

Mukavaa lukea Nokkospennun ajatuksia ja nähdä tämä tilanne myös Nokkospennun näkökulmasta :3 Nokkospentu vaikuttaa mielenkiintoiselta kissalta, ja toivottavasti saamme nähdä, mitä kaikkea elämä tämän kissan tielle heittää!

19 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

26.12.2018 10:27
Valkotassu hermostui hieman, kun kaksi kissanpentua vonkasivat häneltä lupaa auttaa häntä askareessaan. Kellanvalkea kollioppilas huokaisi hieman jännittyneen oloisena ja loi katsekontaktin toisen pennun kanssa.
"Siitä ei tule yhtään mitään, jos te molemmat autatte minua samaan aikaan", kollioppilas naukaisi ryhdikkäästi, "alatte vain tappelemaan keskenänne, jos molemmat saavat auttaa."
Molemmat pennut katsoivat odottavasti ja hieman innoissaan Valkotassua odottaen, että tämä valitsee jommankumman avukseen. Kaarnapentu oli ehdottanut avunantoa kellanvalkealle soturioppilaalle, mutta Valkotassu ei pahemmin pitänyt hieman yli-innokkaasta kissanpennusta. Harmaa naaraspentu taas näytti olevan mulkoilustaan päätellen sitä mieltä, että hänen veljensä ei olisi saanut häiritä Valkotassua. Joten soturioppilas teki päätöksensä nopeasti hieman siinä toivossa, että Kaarnapentu tajuaisi pysyvän kaukana hänen askareistaan.
"Nokkospentu", meripihkanväriset silmät omistava kollioppilas aloitti, "tulehan tänne, niin näytän miten tämä tehdään."
Kollipennun ilme oli todentottakin näkemisen arvoinen ja huvitti soturioppilasta. Kaarnapentu näytti siltä, että joku olisi juuri vienyt hänen riistansa nenän edestä. Valkotassu huomaisi virnuilevansa, kun vilkaisi Kaarnapennun ilmettä vielä toistamiseen. Äkkiä kellanvalkea kissa kumminkin palautti ilmeensä normaaliksi ja ärhenteli kurkkuaan. Nokkospentu ei vaikuttanut iloiselta kollioppilaan valitessaan naaraan tämän avuksi, vaan pikemminkin hieman hämmentyneeltä ja ehkäpä hitusen häpeilevältä veljensä puolesta. Harmaa pentu loikki oppilaan vierelle verkkain askelin.
"Ensin makuualusesta eritellään vanhat sammaleet ja vielä käyttökelpoiset sammaleet jätetään paikalleen. Vanhan makuualusen tunnistaa hajusta ja ulkonäöstä", vaalea oppilas selitti näyttäen samalla pennulle, miten sammaleita eroteltiin.
"Minkälaisia vanhentuneet makuualuset ovat? Hajultaan ja ulkonäöltään, siis", naaraspentu kysyi utelias katse silmissään, mutta hieman varovaisella äänellä. Valkotassu uskoi, ettei naaras haluaisi häiritä häntä, ja siksi käyttäytyi hieman varovaisemmin. Mutta jostain syystä Nokkospennun läsnäolo ei edes häirinnyt Valkotassua hitusenkaan vertaa. Muut kissat pesässä kyllä tuntuivat häiritsevän soturioppilaan työskentelyä, vaikka he pysyivätkin hiirenhiljaa, mutta Nokkospentu oli jostakin kumman syystä poikkeus. Kellanvaaleasta oppilaasta tuntui, että harmaa naaraspentu voisi puhua hänelle koko päivän taukoamatta ilman, että se häiritsisi soturioppilasta millään tavalla.
Hieman hämmentyneenä omasta tunnetilastaan Valkotassu naukaisi melkeimpä lempeästi:
"Ne haisevat - todella pahalle ja ovat vähän rusehtuneita."
Yllättävästi klaaninvanhimpien pesässä kuului tirskahduksia ja matalaa naurua.
"No ei ihme, jos nuo sammaleet haisevat! Pyörrekynsi ei ole pessyt turkkiaan ikuisuuksiin!" naurahti Kyyturkki huvittuneen oloisena.
Pyörrekynsi ei ollut yhtä ilahtunut, vaan tuhahti Kyyturkille heilauttaen napakasti häntäänsä ilmassa:
"Paraskin puhuja!"
Klaanivanhimmat ilveilivät toisilleen kunnolla, mutta se ei Valkotassua haitannut, sillä se tarkottaisi vain sitä, että hän ei olisi huomion keskipisteenä. Lopulta pesässä oli aivan kamala meteli, kun jokainen raihnanen kissanpahanen huusi toisen päälle yhä enemmän loukkavaa sananhaaraa. Jokainen tietenkin vitsillä. Valkotassua hieman nolotti, kun hän ajatteli, että joskus hänkin olisi tuossa asemassa osallisena, eikä vain sivustakatsojana.
"Nuohan ovat ihan hulluja", kellanvalkea oppilas naukaisi harmaalle naaraspennulle katsoen tätä silmiin, mutta yhtä nopeasti kääntäen katseensa pois.

// Nokkonen?

Vastaus:

Voi Kaarnapentua kun Valkotassu valitsikin Nokkospennun avukseen :D mukavaa, että Valkotassu kuitenkin opettaa Nokkospennulle! Erityisesti pidin siitä, kuinka Valkotassua hämmensi tunnetilansa Nokkospennun kanssa ja klaaninvanhinten ivasota, hih.

17 pistettä!

- Naru (30.12.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

18.12.2018 21:46
”Totta kai. Soturina sinä saat päättää asioista enemmän eikä sinulla ole koko ajan mestaria hengittämässä niskaan. Soturinhan on mahdollisuus kouluttaa oppilas ja se on askel lähemmäs päällikkyyttä”, Leoparditäplä nyökkäsi ja vaikeni sitten hetkeksi. Hunajahäntä ei kokenut tarpeelliseksi avata suutaan vielä, sillä Varjoklaanin soturi näytti miettivän jotain. Samalla tuuliklaanilaisen mielessä vikelsi ajatus siitä, ettei Leoparditäplä tiennyt tietyistä erimielisyyksistä kollin entisen mestarin kanssa, mutta ehkä ihan hyvä niin. Hunajahäntä ei uskonut, että varjoklaanilainen hyötyisi tiedolla mitenkään, mutta vaikka konflikti Malvanenän kanssa olikin jo ohi, ei vaaleaturkkinen soturi halunnut edes muistella sitä enempää kuin oli pakko. Varsinkaan sellaisten kanssa, jotka eivät suoranaisesti sitä todistaneet.
”Onko sinulla vielä oppilasta? Entä haluaisitko joskus päälliköksi?” Leoparditäplä sai mietiskelyt mietiskeltyään ja kyseli Hunajahännältä, joka syventyi itsekin hetkeksi miettimään. Haluaisiko kolli joskus päälliköksi?
”Ei ole oppilasta vielä”, tuuliklaanilainen vastasi päätään pudistellen. Ei hän oikein uskonut, että edes osaisi kouluttaa oppilasta. Nuoret kissat olivat Hunajahännästä kyllä kiinnostavia, ainakin sen perusteella mitä oli Aarnitassun eloa, Mäntymarjan veljeä, nähnyt sivusilmällä, mutta olla käytännössä vastuussa yhdessä ja opettaa sille taitonsa? Meripihkasilmäisen soturin kunnioitus kaikkia oppilaan kouluttaneita mestareita, erityisesti Malvanenää, nousi nopeammin kuin vaaran aistinut varpunen. ”Enkä oikein usko päällikön tehtävien olevan minua varten”, hän sanoi lopulta, ”ehkä joskus myöhemmin, mutta ei ainakaan vielä. Entä itse?”
Hunajahäntä ei ehtinyt odottaa vastausta vastakysymykseensä, koska tuulen suunta vaihtui, ja hänen sieraimiinsa kantautui uusi ja vieras tuoksu. Hän pörhisti turkkiaan hieman ja katsoi hieman huolestuneenakin tuulen uutta tulosuuntaa kohti.
”Haistatko sinäkin sen?” kolli kysyi Leoparditäplältä, ja lähtisi tutkimaan hajun lähdettä sanoi varjoklaanin naaras mitä sanoi. Ja mikäli he olisivat tosi hiljaa, he saattaisivat kuulla hentoa naukunaa ja uikutusta.

//Leopardi? :D hassu haju ja uikutus lähtee (tulevasta) Aurinkopennusta joka ei ny tarinallisesti kuulu vielä mihinkään klaaniin heh

Vastaus:

Pidän kuvailusta, ja Hunajahännän mielipiteet päälikkyydestä ovat kiinnostavia! Odotan innolla, mihin tämä tapaaminen näiden kissojen välillä johtaa :3

8 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

18.12.2018 20:13
"Olen" , Hunajatassu maukui. "Hunajahäntä. Ei tainnut tulla yllätyksenä. Hieno nimi kuitenkin, kuten soturinimet yleensä ovat. Oppilasnimessäkään ei ole mitään vikaa, mutta onhan se nyt hienoa olla täysikasvuinen ja koulutettu soturi."
"Totta kai", nyökkäsin. "Soturina sinä saat päättää asioista enemmän eikä sinulla ole koko ajan mestaria hengittämässä niskaan. Soturinahan on mahdollisuus kouluttaa oppilas ja se on askel lähemmäs päällikkyyttä."
Pidin hetken taukoa ja pohdin mitä Hunajatassu... Siis Hunajahäntä ajattelisi päällikkyydestä. Olisiko kollilla jo oppilas? Haluaisiko hän päälliköksi. Itse halusin ja klaanissa oli juuri nyt kaksi lupaavaa pentua Kaarnapentu ja Nokkospentu, josta jommastakummasta toivoin itselleni oppilasta.
"Onko sinulla vielä oppilasta?" kysyin. "Haluaisitko joskus päälliköksi."

//Hunaja?

Vastaus:

Tarina oli vähän turhan lyhyt, ja pituutta voisi lisätä. Mutta Leoparditäplällä on hieno unelma, ja tovottavasti se tulee toteutumaan! :3

4 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

17.12.2018 21:29
Nokkospentu ja Kaarnapentu eivät ensin osanneet sanoa Valkotassulle mitään, ja vaikka olisivatkin, niin tuskin he olisivat ehtineet, Marjaläiskän kiirehtiessä puhumaan tälle. Tumma naaraspentu huomasi tuoreen oppilaan vaikuttavan hieman kankealta. Hetken Nokkospentu jopa uskoi vaaleaturkkisen menettäneen puhekykynsä kokonaan, kun tämä ei vastannut klaaninvanhimmalle mitään, mutta ennen kuin hän ehti edes harkita siitä mainitsemisesta, sai Valkotassu kiitoksen ja tervehdyksen kakistettua ulos.
”Hei Nokkospentu ja Kaarnapentu, mitäs pentutarhalle kuuluu?” oppilas ilveili pennuille, jotka eivät moisesta kommentista kovinkaan paljoa ilahtuneet.
”Olit itsekin vielä muutama päivä sitten pentutarhassa!” Kaarnapentu ehti kivahtamaan ensin, ja vaikka Nokkospentu ei yleensä ollut missään nimessä samaa mieltä veljensä kanssa, tähän hänen oli pakko yhtyä. Ei siitä ollut kuin pari päivää, kun Valkotassu oli nimitetty oppilaaksi! Ei hänellä ollut mitään syytä yrittää näyttäytyä niin ylimielisenä heille kuin nyt näyttäytyi. Oppilas röyhisti rintaansa ja mainitsi olevansa nyt oppilas, eikä Nokkospentu enää antanut sammakonaivoisen veljensä jatkaa puheenvuorojen ottamista itselleen.
”Ei meilläkään ole enää kauaa, niin olemme kanssasi samassa pesässä”, naaras muistutti ja röyhisti rintaansa kuin vastahyökkäykseksi oppilasta vastaan, ”sitten sinua tuskin enää naurattaa, kun päihitän sinut viisinkertaisesti kaikessa”, hän totesi määrätietoisesti. Valitettavasti Kyyturkki ja muut klaaninvanhimmat nauroivat heille, eikä Valkotassu saanut tilaisuutta vastata tumman pennun kommenttiin. Kaarnapentu tönäisi sisartaan, ja Nokkospentu kaatoi ruskeajuovaisen kollin kumoon. ”Rotanläjä”, hän sihahti ja vilkaisi ensin Pyörrekynttä, joka oli käskenyt Valkotassua vaihtamaan klaaninvanhimman makuualusen, ja sitten oppilasta itseään, jonka huomasi katsovan tummaa pentua. Nokkospentu pettyi hieman, kun oppilas irrotti katseensa nopeasti ja siirtyi nopeasti Pyörrekynnen luo.
”Ei haittaa jos toimit nopeasti”, mustaraidallinen klaaninvanhin murahti, ”tänne jäätyy.” Nokkospentu ei jäänyt kuuntelemaan Hiilivarjon vastausta pesätoverilleen, vaan lähti seuraamaan Valkotassua. Naaraan harmiksi Kaarnapentu tuli lähes välittömästi hänen peräänsä.
”Älä seuraa minua!” Nokkospentu sähähti veljelleen, mutta tämä ei siirtynyt edes hiirenmittaa kauemmas. Valkotassu mulkaisi pentuja, ja naaras hiljeni välittömästi. Kaarnapentu ei kuitenkaan saanut irti oppilaan vinkistä vaieta, vaan alkoi puhua:
”Aiotko vaihtaa Pyörrekynnen makuualuset? Voimmeko auttaa jotenkin?” kolli uteli ja vaikka Nokkospentua hetken tekikin mieli lyödä sinisilmäistä kollia korvanalusille, jätti naaras sen tekemättä. Tuskin olisi hyvästä hermostuttaa Valkopentua, kun tämä yritti tehdä askareitaan. Ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisi oppilas antaa heidän auttaa. Tai ainakin toisen. Nokkospentu kuitenkin epäili vaaleaturkkisen kollin suovan moista tilaisuutta, sillä tämähän oli juuri aikaisemmin muistuttanut heitä siitä, että oli itse jo oppilas ja pennut olivat vielä pentuja.

Vastaus:

Nokkospennun luonne on tavattoman ihana, ja pidän siitä pienestä tulisuudesta, mitä hänessä on. Nokkospentu ja Kaarnapentu ovat vain niin uskomattoman ihastuttavia! Mitäköhän klaaninvahimpien pesässä tulee vielä tapahtumaan kolmikon välillä?

14 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

17.12.2018 20:21
Kellanvaalea oppilas jolkutti herättyään klaanin aukiolle väsyneen oloisena. Valkotassu oli kiertänyt mestarinsa kanssa koko Varjoklaanin reviirin edeltävänä päivänä, joka oli saanut nuoren oppilaan tassut särkemään. Matka oli ollut raskas ja pitkä, koska kolli ei ollut ikinä ennen vaeltanut yhtä pitkää matkaa. Valkotassu oli kumminkin jaksanut kävellä matkan ulisematta, koska hän tiesi, ettei valittaminen auttaisi mitään.
Kolli asteli raskain, kipein tassuin eteenpäin peittäen lähes täydellisesti kipua, joka säteili hänen jaloissaan. Yönmusta soturi istuskeli saaliskasan lähettyvillä mietteliäänä. Valkotassu kirosi hieman mielessään, koska ei haluaisi lähteä opettelemaan saalistusta jalkojensa vuoksi. Musta kolli kohotti katseensa ja väläytti hymyn oppilaalleen.
"Huomenta", meripihkanväriset silmät omistava soturioppilas naukui ryhdikkäästi.
"Huomenia vain", Kuuvarjo naukaisi heilauttaen ilmassa rytmikkäästi pitkää häntäänsä, "miten nukuit ensimmäisen yösi oppilaiden pesässä?"
"Paremmin kuin pentutarhalla, sain hyvän makuupaikan suunnilleen keskiosasta. Muut oppilaat eivät tunnu olevan kiinnostuneita keskiosassa nukkumisesta", Valkotassu naukaisi kevyellä äänellä ja väräytti valkoisia korviaan.
"Sait koko pesän parhaan paikan. Keskiosassa vetää vähiten koko pesässä ja on etenkin lehtikadon aikaan lämpimin nukkua", Kuuvarjo naukaisi lämpimään sävyyn ja hymyili maireasti, "soturien pesässä keskiosan paikan saaminen tarkoittaa, että olet ansainnut paikan ja että sinua kunnioitetaan suuresti - sitä ei todellakaan ole helppo saada."
"Eikö silloin paikka ole varapäällikön?" Valkotassu mietiskeli ääneen ja katsoi mestarinsa silmiin hieman mietiskelevästi.
"Useimmiten kyllä, mutta on tapauksia, joissa soturi on ansainnut paikan luotettavuudellaan ja osaamisellaan. Kuten minä", naurahti Kuuvarjo hilpeään sävyyn, "mutta en nuku aivan keskellä."
Valkotassu nyökkäsi maltillisesti ja katsoi odottavasti yönmustaa mestariaan. Kuuvarjo katsoi hetken oppilaansa silmiin ja tajusi sitten, mitä soturioppilas odotti.
"Ajattelin, että tänään voisit tehdä askareita klaaninvanhimpien pesällä, koska eilinen matka oli sinulle kyllin pitkä. Voit vähän lepuuttaa raajojasi ja tutustua klaanitovereihisi", kollioppilaan meastari naukaisi, "tänään on tulossa taas sadetta, niin sinua on turha viedä metsästämään. Soturit hoitavat sen puolen."
Vaalea oppilas nyökkäsi, vaikka mielessään vähän kirosi tehtävänantoaan. Hän olisi mielummin melkein mennyt metsälle, kun joutunut tekemään tuttavuutta uusien kissojen kanssa. Mutisematta hän kumminkin marssi klaaninvanhimpien pesälle ja sukelsi suuaukosta sisään. Valkotassu melkein kauhistui, kun näki klaaninvanhimpien lisäksi kaksi pentua pesässä. Kollin oli vaikea sanoa uusille kasvoille mitään, vaikkakin hän oli ollut Nokkospennun ja Kaarnapennun kanssa samaan aikaan pentutarhassa. Tuo aika tuntui kaukaiselta muistolta, vaikka siitä oli vasta pari päivää, kun hän oli ollut kaksikon kanssa samassa pesässä.
"Huomenta, Valkotassu. Onnittelut oppilaaksi pääsemisestä", naukaisi valkoinen naaraskissa, jonka turkissa oli mustia läiskiä. Valkotassu sai aikaan vain väkisin väännetyn nyökkäyksen, koska hän tuntui jähmettyvän paikalleen isomman kissalauman edessä.
Lopulta vaalea kollioppilas sai naukaistua:
"Kiitos, Marjaläiskä. Hei vain kaikille."
Klaaninvanhimmat tervehtivät häntä melkein yhteen ääneen; osa vain hieman osaa jäljessä ja osa etuajassa. Kaksi pentua tapittivat häntä suurilla silmillään. Heihin verrattuna Valkotassu tunsi olonsa isoksi ja vahvaksi. Nokkospentu, tummanharmaa naaraskissa, joka omisti läikkiä kehossaan, oli Valkotassulle läheisempi, kuin tämän veli Kaarnapentu.
"Hei Nokkospentu ja Kaarnapentu", naukui kellanvaalea soturioppilas hieman ilveilevään, vitsikkääseen sävyyn, "mitäs pentutarhalle kuuluu?"
Kaarnapentu oli tietenkin tunnetustikin äänessä heti ensimmäisenä:
"Olit itsekin vielä muutama päivä sitten pentutarhassa!"
"Niin olin, mutta nyt olen oppilas", Valkotassu naukaisi ja sai aikaan huulillen hymyn, joka näytti suhteellisen oikealle. Kolli röyhisti rintaansa hieman, koska hän oli ylpeä siitä, ettei joutunut olemaan enää pentutarhalla emon hoivassa.
"Ei meilläkään ole enää kauaa, niin olemme kanssasi samassa pesässä", naukaisi Nokkospentu röyhistäen ylpeeän sävyyn omaan rintaansa, "sitten sinua enää tuskin naurattaa, kun päihitän sinut viisinkertaisesti kaikessa."
Ennen kuin Valkotassu ehti vastata toiselle Savuläiskän pennuista, niin klaaninvanhimmat räkättivät kolmikolle vähän raihnaiseen sävyyn.
"Voi teitä nuoria, täynnä voimaa ja sanavalmiutta. Olisipa itsekin vielä nuori", hiekanvaalea klaaninvanhin naurahti.
Valkotassu jäi tuijottamaan hiekanvaaleaa kollia hieman suu auki ja tajusi itsekin, kuinka pentumaisesti oli juuri käyttäytynyt lähtiessään kahden pennun kanssa sanaharkkaan. Häntä hieman nolotti, mutta hän piti yhä ylpeytensä.
"Minun makuualuseni voisit vaihtaa", vaalea kolli mustilla raidolla naukaisi terävästi, "tuli tänne vissiin tekemään askareita, etkä vaihtamaan kieliä?"
Valkotassu nyökkäsi syvään, koska se oli kunnioittavaa klaaninvanhinta kohtaan. Meripihkanväriset silmät omistava kollioppilas olisi kumminkin sisimmässään halunnut irvistää klaaninvanhimmalle ja kieltäytyä - mutta se ei ollut mahdollista, valitettavasti. Valkotassu loi katseen Nokkospentuun, mutta äkkiä irrotti katseensa ja kiirehti Pyörrekynnen luokse.

//Nokkonen? :'3

Vastaus:

Hyvin kirjoitettu tarina jälleen :3 toivottavasti Valkotassun askareet klaaninvanhimpien hyväksi sujuvat hyvin (pennuista huolimatta :'D)

19 kokemuspistettä!

- Naru (17.12.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

16.12.2018 21:08
Nokkospentu ei viihtynyt enää kovinkaan hyvin pentutarhalla, eivätkä erityisemmin viihtyneet Savuläiskä ja Kaarnapentukaan. Pentutarha ei ollut kovinkaan ahdas tai muutenkaan huono, mutta siellä tuli helposti hieman yksinäistä. Nokkospentu ei tullut veljensä kanssa aina kovinkaan hyvin toimeen, ja tumma pentu tiesi, että hänen emostaan tuntui välillä siltä kuin pentutarhaa ympäröivät piikkipensaat kaatuisivat heidän niskaansa. ”Onneksi täältä pääsee pian pois”, oli Savuläiskä sanonut Ohdakepiikille tämän käytyä viimeksi pesässä sisällä, ”he ovat kyllä ihania ja kaikkea, mutta en pysty olemaan näin kauan aloillani.” Ohdakepiikki oli nyökännyt pienesti hymähtäen ja ollut välittämättä siitä, että pennut yrittivät saalistaa hänen häntäänsä.
Pentutarhan sijaan Nokkospentu kulutti paljon aikaa klaaninvanhimpien luona, ja silloin tällöin Kaarnapentu tuli mukaan. He tiesivät emonsa voivan kulkea vapaammin klaanissa ja keskustelemassa ystävilleen, kun pennut olivat poissa hänen jaloistaan.
”Hän on aina ollut vähän tuollainen”, Marjaläiskä kertoi pennuille surumielisesti hymyillen, ”hän oli viimeinen oppilaani, ja aina tekemässä ahkerasti jotain. Hyvä kun jaksoi yöt nukkua rauhallisesti”, vanha naaras naukaisi huvittuneena. Nokkospentu heilautti kärsimättömästi häntäänsä ja leikitteli tassuissaan olevalla sammalpallolla ja yritti suojella sitä Kaaranpennulta, joka yritti syöksyä sen kimppuun. Naaras oli isompi kuin veljensä, ja sai helposti estettyä veljensä tien sammalen luokse.
”Emo olisi varmaan palannut jo soturien tehtäviin jos se hänestä olisi kiinni”, Nokkospentu mainitsi, ”mutta Sorasydämen mielestä se ei ollut kovinkaan hyvä idea. Ehkä tilanne olisi toisin jos meillä olisi muitakin kuningattaria”, naaras selitti, ”kyllä minä ja Kaarnatassu selviäisimme oikein hyvin kahdestaankin pentutarhalla”, hän lisäsi vielä.
”Äläs nyt”, Mietehohto hymähti ja nousi istumaan sammalpediltään, ”tarvitsette vielä Savuläiskän hoivaa jonkin aikaa, nauttikaa siitä ihmeessä niin kauan kuin sitä kestää.”
”Mutta olemme jo melkein kuusi kuuta vanhoja”, Kaarnapentu huokaisi tylsistyneenä, ”minä ainakin pärjäisin jo oppilaana. Nokkospennusta en olisi niinkään varma, se on tosi pentumainen”, ruskea kolli virnisteli.
”Ai minä olen pentumainen?” Nokkospentu naurahti ylpeästi ja katsoi veljeään epäuskoisena, ”minä en ole haastamassa kanssasi riitaa joka asiasta!” naaras sähähti ja käänsi päänsä takaisin klaaninvanhimpia kohti. Pöllökynsi, Kyyturkki ja Pyörrekynsi nukkuivat, ja Hiilivarjo keskittyi itsensä pesemiseen enemmän kuin muiden keskustelunaiheisiin.
”Niin, tehän olette melkein kuusikuisia jo”, Marjaläiskä toisti, ”sehän tekee teistä melkein oppilaita. Tuskin teidän nimitysmenoihin enää kauaa aikaa menee”, mustatäpläinen naaras pohdiskeli. ”Oletteko kuulleet Savuläiskän keskustelevan kenenkään kanssa tulevista mestareistanne?”
”Emme”, Nokkospentu pudisteli päätään ja vilkaisi toiveikkaana pesästä ulos, nähdäkseen kuitenkin vain synkän ja kylmän leirin, kun suuri osa sotureista oli partioimassa tai saalistamassa tai tekemässä jotain muuta klaanille hyödyllistä. ”Jos saisin valita, ottaisin Leoparditäplän”, naaras sanoi pirteämmin, ”minusta hän on tosi kiva ja varmasti taitava!”
”Minä valitsisin Varjotähden”, Kaarnapentu sanoi katsoen siskoaan kuin tällä olisi mehiläisiä päässä, ”hän on päällikkö ja sen vuoksi varmasti paras.”
”Sinä olet liian sammakonaivoinen päällikön koulutettavaksi”, Nokkospentu nauroi ja ei edes yrittänyt peittää pientä ivaa äänestään, ”hänellä ei ikinä kestäisi kärsivällisyys kanssasi.” Kaarnapentu ei vaikuttanut pitävän siskonsa kommentista, sillä kolli valmistautui hyppäämään tämän kimppuun. Nokkospentu ei ollut mitenkään yllättynyt veljensä reaktiosta, vaan varautui puolustautumaan. Mitään tappelua pennut eivät kuitenkaan saaneet aikaan, koska heidät keskeytti jonkun ilmestyminen klaaninvanhimpien pesään. Nokkospentu tunnisti tulijan Valkotassuksi, ja pentu unohti kiistansa Kaarnapennun kanssa kokonaan ja keskittyi enemmän seuraamaan oppilaan touhuja.

//Valkoo :D ei nyt ollut tämäkään yksi sujuvimpia tarinoitani

Vastaus:

Nokkospennun ja Kaarnapennun välinen sisarussuhde on todella hellyyttävä, heidän tempauksistaan on ilo lukea! Toivottavasti Sorasydän jatkossa jaksaisi pitää katseensa enemmän pennuissaan ja rauhoittua loppukuun ajaksi. Sujuvasti etenevä tarina, ja pidin kuinka tarinassa esiintyi useampi kissa kerralla.

17 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

11.12.2018 19:39
”Vadelmatassu, et vaikuta voivan kovin hyvin. Emme ole menossa harjoittelemaan yhtään mitään ennen kuin sinun vointisi on kunnossa. Pystyt parempaan kuin mitä olet nyt vähään aikaan antanut ymmärtää.”
”Älä sinäkin nyt minusta murehdi, Nokitassu ja Hämärätassu roikkuvat jo niskassani kiinni kuin pahaiset punkit.”
Vadelmatassu oli väsynyt ja todella huonolla tuulella. Rajapartiossa hän oli hädin tuskin pysynyt Naakkahuudon, Harmaasiiven ja mestarinsa pesässä, ja onnistui säikäyttämään lintuja Jokiklaanin puolelle kömpelyydellään. Salamahäntä, joka oli jo kuun ajan huomannut oppilaastaan tulevan huolimattomampi kuin yleensä, ei tiennyt, mistä moinen muutos johtui. Eikä naaras itse halunnut vaivata mestariaan univajeellaan tai kamalilla unillaan, veljien kuonot hänen asioissaan riittivät kyllä hänelle.
”Ja syystäkin. Nukutko sinä öisin? Mikäli kömpelyytesi johtuu siitä, että käyt öisin tapailemassa jotain Myrskyklaanin ulkopuolista kissaa, niin lupaan sinun olevan oppilas vielä silloin kun Harakkapennusta tulee soturi”, musta soturi tuhahti äänessään huolta, jota väsynyt Vadelmatassu ei kyennyt tunnistamaan.
”En ikinä”, hän sähisi ja pörhisti turkkiaan mestarilleen, ennen kuin tajusi mitä teki, ja lopetti saman tien. Pienen naaraan yllätykseksi Salamahäntä ei kuitenkaan hermostunut hänelle, vaan näytti lähinnä säikähtäneeltä ja siltä, että oppilas voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä maahan.
”Hyvä on, hyvä on”, hän sanoi yrittäen kuulostaa rauhalliselta, ”mutta sinä menet Pilvitäplän luokse nyt heti. Voit kertoa hänelle mikä ikinä sinulla nyt onkin, ja jos hänestä sinussa ei ole mitään vikaa, voimme käydä metsästämässä.”
Vadelmatassu nyökkäsi, eikä sanonut mitään siitä, että Hämärätassu oli jo vannottanut häntä käymään parantajan luona. Ei se mestarille kuuluisi. Vaikka Salamahäntä oli kiva ja kaikkea, eihän oppilaan velvollisuus ollut käydä kaikkia yksityisasioitaan läpi mestarinsa kanssa. Kirkkaan vihreät silmät tuijottivat tabbykuvioista kissaa, kun tämä käveli parantajan pesälle. Pesä tuoksui voimakkaasti yrteille, ja Vadelmatassua hieman ujostutti mennä sisään. Ei hän ollut koskaan viettänyt paljoa aikaa klaanin parantajan pesässä, tai edes parantajan kanssa, ainakaan pentuaikojensa jälkeen.
”Kas, Vadelmatassu. Sinua ei näe usein täällä”, Pilvitäplän ystävällinen ääni kutsui Vadelmatassun rohkeasti peremmälle, ja pienikokoinen naaras asteli avuttomana klaanin parantajan luokse. Hän yllättyi hieman huomatessaan kaipaavansa veljiensä seuraa sillä hetkellä enemmän kuin koskaan. Oppilas kuitenkin tiesi heidän olevan mestariensa kanssa harjoittelemassa taistelemista, eikä sen vuoksi olisi edes voinut saada kumpaakaan henkiseksi tuekseen sillä hetkellä.
”Anteeksi kun häiritsen”, Vadelmatassu aloitti ja keräsi kuortaan takaisin kokoon, ”mutta veljeni ja Salamahäntä käskivät minun tulevan puheillesi”, hän sanoi jo hieman varmemmalla äänellä. Pilvitäplä nyökkäsi, muttei sanonut mitään pienikokoiselle naarasoppilaalle, joten tämä koki paremmaksi jatkaa puhumistaan. ”Hämärätassu ja Nokitassu ovat valittaneet siitä, että herättelen heitä öisin unissani. Ne eivät ole kovin mukavia unia”, Vadelmatassu sanoi, eikä huomannut itse kuinka paljon hänen itsevarmuutensa ja kova ulkokuorensa alkoivat rakoilla. ”Ne ovat painajaisia, pahoja unia. En välttämättä saa nukuttua niiden jälkeen herättyäni. Salamahännästä minusta on tullut huolimaton ja kömpelö ja huonotuulinen, enkä väittäisi hänen olevan väärässä.”
”Haluatko kertoa painajaisistasi? Kuinka usein niitä on?”
”Minulla on ollut niitä aina, mutta muutaman viimeisten parin kuun aikana niitä on ollut enemmän kuin yleensä. Viimeyönä juoksin, mutten pystynyt liikkumaan, ja sitten olin hukkua pimeyteen. Välillä niissä on isä sanomassa pahoja asioita, joskus jään hirviön alle, ja tosi harvoin...” Vadelmatassun ääni alkoi vavahdella ja naaras tunsi palan kurkussaan ”j-joskus Hämärätassu ja Nokitassu hylkäävät minut. K-kuolevat tai... tai kääntävät s-selkänsä minulle”, hän änkytti ja alkoi pian itkeä hiljaa ja mahdollisimman tukahdetusti. Pilvitäplä hymyili oppilaalle pienesti ja käveli nopeasti yrttivarastolleen.
”En tiedä mikä sinulla on”, kolli aloitti rauhoittavalla äänellä ja toi Vadelmatassulle pari tuoksuvaa lehteä, ”mutta ota ensialkuun nämä. Ne ovat timjamia ja rauhoittavat mieltäsi hieman. Olet väsynyt ja tarvitset ruokaa ja lepoa, tosin en ole varma, pystytkö nukkumaan nyt ja jos pystyt niin paljonko... tule auringonlaskun aikaan takaisin niin annan sinulle unikon siemeniä yötä varten. Voit nukkua oppilaiden pesässä, koet siellä varmasti olosi mukavammaksi kuin täällä”, parantaja ohjeisti oppilaan syödessä yrttejään. Lehdet olivat hieman tahmeita, mutta Vadelmatassu uskoi niiden kuuluvankin olla.
”Voinko käydä Salamahännän kanssa saalistamassa?” naaras kysyi arasti syötyään lehtensä ja pelkäsi hieman Pilvitäplän reaktiota. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä kolli mietti hetken ennen kuin hymyili lempeästi:
”Voit, en usko siitä olevan haittaakaan. Mutta ensin sinun on rauhoituttava hieman ja syötävä.”
Vadelmatassu nyökkäsi kiitollisena ja siisti itseään hieman ennen, kuin lähti ulos parantajan pesästä. Ensitöikseen hän päätti etsiä Salamahännän käpäliinsä kertoakseen, että olisi pian valmis käymään saalistamassa. Mustaturkkinen mestari kuitenkin löysi hänet ennen, kuin naaras itse huomasi.
”No, mitä hän sanoi?” Salamahäntä kysyi ja Vadelmatassu kääntyi yllättyneenä katsomaan mestariaan.
”Saan lähteä saalistamaan, mutta minun on kuulemma syötävä ensin”, oppilas kertoi ja epäröi hieman ennen kuin jatkoi, ”hän lupasi antaa minulle unikon siemeniä auringonlaskun aikaan, muttei tiedä mikä minulla on.”
”Ilmeisesti vain Tähtiklaani tietää”, Salamahäntä sanoi, ja Vadelmatassu jätti lisäämättä ajatuksensa siitä, että tuskin sekään olisi yhtään sen enempää perillä kuin oppilas itse, ”mutta koska Pilvitäplälle sopii niin hyvä on. Syö nopeasti, haluan meidän olevan takaisin leirissä ennen auringonlaskua.” Vadelmatassu ei vastustellut, ja oppilas kävi valitsemassa tuoresaaliskasasta laihan päästäisen kokien hieman huonoa omatuntoa syödessään niin aikaisin, ja söi sen niin nopeasti kuin vain kykeni.

Vastaus:

Voi ei, toivottavasti Vadelmatassun uniongelma selviäisi ja hän pääsisi jatkamaan täydellä vauhdilla koulutustaan! Mukavasti etenevä tarinankulku, ja kuvailua oli paljon, eikä silmiinpistäviä virheitä pahemmin ollut :3 Odotan innolla, miten tässä käy!

23 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

11.12.2018 19:32
Vaaleanruskea naaraskissa istui parantajan pesän perällä mietiskelevän oloisena. Kissa oli istunut paikoillaan jo tovin pitäen silmänsä tiukasti parantajan pesän takaseinässä, ikään kuin hän olisi nähnyt siinä jotakin vikaakin. Oli mennyt monta kuuta, kun hän ja Tuulitähti olivat keskustelleet varapäällikön vaihdosta. Kissa korjasi asentoaan ja päästi viimein katseensa vaeltamaan parantajan pesän takaseinämästä, jota pitkin valui yksinäisiä sadepisaroita.
"Jonkun todella pitäisi korjata tuo katto", Mäntymarja mietti tohdikkaalla äänensävyllä. Hän oli myös muutama kuu sitten puhunut hyvän ystävänsä, Hunajahännän kanssa. Tuolloin hän ei kehdannut mainita hänen ja ruskearaidallisen naaraspäällikön keskutelusta mitään. Parantaja oli vain puhunut ikävästä mestariaan kohtaan ja siitä, kuinka vaikeaa oli menettää hänet. Oranssin vivahtavia merkkejä omistava kollikissa oli puhunut hänen kanssaan Koilennosta ja kertonut ymmärtävänsä, tietenkin.
Eniten männynvihreät silmät omistava naarasparantaja oli kumminkin huolissaan siitä, että hän ei ollut saanut Tähtiklaaniin minkäänlaista yhteyttä, vaikka kuinka hän oli yrittänyt. Kissasta tuntui melkein, että koko Tähtiklaani olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta ei parantaja silti menettänyt uskoaan edesmenneiden klaania kohtaan. Tuulitähtikään ei ollut saanut vastausta kysymyksiinsä - Tähtiklaanilta kuin Mäntymarjaltakaan. Toden totta parantajakissaa vähän kauhistutti ajatus, mitä saattaisi tapahtua, jos Tähtiklaani ei pian vastaa parantajakissan pyyntöihin. Tuulitähden ajatus Piikkiherneturkin erottamisesta varapäällikön virasta ei ollut naaraskissan mielestä kannattava, koska kyseessä oli vain luultavasti päällikön kateus hetki sitten syntyneestä pennusta, Aarnitassusta. Mäntymarjan pää oli aivan sekaisin viimeajan tapahtumista, kuten siitä, että Aarnitassun isä oli Piikkiherneturkki; Tuuliklaanin kunnioitettu varapäällikkö.
Mitähän muuta saattaisi tapahtua, jos Tähtiklaani ei pian vastaisi ruskearaidallisen naaraskissan pyyntöön, jossa kysytään neuvoa Piikkiherneturkin suhteen? Mäntymarja huokaisi syvään ja vilkaisi säätä - ei muutosta. Yhä taivas tiputteli raskaita sadepisaroita klaaneja kohti, eikä näyttänyt sitten millään hellittävän.
Taivas oli ollut tumma ja harmaa niin monia päiviä, ettei edes meinannut erottaa yötä päivästä. Ensilumi ei ikinä ennen ole ollut niin paljon myöhässä kuin nyt. Sekin oli asia, joka painoi raskaana parantajan mieltä.
"Hei isosisko!" kuului iloinen naukaisu parantajan pesän suuaukolta. Parantaja hätkähti ääntä, koska hän oli ollut niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut kullankeltaisen oppilaan tuloa.
"Hei Aarnitassu", naaraskissa naukaisi hieman haikeaan sävyyn tervehdykseksi nuoremmalle sisarukselleen.
Kullankeltainen soturioppilas liikkui vikkelästi parantajan pesän eteisestä Mäntymarjan luokse ja istuutui hymyillen isosiskonsa vierelle. Tummanvihreät silmät suorastaan hehkuivat onnesta.
"No, mitä minun pikku soturilleni kuuluu?" naukaisi parantaja lempeään sävyyn pikkuveljelleen.
"Sain napattua tänään jäniksen, vaikka riista onkin vähentynyt todella paljon", Aarnitassu kertoi vihreäsilmäiselle isosiskolleen, "isä oli minusta todella ylpeä!"
Iso pala kipusi kohti parantajakissan kurkkua ja häntä pisti sydämestä - ei sellaisella fyysisellä tavalla, vaan henkisellä. Mäntymarjasta tuntui pahalta, kun Aarnitassu sai käyttää sanaa "isä", mutta se sana oli evätty täysin parantajalta itseltään. Heidän emonsa, Sananjalkaturkki, ei ikinä ollut kertonut naaraskissalle hänen isästään mitään, mutta hänen pikkuveljensä taas sai tietää isänsä nimen ja tämä isäksi kutsuttava kissa sai vielä osallistua poikansa elämään. Vaikka Piikkiherneturkki olikin sillä hetkellä rikkonut kumppanuuden Tuulitähden kanssa, hän oli silti valinnut poikansa ja uuden kumppaninsa.
"Hienoa", loppujen lopuksi männynvihreät silmät omistava naaraskissa vikersi ääni hieman värähtäen sanan keskellä.
"Olet pettynyt", Aarnitassu naukaisi hieman surumieliseen äänensävyyn, "oliko saavutukseni huono? Ymmärrän, jos mielestäsi en saanut tarpeeksi hienoa saalista, mutta en minä pysty tekemään samanlaisia tekoja mitä sinä olet elämäsi aikana tehnyt."
"Ei! Kyse ei ole siitä, Aarnitassu", naukui parantajanaaras äkkiä korjatakseen virheensä, "olen ylpeä sinusta, todella olen - ja mielestäni osaat hienosti, meinaan, että monikaan soturi ei ole saanut saalista melkein yhtään ja olen ylpeä, että sinä sait."
Sanat tulivat sekaisina ulos kissan suusta, jolloin hän kuulosti takeltelevalta ja haparoivalta. Aarnitassu kurtisti kulmiaan ja suoristi selkäänsä. Kullankeltainen oppilas naukaisi ehkä hieman kateellisen oloisena:
"Ymmärrän. Sinä olet parantaja ja joka ikinen päivä saan kuulla tarinoita, kun oppilaana olit kuulemma pelastanut koko klaanin yksinäsi. Olit parantajaoppilas - vasta nimitetty sellainen - et ollut oppinut juuri mitään, koska olit niin tuore oppilas. Mutta silti onnistuit pelastamaan melkein kaikki tuuliklaanilaiset taidoillasi, eikä kukaan ymmärrä, miten onnistuit siinä. Ja kyseessä oli vielä viheryskä - hyvin vaarallinen, tappava tauti pitkälle edenneenä!"
Aarnitassu näytti vihaiselta, eikä yhtään edes yrittänyt peitellä tunteitaan. Kolli ryhdistäytyi suuttumuksen ilme kasvoillaan ja jatkoi voimakkaalla äänensävyllä:
"En ole parantaja, enkä edes soturi vielä. Sinä olet parantaja, ja sinut on luotu parantamaan ja toimimaan koko Tuuliklaanin hyväksi. Ja sinä todella täytät sen viran. Minä olen soturioppilas ja sinä parantaja, joten voisit sinäkin vähän kunnioittaa minun oppimia taitojani. En tiedä, mutta siksi kysyn - osaatko edes sinä metsästää?!"
Samassa hetkessä kaikki vaaleanruskean, raidallisen parantajan kaikki huolenaiheet ja harteita painava taakka saivat naaraan kimpaantuvan täysin pikkuveljensä sanoista. Ajattelematta, miten naaraan pitäisi reagoida, alkoi hänkin vuodattaa patoutunutta stressiä pikkuveljeensä:
"Ethän sinä voi ymmärtää! Olet vasta soturioppilas, hädin tuskin kahdeksaa kuuta vanha! Luuletko, että minun elämäni on ollut helppoa? Olet väärässä. Sinulla ei ole ollut elämässä vielä mitään vastoinkäymisiä, joten sinulla ei ole mitään - ei mitään - oikeutta huutaa minulle, kun yritän olla sinulle ystävällinen ja kehua taitojasi! Ja ei, en itsekään tiedä, miten onnistuin parantamaan osan viheryskästä, mutta sinun on parasta pitää hölmö suusi kiinni ja kuunnella niin tarkkaan, kuin ikinä voit. Minä en parantanut kaikkia - sillä olin parantajaoppilas! Minun mestarini kuoli, koska en osannut auttaa häntä! Menetin melkein emomme ja sinut, koska joudun auttamaan omaa emoani synnyttämään pikkuveljeni. Olet täysin oikeassa siinä asiassa, etten ollut kokenut parantajaoppilas - ehei, en todellakaan! Joten kunnioitapa sitä, että minun mestarini, Koilento, raahautu viimeisillä voimillaan tehdessä kuolemaa pelastamaan sinun henkesi! Toivon melkein, että ei olisi raahautunut. Hän olisi ehkä vielä hengissä, eikä minulla olisi tuollaista kitisevää pikkuveljeä, joka kimpaantuu kun häntä kehutaan liian vähän! Sinulla on isä ja emo, minulla on vain sinut ja Sananjalkaturkki - enkä tiedä edes isäni nimeä. Joten jos ikinä luulet, että sinulla on oikeutta kitistä noin pienestä asiasta, voit palata takaisin pentutarhaaan vikisemään."
Aarnitassu hiljeni totaalisesti ja parantajakissa huomasi, kuinka äkillinen, raivoava vihan roihu vaihtui pikkuveljensä kasvoilla kivuliaaksi suruksi. Vasta sitten Mäntymarja tajusi, mitä sammakoita oli suustaan päästänyt. Hän jopa itse säikähti vähän omia sanojaan. Ennen kuin naaraskissa kerkesi tehdä elettäkään korjatakseen sanomisiaan, niin hänen pikkuveljensä oli sanonut jo sanottavansa:
"Kiitos. Nyt voit tyytyä pelkkään Sananjalkaturkkiin, koska menetit juuri minut. Olet maailman huonoin isosisko, vaikka oletkin klaanin mielestä hyvä parantaja. Toivon, ettet ikinä saa omaa perhettä, koska minä ainakaan en haluaisi sinua perheenjäsenekseni, jos saisin päättää!"
Kullankeltainen soturioppilas rynnisti sitten vauhdilla ulos parantajan pesästä sanomatta enää mitään, saatika antamatta Mäntymarjalle minkäänlaista mahdollisuutta korjata sanomisiaan. Parantajakissan sisintä raasti nuoren sisaruksensa sanat, sillä hän oli aina puhunut Aarnitassulle, kuinka hän haluaa oman perheen ja pentuja tulevaisuudessa. Vaaleanruskean parantajakissan oli siinä vaiheessa pakko myöntää itselleen, että hän oli ollut todella ison stressin alla viimeaikoina ja hänen pitäisi varmaan rentoutua leirin ulkopulella. Hän myös myönsi itselleen sen, että Aarnitassusta oli kasvanut sanavalmis soturioppilas. Henkinen kipu raastoi parantajan sisintä ja hän tunsi, kuinka kivuliaat muistot Koilennosta alkoivat hyppiä pinnalle.
Mäntymarjasta tuntui, ettei hän osannut enää hengittää, kuin jotkut näkymättömät kylmät kynnet painaisivat hänen kurkkuaan. Kuin jokin yrittäisi tappaa hänet, vaikka pesässä ei ollut ketään muita. Parantaja yritti haukkoa henkeä, mutta sai aikaan vain väkinäistä pihinää ja haukkomista. Naaraan jalat eivät tuntuneen kantavan ja Mäntymarjasta tuntui, että hänen jokaikinen solu veltostui, eikä naaras pystynyt tekemään mitään. Vain jokaikistä kolkkaa hallinoiva paniikki oli läsnä ja kamala kipu kaikkialla. Vaaleanruskean värinen parantaja oli jo varma, että hän kuolee johonkin omituiseen tautiin, jonka oli huomannut liian myöhään. Pakokauhu oli vallannut nuoren naaraan mielen ja hänen päässään alkoi sumeta.
Sitten kuin tyhjästä, hänen nenänsä valtasi väkevä kasvin tuoksu. Naaraan päähän välähti kuva kamomillasta ja hän äkkiä veti ruumistaan etukäpälien voimalla kamomillojen luokse. Mäntymarja kauhasi pienestä, melkein olemattomasta kamomillakasasta yhden lehden ja änki sen suuhunsa pakolla. Naaras pureskeli lehden ja nieli ällöttäväksi mössöksi jauhautuneen lehden. Sitten hän oli jo varma, että hän kuolee hapenpuutteeseen, kunnes naaraan keho rentoutui ja kissa sai haukkottua ilmaa isoina henkäyksinä. Mäntymarja tärisi, eikä ollut edes itsekään varma, mistä oli kyse. Kipu raajoissa ja kehossa helpottui hapensaannin myötä ja naaras jäi lyyhistyneenä makaamaan melkein jääkylmää kivilattiaa vasten. Häntä väsytti niin kamalasti - fyysisesti ja henkisesti. Mäntymarjasta tuntui, että hän joutui kokemaan kaiken henkisen kivun yksin, joka väsytti hänen mieltä ja kehoaan. Kissasta tuntui, että hän oli tässä julmassa, kylmässä maailmassa yksin. Männynvihreät luomet tuntuivat raskailta, eikä kissa jaksanut käyttää voimiansa siirtymällä pedillensä nukkumaan. Pian hänen voimaton kehonsa tuuditti hänet uneen. Siellä naaraskissa makasi maahan lyyhistyneenä, voimattomana karvakasana. Mäntymarjan hengitys muuttui tasaiseksi tuhinaksi kissan nukahtaessa.

Vaaleanruskea parantaja avasi silmänsä. Aurinko porotti kirkkaalta taivaansiniseltä taivaalta ja joka puolella näkyi pelkkää vihreää silmän kantamattomiin. Kevyt tuuli tunkeutui turkkiin viilentävästi ja lintujen laulu raikui ilmassa. Mäntymarja siristi silmiään epäuskoisena, koska hän oli varma, että hetki sitten hän makasi parantajan pesän lattialla. Naaras kompuroi jaloilleen ja katsoi uteliaana ympäristöään.
"Kuolinko minä?" naaraskissa naukaisi hieman pelonsekaisella äänellä itsekseen.
"Et kuollut, Mäntymarja", tuttu ääni naukaisi hänen takanaan, "olemme kuulleet pyyntösi keskustella kanssamme."
Äkkinäinen riemu ja ilo valtasi naaraan hetki sitten synkkänä olleen mielen. Parantaja kääntyi sukkelasti ympäri ja näki tutut kasvot, vain vähän nuorempana ja elämää hehkuvana.
"Koilento!" Mäntymarja huudahti ilon täyttämällä äänellä ja päästi kehräyksen, kun pääsi hieromaan entisen mestarinsa kanssa neniään. Lumenvalkoinen kissa astui askeleen taaksepäin ja hymyili entiselle oppilaalleen.
"Olen katsellut sinua täältä ylhäältä käsin. Olet tehnyt hyvää työtä parantajana minun jälkeeni", Koilento naukaisi heilauttaen samalla toista korvaansa. Mäntymarja ei ollut uskoa silmiään nähdessään edellisen mestarinsa seisovan terveenä, hehkuvana ja nuorempana edessään.
"Koilento, olen ikävöinyt sinua. Tuntuu, että elämäni on heittänyt täydellisen ympärikäännöksen, kun poistuit luotamme. Elämäni on yhtä-", naaras ei kerennyt sanomaan sanaakaan, kun lumenvalkoinen kissa hiljensi hänet puhumalla.
"Tiedän. Se on syy, miksi tapaat minut nyt. Sinun täytyy ryhdistäytyä, Mäntymarja. Olet surenut minua jo aivan tarpeeksi ja aivan kuin olisit unohtanut, mikä on tehtäväsi klaanissa. On tietenkin oikein surea, mutta tätä on jatkunut jo aivan liian monta kuuta! Sinun jatkuva ahdistuksesi ja surusi saa muut klaanin kissat epäileväisiksi, ja olen varma, että käytöksesi ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ja ei - sinun surusi peittelemisyrityksesi ovat olleet surkeita, jopa varjoklaanilainenkin voisi haistaa sen heidän rajalleen asti! Tämän on loputtava ja sinun on turha surra minua enää, koska voin täällä paremmin kuin pitkään aikaan olen voinut. Lopeta sureminen ja ala tekemään sitä, mihin sinut opetin."
"En tiedä voinko", Mäntymarja naukaisi hieman epäileväisenä. Naaraskissa huomasi edellisen mestarinsa turhautuvan.
"Sinun on pakko. Näytänkö muka sinun silmääsi jotenkin huonovointiselta tai ylipäätänsä sellaiselta, että sinulla oisi aihetta enää suruun?" tuttu Koilennon kipakka äänensävy naukaisi. Se sai pienen virneen Tuuliklaanin nykyisen parantajan huulille.
"Et", vaaleanruskea naaraskissa vastasi hieman häpeilevänä.
"Sitähän minäkin!" hänen edellinen mestarinsa vastasi, "mutta meillä on tärkeämpääkin asiaa puitavana, kuin tämä."
Mäntymarja istuutui mestarinsa eteen ja nyökkäsi merkiksi, että oli valmis kuulemaan tärkeän asian, jota varten Koilento oli tullut häntä tapaamaan.
"Tuulitähti - eli minun emoni - alkaa olemaan jo aika vanha, ja hänen kateellisuutensa voi olla vaaraksi koko klaanille. Olemme Tähtiklaanissa miettineet pitkään, että mitä teemme asialle ja päädyimme sellaisen tulokseen, ettemme voi antaa hänen syöstä Piikkiherneturkkia pois varapäällikön asemasta. Piikkiherneturkin täytyy pysyä varapällikkönä, koska tulevaisuudessa hän tulee olemaan suuri apu Tuuliklaanille. Tähtiklaani on sitä mieltä, että pian tulee Tuulitähden aika jättää Tuuliklaani ja siirtyä eteenpäin, koska hänestä ei tule olemaan enää hyötyä Tuuliklaanille. Joten, koko klaanin täytyy varautua tuleviin muutoksiin ja sinun täytyy pitää silmäsi tarkkana, koska klaani luottaa sinun taitoihisi seuraavana, jos jotakin pahaa tapahtuu Piikkiherneturkille. Jos ja kun Tuulitähti poistuu Tuuliklaanista, sinun täytyy pitää huoli, että Piikkiherneturkki saa yhdeksän eläämäänsä ja tukea häntä parhaasi mukaan. Ymmärräthän, että Tähtiklaani luottaa sinuun? Jos Piikkiherneturkki kieltäytyy päällikön asemasta tai ei saa yhdeksää henkeään, koko vastuu klaanista kaatuu sinun harteillesi ja sinun on valittava silloin Tuuliklaanille uusi varapäällikkö ja päällikkö. Kyseessä on arvojärjestyskäytäntö, joten älä luulekaan, että olet millään tavalla erikoinen - päällikön ja varapäällikön kuollessa vastuu siirtyy parantajalle. Ymmärrätkö tehtäväsi?"
"Kyllä", Mäntymarja vastasi häkeltyneenä saamastaan tiedosta. Koilento hymyili ja nyökkäsi. Vihreä nurmi ja paistava aurinko, kuten myös Koilento alkoivat hiljalleen häilyä Mäntymarjan näkökentästä ja viimeiset sanat, jotka naaras kuuli, olivat:
"Jos tuollaisia kohtauksia alkaa esiintyä useammin, syö aina sellainen alkaessa kamomillaa - se auttaa. Toivottavasti näemme taas."

"Mäntymarja!" kuului hätääntynyt huuto hänen vierellään, kun naaraskissa alkoi palata tajuihinsa.


// joo, no loppu saatto olla vähän tönkkö ku joudun lähtee saunomaan, mutta kuka vain voi jatkaa tuosta ^^

Vastaus:

Uhhuh, nyt oli sisaruksilla tunteet kuumina, oli melkeinpä kivuliasta luettavaa lukea näiden riidasta. Toivottavasti he saisivat välinsä korjatuiksi :< Onneksi ainakin Tähtiklaani vihdoin ja viimein kävi keskustelemassa Mäntymarjan kanssa, ja Koilennon asenne on kuolleenakin kohdillaan! Mikäköhän Mäntymarjan kohtaus oli, ja kukakohan huutaa hätääntyneesti hänen vierellään. Ehkä saamme siihen myöhemmin vastauksia!

35 pistettä!

- Naru (11.12.2018)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

10.12.2018 18:36
"Valkotassu! Valkotassu! Valkotassu!" huudot raikuivat pitkin Varjoklaanin leiriä voimakkaana, yhteisenä sointuna.
Valkotassu tunsi olonsa vaivaantuneeksi, koska ei pitänyt liiasta huomiosta, joka häneen kohdistui. Kolli vilkuili ympärilleen hieman varuillaan olevasti, mutta istui kumminkin selkä suorana ryhdikkäänä. Hän ei halunnut näyttää heikolta tai antaa mitenkään vääränlaista kuvaa klaanilleen, sillä hän halusi vaikuttaa kykenevältä ja kaikin piirtein valmiilta soturioppilaan koulutukseen. Valkotassusta odottaminen pentutarhassa oli tuntunut ikävystyttävältä ja ikuisuudelta. Samassa hetkessä kollikissa tunsi pientä onnellisuutta syvällä sisimmässään, sillä hänen ei ikinä tarvitsisi palata takaisin sinne makoilemaan ja odottamaan - hänhän oli kolli, jolloin pentujen hoitaminen ja synnyttäminen oli kokonaan naaraan vastuulla.
Hoikka, yönmustan värinen kollikissa luokehti sulavasti valkeankellertävän kollioppilaan luokse.
"Valkotassu, tämä on ilo saada sinut opetukseeni. Olen kuullut paljon hyvää sinusta vanhemmiltasi", hänen juuri nimitetty mestarinsa naukaisi hieman lämpimään sävyyn. Kollioppilaan olisi tehnyt mieli tuhahtaa päin uuden mestarinsa naamaa, koska hänen mielestään Kuuvarjo oli turhan muodollinen. Valkotassu ymmärsi melkein saman tien, miksi klaanin kunnioitettu päälikkö oli nimittänyt Kuuvarjon hänen mestarikseen. Hoikan soturin olisi määrä opettaa isohkolle, tuoreelle soturioppilaalle lempeyttä. Valkotassu oli nimittäin onnistunut salakuuntelemaan vanhempiensa keskustelua, kuinka he olivat huolissaan nuoren soturioppilaan empatiakyvystä.
Valkotassun mielestä hänen empatiastaan huolehtiminen ei ollut etusijalla, vaan hänen kouluttautumisensa. Yksinkertaisesti Valkotassu päätti vastaamaan hillitysti mestarilleen:
"Hei vain sinullekin. Mitä ajattelit, että teemme tänään?"
Hän huomasi pienen virneenpoikasen Kuuvarjon kasvoilla. Tämä naurahti kääntäen katseensa pois Valkotassusta ja vastasi:
"Suoraan asiaan, pidän siitä piirteestä. Mukava kuulla, että olet noinkin innokas aloittamaan koulutuksesi saman tien."
Valkotassun naamalta paistoi ihmetys ja häntä ehkä hieman suututti.
"No mitä ajattelit, että haluaisin tehdä ensimmäisenä päivänäni soturioppilaana? Olen virunut kuusi kuukautta odottaen tätä päivää, enkä todellakaan aio odottaa yhtään enempää, että pääsen aloittamaan koulutukseni. Se hidastaisi soturiksi valmistautumistani", Valkotassu naukui katsoen suoraan meripihkan värisillä silmillään mestariinsa.
Kuuvarjo naurahti ehkä jopa hieman ivallisesti oppilaalleen, mutta vastasi hymyillen ja hyväntuulisena:
"Rauhoitu, ei ole syytä kimpaaantua, kunhan vitsailin. Tänään ajattelin näyttää sinulle klaanimme reviirin, joka tulee olemaan koko loppuelämäsi ajan kotisi, joten olisi syytä olla tarkkana ja pistää tarkasti mieleen oma alueemme - emme halua sekaannuksia toisten klaanien kanssa vain siksi, että sekoitat alueemme rajan ja menet seikkailemaan Tuuliklaanin puolelle."
"Aion olla tarkkana", vaalea kollioppilas sanoi ilmeettömänä.
"Hyvä", musta kollikissa naukaisi ja viittoi hännällään kohti leirin sisäänkäyntiä, joka oli vuorattu mudalla ja risuilla, "seuraa minua."
Kuuvarjo loikki sukkelasti ja vauhdikkaasti eteenpäin märässä, mutaisessa maassa ja odotti vaalean oppilaan seuraavan häntä yhtä verkkaisesti. Valkotassu oli yli puolet pienempi, kuin täysikokoinen kolli, vaikka olikin ikäisekseen suurikokoinen. Tämä teki soturioppilaan liikkumisesta puolet hitaampaa, kuin Kuuvarjolla. Kyseessä oli kumminkin täysikokoinen soturi ja pennun kokoinen, tuore soturioppilas. Musta kollikissa oli melkein pujahtamassa jo pois leirin alueelta, kun tajusi vilkaista olkansa yli ja varmistaa oppilaansa pysyvän peressä. Valkotassu melkein räpiköi vaivalloisesti liukkaassa mudassa pienen kokonsa vuoksi.
"Käytä kynsiä apuna, Valkotassu!" hänen mestarinsa huudahti voimakkaalla äänellä leirin suuaukolta, niin että se kuului myös muiden korviin.
Valkotassua alkoi nolottaa hieman, että noinkin yksinkertaisessa asiassa häntä piti neuvoa. Kumminkin valkea oppilas teki työtä käskettyä ja upotti terävät kyntensä mutaan saadakseen paremman otteen maasta. Yllättävästi Kuuvarjon neuvo toimi, ja liikkumisesta tuli soturioppilaalle paljon helpompaa ja nopeampaa.
Kuuvarjo pujahti sulavasti leirin suuaukon lävitse, kun Valkotassu oli viimein saanut mestarinsa kiinni. Meripihkan väriset silmät omistava soturioppilas oli ehkä hieman pelokas ja jännittynyt - kyseessä oli kumminkin kollin ensimmäinen kerta leirin ulkopuolella. Mustan mestarin korvat olivat kääntyneet hieman taka-asentoon, että hän pystyi kuunnella, että hänen oppilaansa pysyi hänen tahdissaan. Valkotassu pysyi kumminkin samassa tahdissa kuin hänen mestarinsa, sillä Kuuvarjo oli hidastanut verkkaita askeleitaan hänen oppilaansa rytmiin.
Valkotassu oli totisenkin totta vakuuttunut siitä, mitä hänen silmänsä vangitsivat. Kotkamaisilla silmillään hän vilkuili sangen uteliaana ympäristöään, kun Kuuvarjo tarkkailli hänen reaktiotaan oppilaan vierellä.
"On se aika vakuuttava", naukaisi vaalea soturioppilas.
"Olen aivan samaa mieltä, ensimmäinen kerta oli kyllä ylivoimaisesti mieleenjäävin. Näkee minne kaikkialle Varjoklaanin valta ylttää", kommentoi hoikka kollisoturi, "muistan, kuinka innoissani omat pentuni olivat nähdessään tämän."
"Olitko silloin paikalla?" Valkotassu kummisteli neutraalilla äänensävyllä, "mutta eihän niin yleensä ole tapana..."
"En varsinaisesti", Kuuvarjo naukui, "olin leirissä tuolloin, mutta myöhemmin he kertoivat, kuinka lumoutuneita olivat ja pystyin kuvittelemaan pentujeni reaktion sieluni silmin."
"Vai niin", Valkotassu naukaisi hiljaa ja jatkoi keskustelua yrittämällä välttää kiusallista hiljaisuutta, "ketkä kaikki olivatkaan sinun pentujasi?"
Kuuvarjon pieni hymyi muuttui paljon leveämmäksi ja ylpeys paistoi hänen silmissään. Soturi kohotti katsettaan ja katsoi kohti sumeaa taivasta huokuen ylpeyttä:
"Aurinkovarjo, Lehtitanssi ja Variskuono ovat minun pentujani. He ovat hienoja sotureita, joista en voisi isänä olla yhtään enemmän ylpeä."
Valkotassu hämmentyi totaalisesti, koska ei ollut ikinä kuulutkaan Lehtitanssista. Vaalealle soturioppilaalle nousi pieni pala kurkkuun; oliko hänen mestarinsa pentu kuollut? Soturioppilas ei todellakaan halunnut ottaa asiaa puheeksi, koska viimeisimmäksi hän halusi lohduttaa mestarinsa surua hänelle omistettuna päivänään, jolloin kuuluisi juhlia uutta soturioppilasta eikä kuollutta soturia.
Kuuvarjo huomasi kuin huomasikin oppilaansa ihmetyksen ja lisäsi sanomaansa:
"Lehtitanssistakin olen ylpeä, mutta olen häneen myös syvästi pettynyt. Hän tulee aina olemaan tyttäreni, eikä kukaan voi väittää muuta. Hän petti klaaninsa ja muutti Tuuliklaanin, koska hän rakastui tuuliklaanilaiseen karvakasaan jättäen kaiken taakseen. Varjoklaanissa ei tulla ikinä hyväksymään sitä, että hän petti klaaninsa. Hän ei tule ikinä palaamaan klaanimme, emmekä ole saaneet lupaa puhua hänelle edes klaanikokouksissa Varjotähden käskystä."
"Miksi Varjotähti otti sen niin raskaasti, siis tietenkin kaikella kunnioituksella päälikköämme kohtaan?" Valkotassu uteli. Ei ollut hänen tapaistaan udella asioita, mutta jostakin syystä Kuuvarjon tarina kiinnosti häntä ja sai hänet janoamaan vastauksia.
Kuuvarjo loi pitkän katseen oppilaaseensa ja naukui hieman miettivään äänensävyyn:
"Luulin, että tiesit sen, että minä ja Varjotähti olemme sisaruksia. Synnyimme samaan pentueeseen ja lähdimme monta kuunkiertoa sitten mukaan klaanien muodostamiseen. Varjotähti pisti koko omistautumisensa Varjoklaanin hyväksi, eikä ikinä ajatellut pentujen hankkimista, koska klaani oli hänelle vähän niin kuin oma pentue - työtä riitti jokaiselle kynnelle. Joten minun pentuni olivat todella lähellä sisareni sydäntä, jolloin hän ei voinut ymmärtää Lehtitanssin rakastuessa tuuliklaanilaiseen ja hylätessä Varjoklaanin. Se oli täysin vastaan sisareni periaatteita... mutta viis minusta, meidän täytyy nyt keskittyä tähän reviirin läpikäymiseen eikä turhien asioiden jaaritteluun."
Valkotassu nyökkäsi, vaikkei ollutkaan saanut tiedonjanoansa tyydytettyä. Kolli kumminkin tiesi, että hän ja Kuuvarjo viettäisivät tulevaisuudessa paljon aikaa yhdessä, joten tulisi varmasti vielä uusia tilaisuuksia udella Kuuvarjon perheestä ja menneisyydestä - Kuuvarjo olikin sitten paljon mielenkiintoisempi kuin Valkotassu edes olisi voinut kuvitellakaan.

// jatkan, kun on enemmän aikaa. pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä, koska näppäimistöstä on pari kirjainta rikki, jonka takia tämä välillä työntää ihmekirjaimia aina johonkin väliin tai jättää yhden kirjaimen välistä :D

Vastaus:

Pidän tarinan kuvailusta paljon, ja Kuuvarjon menneisyys ja Valkotassun hahmon mielenkiintoisuus vain koukuttivat yhä syvemmälle tarinaan! Erityisesti ihastuin Kuuvarjoon tässä, ihana pennuistaan ylpeä isällinen hahmo yhyy :') Valkotassu on myös ihana, ja vaikka hän ja hänen vanhempansa pitävätkin oppilaan empatiakykyä vähän olemattomana, niin kyllä siitä ainakin jotain rippeitä taitaa olemassa, kun ihan (pieni) pala nousi kurkkuun tämän luullessa Lehtitanssin kuolleen 8)

27 kokemuspistettä!

- Naru (10.12.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

09.12.2018 20:20
Vaikka Leoparditassu tasoitti hieman nousseet niskakarvansa nopeasti, Hunajahäntä pisti sen merkille ja oli varma, että myös varjoklaanilainen oli varmasti nimitetty jo soturiksi. Mikäli naaras olisi vielä oppilas, ei moinen reaktio vain olisi millään selitettävissä, paitsi jos tämä olisi jostain syystä joutunut vaihtamaan nimeään. Leoparditassu nyökkäsi ja mainitsi heidän olleen viime kerralla oppilaita, ja muisteli itse olleensa vielä hyvin kokenematon sellainen.
”Mikäli en muista väärin, taisit sanoa päivän olevan ensimmäisesi oppilaana”, Tuuliklaanin soturi vastasi ja naaraan katsellessa tassuihinsa, otti Hunajahäntä tilaisuuden hyväkseen ja vilkaisi nopeasti klaaninsa reviirille ympärillään. Ainakaan vielä Saniaiskarvasta tai Valkoturkista ei näkynyt vilaustakaan, eikä kummankaan soturin hajujälkeä tuntunut lähettyvillä, joten ehkei häntä ihan sillä silmänräpäyksellä tarvittu takaisin.
”Ja en kyllä ole enää mikään Leoparditassu. Nykyään nimeni on Leoparditäplä”, varjoklaanilainen kertoi ja Hunajahäntä käänsi huomionsa takaisin rintaansa röyhistelevään Leoparditäplään. ”Kenties sinäkin mahdat olla jo soturi?”
”Olen”, Hunajahäntä myönsi ja yritti olla ajattelematta sitä, kuinka huono soturi tälläkin hetkellä saattoi mahdollisesti olla kun keskusteli Tuuliklaanin ulkopuolisen kanssa eikä ollut etsimässä saalista klaanilleen, ”Hunajahäntä. Ei tainnut tulla yllätyksenä”, kolli hymähti ja heilautti kellertävää häntäänsä vahvistaakseen sanomaansa. ”Hieno nimi kuitenkin, kuten soturinimet yleensä ovat. Oppilasnimessäkään ei ole mitään vikaa, mutta onhan se nyt hienoa olla täysikasvuinen ja koulutettu soturi”, Hunajahäntä totesi ja vältteli ajatustensa perukoilla huutavaa ajatusta, joka syytti kollia kaksinaismoralismista. Mikäli soturin arvo kerran oli niin hyvä kuin kolli sanoi, miksei hän sillä hetkellä täyttänyt kaikkia velvollisuuksiaan soturina. Tuuliklaanilainen kuitenkin ohitti ajatuksen lopulta toivomalla, ettei yllättävä keskustelutuokio kestäisi liian kauaa. Ja ehkä se jänis, joka oli Varjoklaanin puolelle loikkinut, päättäisikin tulla takaisin, jos kolli odottaisi tarpeeksi kauan.

//Leopardi?

Vastaus:

Hyvin etenevä tarina! Odotan innolla mihin tämä tapaaminen Hunajahännän ja Leoparditäplän välillä johtaa!

8 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

09.12.2018 19:39
"Leoparditassu?"
Hunajatassu taisi tunnistaa minut, vaikka aluksi näytti pohtivan. Yllätyin, että kolli tunnisti minut vielä. Mutta toisaalta olinhan minäkin tunnistanut hänet.
Aluksi niskakarvani nousivat hieman pystyyn, kun Hunajatassu kutsui minua oppilasnimellä, mutta toisaalta eihän hän mitenkään voinut vielä tietää soturinimeäni, kuten enhän minäkään hänen. Tasoitin niskakarvani nopeasti.
"Viime kerrasta on pitkään", tuuliklaanilainen naukaisi.
"On", nyökkäsin ja otin kasvoilleni pienen hymyn, "silloinhan olimme vielä oppilaita ja jos oikein satun muistamaan, niin olin vielä kokematon sellainen."
Katselin tassuihini. Olikohan väärin jutella tuon Tuuliklaanin kollin kanssa. Rikoimmeko soturilakia?
"Ja en kyllä ole enää mikään Leoparditassu", mau'uin, kohotin leukaani, röyhistin rintaani ja yritin näyttää mahdollisimman ylväältä, "nykyään nimeni on Leoparditäplä. Kenties sinäkin mahdat olla jo soturi?"

//Hunaja?

Vastaus:

Sutjakasti kirjoitettu tarina! Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

5 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

07.12.2018 21:19
“Ei täällä oikein ole paljoa mitään”, Valkoturkki huokaisi maisteltuaan ilmaa, “täällä on tullut liikaa vettä. Riista viihtyy enemmän piilossa.”
“Täältä on pakko löytyä jotain. Sade lakkasi juuri, kyllä jonkin pitäisi tulla etsimään ruokaa.”
Hunajahäntä ei osallistunut Valkoturkin ja Saniaiskarvan keskusteluun, vaan oli hiljaa ja yritti itsekin keskittyä enemmän ympäristön haistelemiseen ja toiveeseen riistasta. Lehtisade oli loppunut, ja vienyt mukanaan paljon riistaa ja auringon. Tilalle oli tullut lehtikato ja entistä pahempi pimeys, jota ei auttanut vesisateet ja toisinaan reviirien yllä riehui jopa ukkonen. Ruosteruusu oli sanonut moisen tilanteen olevan kerrassaan kummallinen, eikä lumi ollut klaaninvanhimman muistin mukaan koskaan viivytellyt itseään samalla tavalla. Sen jälkeen vanhus oli mennyt takaisin klaaninvanhimpien pesään sadetta pakoon.
Hunajahäntä syöksyi nopeasti muutaman ketunmitan eteenpäin ja loikkasi ilmaan lyödäkseen ilmaan pyrkivän varpusen takaisin maahan, ja onnistuikin siinä juuri ja juuri.
“Emme ihan tyhjin tassuin palaa”, hän mumisi lähinnä itselleen ja piilotti saaliinsa, jonka jälkeen hän yritti paikantaa Saniaiskarvaa ja Valkoturkkia katseellaan. Yllätyksekseen soturi huomasi maan jalkojensa alla tärisevän hieman, ja pian hän näkikin valkean ja hieman ruipeloisen kanin, jonka perässä Saniaiskarva juoksi.
“Se ketunläjä ryntäsi ohitseni!” naaras huudahti ja Hunajahäntä koki itseään vanhemman soturin tarvitsevan apua saaliinsa kanssa, ja ryntäsi itsekin kanin perään, huikaten saavansa sen kyllä kiinni, jolloin Saniaiskarva hidasti vauhtiaan ja pysähtyi, jättäen nuoren soturin juoksemaan yksin kanin perään.
Hunajahäntä ei kuitenkaan saanut kyseistä jänistä kiinni, vaan se juoksi iloisesti Varjoklaanin puolelle katsomatta taakseen. Kolli hidasti vauhtiaan lopulta pysähtyen, ja katsoi hieman pettyneenä Ukkospolun toiselle puolelle. Olisi ollut helpotus viedä leiriin vähän enemmän syömistä kuin yksi lintu, ja Hunajahäntä toivoi Saniaiskarvan ja Valkoturkin löytäneen enemmän saalista kuin hän.
“Hei sinä siellä?”
Soturi säpsähti säikähdyksestä ja yritti etsiä katseellaan sihahduksen lähdettä, ja aika nopeasti huomasi Varjoklaanin puolella kullankeltaisen naaraskissan, jonka turkissa oli pieniä täpliä.
“Leoparditassu?” Hunajahäntä tunnisti varjoklaanilaisen hetken pohdittuaan. Kolli oli törmännyt naaraaseen ensimmäisessä kokoontumisessa, jossa oli koskaan ollut. Tosin, mikäli Varjoklaani meni yhtään samassa tahdissa kuin Tuuliklaani, olisi kai toinenkin jo soturi. Se toikin Hunajahännän mieleen ajatuksen siitä, ettei hän välttämättä saisi puhua klaanin ulkopuolisen kanssa... mutta kun soturi sitä tarkemmin mietti, soturilaissa taisi olla puhe ulkopuolisen häätämisestä omalta reviiriltä, ei keskustelulta. Joten mikäli kissat pysyisivät omilla puolillaan, he eivät rikkoisi soturilakia.
“Viime kerrasta on pitkään”, kolli totesi keksimättä mitään tähdellisempää sanottavaa.

//Nyt oli kyllä tönkkö :d leopardii

Vastaus:

No ei ollut kovin tönkkö mielestäni. Hienosti kuvailtu ja loogisesti etenevä tarina, pidän siitä.

10 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

07.12.2018 17:00
Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun Iltahämy vierelläni liikkui sammalvuoteellaan. Murahdin hiljaa ja käänsin kylkeäni. Tunsin Iltahämyn nousevan seisomaan ja kävelevän ulos pesästä.
En saanut kuitenkaan enää unta. Lepäilin hetken ja nousin sitten. Silmäillessäni vielä hieman hämärää pesää, näin monien sotureiden olevan jo nousseen, muutama vielä makoili vuoteillaan mutta suurin osa taisi olla jo aukiolla.
Tullessani aukiolla, pysähdyin sukimaan täplikästä turkkiani pesän edustalle Pilkkupilven viereen.
"Huomenta Leoparditäplä", emoni maukui. "Nukuithan sinä hyvin?"
"Toki." Välillä hieman ärsytti se kun Pilkkupilvi puhui minulle kuin pienelle pennulle.
"Minun täytyy lähteä nyt kyllä partioon", Pilkkupilvi sanoi ja lähti tunnelin vierellä odottavien Sulajään ja Aamutuikkeen luo. "Hei sitten!"
Katselin, kuinka emo jättäytyi partion viimeiseksi ja väläytti minulle vielä pienen hymyn ennen kuin katosi tunneliin.

Iltahämystä ei ollut seuraa, sillä hän oli lähtenyt toiseen partioon. Halusin ulos. Voisin mennä kenties pienelle kävelylle.
Polkuanturaani oli eilen partiossa mennyt piikki, mutta se ei enää ollut kovin kipeä. Huomasin, kuinka olin lähtenyt ukkospolkua kohden Tuuliklaania päin. Mietin matkallani mitä muille klaaneille kuului.
Istahdin lähelle ukkospolkua ja jäin tuijottelemaan Tuuliklaanin reviirille päin. Yhtäkkiä silmissäni vilahti jokin. Kissa?
Kissa pysähtyi Tuuliklaanin puolella. Se oli kolli, valkoinen ja tunnistin hänen turkissaan olevat oranssinkeltaiset merkit. Pystyin erottamaan kollin silmät, meripihkaiset.
Hän näytti jotenkin tutulta. Siristin silmiäni mietteliäästi pohtien kuka hän oli. Äkkiä tajusin, Hunajatassu!
Olin tavannut Hunajatassun kokoontumisessa joskus kun olin oppilas. Mutta nyt hänen oli oltava jo soturi, hän olo muistaakseni hieman minua vanhempi. Jostain syystä halusin jutella hänen kanssaan, vaikken ehkä mielelläni solmisi minkäänlaisia suhteita vieraan klaanin kissan kanssa. Ei nyt kuitenkaan pienestä jutteluhetkestä voisi olla haittaa.
"Hei sinä siellä?" sihahdin ja toivoin että Hunajatassu - tai mikä hänen nimensä nyt sitten ikinä olikaan - kuulisi.

//Hunaja?

Vastaus:

Kiva tarina, mutta kuvailua voisi olla hieman enemmän. Kirjoitusvirheitä ei juurikaan ollut. ^^ Odotan innolla, mihinköhän suuntaan tapaaminen kehittyy!

7 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

07.12.2018 10:03
Vadelmatassusta tuntui siltä, kuin pimeys yrittäisi tukkia hänen kaikki aistinsa. Naaras näki vain vähän metsää ja ainoat hajut, jotka hän kykeni erottamaan, olivat märkä sammal ja hänen oma pelkonsa. Oppilas yritti huutaa veljiään, mutta hänen suustaan kuului vain tukahtunutta pihinää, joka nostatti Vadelmatassun paniikkia. Hän yritti juosta, mutta mikään ei muuttunut, eikä pienikokoinen naaras edes tiennyt, juoksiko hän paikoillaan vai jatkuiko metsä vain ihan samanlaisena näkymänä itsestään. Käpälät iskivät kyllä maata, mutta minkäänlainen liikkeestä tai mistään muustakaan johtuva ilmavirtaus ei tuntunut turkissa. Ja yhtäkkiä Vadelmatassusta tuntui siltä, että hän hukkuisi. Hän kaatui maahan ja alkoi upota sen läpi. Naaras alkoi huitoa tassuillaan ympäriinsä saadakseen jostain jotain tarttumapintaa tai vetääkseen itsensä takaisin pinnalle. Mutta hän ei kyennyt, hän vajosi syvemmälle ja pimeys täytti viimein hänen kaikki aistinsa, kun naaras ei kyennyt enää liikuttamaan jalkojaan.
“Vadelmatassu!”
“Taasko? Viime kerrasta ei ole edes neljäsosakuuta!”
Kylmä hiki virtasi pitkin sinikilpikonnakuvioisen tabbyn turkkia kun tämä hätkähti hereille. Vadelmatassun vieressä istuivat Nokitassu ja Hämärätassu, kumpikin omalla puolellaan, ja he molemmat katsoivat pienikokoisempaa sisartaan huolestuneina. Vadelmatassu katsoi kiivaasti hengittäen ympärilleen oppilaiden pesään, mutta kukaan muu ei naaraan onneksi näyttänyt heränneen hänen takiaan.
“Anteeksi”, hän sanoi hiljaa ja kykenemättömänä olemaan ihan paikoillaan, oli hänen pakko hermostuksissaan vilkaista vielä pesän suuaukkoa. Ulkona satoi vettä ja pimeys näytti levittäytyneen koko leirin ylle, mutta koska kyseessä oli, ainakin Salamahännän mukaan, varsin lumeton lehtikato, ei voinut olla varma oliko auringonnousu vai ei. Ainakin kaikki nukkuivat, ja suuaukosta ei näkynyt muita kissoja, joten Vadelmatassu oletti vielä olevan yö.
“Ei se mitään”, Nokitassu sanoi rauhoittavalla äänellä ja mulkaisi Hämärätassua, joka ei näyttänyt olevan täysin samaa mieltä veljensä kanssa, mutta joka kuitenkin toistaiseksi piti suunsa kiinni. “Mitä tällä kertaa tapahtui? Oliko se isästä taas?” tumma kolli kyseli sisareltaan, tottuneena tämän yöllisiin heräilemisiin. Vadelmatassu pudisteli päätään ja yritti tasata hengitystään hieman pystyäkseen puhumaan normaalisti.
“Minä juoksin pimeässä, ja sitten minusta tuntui kuin hukkuisin. Tai ainakin uskon, että hukkuminen tuntuisi tuolta”, naaras sanoi piilotellen mahdollisimman tarkasti häpeäänsä. Oppilas ei olisi halunnut herättää veljiään, eikä varsinkaan vaivata näitä typerillä painajaisillaan.
“Pitäisiköhän sinun käydä Pilvitäplän luona? Tuo ei voi olla normaalia”, Hämärätassu toi oman mielipiteensä esiin ja oli välittämättä Nokitassun varoittavasta katseesta. “Tai siis, minä en näe noin paljon painajaisia, eikä ilmeisesti Nokitassukaan. Ja tuskin kukaan muukaan”, hän sanoi ja katsoi myötätuntoisesti Vadelmatassua, joka katsoi maahan vältellen veljiensä katseita, “sinun on puhuttava niistä jonkun kanssa. Merkkejä Tähtiklaanilta ne tuskin ovat, et ole parantajaoppilas, ja olisivat muuten tosi hiirenaivoisia enteitä, mutta ne kuitenkin häiritsevät elämääsi. Ja meidän elämäämme myös– Nokitassu, älä katso minua noin! Keskellä yötä herääminen yhtään mihinkään ei ole kivaa, ei edes Vadelmatassun riehumiseen hänen painajaistensa kanssa vaikkei hän sille mitään voikaan. Se häiritsee sinua ihan samalla tavalla kuin minuakin!” sinitabby vilkuili nopeasti ympärilleen pesässä tarkistaakseen, ettei kukaan muista oppilaista herännyt heidän yölliseen keskusteluunsa. “Vadelmatassu, älä käsitä väärin. Olemme tukenasi oli tilanne mikä hyvänsä ja pidämme sinusta juuri sellaisena kuin olet. Mutta meidän kaikkien on saatava hyvin unta seuraavaa auringonnousua varten, eikä se onnistu jos heräilemme pitkin öitä usean kerran kuussa. Haluamme auttaa sinua, mutta emme tiedä miten, ja on todella tuskastuttavaa vain katsoa sivusta kun kärsit tuosta. Tulee sellainen olo kuin katsoisimme sinun vain kuolevan hitaasti.”
“Niin”, Vadelmatassu vastasi veljellensä lyhyesti ja huokaisi alakuloisesti ja näytti jopa siltä, että olisi luovuttanut, “yritän puhua tästä myöhemmin jollekin.” Sitten naaras mietti hetken ja alkoi venyttelemään.
“Hei, mitä sinä luulet tekeväsi?” Nokitassu sihahti hiljaa ja katsoi järkyttyneenä sisartansa, joka nosti ensimmäisen kerran heräämisensä jälkeen katseensa käymään molemmissa veljissään.
“Minun pitää muutenkin olla aamupartiossa, tuskin ehdin nukahtamaan ennen kuin joku tulee herättämään minut sitä varten. Jatkakaa te nukkumista”, hän vastasi ja Nokitassun sekä Hämärätassun hiljaisista vastaväitteistä huolimatta lähti ulos pesästä. Auringonnousu tulisi kuitenkin pian, kyllä muut aamupartioon tulevat heräisivät hetken päästä, naaras ajatteli ja istuutui oppilaiden pesän ja soturien pesän välimaastoon odottamaan muiden heräämistä. Vadelmatassu oli täysin oikeassa siinä, ettei olisi ehtinyt nukahtaa ennen kuin joku tulisi herättämään. Siinä vain kestäisi paljon kauemmin, kuin mitä hän oli odottanut.

Vastaus:

Pidän tarinan kuvailusta hyvin paljon ja tavasta, jolla se on kirjoitettu! Toivon, etteivät Vadelmatassun unet hurjistu ja häiritse häntä kaiken yötä D:

20 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

27.08.2018 19:26
Haukottelin makeasti varhaisen auringonpaisteen työntyessä sisään pesämme oksakatosta. Räpäytin silmiäni unisena ja avasin ne sitten kokonaan yllättyneenä auringon kirkkaudesta.
*Aurinko nousee sitten nopeasti nykyään!* mietin hajamielisesti samalla, kun suin turkkiani. Kun viimeinenkin kuriton karvatuppo oli sileästi muiden samanlaisten joukossa, nousin ylös ja venyttelin autuaasti. Aukiolla ei näkynyt oikeastaan sen kummemmin kissoja. Varjotähti näkyi keskustelevan Sorasydämen kanssa. Tassutin uteliaana lähemmäs, muka pentutarhaa päin. Esitin, että jäisin vielä sukimaan turkkiani hetkeksi ja kuulin pätkän keskustelua.
"...et kai rankaise heitä?"
"En tietenkään. He ovat klaanimme uskollisia jäseniä siinä missä soturitkin. En mainitse asiasta heille, mutta arvostan uskollisuuttasi, Kyyturkki."
"Hyvä. Minä vain ajattelin, että sinun olisi parasta tietää siltä varalta, että he olisivat joutuneet vaaraan –"
Tässä kohdassa Varjotähti vilkaisi minuun ja nuolaisin lapaani viimeisen kerran ennen kuin nousin ylös ja lähdin taas kävelemään pentutarhaa päin.
"Hetkinen, Pörrötassu." Sydämeni jätti lyönnin väliin. Käännyin hermostuneena. "Ehkä sinun ei kuitenkaan pitäisi mennä pentutarhaan – siellä varmaan nukutaan vielä. Tulisitko sen sijan kanssani metsästyspartioon hetken päästä? Kunhan Terävärae tulee parantajan pesältä, voimme lähteä."
"Mahtavaa!" hihkaisin, mutta sitten mieleeni juolahti, että minun pitäisi ehkä käyttäytyä arvokkaammin. "Tarkoitan, siis, se olisi hienoa", sanoin vakavana. Varjotähti naurahti "mrrau". "Hyvä. Tule sitten pian Varjokiven luo. Minä vaihdan vielä sanasen Kyyhampaan kanssa", tumma naaras naukaisi. Nyökkäsin kohteliaasti sekä Varjotähdelle että Kyyturkille. Nuo kaksi kissaa lähtivät klaaninvanhimpien pesälle ja katsoin hetken heidän peräänsä. Kun he olivat kadonneet pesän suojiin, tajusin, että olin juuri päässyt partioon klaanipäällikön kanssa! Oppilaat eivät, ainakaan tietääkseni, saaneet yleensä tällaista tilaisuutta. Kunhan vain pääsisin pian kertomaan tästä Hämärätassulle! Partioon klaanipäällikön kanssa! Yritin kuumeisesti miettiä, mitä voisin tehdä, jotta Varjotähti saisi minusta vielä paremman vaikutelman. Teroitin kynsiäni hetken, kun en muutakaan keksinyt. Pian Terävärae kuitenkin jo saapui parantajan pesästä.
"Kas, Pörrötassu", hän tervehti.
"Me pääsemme Varjotähden kanssa metsästyspartioon!" höläytin. Se purskahti ulos suustani, ihan tahattomasti.
"Niinkö?" mestarini hämmästyi.
"Niin", vastasi paikalle saapunut Varjotähti. "Oppilaalle on varmaankin hienoa päästä ensi kertaa päällikön kanssa partioon", hän lisäsi. "Hän näyttää olevan aika innoissaan."
Varjotähti kutsui hännällään myös Kuuvarjon leirin reunalta. Kun haukotteleva Pilkkupilvi ilmestyi soturien pesästä, Varjotähti pyysi hänetkin mukaan.
"Kappas, oppilaatkin ovat päässeet partioon", Pilkkupilvi naukaisi ja venytteli.
"Voimme varmaankin lähteä", Varjotähti sanoi ja kutsui partion peräänsä tassuttaessaan ulos leiristä. Jättäydyin jonon perälle, Terävärae edelläni. Pehmeä, lehtisateen jäljiltä maassa lepäävä neulasmatto oli melkein äänetön tassujemme alla. Jonkun ajan päästä Varjotähti antoi hännällään merkin pysähtyä. Hän nyökkäsi kohti parin hännänmitan päässä olevaa rastasta, joka koputti nokassaan olevaa kotiloa rikki kiveen. Musta päällikkö hiipi varovasti lähemmäs lintua ja nappasi sen sitten siististi ja nopeasti.
*Olisinpa minäkin jonain päivänä noin hyvä saalistaja*, pohdin. Kuljimme suolle päin, ja siellä huomasin auringossa lämmittelevän sammakon. Hiivin jännittyneenä sitä päin. Se ei, onnekseni, huomannut mitään. Loikkasin sen kimppuun, eikä sillä ollut mitään mahdollisuutta paeta. Tosin toinen takatassuni osui vesilammikkoon. Toivoin vain, ettei se säikäyttäisi muuta riistaa pois. Samassa jalkani vierestä säntäsi pakoon sisilisko. Terävärae nappasi sen vaistomaisesti hampaisiinsa tappaen otuksen, jonka häntä sätki yhä vesilammikon vieressä.
"Hyvä", Varjotähti kehui. Tunsin itseni tyytyväiseksi. Itse klaanipäällikkö oli kehunut minua, ja se nyt saisi oppilaan kuin oppilaan iloiseksi. Terävärae pudotti sisiliskon elottoman ruumiin käpäliinsä.
"Tästä paikasta emme varmaan enää saa saalista", hän tuhahti. Kurtistin kulmiani. Oliko mestarillani huono päivä? Vai johtuiko se muista partion kissoista? Ei hän varmaan sen takia kuitenkaan olisi noin ärtynyt. Mestarini näytti kuitenkin karistavan huonon tuulensa. "Anteeksi, Pörrötassu. Olin vain... Äh, unohdetaan se", hän sanoi. Hetken päästä hän oli saanut jo toisen sisiliskon. Partio oli hyvin onnistunut, ja palatessamme tuoresaaliskasaan päätyivät myös kaksi sammakkoa, hiiri ja kani, joka oli onneksemme juossut Tuuliklaanin reviiriltä meidän puolellemme paluumatkalla. Paloin halusta kertoa siitä jollekulle, ja Terävärakeen pyytäessä minua viemään klaaninvanhimmille syötävää, en voinut hillitä itseäni.
"Pääsin partioon Varjotähden kanssa ja sain yhden sammakon, ja autoin Pilkkupilveä nappaamaan kanin!" kerroin innoissani. Sulkia rastaasta nyppivä Marjaläiskä katsahti minuun.
"Hienoa", vanhus sanoi ystävällisesti räpäyttäen silmiään. "Entä kukas tämän rastaan nappasi?"
"Varjotähti", naukaisin. "Hän nappasi sen helposti kuin kirpun. Miten hän voikin olla niin hyvä saalistaja?"
"Varjotähdellä on ollut paljon aikaa harjoitella saalistusta", Kyyturkki puuttui keskusteluun. "Muistatkos, kun hän toi kerran leiriin niin paljon saalista, että kenenkään ei tarvinnut käydä metsällä sinä päivänä?" hän kysyi ja tökkäsi nukkuvaa Pöllökynttä. Pöllökynsi urahti ja avasi silmänsä.
"Mitä?" hän kysyi räpytellen silmiään hämmentyneenä.
"Muistatko, kun Varjotähti toi leiriin saalista tarpeeksi koko päivälle?" Kyyturkki toisti.
"No tottahan minä sen muistan", Pöllökynsi tuhahti. "Ihan kuin voisin joskus unohtaa. Se oli paras kani, jota olen koskaan syönyt."
"Ennen olivat ajat paremmat", myönteli Marjaläiskä haikeana. "Silloin saattoi napsia sammakkoja kuin pieniä kärpäsiä. Ja miten lämmintä silloin oli! Meillä oli tapana käydä suolla vilvoittelemassa roiskien toisiamme vedellä", hän kertoi hymyillen muistolle. "Oi niitä aikoja..." Vanhus uppoutui muistelemaan menneitä.
"No, minä menen nyt. Hei hei!" naukaisin peruuttaessani ulos pesästä. Suuntasin tuoresaaliskasalle, ja huomasin, että myös kani oli hävinnyt, ja Paatsamakukka, Iltahämy ja Aamutuike nauttivat siitä parantajan pesän vieressä. Terävärae ja Kastelehti olivat aterioimassa yhdessä leirin toisella reunalla. Kuuratassu ilmestyi parantajan pesästä raahaten perässään makuualusia, jotka näyttivät pölisevän aika lailla. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Hän nyökkäsi iloisen, mutta kiireisen näköisenä. Valitsin hiiren, ja asetuin mukavasti oppilaiden pesän lähistöllä olevaan auringonläikkään. Siristin silmiäni viherlehden lämpimässä auringossa. Se paistoi lämpimästi turkilleni syödessäni hiirtä. Onneksi nyt oli viherlehti. Riistaa liikkuisi enemmän, ja elo olisi mukavaa. Luultavasti pääsisin vielä soturiksi viherlehden – tai ainakin lehtisateen – aikana. Luultavasti Hämärätassukin pääsisi soturiksi joskus samoihin aikoihin. Kuvittelin mielessäni nimitysmenoni. Se olisi mahtavaa. Suljin silmäni ja jäin loikomaan auringossa.
"Pörrötassu!"
Havahduin hereille. Tai no, en tiedä, nukuinko vai olinko vain ajatuksissani.
"Mitä nyt?" kysyin hämmästyneenä.
"Ajattelin, että voisimme mennä harjoittelemaan vanhalle vuorivaahteralle", Terävärae selitti. Nyökkäsin yllättyneenä, mutta iloisena. Terävärae lähti tassuttamaan uloskäynnille, joten seurasin häntä. Metsä oli täynnä viherlehden kuhinaa – oravat juoksivat havupuissa, linnut sirkuttivat pirteinä, hiiret rapistelivat aluskasvillisuudessa.
*Jos tämä vain olisi saalistusharjoitus*, mietin. Saavuimme vuorivaahteralle.
"No niin", Terävärae aloitti, "tänään harjoittelemme vaanimista. Missä vaanimisesta voi olla hyötyä?"
"Öh... saalistamisessa. Ja taistelussa...?" ehdotin epävarmana. Terävärae kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi.
"Hyvä. Pysy siinä, ja tarkkaile minua." Terävärae luikahti puuhun nopeasti kuin orava. Näin hänen tummanharmaan turkkinsa pilkottavan lehtien seasta – jos en olisi osannut etsiä häntä sieltä, en olisi huomannut mitään.
"Hyökkään tuon vieressäsi olevan kävyn päälle, joten väistä", Terävärae selosti. "Vielä vähän taemmas." Peräännyin katsoen ylös silmät sirrissä. Näin tummanharmaan vilahduksen, ja Terävärae seisoi maassa kynnet puristettuina kiinni kuusenkäpyyn, joka oli kaiketi kulkeutunut vuorivaahteran juurelle jostain lähistöltä.
"No niin. Kiipeä ylös ja yritä olla näkymättömissä. Sinun on tarkoitus olla huomaamaton", Terävärae neuvoi. Lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin ja jäin istumaan tukevalle oksalle. Näin lehtien välistä Terävärakeen selän. Hän katsahti ylös.
"Näetkö tämän sammalpallon?" hän kysyi ja osoitti hännällään sammaleista möykkyä, jonka oli varmaan kaapinut kasaan kiivetessäni.
"Näen", huikkasin alas.
"Tiputtaudu sen päälle. Jos osut siihen, osut kyllä taistelussa kissaankin."
Katsoin alas, ja pudotus näytti valtavalta. Nielaisin pelkoni alas ja hyppäsin oksalta. Näin maan tulevan vastaan ja paljastin kynteni. Alle silmänräpäystä myöhemmin puristin niissä riekaleista sammalta.
"Hienoa!" Terävärae kehui. "Seuraavaksi voisimme harjoitella riistan vaanimista."

Saavuin lopen uupuneena leiriin. Otin tuoresaaliskasasta sammakon, kynin sen ja sitten söin sen nautiskellen sen mausta. Aurinko oli jo laskemassa, mutta jäin vielä nauttimaan sen viimeisistä säteistä. Kun aurinko viimein katosi horisonttiin, päätin mennä nukkumaan.
"Olipa päivä", mutisin unisena. Raahauduin petiini ja nukahdin melkein heti. Sinä yönä en nähnyt unia, vaan nukuin rauhallisesti syvää unta.

//sori, toi loppu on jotenki outo, mut piti vaan saada tää tarina vihdoin valmiiks ennen leirikoulua ^^'

Vastaus:

Keistäköhän Varjotähti ja Sorasydän (vai Kyyturkki? Kyyhammas? nimi vaihtui tarinan aikana pari kertaa, hämmensi hieman :'D) puhuvat... tai oikeastaan, minulla on aavistukseni mutta enpäs sano niitä ääneen. Pörrötassun harjoitukset ja partioinnit näyttivät sujuvan hyvin, ja minun mielestäni loppu on hyvä eikä mitenkään outo! :>

23 pistettä!

- Naru (16.9.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

24.06.2018 14:18
"Emo, emo, Nokkospentu kiusaa!"
"Enkä kiusaa!"
"Nokkospentu, Kaarnapentu, lopettakaa heti!"
Nokkospentu katsoi kiukkuisena ruskeajuovaista veljeään, jonka sinisissä silmissä kiilui virne, jota kolli ei kasvoillensa päästänyt Savuläiskän tarkkailevan katseen alla. Eiväthän he olleet kuin vain vähän leikkineet, painineet pentutarhan lattialla, ja yhtäkkiä Kaarnapentu vain käänsi sen muka kiusaksi! Ei pureminen ollut oikeasti edes sattunut, ei Nokkospentukaan alkanut parkua, jos veli kävi hänen mielestään liian hyväksi leikeissä. Naaras väläytti Kaarnapennulle hampaitaan, mutta harmikseen heidän emonsa sattui vilkaisemaan häntä juuri sillä hetkellä, eikä erityisemmin pitänyt näkemästään.
"Nokkospentu, älä kiusaa veljeäsi", Savuläiskä käski nousemalla samalla jaloilleen, tuijottaen epäilevästi tytärtään. Tumma nuori naaras yritti parahtaa vastaan, mutta kuningatar ei tuntunut olevan mitenkään erityisen hyvällä mielellä.
"Menkää kokeilemaan, olisiko klaaninvanhimmilla teille tarinoita kerrottavana", Savuläiskä ehdotti turhautuneena, ja se sai kumpaankin pentuun vauhtia, eivätkä Nokkospentu ja Kaarnapentu kuulleet sitä, kuinka heidän emonsa huokaisi hiljaisesti olevansa tyytyväinen, että nykyään klaaninvanhimpia jopa oli klaanissa. Taikka mutinaa siitä, kuinka he olivat aikaisemmin pärjänneet ilman moisia.
"Minä ehdin ensin!" Kaarnapentu uhosi ylpeä sävy äänessään, josta hänen sisarensa ei ollut yhtään mielissään.
"No etkä varmana ehdi, minä olen isompi!" naaras murahti kirien itsekin vauhtia saadakseen ruskeajuovaisen pennun kiinni, mutta lopulta aika turhaan. Nokkospentu oli kyllä isompi ja lihaksikkaampi kuin veljensä, mutta Kaarnapentu liikutti jalkojaan ketterämmin kuin hän, joten vihreäsilmäinen pentu jäi nopeasti jälkeen. Nokkospentu olisi halunnut syytellä veljeään varaslähdön ottamisesta, mutta tiesi sen olevan valhe, eikä täten syyttänyt, vaan tyytyi kohtaloonsa tällä kertaa hitaampana kaksikosta. Tällä kertaa, vielä naaras opettelisi liikuttamaan jalkojaan lähes yhtä nopeasti kuin tuuliklaanilainen. Tai ainakin nopeammin kuin Kaarnapentu.
"Rotanläjä", tämä silti kommentoi hampaidensa välistä, kuitenkin niin hiljaa, ettei veli toivottavasti kuullut, tai muuten tämä varmaan menisi taas valittamaan Savuläiskälle. Eikä ruskeajuovainen kolli onneksi kuullutkaan, sillä Kaarnapentu oli enemmän kiinnostunut tapaamaan Kyyturkkia, joka huokaili itsekseen ärtyneenä ja käveli ympäriinsä itsekseen pesässä. Miksi ihmeessä kaikki olivat niin huonolla tuulella tänään? Siihen ei Nokkospentukaan keksinyt vastausta, mutta ehkä se johtui jotenkin säästä. Ehkä liian valoisa keli sai hänen emonsa ja Kyyturkin niin hermostuneiksi? Ei vihersilmä sitä kuitenkaan itse ymmärtänyt, hänestä oli ihan kiva, että oli valoisampaa aina välillä, vaikka aurinko hieman turhan paljon lämmittikin hänen tummaa, kaunista turkkiaan.
"Mikä on?" naaras ihmetteli veljensä säestäessä Kyyturkin kiroilua ja loputonta muminan tulvaa, josta kumpikaan ei saanut juurikaan mitään selvää. Kyyturkki nosti katseensa, ja tuijotti kumpaakin hetken pistävästi, mutta samaan aikaan niin poissaolevasti, ettei varmaan edes huomannut tulijoiden olevan pentuja.
"Marjaläiskällä ja Pöllökynnellä on mehiläisiä päässä, sanokaa minun sanoneen!" klaaninvanhin ärähti, mutta se ei auttanut kumpaakaan pennuista saamaan päähänsä, mitä ihmettä kaksi muuta klaaninvanhinta oli nyt tehnyt, "ne hiirenaivot menivät saalistamaan! Ja kielsivät sanomasta mitään Varjotähdelle, ettei hän tulisi etsimään ja keskeyttämään näitä. Voi Tähtiklaani varjelkoon niitä hölmöjä hiirenaivoja! Mahdottomia, niin mahdottomia, sanokaa minun sanoneen etteivät varmasti menneet vain saalistamaan... ei, niillä on ihan varmasti jotain ihan muuta myös mielessä, sanokaa minun sanoneen!"
Nokkospentu ja Kaarnapentu eivät edelleenkään keksineet, mitä muuta kaksi muuta klaaninvanhinta voisi metsällä tehdä. Tapella? Käydä rajoilla? Valloittaa toisen klaanin aluetta? Aloittaa rajakahakan? Hankkia panttivankeja toisesta klaanista? Liittyä toiseen klaaniin? Ei, se olisi väärin, tuskin he vaihtaisivat klaania, jos olivat kunnollisia varjoklaanilaisia! Pennut vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä, ja onnistuivat olemaan huomaamatta Kyyturkin nolostunutta ilmettä, jonka tämä kasvoilleen nosti, kun huomasi sisääntulijoiden olevan vasta pentuja.
"Kas, Nokkospentu ja Kaarnapentu, mikäs teidät tänne toi tänään?" kolli kysyi pennuilta, toivoen varmasti näiden unohtavan kaiken, minkä hän oli äsken hermostuksissaan ulos päästänyt, "eikö Savuläiskä jaksanut katsella teidän leikkejänne?"
"Hän ei jaksanut katsoa kun Nokkospentu kiusasi", Kaarnapentu sanoi, vilkaisten siskoaan nopeasti kulmiensa alta, riitaa siskonsa mielestä selkeästi haastaen.
"Minä en kiusannut! Itse olet hiirenaivoinen pelkuri, joka ei kestä sitä, kun minä olen voitolla!" Nokkospentu vastasi hurjistuneena ja pörhisti turkkiaan, valmiina taas syöksymään veljensä kimppuun, joka vain näytti tyytyväiseltä siitä, että sai toista suututettua entistä enemmän.
"Noh, älkää nyt tapelko keskenänne siinä", Kyyturkki komensi korviaan luimistaen, ja pennut tottelivat lähes välittömästi, ensin kummankin vilauttaen toisilleen hampaitaan lähes sovussa, "keskenään tappeleminen ei ole hyvä juttu, kuvitelkaa jos olisitte taistelun keskellä ja alkaisittekin repiä toisiltanne korvia päästä", klaaninvanhin totesi. Nokkospentu mietti, ja katsoi sitten huolissaan vanhaa kollia:
"Eihän niin ole tapahtunut oikeasti?" naaras kysyi huolestuneena. Mielikuva taistelusta, jossa kaikki olisivat kaikkia vastaan, oli hermostuttava pennun mielessä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, senhän takia heillä oli klaanit, jotta voisivat yhdessä taistella yhteistä vihollista vastaan, kuten toista klaania tai soturilain ulkopuolisia uhkia vastaan! Tai, näin Ohdakepiikki oli kai joskus sanonut, kun he olivat kysyneet, minkä takia elivät klaaneissa.
"Ei onneksi, ainakaan Varjoklaanin joukoissa minun aikanani", Kyyturkki naurahti hyväntuulisesti, "mutta en haluaisi sen tapahtuvan minun aikani jälkeenkään, ettehän te halua olla ensimmäiset jotka sotkisivat taistelun keskinäisillä riidoillanne", kolli lisäsi vielä vähän vakavammin, katsoen sisaruksia merkittävästi. Nokkospentu ja Kaarnapentu vilkaisivat toisiaan nopeasti, jonka jälkeen pudistelivat päitään kiivaasti.
"Emme tietenkään, Kyyturkki", ruskeajuovallinen hätäili vakuuttelemaan, "mutta onko sinulla jotain hyvää tarinaa jostain taistelusta? Se voisi pitää Nokkospennun pois niskastani edes hetkeksi", Kaarnapentu uteli, vilkaisten vihreäsilmäistä siskoaan, joka vain tyytyi näyttämään veljellensä kieltä tällä kertaa, ollen itse enemmän kiinnostunut siitä, olisiko vanhalla kollilla jotain hyvää tarinaa kerrottavana.
"Ehkäpä minulla on... miltä kuulostaisi sota, jossa Mustakukka, nykyisin Tähtiklaanin uljas soturi, antoi suuren panoksen klaanimme vuoksi, ennen kuin joutui itse maksamaan siitä henkensä samassa sodassa?" Kyyturkin ehdotus sai hämmästyneet huokaukset ja innokkaat nyökkäykset vastaukseksi, ja niin klaaninvanhin aloitti kertomuksen. Sota, josta hiekanvärinen kolli kertoi niin hurjia tarinoita ja tapahtumia, että pentujen silmät olivat lähellä irrota päästä. Ja tarinat saivat vain lisää väriä, kun Marjaläiskä ja Pöllökynsi tulivat leirin ulkopuolelta saalistamasta, ja kertoivat omiakin näkemyksiään tapahtumista. Ja kertomus jatkui siihen saakka, että aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea, paistoi vielä viimeiset, punertavat säteensä klaaninvanhimpien pesäaukon suulle, ja sitten katosi kokonaan varjoihin.

"Taitaa olla teidän nukkuma-aikanne", Marjaläiskä hymyili pienesti, kun Nokkospentu päästi makean haukotuksen, "tosin saatatte nähdä tämän kaiken jälkeen aika hurjia unia."
"Ei se haittaa!" Tumma naaraspentu kiirehti sanomaan, "voimme ainakin harjoitella unissamme sitä varten, että meistä tulee vielä parempia oppilaita kun osaamme jo jotain etukäteen!" hän innostui, ja Kaarnapentu vilkaisi siskoaan ylimielisesti:
"Minustapa tulee parempi oppilas ja soturi kuin sinusta."
"No eipäs tule!"
"Tuleepas, olen jo nopeampi kuin sinä", ruskeajuovainen pentu kehaisi tyytyväisenä, mutta Nokkospentu tönäisi veljensä kumoon:
"Ja minä olen voimakkaampi ja fiksumpi, eli jos tapaisimme taistelussa vastakkain, sinä haavoittuisit ja pääsisit nuolemaan haavojasi kun olet niin hiirenaivoinen, ettet keksisi suunnitelmiani", naaras tuhahti, mutta ei jaksanut riidellä enempää Kaarnapennun kanssa vaan käänsi katseensa klaaninvanhimpiin, "kiitos kun suostuitte kertomaan meille tarinoita, vaikka Kaarnapentu onkin rasittava."
"Tuo ei ollut reilua!" Kaarnapentu sähähti ja hyppäsi Nokkospennun päälle kiukkuisesti, ottaen hampaillaan tiukan otteen siskonsa niskasta.
"No et ole sinäkään!" Naaraspentu murahti takaisin ja yritti ravistella veljeään pois kimpustaan, vain todeten tämän ottavan entistä pahemmin hampaillaan kiinni hänen niskavilloistaan. Sitten Nokkospentu muisti, kuinka Kyyturkki oli kertonut Mustakukan saaneen vihollisklaanin soturin irti niskastaan kumartumalla ja sitten heittäytymällä selälleen, ja kokeili itsekin samaa temppua. Ja sehän tepsi, ei Kaarnapentu sellaista älynväläystä ollut odottanut, ja hämmentyneenä litistyi itseään suuremman siskonsa alle hetkeksi, ennen kuin Nokkospentu kiltisti nousi tämän päältä.
"Epäreilua!"
"No niin pennut, eiköhän ole aika mennä Savuläiskän luokse ja syömään", Pöllökynsi naurahti ennen kuin sisarukset olisivat jälleen toistensa kimpussa, "hieno taistelu kuitenkin. Teistä tulee kummastakin hyviä sotureita", kolli vielä lisäsi nopeasti, saaden sekä Nokkospennun ja Kaarnapennun silmät loistamaan ilosta.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" Nokkospentu kysyi, ja vaaleanruskea kolli nyökkäsi.
"Kuitenkin vain, jos muistatte yhä totella ja käyttäytyä, sekä nukkua ja syödä hyvin", Marjaläiskä hymähti hyväntahtoisesti, ja hätisteli pentuja jo ulos pesästä, "ja tällä hetkellä ette tee noista mitään, lähtekääpäs ihan oikeasti emonne luokse jo."

Ja niin pennut kipittivät innoissaan takaisin pentutarhaan, jossa Savuläiskä näytti jo hieman huolestuneelta, kun kumpaakaan ei juuri alkanut näkyä missään, vaikka oli jo kuinka myöhä, ja maassa oleva varis odotti syömistä. Olikohan se Pöllökynnen ja Marjaläiskän saalistama?
"Teillä taisi olla kivaa", emo arveli, kun pennut ryntäsivät syömään tuoresaalista, ja kumartui syömään jälkikasvunsa kanssa.
"Oli!" Kaarnapentu hihkaisi ja nielaisi ison palan saalista kurkustaan ahnaasti alas, "opimme vaikka kuinka paljon kaikkea uutta!"
"Niin opimme!" Nokkospentu myötäili veljeään, "en olisi ikinä uskonut, että klaaninvanhimmilta voi oppia noin paljon uutta", hän ihmetteli emolleen, joka vain naurahti ja heilautti häntäänsä leikkisästi.
"No, nyt varmaan uskot. Monet vähättelevät klaaninvanhimpia, pitäen näitä vain heikkoina ja jopa turhina, mutta usein he ovat viisaita ja tietävät kaikenlaista. Ikinä ei kannata olettaa mitään pelkän ulkomuodon perusteella", Savuläiskä sanoi, ja Nokkospennusta se kuulosti viisaalta, niin kuin heidän emonsa puheet yleensä kuulostivat nuoren naaraan korviin.
"Minä en ikinä aio unohtaa klaaninvanhimpia", Kaarnapentu päätti.
"En minäkään", Nokkospentu totesi, "enkä syrjiä tai sivuuttaa, tai olla epäkunnioittava heitä kohtaan, he ansaitsisivat enemmän kunnioitusta kuin mitä saavat nykyään", naaraspentu vielä lisäsi innoissaan, joka sai ruskeajuovaisen veljen melkein uhoamaan vastaan, mutta Savuläiskä ehti estää kaksikon alkamaisillaan olevan väittelyn:
"Se on hyvä, mutta nyt on aika mennä nukkumaan."
Pian Nokkospentu ja Kaarnapentu käpertyivätkin emonsa molemmille puolille nukkumaan, painamaan omat turkkinsa emon lämpimään karvaan. Ja pienen Nokkospennun jo kiinni olevissa harmahtavan vihreissä silmissä näkyi välähdyksiä Mustakukan panoksesta Varjoklaanin vuoksi, oman henkensäkin uhalla, oli kuinka äksy ikinä. Hän haluaisi olla yhtä urhea soturi, ja antaa itsestään kaiken klaanille. Se oli pienen Nokkospennun unelma, halu tulla yhdeksi Varjoklaanin ja mahdollisesti koko metsän parhaimmaksi soturiksi.

//Tämmöinen pentutarina, nyt kun Varjoklaaniin tuli lisättyä pari klaaninvanhinta niin pitihän niitä tietenkin hyödyntää :D
EDIT: Narua häiritsi sama nimi sen verran, että muokkasi nimen tännekin oikeaksi, kun tarinaa ei vielä oltu ehditty tarkistaa :'D aikaisempi tarina täysin sama, mutta edellinen Pöllösilmä on nyt Pöllökynsi, koska Myrskyklaanissa oli jo varapäällikkö nimeltä Pöllösilmä xd

Vastaus:

26 pistettä.

- Naru (8.8.2018)

©2019 Nɪɪᴛʏɴᴋᴜᴋᴋᴀ - suntuubi.com