Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 
 

Tarinat   

Ennen tarinan kirjoittamista kannattaa kuitenkin vilkaista kielioppia & lukea tarinoiden säännöt erikseen, jotta mikään ei mene vikaan tarinasi kirjoittamisen kanssa. 

Tarinasäännöt  |  Kielioppi

  • Huomaa, että vaikka alla olevissa laatikoissa on tietoa siitä, mitä muiden tarinoissa klaanien tasolla tapahtuu. Kissasi ei voi tietää näistä, ellei ole itse osallistunut tilanteeseen tai kuullut joltain muulta kissalta. Jos olet epävarma, voitko sisällyttää tiedon tarinaasi, kysy sitä chatissa.
     
  • Muista merkitä mahdollisesti häiritsevää materiaalia sisältävä tarina (kissojen välinen yhdyntä tai raa'at taistelu- tai tappokohtaukset)  //-merkeillä tarinan alussa. Samat merkit käyvät myös, jos haluat jonkun toisen kissan jatkavan tarinaasi, mutta ne merkitään loppuun.

Pelin tämänhetkinen ympäristötilanne 

  • Vuodenaika: Lehtikato
     
  • Sää: Lumi on saapunut klaanien reviireille toisinaan sankoinkin satein. Hämärää on yhä, mutta maan peittämä valkeus valaisee hieman ympäristöä.
     
  • Lämpötila: Päivisin noin -8ºC, öisin voi lähentyä -12ºC
     
  • Muuta mainittavaa: Ei muuta mainittavaa

Pelin tapahtumat 

  • Myrskyklaani: 
    Pilvitäplä on valinnut parantajaoppilaakseen Punatassun. Vadelmatassu on nimitetty noin kuu veljiensä jälkeen Vadelmavarjoksi. Pellavapentu; nykyinen Pellavatassu; nimitettiin oppilaaksi ja tämän mestarina toimii Naakkahuuto.
  • Jokiklaani:
    Kettupentu on nimitetty Kettutassuksi ja hänen mestarinsa on Ruisviiksi.
  • Tuuliklaani:
    Hunajahäntä, Valkoturkki ja Saniaiskarva löysivät saalistupartiossa vieraan pennun klaanien ulkopuolelta. Pentu; nimeltään Aurinko; on nyt klaanin parantajan Mäntymarjan hoivassa.
  • Varjoklaani:
    Klaanille nimitettiin kaksi uutta soturioppilasta ja parantajaoppilas: Kaarnatassu, Nokkostassu & Salviatassu. Valkotassun soturioppilaskoulutus keskeytettiin tämän haavoitettua vakavasti Kaarnatassun kasvoja pitkällä haavaumalla. 
Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Usvatassu, Jokiklaani

07.04.2019 17:10
Kuusikuinen naaras heräsi auringonnousun jälkeen emonsa vahvoihin nuolaisuihin. Kylmä tuuli pörrötteli juovikkaan naaraan turkkia ja pentu käpertyi tiukasti itseensä kiinni.
“Lopeta”, naaras mumisi ja emo vain nuoli nopeampaa. Harmaa, isokokoinen naaras avasi silmänsä ja katsoi emoaan.
“Minä haluan vielä nukkua.”
Emon ilme oli lempeä, ja tuo jatkoi nuolemistaan. Pentu alkoi jo hieman rimpuilemaan.
“Sinut nimitetään tänään oppilaaksi, Usvapentu”, emo sai sanottua nuolasujensa välistä ja harmaa, juovikas naaras pomppasi pystyyn sammalpediltään salamana. Nuoren kissan silmät kiilsivät intoa ja riemua, eikä Usvapentu voinut pysyä aloillaan.
“Oikeastiko? Tuleeko minusta oppilas?” naaras hihkaisi ja hyppelehti ympäri pentutarhaa.
“Kyllä, mutta voisitko nyt tulla tänne, jotta voisin siistiä sinut. Näytät siltä, kuin kettu olisi jahdannut sinua koko yön!” emo ulvahti ja Usvapentu vilisti nopeasti emonsa luokse ja antoi tämän sukia itsensä. Siltikään Usvapentu ei voinut uskoa emonsa puheita. Hänestä tulee oppilas! Usvapentu vain mietti, että kuka hänen mestarinsa tulee olemaan. Harmaa naaras toivoi itselleen hyvää mestaria, joka ei olisi ankara. Tulevaa oppilasta hieman karmi, jos mestari olisikin hyvin tiukka ja antaisi helposti rangaistuksia.

Auringonhuipun aikaan, klaanipäällikkö Jokitähti tuli verkkaisesti aukiolle ja huudahti kuuluvasti;
“Saapukoot jokainen oman kalansa kalastamaan kykenevä aukiolle klaanikokouseen!”
Usvapentu oli innoissaan, samaan aikaan hyvin hermostunut. Kuitenkin itsevarma, siistiksi suittu pentu käveli päättäväisesti eturiviin. Aukio alkoi täyttymään klaanilaisilla ja Usvapentu kuuli klaanivanhimpien valittavan punkeista ja epämukavista makuualusista.
“Tänään nimitämme uuden soturioppilaan. Usvapentu, astu eteen”, Jokitähti sanoi pienen melakan hiljennettyä ja katsoi Usvapentua rohkaisevasti. Usvapentu nousi ja hieman täristen, harmaa naaras tassutteli klaanin eteen.
"Usvapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Usvatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Koivuturkki. Toivon, että Koivuturkki siirtää kaiken tietonsa sinulle." Jokitähti piti pienen tauon, kun Koivuturkki nousi ylpeän näköisenä sotureiden rivistä klaanin eteen. Usvatassu taisi olla naaraan ensimmäinen oppilas ja soturikin näytti innostuneelta.
“Koivuturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta entiseltä mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja sisukas. Odotan, että siirrät kaiken tiedon tälle nuorelle oppilaalle."
Sen jälkeen Usvatassu ja Koivuturkki koskettivat neniä ja klaani huusi juuri nimetyn oppilaan nimeä.
“Usvatassu! Usvatassu!”
Usvatassu oli haljeta onnesta, ettei tiennyt, halkeaako hänen kehonsa siitä onnen määrästä. Usvatassu oli odottanut kyseistä päivää jo kauan ja vihdoin hänestä tuli oppilas. Usvatassu kävi emonsa luona, jossa tämä kehui ja onnitteli uutta oppilasta. Paikalle saapui myös Usvatassun isä, joka oli aivan innoissaan Usvatassun nimityksistä.
Kun onnittelut olivat ohi, Koivuturkki tuli Usvatassun luo ja hymyili oppilaalleen hieman. Naaras vaikutti hyvin kiltiltä ja rennolta.
“Aloitamme oppilasharjoituksesi jo tänään. Kiertelemme klaanin rajoja ja voin ehkä jopa näyttää sinulle, kuinka kalastetaan. Mutta vain, jos meille jää aikaa.”
Vaikkakin Koivuturkki näytti ulospäin jopa hieman ujolta, naaras puhui hyvin itsevarmasti. Päättäväisesti soturi lähti viemään oppilasta ulos Jokiklaanin leiristä. Vasta nimitetty oppilas ei ole ikinä ennen käynyt leirin ulkopuolella ja naaras haukkoi keuhkonsa täyteen raitista, kylmää lehtikadon ilmaa. Usvatassu oli aivan ällistynyt, kun reviiri näytti jatkuvan silmien kantamattomiin. Kaukana kuului hiljainen putouksen solina ja vielä kauempana näkyi teräväkärkisiä vuoria, joiden päällä oli lunta. Koivuturkki näytti lukevan Usvatassun ajatuksia, sillä tämä kertoi;
“Noita teräväkärkisiä vuoria kutsutaan Korkokiviksi. Siellä on Emonsuu, joka johtaa Kuukivelle.”
“Mikä on Kuukivi?” Usvatassu miukaisi pienesti ja Koivuturkki hymähti lempeästi.
“Siellä parantajat käyvät puolenkuun aikaan vaihtamassa kieliä Tähtiklaanin kanssa ja päälliköt saavat siellä yhdeksän henkeä”, Koivuturkki vastasi rauhallisesti. Usvatassu vain nyökkäsi ymmärtäneensä. Usvatassu oli ennenkin kuullut päälliköiden yhdeksästä hengestä.
“Lähdetään tännepäin. Me olemme nyt menossa Myrskyklaanin suuntaan”, Koivuturkki kertoi ja lähti nopeasti tassuttamaan kertomaansa suuntaan. Usvatassu tassutteli perästä ja hän jo alkoi toivomaan, ettei reviiri olisi kauhean iso. Usvatassu nimittäin arveli, että matka olisi pitkä.

“Näetkö tuon kivirykelmän tuolla?” Koivuturkki kysyi samalla osoittaen kuonollaan, mitä kiviä hän tarkoitti. Usvatassu nyökkäsi.
“Niitä kutsutaan Aurinkokiviksi. Ne ovat Myrskyklaanin puolella”, Koivuturkki kertoi ja Usvatassu nyökkäsi uudestaan. Reunoilta hieman jäätynyt joki heidän edessään jakoi Jokiklaanin ja Myrskyklaanin reviirit. Usvatassu pystyi haistamaan paikaltaan, että Myrskyklaanin puolelta tuli outoa hajua.
“Mitä tämä haju on?” harmaa naaras kysyi nyrpistäen hieman nenäänsä. Koivuturkki näytti hieman huvittuneelta.
“Myrskyklaanin ominaistuoksu. Sinä kyllä totut siihen ajan mittaan.”
Usvatassu ei voinut uskoa, että joku voisi elää tuollaisessa katkussa.
Kaksikko kuitenkin jatkoi pian matkaa ja Usvatassu yritti painaa kaiken mahdollisen mieleensä. Reviiri oli tosiaan iso.

Aurinko alkoi laskemaan aikaisin ja pian olisi auringonlasku. Kaksikko oli saapunut kaksijalkojen sillan luokse.
“Kaksijalkojen siltaa me käytetään vain, kun olemme menossa Nelipuulle ja kun joki on korkealla”, Koiturkki selitti, mutta jatkoi miltein heti perään;
“Nelipuulla kokoontuu kaikki neljä klaania aina täydenkuun aikaan. Silloin klaani päälliköt ilmoittavat muille klaaneille tärkeistä asioista eikä silloin kuulu taistella, se on rauhan aikaa. Silloin voit myös tutustua muiden klaanien kissoihin, mutta muista, että muihin klaanilaisiin ei saa luottaa tai heidän kanssaan ei kannata luoda vahvoja suhteita.”
Usvatassu oli hieman ymmällään Koivuturkin jämäkästä äänestä, mutta nyökkäsi silti.
“Ketkä pääsevät aina kokoontumisiin?” Usvatassu kysyi toivoen, että pääsisi itse seuraavaan kokoontumiseen. Hän oli kuullut kokoontumisista emoltaan.
“Kokoontumisiin lähtevät aina ne, jotka päällikkö päättää ottaa mukaansa. Kyllä sinä vielä pääset kokoontumiseen”, Koivuturkki sanoi heleästi naurahtaen. Usvatassu hymähti.
“Tuolla näet Nelipuun. Siellä klaanit kokoontuvat. Näetkö tuolla, tuon mustan Ukkospolun? Siellä kulkee usein hirviöitä. Se on hyvin vaarallinen paikka. Ukkospolun toisella puolella on Varjoklaani. Sanotaan, että he ovat hyvin häijyjä ja kieroja, mutta olen minä tavannut mukaviakin Varjoklaanilaisia”, Koivuturkki taas kertoi ja Usvatassu pinnisteli, että muistaisi kaiken. Reviireistä ja muista klaaneista oli opittava paljon.
“Jatketaan hieman matkaa. Tuossa on putous. Se on hyvin syvä rotko, joka jakaa Tuuliklaanin ja Jokiklaanin reviirin. Putouksen lähelle oppilaat eivät saa mennä, se on hyvin vaarallista”, Koivuturkki huusi, sillä putouksen kuohu peitti alleen kaikki muut äänet. Usvatassu vain nyökkäsi ja naaras yritti maistaa ilmaa ja tunnistaa Tuuliklaanilaisia, mutta putous klaanien välissä ei tehnyt siitä kovinkaan mahdollista. Kaksikko tassutteli nopeasti putouksen luota edelleen rajamerkkejä seuraten ja nyt Usvatassu maistoi kielellään selkeän Tuuliklaanin hajun.
“Tämäkö on Tuuliklaanin ominaistuoksu?”Usvatassu kysyi. Tuoksu oli hyvin erilainen kuin Myrskyklaanin, mutta ei tämäkään klaani tuoksunut kukkasilta ja Usvatassu nyrpisti taas nenäänsä. Koivuturkki nyökkäsi huvittuneena.
“Kyllä, tämä on Tuuliklaani. He ovat tosi nopeita juoksijoita.”
Usvatassu nyökkäsi pikaisesti ja katsoi taivaalle. Aurinko oli laskeutunut miltein kokonaan. Tuuliklaanin nummilta tuuleva kylmä tuuli toi mukanaan jäniksen tuoksun, joka sai Usvatassun miettimään ensimmäistä kertaa koko päivänä syömistä. Naaraalla oli nälkä ja pitkän reviirin kiertäminen lumessa oli uuvuttanut Usvatassun miltein kokonaan.
“Alkaa tulla pimeää. Juostaan leiriin”, Koivuturkki ohjeisti ja niin Usvatassu pinkaisi Koivuturkin kintereille. Usvatassulla ei ollut minkäänlaista ideaa, miten he pääsisivät sieltä takaisin leiriin. Koivuturkki kuitenkin näytti tietävän hyvinkin reitin takaisin leiriin.

Leirissä, Usvatassu tunsi olonsa hyvin uupuneeksi, että jopa unohti aiemmin ajateltua nälkäänsä. Koivuturkkikin näytti hieman väsyneeltä. Aurinko oli laskenut ja ulkona oli pimeää. Hopeahännän kirkkaat tähdet loistivat taivaalla. Leirissä oli hiljaista, lukuunottamatta muutamaa oppilasta ja soturia. Varapäällikkö Tuomiturkki järjesti partiota, joka kiertää klaanin rajat ja merkkaa reviirin.
“Voit ottaa jotain tuoresaaliskasasta ja käy sitten nukkumaan oppilaiden pesään. Se on tuolla.” Koivuturkki osoitti kuonollaan, missä suunnassa olisi Usvatassun uusi pesä.
“Kiitos”, Usvatassu naukaisi takaisin.
“Olit tänään hyvin aktiivisesti mukana reviiri kierroksella”, Koivuturkki kehui ja Usvatassu säkenöi kehun ansiosta.
“Kiitos”, Usvatassu sanoi taas hyvin iloisena ja Koivuturkki hymähti oppilaan innolle. Sitten Koivuturkki nyökkäsi juovikkaalle naaraalle, kuin sanoakseen “hyvää yötä”. Usvatassu nyökkäsi takaisin ja otti tuoresaaliskasasta kalan. Se tuntui silloin maailman herkullisemmalta aterialta, mitä Usvatassu oli eläessään syönyt. Samalla kun Usvatassu hotki kalaansa, leiri alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä kokonaan ja leirissä oli hyvin rauhallista. Soturi seisoi hiljaa vartiossa omalla paikallaan ja oli Usvatassun mielestä hieman aavemaista olla niin hiljaisessa leirissä. Ympäriltä vain kuului muiden kissojen rauhallinen tuhina, kun he nukkuivat.
Usvatassu halusi olla seuraavanakin päivänä pirteä uusiin tehtäviin. Niinpä uusi oppilas vei kalan tähteensä pois ja venytteli makoisasti jäseniään, ennen kuin astui sisään oppilaiden pesään. Pesä oli matala, ehkä hieman ahdas mutta lämmin. Pesässä muut oppilaat olivat jo nukahtaneet ja yksi oppilas puhui unissaan epäselvästi, jota Usvatassu aluksi säikähti. Usvatassu löysi itselleen paikan pesän reunalta. Makuualustat oli tehty ruo’oista ja sammaleista ja naaras jopa hieman yllätyi, miten pehmeä makuualusta oli.
Usvatassu käpertyi kerälle, jotta voisi lämmittää itseään samalla, kun oli aivan kiinni jossain toisessa oppilaassa. Ulkona oli kylmä, mutta Usvatassun rintaa lämmitti ajatus, että hän oli vihdoin oppilas. Naaras vielä hetken mietti, mitäköhän seuraava päivä toisi tullessaan. Pian kuitenkin Usvatassu nukahti rauhalliseen uneen.

Nimi: Salviatassu, Varjoklaani

28.02.2019 18:49
Salviatassu istui parantajien pesän suojissa harmaa turkki pörhistyneenä ja vihreät silmät pyöreinä. Sorasydän oli hetki sitten lähtenyt keräämään yrttejä ja jättänyt oppilaansa hoitamaan Kaarnatassua. Oli kulunut yö siitä, kun selvisi, että Kaarnatassun vasen silmäkin oli haavoittunut Valkotassun raapaistessa nuoren soturioppilaan naamaan syvän haavan.
”Harmin paikka, minä kyllä tiesin sen”, Kaarnatassu oli naukaissut, kun Sorasydän kertoi asiasta heikolle oppilaalle. Salviatassu oli silloinkin istunut tässä samaisessa paikassa seuraamassa keskustelua, jota ei ollenkaan halunnut seurata. Vähemmän hän kuitenkin halusi olla Sorasydämen paikalla tilanteessa, joten tyytyi painamaan katseensa pesän kiviseen maahan.
”Olen niin pahoillani”, parantajan matalasta äänestä oli huokunut tietynlaista rauhallisuutta, mutta Salviatassu tiedosti, ettei Kaarnatassu sitä kuullut. Hän oli jopa uskaltautunut vilkaisemaan soturioppilasta, joka oli heikkoudestaan huolimatta nostanut katseensa parantajaan. Terveestä silmästä huokui ahdistuneisuus, mutta samalla myös vilpitön suru. Salviatassua oli silloin vihlaissut vietävästi, mutta hän oli kääntänyt katseensa heti pois, kun Kaarnatassu keksi hänet pesän perältä. Tuijotellessaan lattiaa parantajaoppilas oli kuullut, kuinka Kaarnatassu huokaisi ja käänsi itsensä pesän seinää päin.
”Haluan olla rauhassa.”

Edelleen kääntyneenä Kaarnatassu nukahti. Hänen kylkensä kohoilivat hitaasti, mutta tahdikkaasti. Salviatassu näki, että Kaarnatassu viihtyi unissaan paremmin kuin täällä; sairaana. Hän halusi antaa sairaalle oppilaalle rauhan, mutta pesän ulkopuolelta kuului sihahdus.
”Minnehän sinä luulet meneväsi?” Nokkostassun ääni kantautui pesään. Salviatassu puristi silmänsä kiinni ja yritti keskittyä toisaalle, mutta kaksikon vauhkoaminen ei saanut päätöstä. Valkotassu oli juuri hetki sitten tullut hakemaan yrttejä päänsärkyyn, herättäen Kaarnatassun; tosin sitä hän ei tiennyt. Nyt kun Kaarnatassu vihdoin oli jälleen nukahtanut, Salviatassua ei voinut olla ärsyttämättä se, että Valkotassun oli osuttava juuri Nokkostassun silmien eteen.

Hetken kuluttua tilanne rauhottui. Kaarnatassun häntä nytkähti, kun Valkotassun askeleet loittonivat,
”Vihdoin he lopettivat”, Salviatassu kuuli naukaisun sammalvuoteelta. Hän vilkaisi Kaarnatassuun, mutta soturioppilas oli yhtä lysähtäneen ja heikon näköinen, kuin ennen nukahtamistaan.
”Niin. Älä huoli siitä”, parantajaoppilas naukaisi ja kääntyi erotellakseen kissanmintun lehtiä. Osa niistä oli ruskeita, niitä ei voinut enää käyttää. Mutta toiset, vielä vähänkin vihreät, hän laittoi takaisin kuoppaan maahan, jossa Varjoklaanin parantajat ovat aina säilyttäneet yrttejään.
”Miten minä voin olla huolestumasta, ettei Valkotassu yhtäkkiä pura raivoaan sisareeni?” Kaarnatassu keskeytti parantajaoppilaan ajatukset naukaisullaan, eikä ollut siitä ollenkaan pahoillaan. Salviatassu ei voinut edes kuvitella, millaista tuhoa Valkotassu tosiaan olisi voinut tehdä Nokkostassulle. Samalla hän kuitenkin tiesi, ettei Valkotassu antaisi enää minkään viivyttää soturiksi pääsyä.
”Toivotaan parasta”, hän tyytyi naukaiseen ja nosti tassullaan jälleen yhden kissanmintun lehden kuoppaan. Lehtiä ei ollut enää kuin muutama. Rankka lehtikato oli kuitenkin vielä aluillaan, eikä Salviatassu voinut olla pohtimatta, mitä klaanille kävisi, jos viheryskä leviäisi.
”Tähtiklaani armatakoon”, hän toivoi pikaista hiirenkorvan aikaa, mutta siinä sivussa hän toivoi myös, että Kaarnatassun olo kohenisi.

”Olet työskennellyt varsin mallikkaasti. Käy hakemassa itsellesi tuoresaalista”, palattuaan ja vilkaistuaan muutaman nuuhkaisun kera kissanmintun kuoppaa, Sorasydän nyökkäsi oppilaalle hyväksyvästi. Salviatasus tunkeutui pesästä ulos saaden vastaansa kylmän ilman. Tuon turkki pörhistyi samantien melkein kaksinkertaiseksi, kun pureva lehtikadon viima ohitti hänet. Pesän sisällä oli tuuletonta ja melko lämmintä, joten yhtäkkinen putkahtaminen päivänvaloon sai Salviatassun luut tutisemaan. Valoa ei juurikaan ollut, mutta se vähäinen, joka oli leiriin löytänyt, heijastui lumesta oppilaan vihreisiin silmiin. Aukiota syleili valkoinen vaippa, josta tarttui nokareita oppilaan turkkiin tämän tarpoessa niukalle tuoresaaliskasalle. Kasassa ei ollut muuta kuin kaksi sammakkoa ja yksi laiha varpunen. Salviatassu tunki kuononsa kasaan ja otti itselleen laihan sammakon. Samalla hän haistoi palaavan metsästyspartion ja nosti päätään innoissaan. Hän erotti sivusilmällä Kuuvarjon hoikan, mustan ruumiin ja tämän perässä Ohdakepiikin sekä Paatsamakukan. Vain Ohdakepiikillä oli hiiri hampaissaan.
”Eikö muuta?” Salviatassu naukaisi huolestuneena, kun Ohdakepiikki marssi tuoresaaliskasalle. Kollin kylkiluut piirtyivät jo turkista, mutta tuo ei vaikuttanut kiinnostuneelta ruoasta.
”Voinko viedä tämän Kaarnatassulle?” kolli kysyi ja vilkaisi parantajan pesää kohti. Salviatassu vain nyökkäsi ja lähti matkoihinsa sammakko suussaan. Hän kiersi aukion oppilaiden pesän edustalle vatukkapensaan varjoon ja nylki sammakon, joka maistui kuin Haaskalan rotilta.

Aukiolla ei ollut kovinkaan monta kissaa, kun Salviatassu aterioi. Kaikki klaaninvanhimmat pysyttelivät varmasti omissa vuoteissaan ja tutisivat kylmästä. Jokainen kynnelle kykenevä soturi lähetettiin metsästyspartioihin. Vaikka tuoresaaliskasaan oli muutama sammakko ilmestynyt lisää, se ei todellakaan riittänyt ruokkimaan koko klaania, joka oli jo nyt nälissään, siitä huolimatta, että lehtikatoa olisi vielä yli puolet jäljellä kestettäväksi. Salviatassu repi sammakosta palasen ja nielaiis vasthakoisesti. Silloin hän kuuli oppilaiden pesästä supinaa.
”Häivy päästäni! Aiheutat minulle kipua”, Valkotassun ääni kuului pesästä. Parantajaoppilas höristi korviaan. Kenelle Valkotassu juttelee? Oppilaiden pesässä ei kuuluisi olla ketään, sillä Kaarnatassu asui nyt parantajien pesässä, ja Nokkostassu lähetettiin saalistamaan. Vaikka Salviatassu miten keskittyi kuuntelemaan, hän ei kuullut enää mitään muuta, kuin Valkotassun hidastuvan hengityksen, joka kertoi sen, että hän oli juuri nukahtanut.

Salviatassun huomion kiinnitti Nokkostassu, joka palasi partion perässä rastas suussan. Parantajaoppilas ponkaisi pystyyn ja kiiruhti puoliksi syöty sammakko hampaissaan Nokkostassun luo.
”Minä en voi syödä tätä. Rastas on Marjaläiskän lempparia”, naukaisi soturioppilas ja väläytti ärtyneen katseen klaaninvanhimpien pesälle.
”Syö sinä tämä. Minä vien tuon hänelle”, Salviatassu tarjoutui auttamaan, sillä näki toisen oppilaan silmistä, kuinka uupunut tuo oli. Myöskin Nokkostassun turkki oli epäsiisti ja täysin sekaisin. Hän työnsi puolikasta sammakkoa Nokkostassulle, jonka silmistä näki, että hän arvosti asiaa paljon.
”Kiitos paljon”, Nokkostassu ei väittänyt vastaan, vaan tarttui oitis sammakkoon. Salviatassu jätti soturioppilaan syömään sammakkoa, ja lähti vielä hiukan lämmis rastas suussaan klaaninvanhimpien pesälle. Hän tunkeutui pensaiden välistä sisään ja törmäsi heti Kyyturkkiin.
”Varo askeliasi karvapallo”, kolli tuhahti ja tunki oppilaan ohitse pesän ulkopuolelle.
”Haistan rastaan!” Marjaläiskän naukaisu kuului pesän perältä. Astellessaan naarasta kohti, Salviatassu sai osakseen monta ärtynyttä katsetta.
”Tämä on sinulle”, oppilas pudotti rastaan Marjaläiskän käpäliin. Hän huomasi, että naaraan nenän ympärille oli ilmestynyt lisää harmaita karvoja.
”Voi kiitos! Mahdatko voida tarkistaa käpäläni tässä samalla?” hän ojensi oikeaa etukäpälää, johon oli tarttunut iso piikki. Polkuanturat olivat turvonneet ja piikin kohdalta tihkui keltaista nestettä. Salviatassu nuuhkaisi tassua ja nyrpisti kuonoaan heti. ”Tuo on pahasti tulehtunut. Katsotaan, mitä voin tehdä.”
Piikki lähti irti pitkän tovin jälkeen. Salviatassu onnistui kaksi kertaa puraisemaan tassua piikin sijaan.
”Varoisit vähän!” Pöllökynsi sähähti, kun Marjaläiskä sävähti piikin lähtiessä irti. Marjaläiskä kuitenkin sipaisi kumppaniaan hännällä ja sai tuon rauhoittumaan jälleen.
”Kiitos”, Slaviatassu naukaisi hiljaa ja loi vanhukseen kiitollisen, mutta pahoittelevan katseen. Tassusta ei enää juurikaan tihkunut nestettä, joten oppilas antoi naaraan nuolla tassunsa puhtaaksi, vaikka se olikin hänen mielestään yököttävää.

”Minä vien hänelle kehäkukkaa”, Sorasydän kaivoi käpälällään kuoppaa parantajan pesän maasta kuultuaan Salviatassun kertomuksen. Oppilas istuskeli pesän perällä, eikä kuunnellut parantajaa ollenkaan. Hän oli täysin perehtynyt Valkotassun lausahdukseen. Mitä hän oli tarkoittanut sillä, että jonkun olisi lähdettävä hänen päästään? Miljoona kysymystä pyöri hänen päässään, joten hän päätti lähteä juttusille.
”Vien Valkotassulle hiukan yrttejä päänsärkyyn”, Salviatassu nappasi yrtit ja astui jälleen ulos pesästä. Tällä kertaa hän tarpoi suoraan aukion syvän hangen läpi oppilaiden pesälle. Hän odotti pesän suulla ja kuunteli Valkotassun hengitystä. Häntä inhotti ajatella, että menisi vapaaehtoisesti puhumaan Valkotassulle. Lopulta hän astui pimeähköön pesään ja äkkäsi heti pesän perältä parin meripihkan värisiä silmiä.
”Mitä sinä täällä teet?” soturioppilaan äänessä oli viileää tyyneyttä, mutta tuon nytkähtelevä häntä paljasti sen, ettei hänkään ollut innokas käymään uutta keskustelua Salviatassun kanssa.
”Minä toin sinulle yrttejä päänsärkyysi”, parantajaoppilas naukaisi piilottaen ääneensä pienen määrän ärtymystä.
”Minä luulin, että sinä vihaat minua”, valkoinen oppilas räpäytti silmiään tuhahtaen. Salviatassu istahti aloilleen ja käänsi vihreät silmänsä tuohon päin.
”Kuule sinä karvapallo, minä en ole sanonut, ettenkö vihaisi sinua. Minulle kissoja täytyy olla vain kahdenlaisia. Toiset ovat sairaita, toiset ovat terveitä. Sen perusteella me parantajat teemme päätöksiä”, Salviatassu huomasi toistavansa Sorasydämen sanat. Parantaja oli vain lausunut ne ohimennen, mutta niiden viisaus oli jäänyt pyörimään parantajaoppilaan turkilla kuin mitkäkin kirput. Valkotassu siristi silmiään uhkaavasti ja vilkaisi nopeasti yrttejä, jotka lojuivat oppilaiden pesän maassa. “Ethän sinä aio myrkyttää minua?”
Mahtava idea! Miksei Salviatassu sellaista ollut keksinyt?
“Luuletko todella, että minä myrkytän klaanitovereitani?” halveksuvan katseen jätettyä valkoisen oppilaan turkille, Salviatassu marssi takaisin aukiolle pää ja häntä pystyssä. “Ensi kerralla saatankin.”

Valkotassulla on varmaan kirppuja pään sisällä, Salviatassu ajatteli ärtyneenä tarpoessaan melko ohuessa hangessa kohti parantajien pesää. Se itsekäs karvapallo kuvittelee, että minä aion myrkyttää hänet! Oppilas oli päänsä sisältä niin kuohuksissa, että melkein törmäsi varapäällikköön. Liljaviiksen kalpeanharmaa turkki varmisti sen, että Salviatassu ei ollenkaan huomannut tuota lumen keskellä. “Olen erittäin pahoillani.”
Liljaviiksen silmissä ei kuitenkaan näkynyt minkäänlaista suuttumusta, ei edes merkkejä siitä. “Ei se mitään.”
Salviatassu huokaisi helpotuksesta.
“Ajattelin kuitenkin, että voisit pitää Valkotassua hiukan silmällä”, Liljaviiksi naukaisi ja sai Salviatassun huokaisemaan. Taas! “Valitan, minusta ei ole siihen. Revin korvani irti, jos joudun olla hetkenkin hänen seurassaan.”
Silloin Sorasdyämen kiiluvat silmät ilmestyivät oppilaan näköpiiriin. Kolli oli vihaisen näköinen. Mitä väärää minä muka sanoin? Salviatassu sanoi varapäällikölle vain totuuden. Hän ei jaksanut enää valkoista oppilasta, joka puhui jostain äänestä pään sisällä.
“Puhutaanko Varjoklaanin varapäällikölle noin?” Sorasydän tivasi. Salviatassua alkoi yhtäkkiä hävettää mestarinsa silmien alla.
“Ei se mitään Sorasydän. Katson itse Valkotassun perään”, rauhoitteli Liljaviiksi. Salviatassu huokaisi jälleen helpotuksesta ja vilkaisi taakseen oppilaiden pesää kohti. Sieltä leijui ohut yrttien tuoksu, joka tarkoitti sitä, että Valkotassu oli syönyt yrtit. Hän kuitenkin näki myös valkoisen oppilaan kiiluvat silmät, jotka tuijottivat hänen vihreisiin. Salviatassun selkäpiitä alkoi yhtäkkiä karmia. Aivan kuin Valkotassu olisi toivonut, että Salviatassu olisi jäänyt pulaan. Hän siristi silmiä soturioppilaalle takaisin ja paineli Sorasydämen perässä parantajien pesälle.

// Valkotassu, Nokkostassu?

Vastaus:

Oi, pidän, todella pidän tavastasi kirjoittaa! Niin sujuvaa ja hyvin kuvailtua, tietenkin paria kirjoitusvirheitä huomaamatta, mutta niitähän nyt kaikille tapahtuu. Salviatassun ja Valkotassun keskustelu on mielenkiintoinen, myöskin parantajaoppilaan suhautuminen valkoiseen oppilaaseen on todella mieltä kiehtovaa! Toivottavasti asiat selkenevät Salviatassun päässä Valkotassun puheista ja muusta ympärillätapahtuvasta.

34 kokemuspistettä!
- Kami (2.3.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

25.02.2019 15:11
Kaunis, vaaleanruskea naaraskissa könysi itsensä sulavasti ylös vihreältä sammalpediltään. Naaraan kehonjäsenet olivat kipeät ja väsyneet, mutta naaraan mieli oli kirkas ja kevyt ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Mäntymarjan ja valkoisen, keltamerkkisen soturin keskustelu oli piristänyt naaraan oloa ja tuntunut keventävän tämän taakkaa omista huolistaan.
Aurinko, muutama auringonnousu sitten löydetty pentu, tuhisi yhä tyytyväisenä parantajakissan viereisellä makuupaikalla. Vihreäsilmäinen naaras kumartui hieman pennun puoleen ja nuuhki tämän haavoja, mutta kissan onneksi Mäntymarja ei löytänyt mitään huolestuttavan arvoista. Haava tuntui paranevan hitaasti, mutta ainakin haavauma oli alkanut parantua.
Vaikkakin Mäntymarjalla oli hyvä olla tuona aurinkoisena päivänä, hän ei päässyt eroon tunteesta, että jokin oli pahasti pielessä. Jotakin kamalaa oli tapahtunut viime yönä, se oli ainut asia, minkä naaraskissa tiesi.
Mäntymarja vaistonomaisesti jolkutti parantajan pesän suulle ja sukelsi sulavasti voimakkaanhajuisesta pesästä pois. Hänen oli nähtävä, että Sananjalkaturkilla ja Aarnitassulla oli kaikki hyvin. Koilennon tapahtumien jälkeen hän oli ollut todella huolehtivainen perheestään. Mäntymarja tarkisti aina heidän kuntonsa, jos naaraskissasta tuntui, että jokin ei ollut oikein.
Kaunis vaaleanruskea kissa loikki kevyin mielin kohti lähes täydellisen samannäköistä naarasta, mutta toinen kissa oli vain monia lehtikatoja vanhempi. Eikä haissut vahvoilta yrteiltä kaiken aikaa.
”Huomenta, emo”, Mäntymarja naukui saapuessaan Sananjalkaturkin luokse, ”miten voit?”
”Hyvin”, naaras naukaisi iloiseen sävyyn, kun huomasi tyttärensä. Sananjalkaturkki ja Mäntymarja olivat kuin kaksi marjaa, erona oli vain se, että parantajakissalla oli rintaan asti ulottuva valkoinen läikkä. Hänen emonsa valkoinen merkki oli vain leuan alla.
”Oletko nähnyt Aarnitassua?” vaaleanruskea naarasparantaja naukaisi hyväntuulisena emollensa.
”Hän lähti aamupartioon tovi sitten”, toinen vaaleanruskea kissa naukaisi, ”hän tulee kyllä pian.”
Mäntymarja melkein huokaisi helpotuksesta, koska se tarkoittaisi, että mitään pahaa ei ollut tapahtunut hänen perheelleen.
Tai niin ainakin Mäntymarja luuli. Mutta kaunis naaraskissa ei tiennytkään, että hänen perheensä ei ollut koossa.
Vielä.
Eikä varmaan edes ikinä välttämättä tulisi olemaan, jos tieto kissan isästä ja lopusta perheestä pysyisi salaisuutena Sananjalkaturkin pääkopan syvyyksissä.
”Selvä”, Mäntymarja vastasi emollensa ryhdikkäästi. Hän oli jo pitkään ajatellut kysyä isästään hänen emoltaan, mutta parantajasta tuntui, ettei hän ikinä löytänyt oikeita sanoja kysymiseen. Se tuntui käytännössä samalle kuin hän olisi yrittänyt hapuilla pientä kalaa merestä. Mäntymarjalla olisi niin paljon kysyttävää, mutta vastauksia olisi lähes mahdoton saada, etenkin kun hän emonsa tuntui varjelevan salaisuutta tyttärensä isästä.
”Jokin vaivaa sinua”, Sananjalkaturkki naukaisi silmät täynnä huolta, ”tiedäthän, että voit kertoa minulle aina kaiken?”
”Tiedän”, Mäntymarja hymyili emollensa, ”olen kunnossa, höpsö. Älä huolehdi turhaan minusta.”
”Vaikka oletkin täysikokoinen kissa ja parantaja, ei se tarkoita sitä, ettetkö lakkaisi ikinä olemasta minun rakas tyttäreni”, Sananjalkaturkki naukaisi ääni täynnä syvää rakkautta tytärtään kohtaan, ”joten toimenkuvaani kuuluu pitää huolta sinusta, olitpa sitten täysin kunnossa tai elämäsi pohjalla. Joten en huolehdi turhaan sinusta, huolehdin koska kumpikin teistä, Aarnitassu ja sinä, olette minun pentujani, olisittepa missä tahansa tai minkä ikäisiä tahansa.”
Mäntymarja hymyili emolleen välittävästi ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hän lausui ne sanat, jotka tuntuivat melkein mahdottomuudelta sanottavaksi ääneen:
”Sananjalkaturkki… minä rakastan sinua.”
”Voi kulta, minä tiedän, että rakastat”, naaraskissa naukaisi hymyillen takaisin, ”minäkin rakastan sinua, todella paljon. Äläkä ikinä unohda sitä oli tilanne mikä hyvänsä.”
”En”, naarasparantaja hymähti ja kosketti hellästi neniä emonsa kanssa, ”menen nyt etsimään hieman yrttejä.”
”Selvä, ole varovainen”, Sananjalkaturkki kehotti lempeästi, ”varo putoavia lumia!”
”Varon, varon”, parantaja naurahti kevyesti ja sanoi vielä, ”voisitko muuten vahtia Aurinkoa sillä välin?”
”Tietenkin”, soturitar naukaisi kehräten ja kosketti hännäntyvellään tyttärensä lapaa. Sitten soturi irrotti katseensa tyttärestään ja jolkutti parantajan pesälle katsomatta taakseen. Mäntymarja jäi toljottamaan, kun hänen sulavaliikkeinen emonsa katosi hänen pesäänsä.

Mäntymarjan kävellessä pitkin hiljalleen sulavaa hankea, hänen turkillaan leikki kevytmielinen, pirteä tuuli. Parantajakissa oli täydellisesti harhautunut tehtävästään, koska ajatteli niin ahkerasti Koilentoa. Tuo kaunis, valkea naaras oli kuollut jo useita kuita sitten, mutta silti hänelle tuli jokin hyvin outo seikka mieleen. Koilento oli Tuulitähden ja Piikkiherneturkin tytär. Hän oli syntynyt samaan pentueeseen Tomukuonon ja Aamuviiksen kanssa. Jo silloin, kun Mäntymarja oli aloittanut oppilaskoulutuksensa parantajaksi, tuo valkea naaraskissa oli ollut raihnainen ja vanhahkon oloinen. Toisin kuin sisaruksensa. Aamuviiksi ja Tomukuono olivat täydessä voimissaan olevia sotureita, jotka olivat juuri päässeet kunnolla aloittamaan elämänsä. Aamuviiksi oli juuri poikinut hienon, täysin terveen kolmen pennun pentueen ja hän oli todella onnellinen yhdessä kumppaninsa kanssa. Tomukuono taas oli alkanut saamaan kunnioitusta ja arvostusta taitojensa ja uskollisuutensa takia Tuuliklaanissa. He eivät olleet niin kamalan vanhoja, mitä Mäntymarja oli uskonut Koilennon olevan. Miten he pystyivät edes olemaan samasta pentueesta? Koilento oli ollut niin heikko ja vanhahko, mutta hänen sisaruksensa olivat nuoria ja elävät elämäänsä jokainen päivä oppien ja täydellä voimalla. Jokin oli todella pahasti pielessä tässä asiassa.
Miten Koilento oli sisaruksiaan huomattavasti vanhemman näköinen, hajuinen ja oloinen, vaikka hän oli sisaruksiensa kanssa täsmälleen saman ikäinen?
Mäntymarja myös tajusi yhden hänen melkein mieltään järkyttävän oivalluksen. Jos kerran Koilento oli Piikkihernetukin tytär; oli Aarnitassu, Aamuviiksi, Tomukuono ja Koilento sisaruksia!
Mäntymarja oli niin hämmentynyt kaikista kysymyksistään ja olemattomista vastauksista, että hän päätti mennä tapaamaan Jokiklaanin parantajaa Täpläturkkia. Hän oli tutustunut nuorehkon naaraan kanssa jo silloin, kun vaaleanruskea raidallinen parantaja oli ollut vasta Koilennon koulutuksessa. Koilento ja Täpläturkki olivat vaikuttaneet muutenkin muita parantajia läheisimmiltä, joten kilpikonnakuvioisella parantajalla voisi olla Mäntymarjalle myös vastauksia!

Männynvihreät silmät omistava kissa lähti suunnistamaan kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajaa toivoen, että pääsisi ongelmitta tapaamaan ystävätärtään. Naaras melkein rukoili Tähtiklaanilta, että jokiklaanilaiset olisivat suopealla päällä tänään. Mäntymarja ei missään nimessä ikipäivänä haluaisi aiheuttaa ongelmia Tuuliklaanille tai sen enempää muillekaan klaaneille.
Joten, parantajakissa istahti rajamerkeille odottaen seuraavaa Jokiklaanin rajapartiota. Hän ei halunnut olla epäkunnioittava klaania kohtaan ja lisäksi hän ei omin avuin välttämättä edes löytäisi leiriin asti, vaikkakin hänellä oli henkilökohtainen lupa astua heidän mailleen. Jokaisella parantajalla oli oikeus mennä toisen klaanin reviirille esimerkiksi yrttejä etsiessään tai toisen klaanin kissaa auttaessaan. Jokaisen parantajanhan pitäisi olla uskollinen enimmäkseen Tähtiklaanille, kuin omalle klaanilleen, joten maallisten klaanien kaikki lait eivät päde parantajiin.
Ei mennyt kauaakaan, kun kolmen jokiklaanilaisen partio saapui rajalle hieman ihmetellen rajalla köllöttävää Mäntymarjaa. Rajapartion johdossa oli musta, solakka kolli, jolla oli valkoinen leuan alus, joka korosti kissan epämuodostunutta alaleukaa. Se oli hieman lyhyempi, kuin yläleuka. Mustan kollin perässä asteli ketunpunertava naaraskissa, jonka silmät olivat milteinpä kultaiset. Punertavan naaraan vierellä asteli jo ennestään Mäntymarjalle tuttu kissa; Tuomiturkki, Jokiklaanin varapäällikkö.
”Mäntymarja, mikä sinut tänne iloksemme suo?” musta varapäällikkö tervehti parantajaa, ”onko jotakin sattunut?”
”Ei ole, Tuomiturkki hyvä. Tarvitsisin parantajanne Täpläturkin neuvoja kipeästi ja toivoin, että saisin tavata hänet”, Mäntymarja naukui kohteliaasti ja muisti nyökätä kunnioittavasti varapäällikölle.
”Eiköhän tuo onnistu”, naaras nyökkäsi jykevästi ja heilautti hännällään kahden muun soturin suuntaan, ”tässä ovat Koiranleuka ja Kaunokettu.”
Naarasparantaja tervehti kaksikkoa ystävällisesti ja nousi seisomaan. Kaunokettu tuijotti läpitunkevilla silmillään parantajaa pienen hetken, kunnes kääntyi ja lähti seuraamaan Tuomiturkkia, joka alkoi johdattamaan nelikkoa kohti Jokiklaanin leiriä. Mutta Koiranleuka, tuo omituisen leuan omistava kolli seisoi Mäntymarjan edessä jotenkin haltioituneena, eikä kyllä parantajakissakaan silmiään saanut irti noista soturin ruskeista silmistä.
”Olen kuullut sinusta”, musta soturi naukaisi parantajaa miellyttävällä äänellään, ”olet se Mäntymarja Tuuliklaanista. Se Koilennon oppilas.”
Se pieni hetken huuma, mitä Mäntymarja oli tuntenut Koiraleukaa kohtaan oli yhtä nopeasti poissa, kuin oli tullutkin. Parantajakissa ei pitänyt tavasta, jolla toisen klaanin soturi sanoi hänen edesmenneen mestarinsa nimen, joten hän jatkoi keskustelua kipakasti:
”Hienoa kuulla, että maineeni on juossut edelläni, mutta meidän pitäisi mennä Tuomiturkin mukaan. Toiseksi, en ole enää hänen oppilaansa, olen täysvaltainen parantaja, koska Koilento kuoli jo kuita sitten.”
Tuomiturkki ja Kaunokettu olivat jo muutaman ketunmitan päässä heistä, eikä Mäntymarja halunnut jäädä jälkeen heistä. Häntä alkoi sisäisesti hieman ärsyttämään Koiranleuka, mutta hän peitti tunteen, kuten aina ennenkin teki. Hän hymyili kissalle ja astui tämän ohi jolkuttaen kohti kaksikkoa, jotka olivat kulkeneet jo jonkin verran matkaa kauemmas. Koiranleuka loikki perässä, mutta onneksi oli jo hiljentynyt Mäntymarjan sanomisien takia.
”Yritä pysyä perässä, Mäntymarja. Vaikket ole soturin koulutusta saanutkaan, se ei tarkoita, että voit jäädä lorvimaan taaemmas. Samoin sinä, Koiranleuka”, Kaunokettu selitti kipakalla äänensävyllä. Tuuliklaanin parantajatar hämmentyi hieman komennosta ja mietti ahkerasti, miten soturilla pystyi olla vaikutusvaltaa käskyttämään oman klaaninsa sotureita ja toisen klaanin jäsentä. Tuomiturkki ei kommentoinut Kaunoketun sanomaa millään lailla, vaan jatkoi yhä ripeästi eteenpäin. Yhtäkkiä Koiranleuan jykevä, kollimainen ääni kuiskasi parantajan korvaan:
”Kaikki epäilevät, että Kaunoketusta tulee seuraava varapäällikkö. Tuomiturkki ja Jokitähti antavat hänen pompottaa kaikkia ympäriinsä sanomatta mitään.”
”Miksi?” Mäntymarja kuiskasi takaisin mustalle, ruskeasilmäiselle soturille. Hän huomasi kollin kohauttavan olkiaan ja naukuvan vielä:
”He kai haluavat katsoa, miten kissat käyttäytyvät ylimääräisen vallan kanssa klaanissa. Uskon sen olevan pelkkä testi.”
”Miksi he etsisivät uutta varapäällikköä, jos Tuomiturkki ja Jokitähti ovat molemmat voimissaan?” vaaleanruskea parantajakissa kurtisti kulmiaan Jokiklaanin soturille.
”Jokitähti ei ole varma, osaako Tuomiturkki tehdä oikean päätöksen, kun aika on. Hän haluaa varmistaa klaaninsa tulevaisuuden”, Koiranleuka hymähti, ”eihän varovaisuudesta ja tarkkaavaisuudesta voi ketään syyttää. Tekisin samoin, jos olisin Jokitähti.”
”Onhan siinä kyllä järkeä...”, parantaja totesi hiljaa jokiklaanilaiselle. Koiranleuka nyökkäsi vastaukseksi ja huitaisi häntäänsä osoittaen eteenpäin. Mäntymarja käänsi katseensa ja huomasi Jokiklaanin leirin sisäänkäynnin juuri kissan mentävänä aukkona.

Nelikko sukelsi sisään ja sen takaata avautui kuin uusi maailma; kissat touhusivat leirissä iloisesti, vähän nauruisina; oppilaat tekivät askareita leirissä iloisin mielin ja leirissä juoksi muutama pentukin.
”Tervetuloa Jokiklaanin leiriin, Mäntymarja”, toivotti Koiranleuka. Mäntymarja piti tavasta, jolla kyseinen soturi lausui hänen nimensä. Kun parantaja käänsi männynvihreät silmänsä, hän huomasi mustan soturin tuijottavan ruskeilla silmillä suoraan häneen. Katse oli jotenkin lempeänoloinen.
”Ilmoita, kun olet lähdössä, vaihtaisin mielelläni kieliä ennen kuin palaat takaisin oman klaanisi pariin”, Tuomiturkki toivotti, joka sai Mäntymarjan katseen kääntymään nopeasti poispäin hänen vieressään seisovasta komeasta soturista.
”Tietenkin”, Mäntymarja hymyili ja huikkasi pikaiset hyvästit Kaunoketulle ja Tuomiturkille. Kaksikko loittoni omiin tehtäviinsä ja Mäntymarja vilkuili ympärillensä, jotta löytäisi parantajan pesän. Koiranleuka ei jostain kumman syystä ollut liikahtanut minnekään parantajan viereltä.
Mäntymarja kääntyi vähän hölmistyneen näköisenä soturin puoleen ja tokaisi leikkisään äänensävyyn:
”Eikös sinullakin pitäisi olla jotakin tärkeämpää tekemistä, kuin tönöttää siinä joutilaana?”
”Ei tällä hetkellä”, musta kolli naukaisi, ”tulinhan juuri aamupartiosta.”
”Vai niin”, Mäntymarja naukaisi männynvihreät silmät sädehtien. Hän vilkuili yhä varovaiseen sävyyn ja nuuhki ilmaa löytääkseen mahdollisen parantajan pesän. Häntä jostakin syystä hävetti kysyä pesän olinpaikkaa, joten hän päätti olla kysymättä ja pärjätä omin voimin. Hänen yrityksensä kumminkin epäonnistui pahan kerran, koska teräväpäinen Koiranleuka huomasi parantajan tönköt yritykset löytää aisteillaan oikea pesä.
”Parantajan pesä on tuolla”, Koiranleuka hörähti tahallaan kiusaavalla äänensävyllä ja osoitti hännällään oikean suunnan, ”ja jos… jos haluat seuraa kotimatkallesi, niin voisin tulla saattamaan, ettet eksy Jokiklaanin reviirille.”
”Ilmoitan, jos tarvitsen”, Mäntymarja ilmoitti normaaliin äänensävyyn ja lähti etenemään kohti suuntaa, jossa Koiranleuka näytti Täpläturkin olevan.

Naaraskissa pujahti pesään, jossa oli melkein lohdullisen tuttu yrttien vahva haju. Tuoksu oli vain hieman erilaisempi, kuin Tuuliklaanin pesässä, mutta se loi lohtua ja turvaa silti.
”Täpläturkki?” Tuuliklaanin parantaja huikkasi pesän suulta uteliaana. Kilpikonnakuvioinen kissa ilmestyi hetken kuluttua pesänsä syövereistä esiin yrttien peitossa iloinen ilme kasvoilla.
”Mäntymarja! Onpa ihana nähdä sinut”, parantaja naukui, ”oletpa kasvanut viime näkemästä! No kerrohan, miten voinkaan auttaa?”
”Jos en häirinnyt mitään, niin minulla olisi kyllä kysyttävää hieman Koilennosta”, Mäntymarja aloitti varovaisella äänensävyllä. Täpläturkki nyökkäsi myöntävästi, mutta kääntyi ja viittoi toista parantajakissaa seuraamaan. Tilassa, joka avautui suureksi, oli myllättyjä yrttikasoja ja niitten vieressä pieni harmaa pentu.
”Ai, onko sinulla...”, vaaleanruskea raidallinen naarasparantaja kerkesi aloittaa, kunnes toinen parantaja hiljensi hänet puhumalla päälle:
”Oppilas? Ei ole. Loistepentu on viime aikoina tykännyt katsella puuhasteluani, enkä katso sitä pahaksikaan, jos sivussa hän oppisi muutaman yrtin nimen.”
”Vai niin”, Mäntymarja naukaisi ja istahti kissanminttujen vierelle muutaman hiirenmitan päähän Täpläturkista. Jokiklaanin parantaja istahti myös aloilleen ja katsoi suoraan Mäntymarjaan.
”Olivatko kysyttäväsi kysymykset henkilökohtaisia vai?” Täpläturkki naukaisi kysyvään sävyyn ja heilautti häntänsä tassujensa päälle.
”Ovat”, vaaleanruskea raidallinen naaraskissa naukaisi ja vilkaisi hieman hermostuneena harmaata pentua, joka tuijotti heitä ja seurasi heidän keskusteluaan tarkkana. Täpläturkki ilmeisesti ymmärsi Mäntymarjan antaman vinkin, että nämä asiat eivät välttämättä kuuluneet pienen kissan korville.
”Loistepentu”, Täpläturkki naukui jokseenkin hitaasti, ”voisitko mennä hetkeksi leikkimään sisareksi kanssa?”
Mäntymarja oli kääntänyt katseensa jo pois harmaasta pennusta ja katseli Jokiklaanin parantajan yrttejä kiinnostuneena. Siellä oli paljon sellaisiakin yrttejä, mitä hänen pesästään oli loppunut tai loppumassa. Ehkä hän voisi kysyä, mistä niitä kerätä tai pyytää vähän mukaan, ettei ne pääsisivät kokonaan loppumaan. Mäntymarja mietti hetken yrttejä, ja vasta sitten kun hänen päänsä oli läpikäynyt monet ajatukset yrteistä, kuului harmaan pennun vastaus:
”Okei.”
Sitten pentu katosi parantajan pesästä suuaukon kautta. Mäntymarja katsoi hieman kummastuneena Täpläturkkia esittäen tälle kysymyksen:
”Oletko harkinnut hänen ottamistaan parantajaoppilaaksesi?”
”En varsinaisesti. Jos Tähtiklaanin tahto on, että Loistepennusta tulee oppilaani tai jos hän itse haluaa, niin silloin näin teemme”, kissa naukui hymyillen. Samassa enne jäniksestä lävähti naaraskissan päähän terävänä ja hän kysyi hieman ääni väristen:
”Oletko saanut… ennustusta?”
Täpläturkki oli samaan tahtiin lajitellut uudestaan yrttejään, kun Mäntymarja oli istunut hänen pesässään. Yhtäkkiä kissa lopetti lajittelemisen ja irrotti katseensa yrteistä katsoen Mäntymarjaa silmät kauhuntäyteisinä.
”Oletko sinäkin?” Täpläturkki henkäisi syvään ja huolestuneesti. Mäntymarja alkoi selittää innoissaan tapahtumista:
”Kyllä, tai siis ainakin uskon niin. Olin klaanitoverini kanssa metsästämässä myöhään yöllä riistaa. Sain jäniksen ja kannoin sen samalle paikalle, missä minä ja ystäväni sovimme näkevämme. Laskettuani jäniksen alas huomasin sen olevan punaisen ja tahmaisen veren peitossa. Ja sano minun sanoneen, se ei ollut sen jäniksen omaa verta. Samassa ääni, jota en ollut koskaan ennen kuullut-”
”… lausui, että kuusi askelta voi pelastaa neljä jalkaa. Tiedän”, Täpläturkki jatkoi pelokkaana, ”minä kuulin saman.”

// jatkan joskus XDD

Vastaus:

Rakastan sitä kun kirjoitat kissojen kanssakäymistä, se on vain niin... kaunista. Mäntymarjan ja Saniaisturkin välinen keskustelu oli sydäntä lämmittävä, ja jokiklaanilaisten kanssa käydyt keskustelut naurattivat (Koiranleuka) ja herättivät kysymyksiä (Täpläturkki)! Toivottavasti Mäntymarja saa vastauksia omiinsa, ja saa nähdä mitä tapahtuu Koiranleuan ja Mäntymarjan välillä. Mäntymarjalla on kyllä aika paljon nyt kollit mielessä, ensin Hunajahäntä ja nyt Koiranleuka, saa nähdä miten käy 8)

39 kokemuspistettä!

- Naru (13.3.2019)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

23.02.2019 18:46
Pimeys oli hiljainen, hukuttava ja pahaa enteilevä. Se kevyesti tuuditti lumenvalkoista kissaa hellillä otteillaan täyttäen nuoren kissan sisimmän omakseen. Kaikki se kaunis kissan sydämessä; kaikki se hyväntahtoisuus ja puhdas nuoren kissan ilo; korvautui lähes täydellisesti mustalla, mädällä raivolla ja halulla tuhota.
Kun valkoinen, isokokoinen kissa avasi meripihkan väriset silmänsä ammolleen, oli niistä kadonnut kaikki hyvyyden rippeet. Sen sijaan silmistä loisti vahvana, syvänä uusi pilke. Pimeys oli ottanut paikkansa Valkotassun sydämessä, kuin loinen tuhoten ja syöden ravinnokseen hyvyyttä. Edessä ollut kissan voimakas siluetti oli kadonnut. Ihan kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan.
”Minne menit?” Valkotassun ryhdikäs ääni naukaisi voimallisena, mutta jotenkin synkempänä kuin hetki sitten.
”Älä huoli”, kuului kaunis ja heleä ääni, ”en katoa minnekään luotasi, toisin kuin kaikki muut sinulle tekevät.”
Kolli ensin hätkähti niin, että joka ikinen karvatupsu hänen kehossaan pörhistyi kuin olisi kohdannut vihollisen. Naaraskissan ääni kuului sieltä, mistä soturioppilas olisi vähiten voinutkaan odottaa; hänen pään sisältään.
”Älä pelkää, rakkaani. Olen osa sinua, kuten on ennustettu kauan aikaa sitten.”
Jossain määrin, tuo naaraskissan äänen kaiku tuntui tasapainottavan kollin sisimpää ja antavan hänelle rauhaa ja huolimattomuutta tulevaisuudesta. Valkotassusta tuntui, että hän tekisi mitä tahansa ääni ikinä vain käskisikään, epäilemättä.
”Mikä sinä olet?” kolli kuiskasi hiljaa synkällä äänellä. Hän seisoi yksin Pimeyden Metsässä, kaiken pahan lähtökohdassa, mutta hänestä ei enää tuntunut yksinäiseltä. Päinvastoin, hän tunsi olevansa viimein kokonainen ja täynnä elämää.
”Olen itse pimeys”, naaraan kaunis ääni kuiskasi hänen päänsä sisällä, ”sinä olet kantajani ja sinua minä olen odottanut niin monien lehtikatojen ajan, ettet voi edes sitä ajanmäärettä ymmärtää, kultaseni.”
Koko metsä alkoi pikkuhiljaa hälvetä kissan ympäriltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää kuvitelmaa vain. Villi pimeys sinkoili sulavasti, mutta nopeasti joka paikkaan, kun metsän viimeisetkin rippeet katosivat kollin silmienkantamattomiin.

Valkotassu räväytti isot silmänsä auki ja haukkoi henkeä. Tuntui siltä, että hänen päänsä halkeaisi pian keskeltä kahtia, ellei hän nousisi ylös pehmeältä sammalpediltään. Valkoinen kissa könysi istumaan voihkaisten päässään olevasta jyskyttävästä kivusta. Hän siristeli silmiään, koska kaikki lumi heijasti valoa niin vahvasti, että hänen päähänsä alkoi sattua vain kahta kauheammin. Hitaasti, kolli nousi seisomaan vahvoille jaloilleen, jotta voisi mennä käymään parantajan pesällä. Hän puhisi yrittäessään, koska jokainen lihas tuntui jotenkin omituiselle. Kuin hän olisi yrittänyt kävellä toisen kissan käpälillä. Kolli hieman naurahti mielessään, kun hän ajatteli viime yönä näkemäänsä hullua unta. Hah, vai oikein Pimeyden Metsä? Ei sellaista ole olemassakaan.
Kolli mietti ahkerasti näkemäänsä unta, kun loikki kipeillä ja oudon tuntuisilla jaloillaan eteenpäin. Hän joutui kyyristymään hieman oppilaiden pesän suuaukolla ja melkein väkisin tunkemaan valkoisen turkkinsa lävitse sisäänkäynnin. Valkotassu piti katseensa hieman lumisessa maassa jolkuttaen kohti parantajan pesää, kunnes vähän ennen kyseistä paksusti vuorattua pesää, hän nosti katseensa huomaten useiden kissojen tuijottavan häntä. Kolli hölmistyi hieman näkemästään, mutta ei kerennyt miettiä asiaa pidempään, kun lähes viiltävä pääkipu muistutti taas olemassaolostaan.
Valkotassu pujahti parantajan pesään sisälle, kun melkein törmäsi uuden harmahtavanvärisen turkin omistavaan parantajaoppilaaseen.
”Oho”, kömpelö sana pääsi ulos valkoturkkisen kollin suusta ajattelematta. Nuori, solakka kissa kääntyi ja soturioppilasta melkein puistatti tämän läpitunkevat vihreät silmät, jotka tuntuivat näkevän hänen salaisuuteensa tuosta vain. Kun toisen kissan silmät tunnistivat Valkotassun, kissan ilme muuttui neutraalista ilmeestä tahallaan luotuun tympeään ilmeeseen.
”Sinä”, Salviatassu naukaisi viileällä äänensävyllä, ”ulos täältä.”
”Hauska vitsi”, Valkotassu naukaisi takaisin synkällä, mutta viileähköllä äänensävyllä, ”tulin hakemaan yrttejä.”
”Mitähän varten ne mahtavat olla?” kissa naukaisi yhäkin viileämmällä, melkein syyttävällä äänensävyllä. Valkotassua alkoi naurattaa, koska parantajassa oli jotain samanlaista, mitä hänessä oli, mutta hän ei osannut tunnistaa mikä heissä oli samaa.
”No mitäs luulet?” valkeaturkkinen kolli sihahti ja heilautti häntäänsä hieman turhautuneena, ”minulla on päänsärkyä ja haluaisin siihen auttavia yrttejä, kiitos.”
Kollin kiitos-sana kuulosti melkein halveksuvalta. Parantajaoppilas loi toisen, pitkän läpitunkevan katseen. Kollia alkoi ärsyttää, koska hänestä tuntui heikolta parantajan edessä. Hän yritti rauhoitella itseänsä ja peittää kaikki sisältä kumpuavat tunteet – vihan ja tuhoamisen halun – koska hän ei halunnut aiheuttaa enempää kohtauksia klaanissa. Siinä oli jo tarpeeksi, että hänen kouluttamisensa oli lopetettu, koska kukaan ei halunnut enää kouluttaa häntä.
”No, saanko apua vai en?” Valkotassu naukaisi ärtyneen kuuluisena ja tuo pimeyden pilke, josta kolli ei itsessään ollut tietoinen, hyppäsi suorastaan loistaen esiin. Hän ihmetteli, kun toinen kissa keskitti silmänsä suoraan soturioppilaan silmiin näyttäen hieman mietteliäältä.
”Hyvä on”, kissa naukaisi ja liikkui sulavasti kohti tiettyä yrttikasaa. Hän otti yhden lehden ja työnsi sen viileästi kissan nenän eteen.
”Se on reunuspietaryrttiä, pitäisi auttaa päänsärkyyn”, Salviatassu naukaisi yhä viileästi, muttei luonut onneksi enää katsekontaktia soturioppilaan kanssa. Valkotassu söi yrtin nopeasti, mutta jostakin syystä silmäili hetken vielä parantajan pesän seiniä, kunnes kääntyi ja oli lähdössä pois. Kissa kerkesi melkein pujahtaa pois voimakashajuisesta pesästä, kunnes kuuli todella raivostuneen, tutun äänen huikkaavan takaataan:
”Minnehän sinä luulet meneväsi?”
Nokkostassu, oli ainoa sana, jonka kolli sai mieleensä.
”Nukkumaan”, sana riensi soturioppilaan suusta ajattelematta ja todella halveksuvaan sävyyn. Kolli huokaisi ja kääntyi ympäri kohti klaanitoveriaan. Nokkostassu seisoi hänen edessään turkki pörhistyneenä.
”Luuletko, että voit todella tehdä niin? Nukkua? Sinä aiot siis nukkua? Kaiken sen jälkeen, mitä teit veljelleni?!” naaraskissa naukui kovaan ääneen silmän mustuaiset yhtä ohuina ja terävinä kuin pienen pennun kynnet.
”Niin”, valkoinen kolli naukaisi huolettomana Nokkostassun vauhkoamisesta. Jostain syystä Nokkostassun puheet eivät saaneet häntä raivostumaan. Asia oli ollut niin jo siitä lähtien, kun Nokkostassu oli ollut pentu.
Hänestä kumminkin tuntui, että ei ollut se, joka hallitsi tilannetta. Vaikka kolli ajatteli vastata toisella tavoin, kuin lyhyin lausein, joku hänen sisällään sai hänet vastaamaan täysin päinvastoin kuin yleensä hän vastaisi.
”Sinä olet yksi haiseva ketunläjä! Tiesitkö sitä? Miten voit edes nukkua sen jälkeen, kun viilsit veljeni kasvoista puolet piloille? Olet… aivan uskomattoman itsekäs ja ajattelematon pikku pentu!” sähähti Nokkostassu syyttävästi ja erittäin terävästi.
”Mitä sanoit?” Valkotassu korotti hieman ääntään varoittavaan sävyyn. Kukaan, ei kukaan voi haukkua häntä tuolla tavoin. Hän oli vahvempi kuin kukaan näistä muista heikoista varjoklaanilaisista! Hän alkoi pikkuhiljaa hermostua.
”Että olet inhottava ketunläjä!” Nokkostassu toisti sanomansa entistä vihaisempana ja korkeammalla äänensävyllä, ”ja olet todella, todella pikkumainen ja itsekäs!”
Kollin niskakarvat alkoivat nousta pystyyn ja se hetkeksi sammunut raivo heräsi henkiin, kuin haukkumasanat olisivat olleet sen ravintoa. Se söi Valkotassun normaalia olotilaa muuttaen kaiken mustaksi ja mädäksi raivoksi.
”Harmi, että tunnet olosi vierelläni noin heikoksi, Nokkostassu. Luulin sinun olevan vahvempi, mutta olet yhtä heikko kuin nämä muut varjoklaanilaiset. Säälittävää, miten haukut minua, koska olet peloissasi ja tunnet olosi heikoksi minun voimani vierellä”, lauseet tulivat Valkotassun suusta, kuin ne olisivat olleet hänen. Mutta soturioppilas tiesi, että hän ei ollut se, joka nuo sanat päätti. Hän olisi luultavasti haukkunut Nokkostassua takaisin, mutta jokin päätti hänen suustaan tulevat lauseet ilman kollin omaa halua.
Kolli ja naaras seisoivat aivan hiljaa kasvokkain parantajan pesän suuaukolla. Molempien silmissä loisti toisia kohtaan raivo, mutta kumpikaan ei liikkunut, he vain seisoivat. Lopulta, kun he olivat hetken tutkailleet toisen silmiä, mustaläiskäinen naaraskissa teki jotakin odottamatonta. Ennen kuin kolli edes tajusi tilannetta, harmahtava kissa heilautti isoa käpäläänsä ennen näkemättömällä voimalla ja se lävähti suoraan valkoisen kollin jykeville kasvoille.
”Häivy silmistäni! Seuraavalla kerralla, kaivan sinun silmäsi ulos pääkopastasi kynsilläni ja raatelen sinut kappaleiksi”, soturioppilatar sihahti niin vihaisesti ja tympääntyneenä, että Valkotassu melkein ihmetteli miten naaraskissa pystyi pitämään kyntensä kurissa hänestä.
Valkotassu kohautti olkiaan ja kipitti totellen pois. Valkoinen suurikokoinen oppilas oli tuohtunut, koska hän joutui tottelemaan naarasta. Naaraat ovat heikkoja, pelkkiä pentujen synnyttäjiä, joten kollin mielestä heillä ei ollut mitään oikeutta määräillä kolleja. Lisäksi hänen oli pakko totella, ellei halunnut uuteen kahakkaan oppilaan kanssa. Hän ei tarvinnut enempää kohtauksia klaaniin hänen tekojensa johdosta, koska se voisi vielä enemmän hidastuttaa soturioppilaan nimitystä soturiksi. Hän ei voinut etenkään ottaa riskiä senkään vuoksi, koska hän ei muuten saattaisi ikinä saada uutta mestaria. Ei kolli halunnut olla ikuisuuksien ajan soturioppilas!
Pääkipu jyskytti vahvana yhäkin kollin pään sisällä. Hän pääsi oppilaiden pesään ja lysähti vihreille sammaleille häntä heiluen raivostuksesta. Täysin tyhjästä repivä pääkipu hellitti hetkeksi, ja hänen päänsisältään kuului toinen, vieras ääni:
”Älä huoli heikoista, he haluavat vain, että tunnet olosi heitä alemmaksi. Olet kaikkia kymmenenkertaisesti vahvempi, kultaseni.”
Kolli hätkähti, mutta tunnisti äänen hänen päänsä sisällä kissaksi, jonka hän tapasi unessaan. Hän alkoi hätääntyä. Oliko hänen päänsä sisällä kaksi kissaa? Valkotassusta tuntui, että hän ei ollut tilanteen tasalla. Hän tajusi nopeasti, että se ääni, joka hänen päässään juuri puhui, oli myös kontrolloinut hänen puhumisiaan.
”Häivy päästäni, aiheutat minulle kipua!” sihahti kollikissa yksin oppilaiden pesässä. Sanat olivat tarkoitettu heleälle naarasäänelle hänen päässään.
”Voi kultaseni, en voi. Äläkä ole noin epäkiitollinen, koska minä autan sinut sinne, minne et omin voimin ikinä pääsisi”, ääni naukui halveksuvasti ja nauraen, ”ja paras opetella kestämään pientä kipua päässäsi, koska en todellakaan ala kuuntelemaan ulinaasi. Minä en ole lähdössä minnekään, vaikka mieli melkein tekisi, koska olet tuollainen ulisija ja valitat pienestäkin kivusta. Melkein voisi sanoa, että olet… heikko.”
Valkotassu puristi kyntensä tiukasti routaiseen maahan. Häntä ärsytti äänen halveksuva puhesävy enemmän kuin mikään muu. Valkotassu sihahti hiljaa ääneen:
”No, tähän mennessä olen paras valinta, jos kerran heikkous hirvittää sinua. Tämä klaani ei muuta olekaan, kuin heikkouden perikuva.”

// Salvia, Nokkonen?

Vastaus:

Ah niin ihanan mystistä, pidin kuvailusta erittäin paljon! Nautin myös Valkotassun ja muiden varjoklaanilaisten kanssakäymisestä, varsinkin Nokkostassun ja Valkotassun yhteenotto oli suorastaan ihanaa luettavaa kaikessa kamaluudessaan. Myös ääni päässä, jota alan nyt kutsua pimeydeksi ihan suosiolla, oli huvittava veijari, vaikkei tilanne mikään kiva Valkotassulle varmaan olekaan. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu? 8)

28 kokemuspistettä!

- Naru (13.3.2019)

Nimi: Nokkostassu, Varjoklaani

23.02.2019 00:40
Salviatassu ei päästänyt Nokkostassua katsomaan Kaarnatassua, ja tahtomattaankin soturioppilas antoi pettymyksensä näkyä turhankin vahvasti ulospäin. No, pääasia oli, ettei Kaarnatassu todistanut sitä. Nokkostassu ei enää ikinä loppuelämänsä aikana rauhaa veljensä kiusoittelulta, ja seuraavalla kerralla se olisi tummaturkkinen kissa itse, joka vahingossa vaurioittaisi kollia tavalla tai toisella.
”Ai, no… ilmoitathan minulle, kun se on mahdollista”, Nokkostassu sanoi Salviatassun pahoiteltua hänelle tilannetta, ja maleksi poispäin parantajaoppilaasta ja kohti soturien pesää. Naaraan olisi ihan pakko tehdä jotain, ja hän vaikka herättäisi mestarinsa saadakseen jotain tehtävää. Ihan mitä tahansa. Ilmeisesti oli myös paljon myöhempi, kuin Nokkostassu oli olettanut, sillä Kastelehti oli kuin olikin hereillä ja juuri tulossa pois karhunvatukkapensaan alta.
”Kas, olet jo hereillä. Lähdemme ihan pian, kunhan Aamutuike ja Variskuono saisivat itsensä liikkeelle tuolta”, soturi kertoi ja vilkaisi takaisin tulosuuntaansa, josta kaksi tätä nuorempaa soturia tuli perässä.
”Älä viitsi”, Aamutuike kehräsi huvittuneena emolleen, ”haluamme pitää edes jonkinlaista kunnioitusta yllä oppilaiden keskuudessa. Ja olimme ihan muutenkin ihan kintereilläsi.” Variskuono ei sanonut mitään, mutta näytti ihan yhtä huvittuneelta kuin punaruskea soturi. Nokkostassu ei oikein tiennyt miten reagoisi tilanteessa, ja tunsi olonsa ehkä hieman ulkopuoliseksikin, mutta piti kasvoillaan hymyä yllä. Onneksi Kastelehden ja tämän jälkikasvun kokoontuminen ei kestänyt enää paljoa pidempään, ja pian Aamutuike ottikin rajapartion johtajan aseman.
”Onko tämä ensimmäinen rajapartiosi?” kolli kysyi heidän matkatessaan Ukkospolkua ja sen rajaa.
”Ei, mutta toinen”, Nokkostassu vastasi todenmukaisesti, ”ensimmäisessä olin tosin niin väsynyt, etten muista siitä enää mitään”, hän myönsi myös ja sai vastaukseksi soturilta hymyn.
”Siinä tapauksessa tämä tuntuu varmasti kuin ensimmäiseltä”, Aamutuike totesi ja vilkaisi Variskuonoa. ”Haistatko jotain omituista?”
”En”, mustaturkkinen soturi pudisteli päätään ja irvisti hetken haistelun jälkeen, ”vain Ukkospolun kamalan käryn.”
”Meille tämä onkin jo tuttu paikka”, Kastelehti hymähti ja vilkaisi oppilastaan merkitsevästi. Nokkostassu mietti hetken, mutta huomattuaan käppyrälle kaartuneen männyn, soturioppilaan kasvoille nousi innostunut virne.
”Tämä on lähellä Ukkospolun tunnelia, olimme täällä illalla”, oppilas hihkaisi ja Kastelehti nyökkäsi hyväksyvästi tyytyväisen näköisenä. Se sai Nokkostassun hyvälle tuulelle, ja oppilas ei edes pidätellyt sitä, sillä se oli paljon mieluisampi näytettävä kuin vieläkin kytevä huoli Kaarantassusta.
Partio jatkui rauhallisesti ja ilman häiriötekijöitä vielä Haaskalan lähellekin päästessä. Variskuono oli myös lopulta rohkaistunut puhumaan, ja Nokkostassu keskittyi kuuntelemaan sotureiden välisiä keskusteluja. Hän sai niistä paljon enemmän irti, kun ei keskeyttänyt tai jäänyt kyselemään mitään turhia yksityiskohtia. Muutenkin välillä tuntui siltä, että täysikasvuiset olisivat unohtaneen hänen läsnäolonsa keskustellessaan muun muassa Valkotassusta ja siitä, kuinka Kuuvarjo ei kuulemma suostunut kouluttamaan vanhempaa oppilasta enää.
”No ei se mikään ihme ole, mietin itse jo hänen nimityksensä aikana, miten kävisi.” Kastelehti myönsi myötätuntoisesti. ”ymmärrän vanhempien aikeet, mutta Kuuvarjo ei välttämättä ollut paras valinta. Ja nyt kukaan ei suostu kouluttamaan häntä Kaarnatassun tapauksen jälkeen. Ohdakepiikki puhui jotain haavaumasta kasvoissa.”
”Kyllä Sorasydän saa Kaarnatassun kuntoon”, Aamutuike sanoi toiveikkaasti ja merkkasi rajaa, ”oppilashan Valkotassukin on, eikä Kuuvarjo ole kummoinen taistelija, joten ei uskoisi vamman olevan paha.”
”Hän taisi olla veljesi?” Varjokuono varmisti yllättäen Nokkostassulta, joka nosti maahan jähmettyneen katseensa sotureihin ja nyökkäsi. ”Tilanne on varmaan aika rankka. Itse en tietäisi miten olisin reagoinut, jos jollekin sisarukselleni olisi käynyt samoin.”
”No ei Kaarnatassu kuollut ole”, Nokkostassu töksäytti piilottaen hermostuksensa ja huolensa, ”mutta on omituista, etten näe hänen sammakonaivoista naamaansa pitkään aikaan”, soturioppilas myönsi. Soturit eivät ihmetelleet nuoren naaraan reaktiota, sillä olihan se aika tunnettua klaanissa, että kyseiset sisarukset riitelivät keskenään enemmän kuin yleensä. Tosiasiassa Nokkostassu ei halunnut tuoda sotureidenkaan edessä huoltaan veljensä kunnosta, eikä oikeastaan hämmennyksestä ja ihmetyksestä Valkotassun kanssa. Olihan tummaturkkinen naaras pitänyt soturioppilaista vanhempaa hieman läheisempänä tuttavana kuin muita, vaikkei ainakaan vielä ollut ihan ystävystynyt tämän kanssa.
Lopulta he olivat leirissä, ja Kastelehti antoi Nokkostassulle luvan käydä saaliskasalla. Oppilas olisi halunnut kieltäytyä, mutta muistettuaan, että edellisestä ateriasta oli tosiaan kulunut jo melkein auringonkierto, otti naaras kasasta laihan linnun ja söi sitä rauhassa.
”Nokkostassu, voisimme käydä vielä harjoittelemassa saalistamista myöhemmin.”
”Minusta voisimme mennä jo nyt”, Nokkostassu vastasi mestarinsa ehdotukseen innokkaasti ja katsoi leirin suuaukolle, jossa Aamutuike, Leoparditäplä, Kuuvarjo ja Punasulka olivat kokoontumassa ja pian varmasti lähdössä pois leiristä. Kastelehti katsoi oppilastaan hetken mietteliäänä, ennen kuin nyökkäsi suostumuksen merkiksi:
”Voisimme hetken kulkea heidän mukanaan hetken, ehkä Kuuvarjo haluaa antaa sinulle pari neuvoa matkalla.”
Kovin kauas leiristä kissat eivät kuitenkaan päässeet, kun Nokkostassu hätkähti lähellä olevan pensaan alta kuuluvaa sihahdusta. Äänen hän tunnisti aika nopeasti Salviatassun ääneksi, ja joutuu tekemään nopeita päätöksiä. Ehkä parantajaoppilas antaisi hänen nyt nähdä Kaarnatassun.
”Auts!” soturioppilas älähtää ja katsoo käpäläänsä kuin siinä olisi jotain. Kastelehti kääntyy huolestuneena katsomaan tummaturkkista naarasta, ja Nokkostassu jatkaa huonon omatunnon kalvaessa näyttelemistään. ”Tassuuni tarttui piikki, sattuu”, hän ulisi, ”voinko mennä takaisin leiriin näyttämään tätä Sorasydämelle tai Salviatassulle? Ei tämän kanssa pysty liikkumaan kunnolla.”
”Mene ihmeessä”, Aamutuike sanoi hyväntahtoisesti ja sai epäilevän katseen niskaansa Kastelehdeltä, ja kolli naurahtaa epämukavasti, ”ai niin.” Nokkostassu katsoo peloissaan mestariaan ja nilkuttaa hieman lähemmäs, jolloin myös kilpikonnakuvioinen soturi taipuu:
”Mene sitten, mutta ole nopea ja tule hajujälkemme perässä, jos ei toisin käsketä. Jatkan kai saalistuspartiossa odotellessani. Tarvitsetko saattamista leiriin?”
”En usko, se on niin lähelläkin.”
Niin soturijoukko jättää vielä nilkuttamista esittävän oppilaan taakseen, joka nilkuttaa niin kauan, että partio on varmasti jo niin kaukana, ettei Nokkostassu jää kiinni valehtelustaan.
”Vihaan valehtelua, vihaan”, naaras mumisi itsekseen ja ryntäsi häntä odottavan Salviatassun luokse.
”Saat nopeasti vilkaista Kaarnatassua”, parantajaoppilas sanoi heidän mennessään takaisin leiriin ja pyysi vielä kiirehtimään, koska kukaan ei saisi nähdä heitä. Nokkostassu ymmärsi tämän, sillä Sorasydänhän oli kieltänyt Kaarnatassun luona vierailut siihen saakka, että tämä olisi varmasti tarpeeksi kunnossa.
Ja ei Kaarnatassu mitenkään kehuttavassa kunnossa ollutkaan. Nokkostassu ei ollut edes nähdä veljensä sinisiä silmiä hämähäkinseittisiteen alta, ja tämän turkkikin on epätavallisen lämmin.
”Hei hiirenaivo”, tummaturkkinen oppilas sanoi ääni omasta mielestään liian täynnä huolta ja lämpöä. Ruskeajuovainen kolli hätkähti hieman ja siirsi päätään yrittäessään nähdä sisartaan paremmin, muttei onnistunut avaamaan silmiään hämähäkinseitin takia.
”Nokkostassu…” Kaarnatassu mumisi myös turhan pehmoisella äänellä verrattuna siihen, miten sisarukset yleensä puhuttelivat toisiaan. ”Luulin sinua Sorasydämeksi.”
”Hei!” Nokkostassu naurahti hiljaa ja tuuppaisi kevyesti veljensä käpälää, ”en minä ole niin vanha. Tai huonotuulinen.” Kaarnatassu hymähti myös vaisusti, muttei sanonut mitään, ennen kuin tummaturkkinen oppilas aikoi liikahtaa hieman.
”Älä mene.”
Se sai Nokkostassun unohtamaan hetkeksi kokonaan sen, mitä yleensä tapahtui ja kuinka kiire hänellä oikeastaan oli. Hänen veljensä näytti niin kovin pieneltä ja surkealta sammalpedillään pesässä, ettei naaras meinannut muistaa, koska moisen näyn olisi viimeksi kokenut. Ja milloin veli ei olisi viimeksi häirinnyt häntä lainkaan.
”Minun täytyy”, Nokkostassu sanoi haluttomasti ja vilkaisi Salviatassua, joka nyökkäsi pienesti. ”Kiitos, kun sain nähdä hänet”, hän kiitti ja sai pienemmältä oppilaalta vienon hymyn. Sitten Nokkostassu kipitti nopeasti pois pesästä ja juoksi etsimään mestariaan ja tämän kanssa kulkenutta metsästyspartiota. Hän haluaisi opetella saalistamista vielä tänään, ja pelko Kaarnatassun tilasta alkoi jo helpottaakin sen verran, että oppi uppoaisi varmasti paremmin päähän.

//Salvia ja/tai Leopardi voi halutessaan jatkaa 8)

Vastaus:

Voi, Kaarnatassu on niin avuttoman tuntuinen maatessaan hoidettavana, onneksi Salviatassu ja Sorasydän ovat osaavia parantajia (tai parantajan alkuja). Kastelehti vaikuttaa hyvältä ja oikeanlaiselta mestarilta Nokkostassulle, saammekin nähdä jatkossa, mitä tulee tapahtumaan Nokkostassulle hänen polkunsa aikana! :3

26 kokemuspistettä!
- Kami (2.3.2019)

Nimi: Salviatassu, Varjoklaani

22.02.2019 16:42
Aamu valaisee hiljalleen Varjoklaanin leiriä, vaikkei auringon säteet ylläkään kaikkein pimeimpiin nurkkiin. Erään valonsäteet osuessa Salviatassun harmaille kasvoille, hän aukaisee vihreät silmänsä. Oppilas hätkähtää tuntiessaan Kaarnatassun ruumiista hehkuvan lämmön lämmittäessä häntä. “Mitä?”
Sitten hän muistaa, että Kaarnatassu tuotiin eilen parantajien pesään Valkotassun haavoitettua häntä. Salviatassu on varmaankin nukahtanut kesken valvomisen. Soturioppilaan ruumis on lämmin, ja Salviatassun tekee kovasti mieli painautua lähemmäs tätä, kylmän viiman iskiessä parantajien pesään.
“Voi Kaarnatassu, en usko että edes sinä ansaitset tällaista”, mutisee harmaa parantajaoppilas sammalvuoteen reunalla pää alhaalla. Hänen sisällään syttyy pieni tunne, kenties sääli? On Kaarnatassu kuinka ärsyttävä tahansa, ei Tähtiklaanin kuulu tehdä tällaista kenenkään rangaistukseksi. Juovallinen oppilas näyttää niin pieneltä Salviatassun kurkottaessa vuoteen yli. Kasvojen läpi kulkee punertava viiva, jonka päälle on läntätty hämähäkinseittiä niin, ettei silmiä voisi hetkeen kunnolla avata. Kaarnatassun kääntyessä vuoteessa hämähäkinseitti lähtee irti. Pieni verinoro valuu oppilaan kyljelle asti, joka kohoilee nopeasti, mutta heikosti. Salviatassu kääntyy ja kipittää parantajien pesän perälle, jossa hämähäkinseitit on ripustettu seinälle. Hänen kietaistua seittiä etukäpälän ympärille, herää Sorasydän.
“Mitä sinä teet?” harmaa häntä pyyhkäisee Salviatassun kylkeä, mutta jättää tuon kuitenkin rauhaan. “Haava aukesi.”
Sorasydän murahtaa pettyneenä ja kampeaa itsensä pystyyn. “Anna minä katson.”

Haava ei ole vieläkään umpeutunut, edes läheskään kunnolla. Sorasydän painelee hämähäkinseittiä tuhisevan Kaarnatassun kasvoille. “Paina tuosta, sinulla on pienemmät käpälät.”
Salviatassu tuntee ylpeyttä voidessaan olla avuksi parantajalle, jolta harvoin avunpyyntöjä tippuu. Hän painaa käpäläänsä Kaarnatassun suupieleen ja tuntee lämpöä. “Hänellä on korkea kuume, minä tunnen sen!” Salviatassu huudahtaa ja vetää käpälänsä nopeasti pois. Sorasydän painaa hämähäkinseitin paikoilleen ja käännähtää nopeasti pesän perälle. Salviatassu jää kyyhöttämään paikoilleen. Miten minä saatoin? Hän ajattelee ja puristaa silmänsä kiinni. Eikö hän sitä muka yhtään aiemmin huomannut? Hän heräsi lämmin ruumis vasten omaansa, tietenkin! Kaarnatassu on potenut kuumetta jo kauan, kenties koko yön.
“Voi hyvä Tähtiklaani, onko hän tuhoon tuomittu?” mutisee Salviatassu ja kuvittelee Kaarnatassun hengityksen heikkenevän heikkenemistään. Ei ei ei, ei näin pitänyt käydä.
“Salviatassu! Minä tarvitsen lisäkäpäliä!” oppilas herää säpsähtäen ajatuksistaan ja pudistaa inhottavan tunteen turkiltaan pois. Hän rientää peremmälle pesään Sorasydämen luo, joka vimmatusti penkoo pieniä kuoppia maassa, joihin on varastoitu yrttejä.
“Mitä antaisit Kaarnatassulle kumeeseen?” katsetta nostamatta parantaja kysyy oppilaaltaan, joka miettii mahdollisimman nopeasti. Laventeli? Vai timjami? Kokeilen toista, Salviatassu ajattelee. “Timjami.”
“Ei! Laventelia kuumeeseen, muistatko?” Salviatassu erottaa pettyneen äänensävyn mestarin äänessä. Hän ei ikinä tule muistamaan kaikkia yrttejä, ei ikinä.
“Tässä se on”, vihdoin Sorasydämellä on jotain käpälällään ja vie sen Kaarnatassun luo, joka on hiljalleen alkanut heräillä unikonsiementen vaikutuksesta. “Vettä.”
“Kuulit kyllä mitä hän sanoi! Hae kostutettua sammalta pesän perältä!” Salviatassu ei
oikeastaan hätkähdä Sorasydämen kiukkuista äänensävyä, sillä hän tietää, että Kaarnatassun henki on pienen karvatukon varassa. Hän kiiruhtaa pesän perälle, kahmaisee palan sammalta kostuttaen sen veteen, joka on jo lähellä jäätyä, ja palaa takaisin. Hän ehtii nähdä, kuinka Kaarnatassu nielaisee yrtit ja yrittää sitten kurkotella sammalpalaa kohti, jota Salviatassu parhaillaan työntää lähemmäs sairasta oppilasta. Tuo lipoo siitä kielellään ja lysähtää sitten takaisin makuusijalle velttona kuin kuollut hiiri. Salviatassu tuntee sääliä oppilasta kohtaan, ei pelkästään siksi, että tuo taistelee hengestään parantajien pesässä, vaan osittain myös siksi, että Kaarnatassu ansaitsee erittäin pienen osan siitä kärsimyksestä.

“Anna hänen levätä, hae tuoresaalista itsellesi”, Sorasydämen rauhallinen ääni viestii Salviatassulle, että Kaarnatassun tila on nyt jokseenkin vakaa. Parantajaoppilas kampeaa itsensä jälleen pystyyn ja astuu heikkoon auringonvaloon, joka heijastuu maan valkeasta pinnasta. Lumessa risteili jo useammat käpälänjäljet, joista Salviatassu päätteli, että lähes kaikki kissat ovat ulkosalla. Hän marssii tuoresaaliskasalle ja on jo nappaamaisillaan laihan varpusen, kun kuulee takanaan kissan askelia. Lumi narskuu, kun Nokkostassu lähestyy varovasti parantajaoppilasta, jonka ilmeestä ei voi päätellä kertakaikkiaan mitään.
“Hei Salviatassu!” Nokkostassun äänestä voi erottaa pidättyneisyyttä, vaikka se onkin yritetty peittää hilpeydellä. “Saisinko nähdä veljeni?”
Ei taas, Salviatassu on täynnä Kaarnatassua, hän ei halua ajatella sairaita potilaita enää hetkeäkään, mutta sitten hän ymmärtää, että Nokkostassu on Kaarnatassun sisko. On normaalia huolehtia pesätovereista.
“No katsos kun”, Salviatassu siirtelee käpäliään kylmällä lumella, mutta katsoo silti toista oppilasta silmiin. Nokkostassu istuu hiljaa ja odottaa uteliaana.
“En minä voi päästää sinne ketään”, Salviatassu naukaisee lopulta ja huitaisee häntäänsä vasemmalta oikealle. Nokkostassu taas näyttää aivan niin pettyneeltä, kuin parantajaoppilas odotti. “Olen pahoillani.”

Salviatassu kantaa varoen hampaissaan pieniä katajanmarjoja, jotka hän ja Sorasydän ovat löytäneet Haaskalan läheltä. Paikka oli haissut rotilta ja variksenruoalta, joten Salviatassu on vain kiitollinen päästessään sieltä pikaisesti pois. Hän haluaa leiriin omaan vuoteeseen, kauas luminokareista, jotka nytkin takertuvat harmaaseen, paksuun turkkiin kuin mitkäkin lehtikadon takiaiset.
“Niin vaikea liikkua”, Salviatassu murahtaa hampaittensa välistä nostaen silti tassujaan sinnikkäästi. Hän on pieni oppilaaksi, joten hanki kuitenkin paikoin kestää oppilaan painon. Salviatassu ymmärtää myös olla iloinen, ettei koko matkalla yksikään männynneulanen ole painunut polkuanturaan aiheuttaen kipua. Lähellä leiriä hän haistelee ilmaa. Valkoista, kirkasta lunta, joista lähtee vain kylmä, selkäpiitä karmiva haju.
“Tule, jätä katajanmarjat tähän. Haetaan vielä kuivaa sammalta”, Sorasydän opastaa ja kaivaa lumeen pienen onkalon, johon pudottaa omat katajanmarjansa. Laskiessaan marjoja alas Salviatassu haistaa Nokkostassun. Partio! Häntä on kalvanut koko päivän ikävä tunne, kun ei päästänyt Nokkostassua näkemään sairasta Kaarnatassua, vaikka juuri niin Sorasydän odottaa Salviatassun toimivan - ohjeiden mukaan.
“Sorasydän, voinko palata marjojen kanssa leiriin, käpäläni ovat niin kylmissään. Olen myös huolissani Kaarnatassusta”, viimeisimmän syyn Salviatassu keksi lennosta, mutta parantaja nyökäyttää päätään ja katoaa mäntyjen sekaan. Oppilas ei ota marjoja suuhunsa, vaan kipaisee Nokkostassun hajun suuntaan. Hän näkee Nokkostassun kulkevan muutaman muun kissan kanssa pois päin leiristä.
“Nokkostassu!” parantajaoppilas sihahtaa puolikuolleen pensaan alta ja saa Nokkostassun säpsähtämään. Tuo kuitenkin alkaa yhtäkkiä nilkuttamaan ja selittää muulle partiolle jotankin. Salviatassu erottaa sanat “piikki” ja “leiri”. Mahtavaa, Nokkostassun pää ei ole aivan tyhjä!

“Saat nopeasti vilkaista Kaarnatassua”, Salviatassu naukaisee ja pujahtaa tunnelista leiriin, jossa on edelleen tyhjää. Vilkaistuaan pientä tuoresaaliskasaa, Salviatassu ymmärtää, että lähes kaikki kynnelle kykenevät kissat ovat saalistamassa. “Tule nopeasti, kukaan ei saa nähdä meitä.”
Salviatassu johdattaa Nokkostassua perässään kohti parantajien pesän sisäänkäyntiä. Hän vilkuilee aukiota ja yrittää ajatella, että Kaarnatassu ilahtuu nähdessään sisarensa. Pöllökynsi ja Kyyturkki vaihtavat aukion toisella laidalla kieliä toistensa kanssa, mutta eivät ole huomaavinaan kahta oppilasta, jotka pysähtyvät parantajien pesän eteen.
“No niin, ole nopea”, Salviatassu viittilöi hännällään kohti pesää, josta kuuluu Kaarnatassun nopea hengitys. Nokkostassun silmistä säkenöi kiitollisuus, kun tuo pujahtaa pesään Salviatassu kannoillaan.

//Nokkostassu? :)

Vastaus:

Pidän todella paljon Salviatassun luonteesta, joka tulee todella paljon tarinoissasi esille! Olet taitava kirjoittamaan, hyvin sujuva tarina tempaisee mukaansa todella hyvin. Kaarnatassun haavan tulehtuminen ja sen hoitokohta tarinassasi oli todella käsinkosketeltava jännitykseltään. Toivottavasti Kaarnatassun tila kohenee ja Salviatassun yrttitietoisuus laajenee tulevaisuudessa. ^^

30 kokemuspistettä!
- Kami (2.3.2019)

Nimi: Nokkostassu, Varjoklaani

21.02.2019 22:22
Ensimmäiset muutama päivä oppilaana olivat Nokkostassusta parasta ikinä, vaikkei hän saanutkaan mestarikseen Leoparditäplää niin kuin oli haaveillut, mutta Kastelehti oli tuoreen oppilaan mielestä myös hyvä valinta mestariksi. Ainakaan hän ei joutunut isänsä kovan silmän alle, niin kuin Kaarnatassu. Kyllä Nokkostassukin isästään piti, mutta jatkuva perheen kanssa oleskelu kävisi ennemmin tai myöhemmin nuoren naaraan hermoille.
”Nokkostassu, keskity. Haluan sinun tunnistavan tämän alueen, kun alamme harjoitella saalistamista öisin”, Kastelehden huvittunut ääni herätti tummaturkkisen oppilaan ajatuksistaan ja takaisin maan pinnalle. Hänen käpäliensä alla oleva lumikerros havuneulasten päällä oli kylmä ja epämiellyttävä kävellä, mutta hän oli kulkenut sillä jo niin kauan, ettei se enää tuntunut niin häiritsevältä kuin aikaisemmin. Sieraimiin ja suuhun kantautuva viileä ilma toi mukanaan Ukkospolun katkun, ja mikäli Nokkostassu olisi jostain syystä halunnut kuunnella erittäin tarkasti, olisi hän kuullutkin hirviöiden ärinää jatkaessaan matkaansa.
”Tietenkin”, Nokkostassu vastasi pirteästi mestarilleen ja yritti miettiä, mitä erilaista siinä kyseisessä metsän osassa oli muihin verrattuna. Mäntyjä ja muutama kuusi, sekä muutama ihan hyvän kokoinen kivi. Yksi männyistä oli hieman kieroutuneen näköinen, ja sen kissa ottaisi maamerkikseen tästä paikasta öitä varten, kunnes osaisi kulkea reviirillä täysin mutkattomasti.
”Tämä paikka on lähempänä Nelipuita kuin muut alueet, joita olen näyttänyt sinulle. Lähellä on myös tunneli, jota käytämme, kun menemme kokoontumisiin”, Kastelehti kertoi ja vilkaisi taivaalle, ”nyt alkaa kuitenkin olla sen verran hämärää, että tunnelin näyttäminen menee toiselle kerralle. Palataan leiriin”, kissa totesi ja kääntyi hieman lähteäkseen paikalta. Kuuliaisesti Nokkostassu ryntäsi mestarinsa perään ja kysyi:
”Mitä teemme huomenna?”
”Ajattelin, että osallistuisimme partioon päivällä. Varmistan Liljaviikseltä vielä, että me tosiaan mahdumme mukaan”, Kastelehti sanoi hymyillen tyytyväisenä, ”mutta uskon, että se onnistuu kyllä. Saat siis nukkua aamun rauhassa. Haluan muokata unirytmiäsi hieman, niin voimme aloittaa yöllisillä saalistus- ja taisteluharjoituksilla. Kun osaat ne pimeässä, osaat varmasti myös päivänvalossa.”
Sen jälkeen matka leiriin jatkui hiljaisuudessa. Ja leirissä oli itsessäänkin harvinaisen hiljaista, mutta ensin Nokkostassu kuvitteli sen johtuvan siitä, että muut olisivat vielä partioimassa tai tekemässä muita tärkeitä soturin tehtäviä. Huolestuneen näköinen Savuläiskä kuitenkin sai Nokkostassun hieman huolestuneeksi. Oliko leirissä tapahtunut jotain kamalaa? Soturioppilas ei kuitenkaan antanut huolensa näkyä ulos päin, vaan hölkkäsi emonsa luokse, jonka katse oli suunnattuna maahan.
”Onko täällä tapahtunut jotain?” Nokkostassu uteli, ja sai soturin säpsähtämään.
”Kaarnatassu on parantajan pesässä, hän haavoittui taisteluharjoituksissa”, Savuläiskä sanoi ja huomatessaan tyttärensä hämmentyneen ilmeen vielä lisäsi, ”isäsi tietää enemmän, olen yhtä tiedoton tilanteesta kuin sinäkin. Sorasydän ei huoli ketään häiritsemään sinne, veljesi kaipaa kuulemma lepoa ja ylimääräiset pesässä häiritsisivät häntä.”
”Miksi Ohdakepiikki käyttäisi kynsiä taisteluharjoituksissa? Ei Kaarnatassukaan ihan niin kömpelö ole, että itseään satuttaisi”, Nokkostassu ihmetteli. Ei heidän isänsä ikinä tekisi sellaista.
”Ei se ollutkaan isänne”, Savuläiskä murahti hermostuneena, ”vaan Valkotassu.”
Emo jatkoi puhumistaan vielä lisää, mutta soturioppilas ei kuunnellut enää. Miksi Valkotassu haavoittaisi Kaarnatassua? Eivät he ikinä olleet erityisemmin Nokkostassun veljestä pitäneet tämän jatkuvan hiirenaivoisuuden takia, mutta silti… ei naaras ainakaan itse oikeasti löisi kynnellisellä käpälällä ruskeajuovaista kollia, vaikka välillä tekisi mieli vetää tätä korville niin rankasti kuin vain pystyy.
”Ai”, Nokkostassu ymmärsi lopulta sanoa kiukkunsa ja ihmetyksensä keskeltä ja asteli jo poispäin emostaan typertyneenä, ”väsyttää, menen nukkumaan.”
Se oli valhe, ja varmaan aika huono sellainen, mutta Nokkostassu ei halunnut enää puhua Savuläiskän kanssa. Eikä oikeastaan kenenkään kanssa. Hän oli välittämättä vatsansa pohjalla kurisevasta nälästä ja lysähti havunneulasin vuoratun sammalpetinsä ylle huonotuulisena. Kaikesta kinasta ja tappelemisesta huolimatta Nokkostassu oli silti huolissaan veljensä hyvinvoinnista, ja tätä hermostutti, kun ei nähnyt Kaarnatassua missään. Kolli oli ärsyttävä kuin mikä ja naaras ei aina ymmärtänyt veljensä ajatusmaailmaa yhtään, mutta silti… veli oli läheinen ja rakas siinä missä emo ja Ohdakepiikkikin, ja Nokkostassu tunsi olonsa kovin sekavaksi.
Ja sitten hän nukahti pää sammalia vasten.

Aamulla oppilaiden pesä oli yhtä tyhjä kuin naarasoppilaan nukahtaessakin. Kaarnatassu olisi siis vielä parantajan pesässä, ja Valkotassukin mitä todennäköisimmin Kuuvarjon kanssa harjoittelemassa. Nokkostassua ei oikeastaan haitannut tämä yhtään, ei sitä tietäisi mikä reaktio olisi ollut, jos tilanne olisi ollut toinen.
Leirissä oli muutenkin kovin hiljaista, mutta Nokkostassu äkkäsi äkkiä Salviatassun riistakasalla. Soturioppilas oli vain pari päivää aikaisemmin seurannut veljensä ja parantajaoppilaan sanaharkkaa, tai no ehkä paremminkin Kaarnatassun hiirenaivoisuutta pienikokoista naarasta kohtaan, eikä uskonut kummankaan erityisemmin pitävän toisistaan. Nokkostassu ei ollut varma, pitikö Salviatassu edes hänestä, sillä ainakaan soturioppilaalla ei vielä ollut kunnon mielipidettä tuoreesta, harmaaturkkisesta parantajaoppilaasta. Mutta Kaarnatassun tilan hän silti halusi tietää, ja ehkä hän saisi nähdä veljestään edes vilauksen, jos oikein kiltisti Salviatassulta kysyisi.
”Hei Salviatassu!” Nokkostassu tervehti parantajaoppilasta niin iloisesti kuin pystyi, ”saisinko nähdä Kaarnatassun?” hän uteli varovaisella äänensävyllä, sillä ei halunnut sentään säikäyttää toista tiehensä ja lisäsi nopeasti: ”tiedän, että hän on täysi hiirenaivo, mutta… silti veljeni”, soturioppilas takelteli sanoissaan loppupuolella. Hän ei ikinä antaisi Kaarnatassun kuulla tai nähdä sitä, kuinka huolissaan sisar oikeasti oli tästä, mutta Salviatassun läsnä vahinko tuskin oli niin kamala kuin mitä se voisi olla erään tietyn kollin kanssa.

//Salvia? :3

Vastaus:

Nokkostassun rakkaus Kaarnatassua kohtaan on todella hellyyttävää! Odotamme varmasti kaikki innolla, mihin tapahtumasarja kärjistyy ajan kanssa. Jatka samaan malliin!

17 kokemuspistettä!
- Kami (2.3.2019)

Nimi: Vadelmatassu/-varjo, Myrskyklaani

12.02.2019 22:53
// Tarina voi sisältää triggeröivää itseinhoa

Hämäräkajon ja Nokisiiven nimittämisestä sotureiksi oli kulunut jo kokonainen kuu, hän oli laskenut jokaisen kuunkierron. Vadelmatassu oli yhä oppilas näiden monien kuunkiertojen jälkeen, ja jopa Pellavapentu oli jo nimitetty Pellavatassuksi. Salamahännänkin mielestä tilanne alkoi olla jo hieman naurettava. Mestari oli käynyt vähän aikaa uusien sotureiden nimeämisestä kysymässä, miksei naarasta nimitetty soturiksi samaan aikaan veljiensä kanssa, mutta Ukkostähti oli vain vastannut, ettei Vadelmatassu ollut vielä valmis.
Eikä soturioppilaalta kestänyt kauaa miettiä, mistä päällikön haluttomuus hänen nimittämiseensä lähti. Tai, ainakin hänellä oli ajatus, oma teoriansa ja uskomuksensa. Ensimmäisinä iltoina Vadelmatassu kävi parantajan pesässä hakemassa unikonsiemeniä kuunnousun aikaan kuin aina ennenkin, mutta päätyi lopulta paremmaksi lopettaa se. Vaikka kuinka myöhään sinikilpikonnaturkkinen naaras nousikin sammalpediltään ja vaikka kuinka hiljaa ja huomaamatta hän hiipi parantajan pesälle, jonkun katse oli aina hänen turkissaan. Ja Vadelmatassu oli varma, että kyseessä oli Ukkostähti tai mahdollisesti joku muu, joka kertoisi päällikölle naarasoppilaan öillisistä seikkailuista parantajan luona. Toki unikonsiemenien lopettaminen aiheutti niin pienempiä kuin suurempiakin sivuoireita Vadelmatassun nukkumisen kanssa, mutta ne olivat vain sivuoireita. Hän pärjäsi tarpeeksi hyvin ilman niitäkin aikaisemmin, ja nyt kukaan ei vahtinut hänen untaan, kun naaras nukkui eri pesässä veljiensä kanssa. Harakkatassu ei tiennyt, mihin Vadelmatassu katosi välillä iltaisin, tai ainakin oppilas toivoi niin. Ei hän ollut mustavalkoiselle kollille maininnut sanaakaan, eikä Harakkatassu ollut kehdannut kysyäkään katoamisista. Ja se oli hyvä, ei naaras olisi osannutkaan kertao.
Sitä paitsi, eihän kunnon soturi tarvitsisi apua nukahtamiseen normaalissa tilassa, se olisi parantajan varastojen tuhlaamista.
Niin hän itselleen uskotteli, eikä myöskään uskonut, että kukaan vastustaisi tätä, jos hän jollekin kertoisi. Vadelmatassua olisi helpottanut edes jonkinlainen keskustelu veljiensä kanssa, mutta Nokisiipi ja Hämäräkajo eivät tuntuneet koskaan olevan vapaalla jalalla sopivalla hetkellä. Tosin, eipä naaraskaan ollut kovin usein leirissä. Hän oli vaatinut Salamahäntää kouluttamaan oppilastaan entistä enemmän, mutta enää kuun jälkeen mestari ei enää tiennyt, mitä uutta opetettavaa keksisi.
”Emme kai oikein voi muuta kuin hioa taistelutaitoasi, siinä ainakin on eniten paikattavaa”, mustaturkkinen kolli sanoi heidän ollessa jälleen tallatun lumen peittämällä hiekkakuopalla aikaisemman saalistusreissun jälkeen. Vadelmatassu ei kuitenkaan valittanut, niin kuin olisi tehnyt jo kuita aikaisemmin. Naaras halusi näyttää kyntensä ja olla niin hyvä, ettei Ukkostähti voisi lykätä hänen nimittämistään enää yhtään kauempaa.

Vadelmatassu ei uskonut kehittyvänsä taistelemisessa yhtään, vaikka Salamahäntä toisin väittikin. Soturioppilas halusi ja yritti tehdä parhaansa, mutta ei tuntunut pääsevän eteenpäin millään muulla kuin piiloutumalla ja hyökkäämältä sieltä.
”Ei kaikkien tarvitse olla aivan parhaita kaikessa”, mestari oli lohduttanut, ”olet edelleen yksi taitavimmista saalistajista koko klaanissa.”
Mutta haluaisin olla paras, Vadelmatassu ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen, nyökkäsi vain pienesti ja jatkoi matkaa kohti leiriä. Se, haluaisiko naaras ihan oikeasti olla paras, oli kuitenkin vähän epäselvää hänelle itselleen. Vadelmatassusta tuntui, kuin olisi kadottanut oikean itsensä piilotellessaan kuorensa sisälle kietoutuneena kuin puu kaarnaansa. Ihan kuin naaras olisi ollut vain tyhjä kuori, joka on unohtanut syynsä ja jopa olemuksensa jonnekin kauas. Vadelmatassu naurahti itsekseen hiljaa ja oli välittämättä Salamahännän kummastelevasta katseesta. Vähän säälittävää, ettei naaras osannut edes pitää itseään koossa ilman veljiään. Kaikesta huolimatta Hämäräkajo ja Nokisiipi olivat hänelle yhä rakkaita, mutta naarasoppilas alkoi jo epäillä, että olisi liian riippuvainen heistä, jos hetken eri pesässä nukkuminen vaikuttaisi tällä tavalla.
Säälittävä Vadelmatassu, avuton Vadelmatassu.

Saman päivän auringonlaskun aikaan Ukkostähti kutsui kaikki kokoontumaan suurkivelle. Vadelmatassu oli jo aika varma siitä, että päällikkö ilmoittaisi naarasoppilaan olevan niin hyödytön, että tämän pitäisi suoraan siirtyä klaaninvanhimpien pesään tai jopa lähteä klaanista. Ehkä hän nimittäisi Harakkatassun soturiksi ennen Vadelmatassua, ja vielä monien kuiden jälkeen hän olisi oppilas. Aina oppilas, aina vain Vadelmatassu. Ehkä isä olisi hänestä ylpeä.
”Meillä on ollut ikävä sinua.”
Nokisiiven ääni keskeytti surumielisen soturioppilaan aatteet, kun tämä asteli sisarensa luo Hämäräkajo perässään.
”Minullakin teitä”, hän sanoi pikaisesti varmistettuaan, ettei kukaan kuulisi. Kaikki tuntuivat olettavan Vadelmatassun olevan katkera veljilleen siitä, että joutui odottamaan vaikka kuinka paljon kauemmin päästäkseen soturiksi, vielä ilman klaanin tiedossa olevaa syytä. Mutta ei kukaan tullut kysymään sitä pienikokoiselta naaraalta, josta hän oli erityisen huojentunut. Kissa olisi tuskin löytänyt sopivia sanoja puhumaan siitä, ja olisi todennäköisesti vain vaihtanut paikkaa mitään sanomatta. Töykeä Vadelmatassu.
”Vadelmatassu, tule tänne.”
Kaikkien päät kääntyivät kilpikonnatabby-kuvioiseen naaraaseen, jonka silmät laajenivat hämmennyksestä. Kukaan ei uskaltanut supista mitään, kun Hämäräkajo rohkaisi siskoaan nousemaan ylös ja kävelemään Ukkostähden luokse.
”Minä Ukkostähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, iso keltaisen ja valkoisen sävyin kirjailtu kolli sanoi äänensävyllä, jonka Vadelmatassu oli opetellut ymmärtämään siitä lähtien, kun oivalsi sen tarkoituksen. ”Vadelmatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Vadelmatassu lupasi tyynesti odottaen. Hänellä ei olisi mikään kiire, ja aikoi myös näyttää sen päällikölleen.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Ukkostähti mainitsi ja melkein sylkäisi seuraavat sanat suustaan halveksunta alta kuultaen, ” Vadelmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Vadelmavarjona. Tähtiklaani kunnioittaa saalistustaitoasi ja sinnikkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
Vadelmavarjo nuolaisi Ukkostähden lapaa, ja päällikkö itse kosketti hädin tuskin tuoretta soturia päälaelle. Nokisiipi ja Hämäräkajo olivat ensimmäisenä huutamassa sisarensa soturinimeä, ja pian muu, hämmennyksestä takaisin todellisuuteen heräilevä klaani alkoi toistaa perässä. Vadelmavarjo vilkaisi päällikköään silmiin mitäänsanomattomasti, ja sai lähes yhtä tyhjän katseen takaisin. Naaras ei ollut varma siitä, pitikö hänen teoriansa paikkaansa, mutta ainakin yksi asia olisi täysin varma.
Vadelmavarjo oli joutunut Ukkostähden huonolle puolelle tavalla tai toisella, ja se ei todellakaan ollut hyvä asia.

Vastaus:

Oooh, viimein se tapahtui! Vadelmatassusta tuli viimeinkin Vadelmavarjo kaiken jälkeen. Hienosti kirjoitettu tarina sujuvalla etenevyydellä. Mitähän Vadelmavarjon tulevaisuus tuo tullessaan? Se jää nähtäväksi!

23 kokemuspistettä!
- Kami (2.3.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

12.02.2019 21:29
Vaaleanruskea, kaunis naaraskissa seisoi yhdessä valkoisen, keltamerkkisen kollin kanssa lumisella, melkein mustalla aukiolla. Molemmilla oli mukanaan onneksensa saaliit, eivät kummoiset, mutta molemmille riittävät.
Hetkeä aiemmin ruskeakuvioinen naaras oli saanut enteen Tähtiklaanilta, mutta naaras oli liian häkeltynyt näystään kertoakseen ystävälleen. Eikä parantaja edes olisi kai saanut kertoa näystään kuin päällikölle, mutta se oli mahdotonta sillä hetkellä. Tuuliklaanin päällikkö Tuulitähti oli nimittäin alkanut menettää uskoaan omaan klaaniinsa ja alkanut käyttäytyä varautuneemmin sen jälkeen, kun Tuulitähden kumppani Piikkiherneturkki oli rakastunut palavasti parantajakissan emoon, Sananjalkaturkkiin. He olivat saaneet yhdessä pennun; Aarnitassun, joka oli Mäntymarjalle kaikki kaikessa.
”Nyt voisi olla hyvä aika palata takaisin leiriin”, Hunajahäntä naukaisi päättäväisenä ja katsoi parantajaa tarkkaavaisesti, kun Mäntymarja noukki jäniksen maasta. Parantaja melkein pystyi maistamaan kitkerän maun suussaan, joka muistutti aivan hänen oman verensä makua.
Lämmin muisto hänen oppilasajoiltaan palasi vihreäsilmäinen kissan mieleen terävänä, kuin kyseisestä tapahtumasta ei olisi mennyt päivääkään.
Hän muisti, kuinka Koilennon jäntevä, vanhahko keho kannatteli hänen mestariaan vähäisillä voimillaan. Parantaja oli vaikuttanut hieman nuhaiselta, mutta oli vakuuttanut omaan, tuttuun sävyynsä olevansa täysin kunnossa. Valkoinen parantaja oli kääntynyt Mäntymarjaa; tuolloin Mäntytassua kohden silmät palaen.
”Kadota tuo huolestunut ilme!” oli valkoinen kissa sihahtanut, ”olen kunnossa.”
Silloin Mäntymarja oli alkanut opettelemaan tunteidensa peittämistä, koska hän useinkin tunsi sääliä, huolestuneisuutta ja jopa rakkautta vanhaa parantajaa kohtaan, muttei halunnut mestarinsa tietävän sitä. Mutta kyllähän Koilento tiesi, hän tiesi aina kaiken.
Valkoinen naaraskissa oli pudottanut kasan erilaisia yrttejä ruskeakuvioisen kissan eteen ja tuhahtanut tälle hieman töykeällä, terävällä äänensävyllä:
”Lajittele nuo, se on ainut asia, mistä sinun täytyy huolestua tänään.”
Koilento oli tuolloin painottanut tänään-sanaa, muttei nuori ruskeankirjava männynvihreäsilmäinen oppilas ollut siihen kiinnittänyt huomiota. Nyt, kun Mäntymarja oli siirtynyt Koilennon asemaan hänen mestarinsa kuoltua, hän ymmärsi. Hän ymmärsi, että Koilento oli aina tiennyt kuolevansa. Ainut outo, ehkäpä jopa hieman puistattava kysymys nousi vahvana nuoren parantajakissan tajuntaan; miten naaras oli tiennyt kuolevansa?
Hänen muistelmansa kumminkin katkesi, kun Hunajahännän ääni tunkeutui parantajakissan tajuntaan:
”Kuule...”, valkoinen soturi keltaisin merkein maukaisi ystävälleen Mäntymarjalle mietiskelevän oloisena. Mäntymarja melkein innostui jo, että saisi kuulla ystävästään enemmän. Ennen kuin naaraskissa kerkesi vastata kysyvästi ystävälleen, oli kolli jo aloittanut seuraavan lauseen.
”Miten uskot Tuulitähden suhtautuvat Aurinkoon?” kolli kumminkin naukaisi. Mäntymarja tunsi pettyvänsä hieman, koska hänen sisässään oli palava halu tutustua kollikissaan paremmin.
”En tiedä”, parantaja naukaisi ja väläytti ystäväänsä kohden lempeän hymyn, ”hän on vaikuttanut viime aikoina vähän… varautuneelta.”
”Niin, mutta eikö se ole ihan normaali reaktio kissalta, jolta on viety hetkessä maa käpälien alta? Tiedäthän; Piikkiherneturkki ja Sananjalkaturkki; sekä Aarnitassu”, soturi selitti hieman takeltelevalla äänellä viimeisten sanojen kohdalla. Hunajahäntä varmasti tiesi, että parantajalle oli herkkä aihe puhua perheestään. Vaikkakin Mäntymarjalle hänen emonsa ja veljensä olivatkin tärkeitä, ei se tuntunut hänen perheeltään. Etenkään, kun Mäntymarja oli menettänyt välinsä veljensä kanssa, joka koki paineita Mäntymarjan menestyksestä.
”Tietenkin”, Mäntymarja vastasi teennäisellä äänensävyllä. Hän ei voinut sanoa totuutta Tuulitähdestä, koska se tarkoittaisi, että kissa pettäisi Tähtiklaanin luottamuksen. Ja tietenkin sumentaisi ja horjuttaisi Hunajahännän uskoa koko klaanin kunnioitettuun päällikköön.
He kävelivät pitkin jäistä hankea, joten kulkeminen oli hieman vaikeampaa. Mäntymarja sai näkökenttäänsä notkon suuaukon ja oli melkein haljeta onnesta. Ilma on kylmennyt huomattavasti ja yhtä lailla pimentynyt.
”Käyn päästämässä Tomukuonon Auringon vahtimisesta”, tokaisi Mäntymarja hieman huolestuneella äänensävyllä, ”pärjäätkö sinä?”
”Enköhän”, naurahti soturi, ”en minä avuton pentu ole.”
Mäntymarja vilautti vielä hymyn ystävälleen ja toivotti tälle hyvät yöt. Hän nopeutti tahtia ja puoliksi liukui hangella edetessään kohti Tuuliklaanin leirin suuaukkoa. Solakka kissa liikkui sulavasti ja sujahti leirin suuaukosta sisälle. Hän suunnisti jänis suussaan parantajan pesälle, jossa Tomukuono vartioi ryhdikkäänä naaraskissan makuupaikkaa, jolla pieni pentu uinui jo syvässä unessa.
”Anteeksi, että kesti hetki”, Mäntymarja naukaisi pahoitellen ja pudotti saaliinsa etutassujensa väliin, ”piti selvitellä vähän ajatuksia, enkä tajunnut ajankulua.”
”Ei hätää”, Tomukuono nyökkäsi hymyillen silmäkulmassa jotenkin iloinen pilke hänen nähdessään parantajan, ”muistutat todella paljon Koilentoa.”
Mäntymarja hämmentyi klaanitoverinsa sanoista paljon ja jäi vain tuijottamaan sydän hakaten.
”Et siis tietenkään ulkonäöllisesti vaan luonteessasi on jotakin samaa, kuin hänessä oli”, Tomukuono selvensi hieman punastuneena ja jatkoi, ”menen nyt takaisin vartioon.”
Vaaleanruskea kissa nyökkäsi ja antoi kissan poistua hänen pesästään. Mäntymarja kietoi tuuhean häntänsä etutassujensa ympärille ja antoi jäniksen maata mahaansa vasten, kuin pieni pentu.
Parantajakissan sisällä paloi jokin uusi tunne, joka tuntui ulottuvan jokaisesta karvantupsusta korvissa häntään asti. Se täytti hänet lämpimällä voimalla ja tuntui hetkeksi tukahduttavan hänet. Parantaja ymmärsi, mikä tunne oli ja samalla hetkellä nousi rinnasta kumpuava häpeä myös tunteen rinnalle.
Mäntymarja henkäisi syvään ja sulki silmänsä, mutta vaikka kissa kuinka yritti tukehduttaa tunteen, ei siitä tullut mitään. Tätä tunnetta ei voinut tukahduttaa.
Mäntymarja avasi silmänsä ja hengitti kylmää ilmaa keuhkot täyteen ja puhalsi kevyesti kaiken ulos.
Kaunis parantaja oli ihastunut.
Hunajahäntään.

Vastaus:

Tarina kertasi aikaisempia tapahtumia, joka on minusta hyvä juttu. Varsinkin näin väsyneenä tuntui hyvältä kun ei tarvinnut liikoja muistella mitä aikaisemmin on tapahtunut :3 voi voi Mäntymarja ja tämän tunteet, mitenköhän niiden kanssa elämä etenee 8) pidin kovasti myös takaumista ja Koilennon muistelemisesta!

19 kokemuspistettä!

- Naru (21.2.2019)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

06.02.2019 20:35
Mäntymarja huomasi jäniksen nopeammin kuin Hunajahäntä, joka oli keskittynyt etsimään lähempänä leiriä vainuamaansa, ei liian vanhaa lintua. Se oli kuitenkin todennäköisesti jo lentänyt paremmille apajille. Tuuliklaanin soturi henkäisi viileää ilmaa sisuksiinsa ja yritti erottaa jotain muutakin kuin vanhan linnun, Mäntymarjan ja jäniksen hajut. Harakoillehan se yritys meni, mutta ainakin kolli yritti. Hän kääntyi hieman vasemmalle ja lähti kokeilemaan onneaan sieltä. Riistan määrä jo aikaisemminkaan ei ollut mikään erityisen suuri, eikä Hunajahäntä jaksanut ihan uskoa, että sitä löytyisi nyt yhtään paremmin kuin päivälläkään. Muutenkin hänen mielensä pyöri enemmän keskustelussa Mäntymarjan kanssa, Auringossa ja Ruosteruusun sanoissa kuin saalistamisessa. Ihan kuin jälkimmäisiä soturi ei olisi tullut pakoilemaan lumiselle nummelle samalla tavalla kuin oppilasaikoinaan mestariaan tämän suututettuaan.
Hah, Hunajahäntä ei näköjään koskaan ollut mikään erityisen hyvä klaanin jäsen ja soturi. Vastuuta hän niin usein oli pakoilemassa kuin haluton pieni pentu pesuaikaa. Kolli pyöräytti itsekseen silmiään ja ajatteli, että voisi kai olla parempi ryhdistäytyä oikeasti aikuiseksi kissaksi. Soturihan kulki pientä ympyrää omien tassunjälkiensä peressä.
Sitten hän kuuli ankean pimeyden ja hiljaisuuden täyttämässä metsässä juoksuaskeleita ja töminää, joka ei ollut lähtöisin kissasat. Mitä todennäköisimmin se olisi jänis, ja tämän yksilön Hunajahäntähän aikoisi napata. Hänen ylpeytensä ei kestäisi toista ohitse juoksevaa saaliseläintä samana päivänä. Niinpä valkea soturi jännitti lihaksensa ja valmistautui syöksymään jäniksen kimppuun, kunhan se tulisi tarpeeksi lähelle.
Pian tasaisen, valkean hangen illuusion rikkoikin likaisen valkea ja jopa hieman verinen jänis, joka näytti juoksevan paniikinomaisesti jotain pakoon. Hunajahäntä ei jäänyt selvittämään, mitä se mahdollisesti pakeni, vaan sopivalla etäisyydellä loikkasi kiireisen saaliseläimen kimppuun ja lopetti sen siihen paikkaan, ennen kuin mokoma ehti ymmärtää rimpuilla pakoon. Soturi oli tyytyväinen saaliiseensa, mutta katseli hieman kummistuneena ympärillensä, kun mahdollista jäniksen säikäyttäjää tai jahtaajaa ei näkynyt missään. Ehkä se oli vain säikähtänyt hirviötä, ei Hunajahännällä olisi mitään syytä olla skeptinen. Sitä paitsi, ruokaa klaanille on aina ruokaa klaanille.
Kolli kierteli vielä hetken ympäriinsä, muttei nappaamansa jäniksen jälkeen löytänyt oikein mitään. Joitain lintuja kyllä lenteli nummen yläpuolella kohti metsiä, mutta ne olivat liian korkealla, jotta yksikään Tuuliklaanin taikka sitten koko metsän kissa olisi saanut niitä kiinni. Niinpä Hunajahäntä otti jäniksensä ja lähti takaisin paikalle, jossa oli Mäntymarjasta hajaantunut. Soturin saapuessa perille hän huomasi ystävänsä tuijottavan todella kauhuissaan saalistamaansa jänistä.
”Mikä hätänä? Näytät suorastaan kauhistuneelta”
”Ei yhtään mikään”, Mäntymarja vastasi epävarmasti ja yhä jänistä tuijottaen. Hunajahäntä huomasi tämän, eikä uskonut klaanin parantajaa oikeastaan lainkaan sen takia.
”Et näytä siltä”, hän huomautti ja vilkaisi taivasta. Oli aivan yhtä synkkää kuin aikaisemminkin, ellei sitten jopa synkempää. ”Nyt voisi olla hyvä aika palata leiriin”, kolli totesi ja katsoi tarkkaavaisesti, kuinka Mäntymarja nyökkäsi ja otti haluttoman näköisenä ja jopa varoen jäniksen kannettavakseen. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään, ennen kuin Hunajahäntä ei yllätyksekseen kestänyt hiljaisuutta.
”Kuule...” hän aloitti ja mietti, mistä oikein puhuisi. Tai siis, kyllä soturi tiesi, mistä halusi puhua, muttei tiennyt, miten muotoilisi asiansa... niin hän ainakin luuli. ”Miten uskot Tuulitähden suhtautuvan Aurinkoon?”
Kysymys ei ollut se, mitä Hunajahäntä olisi halunnut suustaan päästää, ja kolli siirsi katseensa tiiviisti eteenpäin pakoon parantajan männynvihreitä silmiä. Keltaisin merkein lumesta erottuva soturi näki vain hetkeä aikaisemmin mielessään, kuinka kertoisi ystävälleen menneisyydestään. Kysyisi, muistaisiko toinen, millainen hän oli ennen Pihkaturkin kuolemaa.
Mutta kuten aina ennenkin, Hunajahäntä ei osannut sanoa, mitä olisi halunnut. Ajatukset aikuistumisesta syyttivät kollia hiljaa hänen mielessään, mutta tuuliklaanilainen yritti olla välittämättä niistä. Vielä joskus hän oppisi puhumaan omista asioistaankin, kestäisi siihen vaikka kuinka kauan. Mutta tänään ei ollut vielä se päivä, jona Hunajahäntä tekisi sen.

//Mänty? :3 sori tä on taas näitä jotka oon kuoleman kanssa väkertäny

Vastaus:

Kivasti kirjoitettu tarina! ^^ Toivottavasti Hunajahännän salaisuudet tai edes pieniä palasia menneisyydestä nousisi pinnalle, ettei kollin tarvitsisi kantaa taakkaansa ihan yksin.

15 pistettä!
- Kami (12.2.2019)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

06.02.2019 12:15
Luonnonvalkoinen soturioppilas raotti silmiään oppilaiden pesässä. Ensimmäinen asia, mikä lävähti oppilaan mieleen kirkkaana oli hänen kynsiään vihlova kipu. Edellisenä päivänä kollioppilaan mestari oli vienyt tämän keräämään sammalia, joten Valkotassu oli päättänyt näyttää parastaan mestarilleen ja tehnyt kaikkensa näyttääkseen voimakkaalta. Hän ei millään ollut suostunut luovuttamaan kynsiessään ikivihreitä jäisiä sammalia puunrungosta, vaikka hänestä oli vaikeaa pitää kynnet kokoajan ojennuksessa ja taisteluvalmiina. Valkotassusta tuntui, että hän olisi valmis tekemään ihan mitä vain, että hänestä tulisi voimakas soturi Varjoklaanille. Häntä melkein nauratti se, että hänen vanhempansa pitivät häntä tunnekyvyttömänä pentuna. Oppilas aikoi näyttää kaikille, että hän oli enemmän kuin mitä hänestä luullaan.
Kolli könysi itsensä ylös sotkuiselta sammalpediltä. Hänen turkistaan roikkui vihreitä sammaleenpalasia, jotka kolli ravisteli nopeilla liikkeillä pois turkistaan. Sammaleenpalaset ropisivat pesässä nukkuvien Kaarnatassun ja Nokkostassun päälle. Kolli oli hieman tyytyväinen siihen, että sai uusia kasvoja oppilaiden pesään seuraksi, mutta ruskeajuovaisesta kollioppilaasta, Kaarnatassusta hän ei juurikaan välittänyt. Valkotassu tunsi hieman omahyväisyyttä, kun hän oli jo tottunut aikaiseen herätykseen, mutta juurinimitetyt oppilaat eivät niinkään ja nukkuivat yhä sikeästi.
Valkotassu haukotteli ja venytteli jäseniään pitkään, kunnes suoristautui ja puski tiensä ulos oppilaiden pesästä.

Kollioppilas jolkutti pitkin Varjoklaanin leiriä etsien kuumeisesti mestariaan. Hän halusi aloittaa päivän oppimistuokionsa ennen kahta uutta tulokasta. Hoikka yönmusta kolli erottui helposti muuten lumenvalkeasta leiristä. Valkotassun mestari oli kumminkin huomannut lähestyvän oppilaansa yllättävän nopeasti ja lähestyi kellanvalkeaa oppilastaan.
”Huomenta”, musta soturi hymyili, ”ovatko kynnet kipeät?”
Valkotassua ärsytti hieman mestarinsa ivallinen äänensävy, joten tämä kohotti leukaansa hieman ylemmäksi ja läimäytti kasvoilleen mitä suurimman tekohymyn lausuen:
”Ei tietenkään.”
Jostakin syystä Valkotassu ei voinut sietää, jos joku kysyi häneltä hänen olotilaansa sellaisen tapahtuman jälkeen, jonka oli tiedettävän aiheuttavan kipuja tai mahdollista tuskaa jälkeenpäin. Kuuvarjo tapitti oppilastaan hetken ja pudisti hymyillen päätään.
”Sinun täytyy opetella tunnistamaan huolenpito ivailusta”, yönmusta kolli naukaisi hieman huvittuneena, ”et voi aina olettaa, että kaikki haluavat sinulle pahaa.”
”Parempi olla varautunut, kuin yllättyä sellaisesta, minkä tiesi olevan vastassa ennen pitkää”, Valkotassu tuhahti mestarilleen ylimielisenä, ”jokaisella kissalla on myös toinen kääntöpuoli.”
”Sama pätee sinuun”, Kuuvarjo naurahti hieman lämpimään sävyyn ja asteli kevyin askelin eteenpäin viitaten pitkällä hännällään oppilastaan seuraamaan.
Valkoinen oppilas lähti seuraaman täysin hiljaa, sisäisesti raivostuneena. Vaikkakin kolli suorastaan rakasti sananharkkoja ja oikeassa olemista, hän ei voinut sietää Kuuvarjon kanssa olevia sanaharkkoja, sillä kolli osasi aina laukoa Valkotassulle jotakin takaisin. Ei ollut väliä, oliko soturioppilas oikeassa tai väärässä tai selvästi voittanut sanaharkan, hänen mestarinsa aina osasi sanoa jotakin positiivista asiaan takaisin. Ja valkoinen soturioppilas inhosi aina positiivisia kissoja, koska ne olivat täysin erilaisia, kun Valkotassu itse. Etenkin erityyppiset ja todella eriävät kissat olivat soturioppilaan silmissä raivostuttavia ja heikkoja.
Valkoinen kollioppilas loikki mestarinsa perään sukkelasti, mutta katsoi, että hänen ja hänen mestarinsa välillä oli jonkun verran hajurakoa. Häntä ei kummemmin kiinnostanut keskustella mestarinsa kanssa joutavista asioista, mitä he olivatkaan menossa tekemään. Kuuvarjon hyvät pointit ja positiiviset sanat eivät kummemmin olleet päässeet soturioppilaan suosioon, joten kollioppilas alkoi hiljalleen sulkeutua ja vieraantua enemmän mestaristaan. Kuuvarjo oli Valkotassun mielestä ei-hyvää-ystävämateriaalia, koska kolli oli liian erilainen ja hänellä oli täysin erilainen ajatusmaailma kuin valkoisella oppilaalla itsellään. Kuuvarjo yritti monta kertaa aloittaa keskustelun sellaisilla lauseilla kun:
”Onpa harmaa sää”, ”Kunpa hiirenkorva tulisi pian” ja ”Onpa kylmä.”
Valkotassu kumminkin tahallaan jätti mestarinsa huomiotta, koska oli päättänyt lukita itsensä totaalisesti kenenkään ulottumattomiin. Hän oli huomannut, ettei kissat olleetkaan niin mielenkiintoisia ja huvittavia, kuten pentuna hän oli tavannut ajatella muista varjoklaanilaisista. Nykyään hänen silmänsä erottivat vain laiskoja, muotivaatimattomia kissanlurjuksia, jotka leikkivät olevansa suuriakin sotureita. Valkotassu päätti sillä hetkellä, ettei hän päätyisi ikinä sellaiseksi, vaan hänestä tulisi joku niin merkittävä ja joku niin mahtava kissa, ettei yksikään kissa jäisi ilman tietoa Valkotassun olemassaolosta.
Sillä hetkellä soturioppilaalla ei ollut aavistustakaan, kuinka oikeassa oli.

”Valkotassu, keskity!” kuului ärähdys, joka herätti kellanvalkean soturioppilaan suuruusfantasioistaan. Kuuvarjo seisoi muutaman hännänmitan päässä oppilaastaan silmät palaen – ei raivosta tai vihasta – vaan innostumisesta. Valkotassua alkoi vähän jo yököttää sisimmässään. Hän huomasi heidän päätyneen yleiselle alueelle, missä yleensä harjoitettiin taisteluasentoja ja -liikkeitä. Valkotassu huokaisi syvään meripihkan väriset silmät hehkuen tylsyydestä. Hän oli kuullut muun muassa useilta sotureilta ja jopa klaaninvanhimmilta, ettei Kuuvarjon taistelutaidot olleet soturin metsästystaitojen veroisia. Yönmusta soturi oli yksi klaanin parhaimmista metsästäjistä, mutta sitäkin huonompi taistelulajeissa.
”Ensin opettelemme perustaitoja, kuten takajaloilla seisomista ja yksinkertaisia hyppyjä”, Kuuvarjo selosti silmät suorastaan loistaen.
”Hyppyjä opetellaan jo saalistamisessa. Miksi sitä täytyy opetella myös taisteluharjoituksien lomassa?” Valkotassu valitti pakottaen äänensä kuulostamaan mahdollisimman välinpitämättömältä ja tylsistyneeltä. Kolli naurahti melkein mielessään, kun ajatteli mestarinsa opettamassa häntä yhtä huojuen ja osaamattomasti, kuin kokematon oppilas.
”Koska meillä on eri tekniikat taisteluhypyissä, kuin saalistushypyissä”, Kuuvarjo selitti innoissaan ja heitti iloisenoloisen hymyn perään.
Valkotassu ajatteli naurahtavansa ja sanovansa, että eihän musta kolli osannut edes taistella, muttei kerennyt sanoa sanaakaan, kun Ohdakepiikki ja uusi oppilas Kaarnatassu pyyhälsivät paikalle.
”Hei Kuuvarjo”, tervehti Ohdakepiikki ryhdikkäällä äänensävyllä, samalla kuin hänen poikansa pyyhälsi isänsä takaa näkyville. Valkotassua ärsytti jostakin syystä, että Kaarnatassun isä koulutti tätä, koska valkoinen soturioppilas oli saanut käsityksen, ettei niin yleensä tehdä klaaneissa.
”Hei vain”, musta kolli nyökkäsi isokokoiselle kollille, ”mikä tuo teidät tänne?”
”No tämä on taisteluharjoituksille tarkoitettu paikka. Ja minä opetan tänään oppilaalleni taistelemista”, Ohdakepiikki hörähti ja hymyili vienosti valkoisen soturioppilaan mestarille. Kuuvarjo näytti vähän pölmistyneeltä, koska ei ollut heti tajunnut kaksikon liittyvän heidän seuraansa. Lopulta musta kolli vain nyökkäsi ja antoi isomman kollin kävellä tämän ohitse nuori poikansa peräjanassa. Iso soturi iski katseensa nuoreen Valkotassuun ja naukaisi:
”Mitäs sinä osaat jo? Mietin, olisiko sinusta minkäänlaista vastusta Kaarnatassulle.”
Äkkiä se kauan kadonnut into, mikä oli kokonaan kadoksissa Kuuvarjon opastaessa häntä, palasi kuin salamanisku. Ohdakepiikistä huokui jotakin samankaltaista, mitä Valkotassussa itsessään oli. Hän piti siitä.
”Osaan jotakin, mutten mitään hyödyllistä”, Valkotassu naukaisi ja antoi tylsistyksen kuulua hänen matalan äänensä läpi, ”Kuuvarjo ei ole oikeastaan opettanut vielä yhtään mitään.”
”Vai niin”, Ohdakepiikki naukaisi hieman suupielet kohoillen, ”no sittenhän on aivan loistava ajatus laittaa teidät kaksi vastakkain. Näemme molemmat – minä ja Kuuvarjo – millaisissa lähtökohdissa olette molemmat.”
Valkotassu tunsi pienen jännityksen siemenen sisällään ja oli täysin valmis kohtaamaan Nokkostassun ärsyttävän veljen Kaarnatassun. Hän tunsi voitonhalukkuutta ja määrätietoisuutta sisimmässään ja pieni kunnianhimoinen hymynpoikanen pääsi läpi hänen voimakkaasta, paksusta kuorestaan. Valkoisen soturioppilaan kynnet liukuivat ulos täydellisessä harmoniassa, valmiina taisteluun.
”Kynnet piiloon, Valkotassu. Tämä on harjoitus, ei oikea taisto”, Ohdakepiikki sanoi voimallisella äänellä katsoen tarkkaan soturioppilasta. Kaarnatassuun verrattuna Valkotassu oli melkein kaksinkertainen, joten soturioppilaalla olisi hyvät lähtökodat oppilaan voittoon ilman kynsiä ja hampaitakin. Meripihkasilmäinen soturioppilas liu’utti kyntensä takaisin lähtöasemaan ja vilkaisi hyväksyntää odottavasti Ohdakepiikkiä. Soturi nyökkäsi pitäen katseen peruslukemilla ja naukaisi:
”Muistakaa, kynnet ja hampaat pidetään visusti piilossa, ellette halua saada korvillenne. Annan teille myös tärkeän neuvon; älkää ikinä antako keskittymisenne herpaantua.”
Valkotassu jännitti jokaisen lihaksensa äärimilleensä, kuten vastaavasti teki nuorempi oppilas. Soturioppilasta melkein nauratti, kuinka pieneltä ja ärhäkältä toinen oppilas näytti. Valkotassu oli jo melkein täysikasvuisen soturin kokoinen, vaikka oli iältään vanha vasta noin kahdeksan kuuta. Hän oli syntynyt jotenkin todella isokokoiseksi, muttei se kollia haitannut. Hyviä puoli oli vain se, että ainakin kollilla riitti voimaa, joka oli suuri apu juuri tämänkaltaisissa tilanteissa. Ohdakepiikki heilautti häntäänsä, mikä oli merkki aloittaa.

Ruskeajuovainen soturioppilas rynnisti heti merkistä Valkotassua kohden. Kaarnatassu oli todella nopea, se oli vissi ja varma. Valkotassu valmistautui iskemään toista soturioppilasta kovalla voimalla, jotta tämä pökertyisi ja näin vaaleankellertävä soturioppilas saisi yliotteen pienemmästä.
Kuinka ollakaan, ruskeajuovainen soturioppilas käänsi viime hetkellä suuntaa ja tähtäsi kohti kellertävän oppilaan käpäliä. Valkotassu heilautti painavaa eturuumistaan ja iski isolla käpälällään suoraan… keskelle ei-mitään. Kaarnatassu oli osannut arvioida vaaleankellertävän soturioppilaan aikomukset ja sukeltanut tämän mahan alta samalla potkaisten ryhdikkäästi isomman soturioppilaan mahaa. Valkotassua alkoi raivostuttaa, että hän oli tehnyt virhearvion Ohdakepiikin pojasta. Kaarnatassu oli nokkelampi ja nopeampi, mitä valkoinen soturioppilas saattoi odottaa. Tietenkin Kaarnatassu oli nopea ja tahdikas taistelija, koska hänen isänsäkin oli syntynyt taistelemaan. Valkotassu suorastaan raivostui ja sai pidätellä itseään päästämästä hänen kipeitä kynsiään ulos ja raatelemasta tuota pikku ketunläjää.
”Hieno ennakointi, Kaarnatassu!” kehuivat mestarit melkein yhteen ääneen. Se vain pahensi kollin sisällä myrskyävää raivoa ja seuraavan kerran, kun nuori kolli lähestyi valkoista soturioppilasta uudelleen, Valkotassu huitaisi niin kovaa käpälällään, kuin hänen lihaksensa vain sallivat. Mutta kollin epähuomiossa, kynnet olivat lipsahtaneet taisteluvalmiuteen.
Ja tietenkin juuri siinä hetkessä, Valkotassu osui aivan täydellisesti kohteeksi ottamakseen kehonosaan. Kynnet pitkällään ja terävinä. Soturioppilas tunsi, kuinka hänen kyntensä upposivat nuoren oppilaan naamaan, leikkasivat lihaa kuin pennut leikkivät leikkejä ja yhtä helposti kuin sade tunkeutuu turkin läpi.
Valkotassusta tuntui, että raivo oli sumentanut tuon pienen hetken aikana hänen järkensä ja häntä melkein kauhistutti ajatus, että oikeasti oli halunnut satuttaa Kaarnatassua ja että hän oli satuttanut toista kollioppilasta. Tai siis, kaikkihan halusivat varmasti kynsiä Kaarnatassun korvat irti aina välillä, koska soturioppilas oli niin ärsyttävä. Mutta hän ei ikinä aavistanutkaan, että hän oikeasti tekisi niin joskus. Ei oppilas ikinä halunnut satuttaa ketään, vaikka hänellä teki mieli tehdä niin. Yhtäkkiä Valkotassu palasi järkyttymyksestään takaisin siihen hetkeen, missä hän oli nyt. Kolli oli todella hämmentynyt teostaan, eikä Valkotassun mieli hämmennykseltään kerennyt edes peittää kyseistä reaktiota, vaikka soturioppilas olisi niin halunnutkin tehdä.
Meripihkan väriset silmät tuijottivat ammollaan silmien edessä tapahtuvaa tilannetta. Kaarnatassu suorastaan kirkui kivusta ja hänen jänteviä kasvojaan pitkin juoksi vuolaasti tahmainen, punertava neste. Se tipahteli hangelle pisara pisaralta värjäten lumihangen kirkkaanvalkoisesta tummanpunaiseksi. Valkotassun tekemä avoin haava oli pitkä; se ylettyi korvanjuurelta nenänvarteen asti. Molemmat mestarit seisoivat ruskean vuotavan oppilaan molemmin puolin paasaten tälle jotakin, mutta valkoisen soturioppilaan korvat eivät kuulleet puhetta. Hän vain katsoi ja näki tilanteen, jonka oli itse aiheuttanut.
Jokin uusi tunne syttyi valkoisen oppilaan sydämeen. Sydämen ahnaasti pumpatessa verta nopeaan tahtiin, levisi myös samaan aikaan tämä erikoisen niljakas tunne hitaasti kasvaen. Kollista ei tuntunut pahalle, eikä uusi tunne ollut millään tavalla epämiellyttävä. Soturioppilas tajusi, että tunsi ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Eikä hän edes tilanteen tajutessaan tuntenut minkäänlaista katumusta tai häpeää, hänen sydämensä sykki vain täyttä, puhdasta ylpeyttä. Ja se tuntui kollista hyvälle.
”Miten kehtaat?” huusi musta soturi hänen nenänsä edessä, ”onko ymm-”
Kuuvarjo alkoi paasata hänen edessään, kunnes voimakkaampi soturi asteli tämän vierelle tuijottaen silmät viiruina isokokoiseen soturioppilaaseen. Kuuvarjo hiljeni täydellisesti Ohdakepiikin voimakkaan, melkeinpä raivokkaan olemuksen vierellä.
”Mene”, oli ainut sana, minkä Ohdakepiikki lausui ääni täynnä kuvotusta ja pelkkää raivoa, ”en tahdo nähdä sinua enää silmissäni.”
Valkotassu jostain syystä ei tuntenut edes pelkoa, vaikka se olisi ollut oikea reaktio kyseiseen tilanteeseen. Hän tuijotti hetken voimakasta soturia meripihkan väriset silmät hehkuen ylpeydestä. Hän antoi ylpeyden paistaa silmissänsä voimakkaana ja hymyili lausuen:
”Mielelläni.”

Valkotassu istui syrjäisessä kohdassa Varjoklaanin leiriä yksikseen. Kaarnatassu oli kiidätetty mitä pikimmiten Sorasydämen ja Salviatassun pesälle, eikä soturioppilas ollut nähnyt ruskean kollin poistuvan kyseisestä pesästä enää myöhemmin. Hän vain odotti sitä hetkeä, kun saisi kuulla rangaistuksensa. Hän ei uskaltanut mennä oppilaiden pesään, koska vastassa voisi olla hyvin äkäinen naaraskissa, Nokkostassu. Häntä melkein huvitti ajatus siitä, että naarasoppilas kauhistutti häntä enemmän kuin Kaarnatassun ja hänen sisarensa isä.
Valkoinen soturioppilas vain istui paikallaan, eikä liikuttanut jäsentäkään. Vaikka kylmä viima ja märkä lumi yrittivät kaikkine voimineen puskea oppilaan paksun turkin lävitse, ei kolli liikkunut. Hetkiä kului vielä monta, kunnes päällikön pesän suulta näkyi liikettä. Se ei ollut Ukkostähti, vaikka meripihkan väriset silmät omistava oppilas oli niin arvellut.
Voimakas soturi liikkui raskain askelin kohti Valkotassua, jopa pimeässä erotti helposti Ohdakepiikin pimeässä loistavat vihreät silmät. Tumma kolli sulautui melkein täydellisesti klaanien ympärillä vellovaan pimeyteen, vain vihreät ja hehkuvat silmät paljastivat kollin olinpaikan.
”Valkotassu”, tumma soturi naukaisi vahvalla, päättävällä äänellä, ”sinun koulutukseksi on toistaiseksi keskeytetty.”
Valkoisen soturioppilaan sisällä kasvoi tuhoava, myrskyävä raivo uudestaan. Se sama, mikä oli saanut hänet aiheuttamaan klaanitoverilleen mittavan haavan päähän. Meripihkan väriset silmät vetäytyivät mustuaisiltaan ohuiksi viiruiksi ja kollioppilaan valkoinen turkki pörhistyi.
”Mitä sinä tarkoitat?” Valkotassu sähisi ääni täynnä raivoa, ”eihän tuollaiset pikkuseikat mitään haittaa. Niin voi tapahtua kelle vain!”
”Älä ärsyynny”, Ohdakepiikki lausui, ”kyse ei ole tämänpäiväisestä, vain siitä, että Kuuvarjo ei suostu enää kouluttamaan sinua.”
”Mitä?” pörheä soturioppilas tiuskaisi kokeneelle soturille, ”ei suostu kouluttamaan minua? Eikö minulle voi hankkia uutta mestaria? En minä voi nyt koulutustani keskeyttää!”
”Ukkostähden päätös. Hän katsoi parhaaksi pitää sinut auttamassa leirissä klaaninvanhimpien ja pentutarhan luona”, tumma soturi ilmoitti ääni vahvana ja tasaisena, ”kukaan muukaan ei suostunut ottamaan sinua koulutukseen tämänpäiväisen jälkeen. Sen takia et pääse jatkamaan koulutustasi.”
Ennen kuin Valkotassu ehti sanoa edes mitään takaisin oli tumma kolli jo kääntynyt, ja jättänyt soturioppilaan oman onnensa nojaan. Kolli kumminkin eteni hitaasti kohti sotureiden pesää ollen vielä kuuloetäisyydellä.
”Kaikille tapahtuu tuollaista!” huudahti valkoinen, hyvin vihainen soturioppilas, ”ei se ole mikään syy keskeyttää koulutustani!”
Soturioppilas huomasi tarkoilla silmillään, kuinka isokokoinen soturi pysähtyi paikalleen kääntäen hieman päätänsä oppilasta kohden lausuen:
”Ymmärrät joskus, miksi näin tehdään. Olet liian raivokas ja liian välinpitämätön.”
Tumma kolli katosi sitten vauhdilla sotureiden pesän suuaukosta sisälle, lausumatta enää yhtään mitään muuta.
”Ketunläjä!” valkoinen soturioppilas huusi niin kovaa kuin hän suinkin vain pystyi. Hän huitoi etutassulla kevyttä lunta kynnet ojossa. Hän oli niin vihainen, että hän olisi halunnut kynsiä kaikilta korvat irti. Valkotassu istui raivoamassa leirin sivuosassa hetken, kunnes rauhoittui ja ryhdistäytyi. Valkoinen kolli jolkutti ripein elein oppilaiden pesälle. Ennen sisään menemistä hän vilkaisi oppilaiden pesän suulta, että oliko tuo harmahtava mustaläiskäinen soturioppilas nukkumassa. Viimeisenä hän haluaisi vielä Kaarnatassun sisaren – Nokkostassun – huudot vielä niskaansa. Eikä kolli halunnut pilata kaksikon välille syntynyttä, pientä yhteyttä. He leikkivät useasti pentutarhassa keskenään, koska olivat melkein samankokoisia. Kaarnatassu pentuna oli ollut liian helppo vastus molemmille, koska heillä oli suuri kokoetu molemmilla. Paitsi Valkotassu oli aina hieman suurempi kuin Nokkostassu. Vastaavasti naaralla oli hieman enemmän voimaa, kuin soturioppilaalla itsellään, mutta se ei ikinä ollut haitannut Valkotassua.
Valkoinen oppilas sukelsi sisään vatukalla vuorattuun pesään mennen pesän keskipaikalle, jossa hänen sammalpetinsä sijaitsi. Hänen onnekseen Kaarnatassun sisar oli jo syvässä unessa tai siltä ainakin se vaikutti.
Kolli käpertyi omalle pedilleen ja nukahti yllättävän nopeasti, mutta eihän se ihme ollut päivän tapahtumien jälkeen.

Valkotassu räväytti silmänsä auki ja oli aivan ihmeissään. Oliko hän unissakävellyt? Hän oli juuri aivan muutama pieni hetki sitten sulkenut silmänsä ja hänen avatessaan ne hän oli ihan jossain muualla kuin Varjoklaanin oppilaiden pesässä. Hän ei ollut varma, oliko hän edes metsäalueella, jossa klaanit asuivat. Joka puolella oli pikimustia mäntyjä, tummanharmaata taivasta ja tummaa maata silmänkantamattomiin asti. Paikassa tuntui olevan jokin houkutus, joka suorastaan veti kollioppilasta puoleensa.
Vitivalkoinen kollioppilas liikkui pimeydessä, kuin hän olisi aina kuulunutkin sinne. Aivan kuin suurikokoinen kollioppilas olisi tehty tämän metsän pimeitä polkuja varten. Houkutus vain vahvistui, kun kollikissa astui polulle, joka oli todella kulunut ja vanhahtava. Hän ei voinut vastustaa tätä kiehtovaa tunnetta ja houkutusta jatkaa eteenpäin. Valkotassun sisällä kumminkin jokin tuntui väärältä, ihan kuin hän ei saisi olla kyseisessä paikassa. Mutta se varoittava pieni tiedonmurunen kollin sisällä vain ajoi eteenpäin soturioppilaan kiehtomusta.
Yhtäkkiä polku haarautui kahteen eri suuntaan, eikä Valkotassu osannut päättää minne suuntaan kääntyisi. Hän puntaroi kahden haarauman väliltä, muttei osannut päättä. Hän luuli olleensa aivan yksin kyseisessä paikassa, mutta läheisen tumman puun takaa asteli esiin hahmo.
Kissa liikkui sulavasti ja oli todella sulavarakenteinen. Kolli ei osannut sanoa, oliko kissa oikea vai vain hänen mielikuvitustaan. Kissan turkki oli nimittäin läpinäkyvä ja koostui pikimustista valosäikeistä – toisin sanoen mustista, pienistä tähdistä. Kissa tuijotti suoraan valkoiseen oppilaaseen, joka tuijotti olentoa takaisin.
”Oi, se oletkin sinä”, musta kissanhahmo naukaisi hyvin mieltyneenä, ”et tiedäkään, kuinka kauan olen odottanut sinua!”
Kissanmuotoisella tähtikudelmalla oli heleä naaraan ääni ja myöskin kehonkoostumus muistutti siroa naaraan kehoa enemmän.
”Kuka olet? Ja missä minä olen?” isokokoinen oppilas alkoi heti tivaamaan määrätietoisella äänellä. Hän vilkuili ympärilleen naaraan hymyillessä soturioppilaalle. Kissanhahmo liikkui hitaasti ja sulavasti suoraan kollin eteen, ja se istuutui parin hiirenmitan päähän kollista. Hiljaa, kehräten naaraskissa lausui silmät loistaen katkeruutta ja pahuus pienenä pilkkeenä silmäkulmassa:
”Tervetuloa Pimeyden Metsään, Valkotassu.”

Vastaus:

Tämä ei ollut nyt Valkotassun päivä D: tai ehkä olikin, jos ottaa huomioon ylpeyden joka Kaarnatassun naaman haavauttamisen jälkeen nousi. Kokonaisuudessaan sujuva ja jännittävä luku, ja ainoa häiritsemään jäänyt virhe oli Ukkostähdeksi kutsuttu Varjotähti, kun Valkotassu odotti rangaistustaan. Mitenköhän tämän jälkeen käy, hmm.

43 kokemuspistettä!

- Naru (6.2.2019)

Nimi: Korppi

05.02.2019 12:06
Pellavatassu, Myrskyklaani

Luku 1


Pellavapentu kipitti kohti Suurkiveä pörheä häntä huiskien maata. Ukkostähti oli juuri kutsunut klaanin koolle, ja kuuden kuun ikäinen naaraskissa oli saanut pentutarhassa majailevalta Haukkasyöksyltä vihjailuja, että pian olisi hänen aikansa tulla oppilaaksi. Vaikka oranssi naaras ei ollutkaan vaaleanharmaan naaraan emo, antoi hän pörröturkkiselle pennulle rohkaisevan nuolaisun päälaelle. Ukkostähti seisoi ylväänä Suurkivellä, ja odotti että kaikki saapuisivat paikalle.
”Hyvät klaanitoverini, taas on tullut aika nimetä uusi oppilas klaanillemme. Pellavapentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja on täten valmis astumaan soturioppilaan tehtäviin. Tästä päivästä lähtien, aina siihen päivään kun saat soturinimesi, sinua kutsuttakoon Pellavatassuksi!” klaanipäällikkö julisti ja nyökkäsi harmaalle naaraalle merkiksi tulla lähemmäs.
”Sinun mestarisi tulee olemaan Naakkahuuto, ja toivon ja oletan että hän siirtää kaikki tietonsa ja taitonsa sinullekin”, Ukkostähti kertoi samalla kun musta kolli, Naakkahuuto, asteli tuoreen oppilaan luo. Pellavatassua jännitti hieman, mutta ei antanut sen näkyä vaan kosketti rauhallisesti kuonollaan mestarinsa kirsua.
”Pellavatassu! Pellavatassu! Pellavatassu!” klaanin hurraus kuului ja naaras oli pakahtua onnesta. Tätä päivää hän oli odottanut, nyt hänkin pääsisi kantamaan kortensa klaanin hyväksi.

”Nyt on ensimmäisen oppituntimme aika. Lähdetään harjoittelemaan vaanimista. Oletko valmis?” Naakkahuuto kysyi ja johdatti Pellavatassun samalla ulos leiristä. Vaaleanharmaa oppilas seurasi mestariaan metsään ja huomasi samalla, että tuon korva oli hieman repaleinen, todennäköisesti taistelun jäljiltä. Naaras päätti kuitenkin pysytellä hiljaa, voisi olla hyvinkin epäkohteliasta kysyä tuollaisista.
”Ensin kuivaharjoittelua. Todennäköisesti et saa tänään mitään, ensimmäinen kertasi ja lehtikato. Mutta tekniikka on aina hyvä osata” paksuturkkinen kolli selitti uudelle oppilaalleen.
”Kyyristy alas. Tällä tavoin” musta kissa selitti ja Pellavatassu yritti parhaansa mukaan matkia asentoa, mutta lumikerros maassa peittää hänen jalkansa niin että kyyristyminen alemmas on miltei mahdotonta. Oppilas tuskasteli hetken lumihangessa, kunnes Naakkahuuto avasi taas suunsa.
”Laske häntäsi aivan maata- tai lunta vasten. Näin lehtikadon aikaan hiipiminen eteenpäin on vaikeampaa, mutta mikäli lumi on tällaista pehmeää höttöä, se myös vaimentaa hiukkasen askeliasi. Siis siinä tapauksessa jos et aiheuta ympärillesi totaalista lumimyrskyä”, kolli virnisti mutta silmänräpäyksen kuluttua oli jo palauttanut kasvoilleen vakavan ilmeen.

”Noniin, näytähän asentosi”, mestari tokaisi ja Pellavatassu painautui niin liki maata kuin osasi. Kylmä lumi tuntui inhottavalla vatsaa vasten mutta naaras ei antanut sen häiritä. Naakkahuuto nyökkäsi hyväksyvästi, ja vaaleanharmaa oppilas nousi takaisin pystyyn.
”Meidän on melko turhaa jäädä tänne pyörimään, mahdollisuudet saada saalista ovat hyvin pienet. Jätetään se saalistuspartion huoleksi”, musta kolli naukaisi ja viittasi hännällään leirin suuntaan.
”Mutta eikö meidän kuuluisi edes yrittää?” Pellavatassu kysyi ihmetellen ja kallisti päätään. Hän oli odottanut pääsevänsä tekemään jotakin klaanin hyväksi, ja tuntui turhalta harjoitella vaanimista ilman että edes yrittää saada mitään kiinni.
”Jos näemme matkan varrella jotakin, niin nappaamme sen. En tarkoita pahalla, asentosi oli ihan hyvä, mutta enemmän vain häiritsemme metsästyspartiota ja sen mahdollisuuksia mikäli jäämme tänne”, kolli sanoi vilkaisemattakaan Pellavatassuun. Nuori naaras nyökkäsi pienesti ja lähti sitten seuraamaan mestariaan takaisin kohti leiriä. Pienoinen pettymys paistoi oppilaan kasvoilta, mutta hän yritti parhaansa mukaan piilottaa sen. Mestari tietää parhaiten, eikö niin?

//tuntuu että tästä tuli tosi lyhyt mutta toivottavasti se ei haittaa..

Vastaus:

Lyhyys ei haittaa mitään, tärkeintä on laatu c:
Kirjoitusvirheetön tarina ja pidän tavastasi kirjoittaa! Jotenkin hyvin samantyyppinen kirjoitustyyli kuin Soturikissat-kirjasarjassakin, mutta lisätyllä kuvailulla ja hippusella omaperäisyyttä. Jatka samaan malliin!
Odotan innolla, mitä kaikkea mahtaa Tähtiklaani Pellavatassun polulle heittää! Toivottavasti Naakkahuuto on oikeankaltainen mestari Pellavatassulle ^^

20 kokemuspistettä!
- Kami (6.2.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

03.02.2019 17:08
”Puhutaanko ulkopuolella? Voisimme käydä saalistamassa”, ehdotti valkoturkkinen soturi kirjavaturkkiselle parantajalle. Mäntymarja empi hetken, mutta päätyi sitten vastaamaan myöntävästi ystävälleen. Parantajan pitäisi vain pitää huoli, että he palaisivat piakkoin takaisin kissoja kuhisevaan leiriin, koska hän ei halunnut Auringon – vasta tulleen rotanpureman pennun - tekevän pesässään mitään typerää. Hunajahäntä kääntyi sulavaliikkeisesti ympäri ja jolkutti sulavarakenteisen parantajan edellä. Taivas oli harmahtava ja pimeä alkoi nousta metsän ylle. Mäntymarjaa kumminkin kalvasi huoli pennusta erilaisten yrttien keskellä, joista osa saattoi olla isoimpina määrinä todella haitallisia; etenkin Auringon kokoiselle pennulle, joka oli pahoin loukkaantunut.
Hunajahäntä puski sisäänkäynnin lävitse ja katosi leirin suuaukon toiselle puolelle. Mäntymarja hidasti suuaukon edessä ja melkein meinasi perua saalistuksen, vaikkakin se voisi tehdä parantajan mielenterveydelle hyvää päästä leiristä kauemmas. Aurinko huoletti häntä aivan liikaa. Vartiossa oleva harmaaraitainen kolli, Tomukuono, katsoi suoraan vaaleanruskeaan parantajakissaan.
”Onko kaikki hyvin, Mäntymarja? Näytät huolestuneelta”, kolli naukaisi hieman uteliaan sävyyn. Mäntymarja iski männynvihreät silmänsä kollisoturiin.
”Tomukuono, voisitko tehdä palveluksen? Lupaan, että korvaan sen sinulle”, Mäntymarja naukaisi kulmat kurtussa, hieman huolestuneensekaisella äänensävyllä.
”Tietenkin”, Tomukuono naukaisi ystävälliseen sävyyn väräyttäen korvalehtiään, ”mitä voin tehdä puolestasi?”
”Se tänään tullut pentu… voisitko vahtia häntä, kun käyn hakemassa vähän riistaa? Lupaan, että palaan aivan pian”, parantaja naukaisi hieman toiveikkaasti.
”Tietenkin, jos se ei vie kauaa”, raidallinen soturi naukaisi ryhdikkääseen sävyyn, ”olen tänään yksin vartiossa nimittäin.”
Parantaja kiitti raidallista soturia ja poistui ripeästi leirin suuaukon toiselle puolelle. Hunajahäntä odotti häntä toisella puolella hieman ihmetellen, mutta kolli ei kysynyt mitään Mäntymarjan viivästyksestä. Kissat jatkoivat matkaa vieretysten lumisen maan keskellä, kunnes olivat muutaman ketunmitan päässä Tuuliklaanin leiristä.
”Mitä Tuulitähti sanoi?” parantaja aloitti keskustelun, huoli painaen äänessään. Hän ei haluaisi passittaa nuorta pentua matkoihinsa, ei todellakaan lehtikadon aikana. Hunajahäntä kääntyi vähän parantajaa kohden meripihkan väriset silmät välkkyen.
”Hän sanoi miettivänsä asiaa”, kolli naukaisi kääntäen katseensa pois parantajasta ja yrittäen keskittyä saalistamiseen. Jokin Mäntymarjan sisimmässä tunsi, ettei kollilla tuntunut olevan kaikki hyvin. Hän vilkaisi tassuihinsa, mutta kohotti leukansa kohti harmahtavaa taivasta. Oli hieman surullista, etteivät tähdet näkyneet kirkkaasti taivaalla. Sää oli jotenkin ankea.
”Onko kaikki hyvin?” naaraskissa naukaisi, ja melkeinpä yllättyi, kuinka lämpimältä ja huolestuneelta hänen äänensävynsä kuulosti. Hunajahäntä maisteli ilmaa riistanhajujen toivossa, mutta samassa hetkessä katsoi parantajan vihreisiin silmiin. Liike oli melkeinpä niin nopea, mutta samaan aikaan niin sulava, ettei Mäntymarja meinannut uskoa silmiään.
”On”, kolli naukaisi, mutta samaan aikaan hänen äänensä uumenista paljastui pieni väre surumielisyyttä, vaikka kolli yrittikin sen parantajan korvilta peittää, ”entä itselläsi?”
”Kaikki on täysin hyvin”, Mäntymarja naukaisi yrittäen kuulostaa ryhdikkäältä, mutta tajusi pian itsekin, että hänen sanomansa kuulosti täydelliseltä valheelta. Ei parantajan tarvitsisi huolestuttaa ketään omilla huolillaan, hän osaisi pitää huolta itse itsestään.
”Vai niin. Eli se, että makasit tänään pesäsi pohjalla tajuttomana, vastaa sinun mielestäsi käsitettä kaikki hyvin?” Hunajahäntä naukaisi hieman kyseenalaistaen parantajaa. Mäntymarjaa hieman nolotti, kuinka helposti hän oli jäänyt kiinni ystävälleen.
”Ei se ollut mitään”, Mäntymarja naukaisi ja yritti hakea uudelleen valkoisen soturin kanssa katsekontaktia, mutta tuloksetta. Hän yritti piilottaa häpeäänsä kummallisesta kohtauksestaan. Jos hän oli parantaja, miksi hänellä oli sellainen kohtaus? Eikö häntä ollutkaan tarkoitettu kulkemaan yrttien ja sairauksien maailmassa, kuten hänen edesmennyt mestarinsa oli hänelle vakuuttanut?
”Olihan”, soturi tivasi, ”olet minun ystäväni. En halua, että joudut kantamaan kaikkea vastuuta itsestäsi ja muiden terveydestä samaan aikaan.”
”Se on tehtäväni, olen parantaja”, Mäntymarja piti päänsä kuulostaen töykeältä ystäväänsä kohtaan. Hunajahäntä huokaisi ja katsoi parantajaa silmiin naukaisten:
”Et ole yksin tässä maailmassa. Joten lopeta itsellesi uskotteleminen siitä, että pystyt ja että sinun on pakko kantaa kaikkien huolet mukaan lukien omasi. En usko, että Tähtiklaani haluaisi polullesi sellaisen taakan, mitä yksikään kissa ei voi yksin kantaa.”
Mäntymarja hiljeni, koska hän oli yllättynyt Hunajahännän huolenpidosta.
”Saman voin sanoa sinulle”, parantaja naukaisi, ”olet minun ystäväni, jos haluat minun huoliani ja surujani kannettavaksesi, minun on saatava sinun.”
Molemmat tassuttelivat eteenpäin täysin hiljaa. Se hetken kestänyt hiljaisuus tuntui melkein ikuisuudelta, kun molemmat katsoivat eteenpäin ja metsä oli kuolemanhiljainen. Ainut ääni lähti lumen narinasta molempien tassujen alla. Kevyt pakkastuuli puhalsi vasten naaraskissan kasvoja lempeästi muistuttaen siitä, että hän oli yhä elossa. Naaras pystyi yhä tuntemaan ja liikkumaan, vaikka välillä tuntui, että hän oli täysin kuollut sisältäpäin. Taivas tummui yhä tummemmaksi, sekä puiden varjot sulautuivat täydellisen pehmeästi vellovaan pimeyteen.
”Minä en tiedä mikä minua vaivaa”, Mäntymarja rikkoi hiljaisuuden, kun hänen kurkkuansa kuristavat salaisuudet ja huolet meinasivat tukehduttaa hänet. Hän aikoi avautua ystävälleen, kun hänellä oli kerrankin tilaisuus. Hän ymmärsi kyllä, ettei hän voisi ikuisuuksiin asti kantaa salaisuuksia ja huolia itsellään, mutta hän oli uskotellut itselleen sen olevan täysin mahdollista.
”Puhutko nyt siitä aiemmasta kohtauksesta?” Hunajahäntä naukaisi ystävälliseen sävyyn, mutta piti katseensa silti muualla.
”Tarkoitan juuri sitä. En ole edes kuullut moisesta ennen. Mutta sain samalla yhteyden Tähtiklaaniin, joka on hyvä asia. Tähtiklaani oli ollut niin kauan hiljaa, että melkein jo epäilin sen olemassaoloa”, Mäntymarja naukui hiljaisella äänensävyllä ystävälleen, äänessä pieni väre epäilystä.
”Mitä se kertoi sinulle?” valkoinen soturi naukaisi heidän kävellessä eteenpäin uteliaana.
”En voi kertoa”, parantaja pudisti päätään, ”mutta hyvää se ei lupaillut.”
Hunajahäntä oli täysin hiljaa hetken, kunnes naukaisi:
”Pitäisikö klaanien olla huolissaan tulevasta?”
”Ei”, Mäntymarja naukaisi hymyillen ja lisäsi valkoisen valheen puheisiinsa, ”klaanit ovat turvassa.”
Parantajakissa ei ollut varma, huomasiko valkoinen soturi naaraan valetta, mutta koska tämä ei maininnut enää asiasta mitään, naaras ajatteli valheen mennen lävitse. Mäntymarja kumminkin jatkoi keskustelua:
”Ajattelin kysyväni joku päivä muilta parantajilta, ovatko he kuulleet samanlaisista kohtauksista, mitä minulla on ollut.”
”Se voisi olla hyödyllistä”, Hunajahäntä naukaisi ja katsahti nopeasti parantajaan pieni hymynväre huulillaan, ”etenkin, jos se on jotakin vakavaa. Tiedätkö yhtään, mikä siihen auttaa?”
”Kamomilla”, parantaja naukaisi lyhyesti, mutta sitäkin ytimekkäämmin, ”Koilento kertoi sen minulle.”
”Tapasitko hänet unessasi?” Hunajahäntä kysyi uteliaana ja ehkä hitusen myös helpottuneena. Tottahan se oli, että Mäntymarja oli ollut täysin toisissa maailmoissa, kun ikävä ja suru Koilennon kuolemasta oli kalvanut parantajaa joka ikinen päivä. Nyt kumminkin suru ja ikävä oli helpottanut, vaikkakin kyllä vihreäsilmäinen parantaja silti ikävöi mestariaan, hän pystyi silti keskittymään nykyhetkeen ja selviytymään tehtävistä normaaliin tapaan. Ennen kaikki tuntui olevan udun ja sumun peitossa täydellisesti. Nyt kaikki erottui paljon kurkkaamin, eikä jokapäiväinen riipivä tuska ollut osa parantajan elämää.
”Kyllä, hän kertoi minulle asian laidan, kuten aina ennenkin”, naaras naukui ystävälleen hyväntuulisena, ”hän kertoi, että minun on jatkettava eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi.”
”Tyypillistä Koilentoa”, hymähti Hunajahäntä, ”hän tapasi sanoa aina kaiken suoraan, kaunistelematta. Olisi ollut kiva tuntea hänet paremmin.”
”Olisit pitänyt hänestä”, Mäntymarja naukaisi kehräten ajatukselle eloisasta, hieman kärttyisästä edesmenneestä parantajasta. Yhtäkkiä Hunajahäntä vaikutti paljon hiljaisemmalta, jopa vähän poisolevalta. Mäntymarja päätti olla häiritsemättä kollia. Jokaisellahan kissalla oli omat salaisuudet ja taakkansa, joten Mäntymarja uskoi soturin miettivänsä omiaan. Pienesti parantaja kumminkin toivoi saavansa tietää jotakin Hunajahännästä – jotakin muuta kuin tämän nimen, hajun tai ulkonäön. Mäntymarja ei käytännössä tiennyt kollista mitään, vaikka kaksikko oli todella usein yhdessä.
Samassa hetkessä vaaleanruskea parantajakissa sai vainun jäniksestä. Jälki oli vasta tuore ja oli
luultavasti kulkeutunut tuulen mukana kaksikon luokse.
Kissa loikki vikkelään hajun perässä, joka vahvistui kaiken aikaa hänen tullessaan lähemmäs kohdetta. Lumi narskui kevyesti sirojen tassujen alla kissan liikkuessa sulavasti kohti mahdollista saalista. Mäntymarja pysähtyi ja tapitti hiirenhiljaista aukiota männynvihreillä silmillään. Hän paikansi helposti jäniksen, joka pomppi lumivalkeudessa, vaikkakin jänis sulautui melkein täydellisesti valkoiseen lumihankeen. Hänen piti vain tuijottaa ja seurata liikettä. Naaraskissa jännitti paksun turkispeitteen alla olevat lihaksensa valmistautuen juoksemaan saaliin perään.
Mäntymarja työnsi kevyen kehonsa vahvoilla jaloillaan liikkeelle ja antoi itselleen luvan juosta niin kovaa, kuin hänen tassunsa vain pystyivät. Jalat iskivät rytmissä lumista peitettä viskoen samalla tassuihin tarttunutta lunta ympäriinsä. Jänis kuuli parantajan ja lähti pinkomaan kahta kovempaa. Mäntymarja pinkoi minkä kerkesi ja lopulta saavutti täydellisen välimatkan hyppäämiseen. Ukkospolku häämötti edessä ja sen toisella puolen Varjoklaanin reviiri. Hän ei saisi antaa jäniksen päästä karkuun. Mäntymarja jännitti takajalkansa lihakset äärimmilleen ja loikkasi kaikella voimalla jänistä kohti kynnet ojossa. Juuri viimeisillä hetkillä naaraskissa laskeutui aivan jäniksen taakse ja sai kynsillä otteen saalistaan. Tappoiskun hän antoi niskaan nopeasti rusauttaen jäniksen pään pois paikaltaan. Mäntymarjaan tulvi tyytyväisyys tekemästään ja hän nosti ohuilla leuillaan saaliinsa lumen keskeltä. Hän asteli tyytyväisenä tulosuuntaan seuraten hänen jälkiään ja tuoksuaan.
Hän saapui paikkaan, jossa hänen ystävänsä oli istunut muutama hetki sitten, mutta Hunajahännästä ei näkynyt merkkiäkään. Mäntymarja pudotti saaliin jalkojensa juureen olettaen ystävänsä rynnänneen saaliin perään. Hän katseli saamaansa jänistä, jonka pää oli kummallisessa asennossa tappoiskun jäljiltä. Jäniksen turkki oli vitivalkoinen, mutta jänis itsessään oli luiseva.
”Paljon karvaa ja vähän lihaa”, Mäntymarja tuhahti hieman pettyneenä. Hän kohotti katseensa ja huokaisi syvään. Kylmä ilma yritti puskea turkin lävitse, mutta naaraskissa pörhisti vähän turkkiaan pitäen kylmyyden kaukana jäsenistään. Vihreäsilmäinen parantaja tutki silmillään ympäristöään ja vilkaisi vielä kerran saalistaan. Parantajakissa sävähti ja hyppäsi taaksepäin nähdessään saalinsa. Mäntymarjan jokainen karva hänen kehossaan jännittyi, kun hän näki jäniksen hieman kauempaa. Jänis oli kokonaan tahmaisen, tumman veren peitossa. Valkoisesta turkista ei ollut jäljellä pisaraakaan ja jäniksen suu ja silmät olivat jähmettyneet kauhusta ammolleen. Yhtäkkiä ääni, jota naaraskissa ei tuntenut tai osannut paikantaa, naukui nopeasti ja kuiskaten:
”Kuusi askelta voi pelastaa neljä jalkaa.”
Kuului, kun ääni olisi kuulunut joka puolelta samaan aikaan. Näky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin jättäen Mäntymarjan kauhistuneeksi ja täysin ymmälleen. Samaan aikaan Hunajahäntä palasi jolkuttaen vastakkaisesta suunnasta suussaan riistaa.
”Mikä hätänä?” kolli naukaisi suu täynnä karvaa, ”näytät suorastaan kauhistuneelta.”
”Ei yhtään mikään”, parantaja naukaisi ääni täynnä kauhua ja epävarmuutta tuijottaen jänistä kuin hänen pahinta vihollistaan.
// Hunaja? :3

Vastaus:

Huhhuh, olikohan jänis merkki Tähtiklaanilta. Se varmaan selviää joskus myöhemmin :3 pidän aina yhtä paljon Mäntymarjan ja Hunajahännän kanssakäymisistä, ja tämänkertainen saalistusreissu on varsinkin parantajalle ollut melkoinen, kuten on ollut päivä muutenkin :')

32 kokemuspistettä!

- Naru (6.2.2019)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

29.01.2019 20:38
Hunajahäntä lähti haluttomasti pois parantajan pesästä, ja yritti koota ajatuksiaan kasaan voidakseen toivottavasti pian kertoa Tuulitähdelle Auringosta. Keltamerkkinen soturi ei ollut koskaan erityisemmin puhunut Tuuliklaanin päällikön kanssa, ja seurannut muidenkin keskusteluja kyseisen päällikön kanssa hiljaa vierestä. Mitäpä hänelle muiden kanssakäymiset sen enemmän kuuluivat.
”Hunajahäntä, etsitkö jotain?”
Soturi hätkähti ja kääntyi äänen tulosuuntaa kohden, joka paljastui nopeasti Malvanenäksi.
”Jaksat vieläkin säikäytellä minua”, Hunajahäntä maukaisi ja tasoitti hieman pörhistynyttä häntäänsä, välittämättä entisen mestarinsa huvittuneesta kehräämisestä, ”ja kyllä. Etsin Tuulitähteä.”
”Uskoisin hänen olevan pesässään”, vanhempi soturi pohti ja katseli sitten ympärilleen. ”Mitä täällä on oikein tapahtunut? Täällähän kuhisee melkein yhtä pahasti kuin mehiläisparvessa.” Hunajahäntä heilautti ensin hämmentyneenä häntäänsä, ennen kuin tajusi Malvanenän olevan oikeassa. Leirissä olevat kissat katsoivat häntä uteliaana ja osa yritti vaivihkaisesti kurkkia parantajan pesään sisään nähdäkseen edes vilaukselta Auringon.
”Olin metsästämässä Saniaiskarvan ja Valkoturkin kanssa, ja juoksin kanin perässä Ukkospolulle saakka ja siellä oli loukkaantunut pentu Tuuliklaanin puolelle. Emme voineet sinnekään siinä kunnossa jättää, niin toimme hänet tänne Mäntymarjan tarkastettavaksi”, valkea soturi kertoi ja muisti taas, mitä hänen piti oikein tehdä, ”minun pitää nyt mennä”, hän huikkasi ja lähti kiireisesti kohti Korkeakiveä, jättäen entisen mestarinsa istumaan paikoilleen kuin jähmettyneen kanin. Tuulitähti oli kuin olikin pesässään, kun Hunajahäntä saapui paikalle. Tai ehkä tarkemmin, ruskearaidallinen naaras oli juuri tulossa sieltä pois.
”Hunajahäntä”, päällikkö naukui yllättyneenä ja tutkaili nuorta soturia keltaisilla silmillään kuin kotka saalistaan, ”sinulla lienee asiaa.”
”Mäntymarja pyysi ilmoittamaan, että leirissä on rotan purema pentu klaanien ulkopuolelta. Erakko todennäköisesti”, Hunajahäntä yritti kertoa asiansa rauhallisesti ja tasaisella äänellä, muttei ihan hermostuksiltaan uskonut sen onnistuneen. Hän huomasi päällikkönsä turkin nousevan hieman pystyyn.
”Keskellä lehtikatoa?” Tuulitähti äyskäisi, ja valkea soturi tyytyi vain nyökkäämään, osaamatta sanoa enää mitään. Sitten keltasilmäinen naaras huokaisi: ”Kiitos Hunajahäntä, voit poistua. Mietin asiaa tarkemmin”, ja lähti takaisin pesäänsä jäykästi. Hunajahännän ei tehnyt mieli jäädä haahuilemaan paikoillensa, vaan lähti kovaa vauhtia klaaninvanhimpien luokse. Mäntymarja tuskin olisi vielä ollut vapautunut Auringon vahtimisesta, ja Ruosteruusu ja Tuhkaviiksi tuskin saisivat samanlaista hälinää aikaan kuin muu klaani tuntui nyt saavan.

Ja kuten Hunajahäntä oli arvellutkin, klaaninvanhimpien pesä oli paljon rauhallisempi kuin mikään muu kolkka leirissä. Tuhkaviiksi nukkui levollisesti, mutta Ruosteruusu heräsi nuoren soturin paikalle astelemiseen.
”Ai, et ollutkaan Aarnitassu”, naaras mumisi uneliaasti ja nousi venyttelemään pedillään. Hunajahäntä ei tiennyt, mitä tehdä, joten hän istuutui lähelle pesän suuaukkoa. ”Mikä nyt painaa?” Ruosteruusu kysyi, ja sai vastaukseksi vain valkean soturin hämmentyneen katseen, jolle vanha naaras nyt naurahti sydämellisesti. ”Teit samaa ollessasi pentu, tulit tänne istuskelemaan ja usein olemaan hiljaa. Muistatko?”
”En oikeastaan”, Hunajahäntä myönsi vaisusti. Hän muisti pentuajoistaan loppujen lopuksi tosi vähän, lukuunottamatta sitä, että oli mieluummin yksin kuin puuhaili jotain muiden kanssa.
”En ihmettele”, Ruosteruusu hymähti keveästi, ”Pihkaturkin kuolema muutti sinua paljon. En tosin ihmettele sitäkään, olitte läheisiä ennen sitä.”
”Niin.”
Hunajahäntä olisi halunnut vastata klaaninvanhimman sanoihin paljon pidemmin, mutta soturi ei keksinyt, mitä olisi kannattanut suustaan päästää. Kolli ei ollut puhunut isästään kenenkään kanssa pitkään, pitkään aikaan, ja oli kai jotenkin alitajuntaisesti jättänyt Pihkaturkin kokonaan pois mielestään. Kyllä hän muisti vielä jotenkin, miltä hänen isänsä näytti, muttei erityisen hyvin. Vielä vähemmän kolli tosin muisti emostaan.
”Viimeksi kävit tekemässä tätä jonkin aikaa sen jälkeen, kun hän ja Kotkataivas olivat kuolleet. Et sanonut meille sanaakaan, istuit siinä ja katsoit maahan surullisesti. Sarakukka oli kauhusta kankeana, pelkäsi sinun satuttaneen itsesi tai jotain”, Ruosteruusu mainitsi ja yritti ehkä vähän epätoivoisenkin paljon herättää Hunajahännässä muistoja, ”hänhän hoiti sinua silloin.”
”Niin teki”, soturi nyökkäsi katse tassuihinsa painettuna. Eikö hän oikeasti osannut sanoa mitään muuta? Ruosteruusu nousi pediltään ja laski häntänsä myötätuntoisesti Hunajahännän lavalle, surumielinen katse kuitenkin silmissään.
”Toisinaan mietin, mitä olisi käynyt, jos Pihkaturkki ei olisi kuollut silloin. Sinä saattaisit olla ihan eri kissa.”
”Niin kai”, Hunajahäntä mumisi ja nousi seisomaan, ”haenko teille saalista?” kolli kysyi, mutta Ruosteruusu pudisteli päätään:
”Ei tarvitse, Aarnitassu toi meille aikaisemmin.”
”Selvä”, valkea soturi nyökkäsi ja alkoi kävellä pois pesästä. ”Kiitos”, hän kiitti vaisusti vanhaa naarasta, joka hymyili hieman, ennen kuin meni takaisin petinsä luokse ottamaan parempaa asentoa. Hunajahäntä yritti peittää alakulonsa parhaansa mukaan jolkottaessaan takaisin kohti parantajan pesää. Ehkä Mäntymarja olisi jo valmis Auringon kanssa, ja pentu olisi jo nukkumassa. Soturi haluaisi puhua hetken kahdestaan ystävänsä kanssa, sillä jokin parantajan läsnäolossa sai hänen olonsa vain paremmaksi, ja Malvanenän sanoja lainaten, mehiläisparven lailla kuhiseva leiri ei erityisemmin nostanut hänen mielialaansa.
”Hunajahäntä!” Mäntymarja huikkasikin, ja Hunajahäntä paikansi parantajan nopeasti muiden kissojen joukosta.
”Puhutaanko ulkopuolella? Voisimme käydä nopeasti saalistamassa”, valkoturkkinen soturi ehdotti, ja naaras hetken mietittyään nyökkäsi ja he lähtivät leirin ulkopuolelle nopeasti.
”Mitä Tuulitähti sanoi?” Mäntymarja kysyi hieman huolestuneella äänellä, kun he pääsivät joidenkin ketunmuttojen päähän notkosta.
”Hän sanoi miettivänsä asiaa”, Hunajahäntä huokaisi ja vilkaisi ystävänsä männynvihreisiin silmiin pikaisesti, ennen kuin käänsi nopeasti päänsä pois ja yritti keksittyä.

// Mänty? :3

Vastaus:

Todella kiinnostavaa ja mielenkiintoista saada pieni palanen Hunajahännän menneisyydestä c: Olet onnistunut luomaan Hunajahännästä kerrassaan miellyttävän ja kiinnostavan hahmon, jatka samaa rataa! Tapasi mukaan, hyvin kuvailtu ja hyvin etenevä tarina.
Mitenköhän Auringon käy ja mitä muuta paljastuu Hunajahännän menneisyydestä?

28 kokemuspistettä!
- Kami (4.2.2019)

Nimi: Salviatassu, Varjoklaani

15.01.2019 11:41
Kissanmintun kaunis haju tanssahtelee edelleen Salviatassun sierainten ympärillä, siitä huolimatta, vaikka naaras on useasti edellisen illan aikana upottanut nenänsä karvoja hyytävään veteen hätistääkseen kissanmintun hajun pois. Itse asiassa koko parantajien pesässä leijailee kissanmintun ailahteleva haju. Salviatassu ei voi sietää sitä, mutta Varjoklaanin parantaja, Sorasydän sen kuin kiusoittelee asiasta.
”Kyllä, sinä siedät sen yrtin hajua, kun olet unissasi”, aina tuon lauseen kuultuaan Salviatassu tuntee sisällään kuplivan ärsyyntymisen, vaikka kaikki tunteet tulevat aina esiin rauhallisuutena. Nytkin rauhallinen Salviatassu makaa sikeässä unessa viileää kalliota vasten pehmeä sammal- ja neulasvuode allaan, eikä piittaa kissanmintusta.

Varjoklaanin reviirille avautuu aamu, joka herättää uinuvan parantajaoppilaan oitis. Ensimmäinen aamu oppilaana, Salviatassu melkein unohtaa sen.
”Missä minä ole-”, lauseen keskeyttää kuitenkin yrttien täyteläinen tuoksu, joka hyväilee Salviatassun sieraimia. Vaikka pidoissa onkin mukana oppilaan inhoama kissanminttu, se ei kuitenkaan haittaa. Laventeli jättää kissanmintun alleen, eikä Salviatassu enää muuta haistakaan.
”Viherlehden aikaan tuoksu on vieläkin täyteläisempi”, naukaisee juuri herännyt Sorasydän. Salviatassu ei ole uskoa korviaan. Kuinka mikään voi tuoksua paremmalta kuin tämä? Silloin pesään puhaltaa kuitenkin kylmä tuuli, joka tuo lehtikadon jälleen Salviatassun mieleen. Se saa naaraan painautumaa maata vasten, kun tuuli löytää tiensä takaisin pois pesästä.
”Laventelin hajukin on vanhaa, eikö totta?” Salviatassu kysyy. Haju tuntuu todellakin vanhahkolta, eikä se varmastikaan vedä vertoja viherlehden aikana poimitun erän kanssa. Sorasydän vain nyökkää murheellisesti vastaukseksi.
”Varastoni ovat ehtymässä. Jos tänä lehtikatona iskee kulkutauti, pelkään pahoin, etten voi tehdä asialle mitään”, naukuu parantaja vielä ja astelee pesän perälle epävarmoin askelin. Sorasydän tunkee kuononsa johonkin koloon ja vetää esiin nuupahtaneen yrtin lehden. Meripihkan väriset silmät ovat murheen murtamat, kun tuo kääntyy ja pudottaa maahan nuupahtaneen kissanmintun lehden. Salviatassu on nyrpistävinään nenäänsä, sillä ei voi sietää kissanmintun hajua, mutta tajuaa sitten, ettei mitään hajua ole.
”Lehtikadon aikaan ei löydy uusia yrttejä. Yli puolet varastoistani ovat kuolleet, mutta tänään selvitämme, kuinka paljon on enää käytettävissä”, Sorasydän kokoaa itsensä ja löytää takaisin opettajan rooliin. Salviatassu istuu rauhallisena ja katsoo, kuinka parantaja kaivaa esiin lisää kissanminttua.
”Näetkö, mitkä näistä ovat käyttökelvottomia?” kysyy Sorasydän istahtaen sammaleen päälle. Salviatassu tuijottaa tovin verran kissanmintun lehtiä. Osa niistä on hiukan ruskeampia kuin toiset.
”Ruskeita ei voi käyttää”, Salviatassu vastaa ja alkaa hypistellä tassussaan yhtä lehdistä. Se ei ole ruskea, mutta hiukan kellertävä. Rapea se kuitenkin on. Tuossa tuokiossa se murtuu ja varisee tuhansina paloina Salviatassun harmaalle turkille.
”Noita taas olisi voinut käyttää”, murahtaa Sorasydän pettyneesti ja lakaisee hännällään Salviatassun takkuista turkkia. Oppilas ei voi kuin tuijottaa maahan ja odottaa, että parantaja rupeaisi puhumaan jotain rauhoittavaan äänensävyyn. Sorasydän ilmeisesti huomaa pettymyksen Salviatassun kasvoista, sillä vastaa heti lämpimämmin: ”Ei se mitään, et olisi voinut tietää.”

Seuraavat tunnit Salviatassu lajittelee yrttejä, sen hän on jo oppinut, ainakin jotenkin.
Minä olen hidas oppimaan, Salviatassu ajattelee, mutta jatkaa kehäkukan lajittelua. Aina hetken välein joutuu Sorasydän toteamaan: ”Tätä kyllä voi käyttää.”
Sen jälkeen Sorasydän heittää käyttökelvottomien yrttien jatkuvasti kasvavasta kasasta jonkin lehden takaisin paikoilleen. Niiden hetkien ajan Salviatassusta tuntuu, että hänestä ei ole parantajaksi. Sitten hän taas onnistuu jossain, ainakin pienesti, ja saa uutta toivoa rintaansa. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen päivä, Salviatassu tolkuttaa itselleen ja jatkaa toimintaa. Aurinkohuipun hetkellä varastot on lajiteltu.
”Hienoa työtä, Salviatassu”, Sorasydän sanoo lyhyesti ja marssii häntää heilauttamatta pesästä ulos. Salviatassulla on epäonnistunut tunne. Mestari ei edes vilkaissutkaan Salviatassuun.

Salviatassu palaa metsältä hyvin uupuneena. Turkissa on lumikokkareita, jotka sulavat Salviatassun lämmintä ruumista vasten. Hän on päässyt kiertämään reviirin rajoja Kaarnatassun ja Ohdakepiikin kanssa. Hän on uupunut myös siitä, että on saanut liikaa tietoa yhdeltä istumalta. Salviatassu on raahautumassa pesään, kun hän kuulee huudahduksen. ”Missä sinä olet ollut?”
Salviatassu jähmettyy ja kääntää hitaasti päänsä. Sorasydän jolkottelee paikalle lihakset kireinä ja meripihkan väriset silmät leimuten.
”Tutustumassa reviiriin”, Salviatassu vastaa ääni hiukan väristen. Hänen hännänpäänsä nykii hiukan, mutta Sorasydän ei sitä huomaa.
”Olisin tarvinnut sinua”, vastaa Sorasydän ja hiuskaisee häntäänsä ilmassa ärsyyntyneesti.
”Sinua ei näkynyt missään, joten päätin viedä hänet tutustumaan rajoihin”, Ohdakepiikki astuu parantajan takaa esiin ja asettaa häntänsä rauhoittavasti tuon lavalle.
”Hyvä on. Salviatassu, mene syömään”, Salviatassu näkee, kuinka Sorasydän tuo asian ilmi silmien pyöräytysten kera, mutta päättää, että on parasta olla sanomatta vastaan. Hän siis tassuttelee tuoresaaliskasalle auringon jo laskiessa harmaalla taivaalla.

Luminokareet putoilevat hännän laahaamalle uralle, kun Salviatassu asettuu muutaman ketunmitan päähän Kaarnatassusta, joka puraisee parhaillaan laihasta hiirestä suuren palan. Salviatassu ei voi olla ajattematta, että Kaarnatassu tekee tyhmästi, kun hotkii saaliin kahdessa erässä. Itse hän näykkii varpusta pienin haukkauksin ja nautiskelee saaliista pitkään.
”No, olet oppilas sitten?” Kaarnatassu kysyy suu täynnä hiirtä. Salviatassu kohottaa vihreät silmänsä vanhempaan oppilaaseen.
”Kyllä, olenhan minä”, parantajaoppilas tyytyy vastaamaan ja nielaisee varpusen palan. Kaarnatassu vaikuttaa uteliaalta, mutta samalla kiusoittelevalta.
”Parantajaoppilas ei ikinä opi taistelemaan, niin kuin oikea soturi”, Salviatassu tajuaa arvanneensa okein. Kaarnatassu on ylimielinen siitä, että voi olla parempi kuin muut. Salviatassu on vastaamaisillaan jotain vähintään yhtä nenäkästä, mutta hillitsee sitten itsensä. ”No, me olemme omalla tavallamme klaanille tärkeitä.”
Kaarnatassu vain pyöräyttää pitkästyneesti silmiään ja viskaa hiirenraadon ties minne. Salviatassu alkaa ärsyyntyä, jonka takia kääntää katseensa takaisin varpuseen. Hän ei todellakaan aio suoda Kaarnatassulle iloa ärsyttämisestä. Salviatassu ei ole ärsyyntynyt, sen sijaan hän murehtii sitä, että on ensimmäisenä päivänä oppilaana onnistunut hankkimaan vihollisen.
”Vai niin. Kun mäyrä hyökkää leiriin, sinä kuolisit varmaan ensimmäisenä”, Kaarnatassu naukuu ivallisesti ja pitää kasvoillaan ylimielisen katseen.
”Minä en keskustele ylimielisten oppilaiden kanssa”, Salviatassu nousee ylös, nappaa varpusesta kiinni ja tassuttelee aukion toiselle laidalle. Hän huomaa sivukatseellaan Kaarnatassun siirtyvän Nokkostassun seuraan, joka ilmeisesti kyselee äskeistä tapahtumaa. Salviatassu tuntee olonsa vanhaksi, on kuin hän ei enää osaisi käyttäytyä kuin pentu, vaikka klaaninvanhimpien mukaan Salviatassu on ollut Varjoklaanin historian rauhallisin pentu. Salviatassu asettuu makaamaan ja yrittää huitaista käpälällään ilmaa, ikään kuin mäyrä olisi hyökkäämäisillään leiriin. Hänen huitaisunsa on yhtä tyhjän kanssa, käpälissä ei ole voimaa. Salviatassu on niin uupunut päivästä, että unohtaa varpusen ja siirtyy parantajien pesään nukkumaan.

Vastaus:

Pidän tarinan kirjoitustyylistä paljon, vaikka toisinaan virkekokonaisuuksissa lauseentekijä toistui samana useamman putkeen, joka iski hieman silmään. Ei kuitenkaan niin paljoa, että lukemista olisi häirinnyt, kokonaisuudessaan hyvä tarina! ^^ Sorasydän on todella mielenkiintoisen tuntuinen persoona, toivottavasti Salviatassu oppii mestarinsa opissa paljon. Toivottavasti Salviatassu saa ystäviä, eikä Kaarnatassu härnäisi häntä enempää!

27 kokemuspistettä!

- Naru (19.1.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

14.01.2019 12:51
Vaaleanruskea naaraskissa kävi läpi hartaasti katseellaan yrttikasoja mielessään puntaroiden, mihin kasoihin tarvitsisi kipeimmin lisäystä. Parantajan ahkerasti keskittyessä klaanin yrttivarastoihin, hän melkein säikähti tuota pientä ulkopuolista pentua, joka kysyi uteliaana klaaneista. Mäntymarja irrotti männynvihreät silmänsä minttujen luota, ja loi ystävällisen katseen tuohon haavoittuneeseen pentuun.
"Ai, haluat tietää lisää klaaneista?" naarasparantaja hymyili tulleelle pennulle hieman yllättyneenä pienen kissan tiedonjanosta. Mäntymarja astui muutaman - ehkä hieman kömpelön - askeleen Auringon suuntaan ja istahti kylmälle pesänalustalle. Naaraskissa kietoi tuuhean vaaleanruskean häntänsä sirojen etukäpäliensä päälle ja naukaisi:
"Mitä haluat tietää eniten?"
"Nimistänne", Aurinko vastasi lyhyesti, mutta sitäkin ytimekkäämmin. Kissa vaikutti todella määrätietoiselta, vaikka olikin vasta pentu. Mäntymarja nyökkäsi nopeasti ja aloitti kevyellä äänellään:
"Nimemme kertovat erikoisuuksistamme, etenkin soturinimen tai parantajanimen loppuosa on tärkeä kissojemme nimissä. Etuosa nimissämme, kuten minun Mänty-osa, on saatu peräisin vanhemmiltamme. He päättävät syntyessämme nimemme alkuosan, juuri kuten sinunkin nimesi on Aurinko. Etuosa nimessämme voi olla peräisin kuolleilta sukulaisilta, jonka muistoa haluamme kunnioittaa pentujemme kautta tai sitten, vaikkapa ulkönäöllinen ominaisuus. Mutta perusajatus on, että alkuosan päättävät vanhemmat ja he voivat valita minkä tahansa etuosan nimeemme. Loppuosa kertoo sitten, missä arvossa olemme klaanissa. Esimerkiksi, jos sinusta tulisi nyt klaanimme pentu, nimesi loppuun tulisi pentu-sana, eli sinusta tulisi Aurinkopentu. Sitten, kun olet kuusi kuuta vanha ja valmis soturioppilaan koulutukseen, sinusta tulee Aurinkotassu. Lopuksi, kun olet valmis nimitettäväksi klaanimme yhdeksi soturiksi, loppuosan nimestäsi päättää klaanin päällikkö. Loppuosa nimestä kertoo, missä olet taitava tai mikä ominaisuus sinussa korostuu. Kahdella kissalla ei voi olla täysin samaa soturinimeä. Parantajilla, kuten minä, nimemme päättää mestarimme. Esimerkiksi, kun minä olen Mäntymarja, se tarkoittaa sitä, että olen kuin lähes täydellisesti luotu parantajaksi. Eri loppuosilla voi olla eri merkityksiä - tai jopa samoilla loppuosilla voi olla eri merkityksiä, mutta minun tarkoittaa täsmälleen mitä kerroin sen tarkoitukseksi."
"Hölmöä", Aurinko naukaisi suu täynnä riistaa, "eli voisiko minusta sitten tulla Aurinkotähti sitten, jos olisin soturi?"
"Ei voisi, sillä vain päälliköillä on oikeus käyttää tähti-sanaa nimensä loppuna. Kissan nimi ei myöskään voi alkaa tähti-sanalla, koska silloin kissan mahdollisesti tultua päälliköksi nimi olisi Tähtitähti, joka ei käy. Päälliköt käyttävät aina tähti-sanaa nimensä loppuna, sillä heille on siunattu se nimi Tähtiklaanin nimeen", Mäntymarja selitti kauniilla äänellään pitäen sanoja, kuten "Tähtiklaani" ja "päällikkö" itsestäänselvyyksinä. Hän huomasi kumminkin, että oli paljon, mitä ei Aurinko ollut ymmärtänyt hänen puheestaan. Hämmästys nimittäin paistoi ulkopuolelta tulleen kissan naaman kohdilla jokainen kerta, kun parantajakissa naukaisi hänelle itselleen täysin tutun sanan.
"Mikä on Tähtiklaani?" pentu kysyi hieman hämillään klaanin nimestä, "onko klaaneja sittenkin viisi?"
"Ei, Aurinko, ei ole. Tai no, tietyllä tavalla ajateltuna, klaaneja on yhteensä viisi. Neljä klaania, eli Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani asuvat täällä metsässä sopuisasti keskenään. Viides klaani, joka on Tähtiklaani, ei asu käytännössä missään - tai no taivaalla, voisi sanoa. Neljästä klaanista kaikki kuolleet kissat siirtyvät kuoleman jälkeen Tähtiklaaniin, ja jatkavat elämäänsä sieltä käsin opastaen klaaneja maan päällä. Tälläinen kuoleman jälkeinen elämä soveltuu vain klaanikissoille ja niille, jotka ovat olleet uskollisia klaanin jäseniä omalle klaanilleen", Mäntymarja selitti ääni hieman takerrellen ja väristen, koska Koilento palasi terävänä hänen mieleensä. Vaaleanruskea parantaja kumminkin torjui ajatuksen kuolleesta mestaristaan, koska hänen olisi pakko jatkaa elämäänsä ilman mestariaan. Ja hän tiesi, että Koilento oli onnellinen Tähtiklaanissa ja toivoi Mäntymarjan hoitavan velvollisuutensa Tuuliklaanin parantajana. Ja Mäntymarja todentotta halusi yhä täyttää mestarinsa asianmukaiset vaatimukset, vaikkakin tämä oli jatkanut elämäänsä Tähtiklaanin pariin. Hänen täytyi olla se parantaja, jota Tuuliklaani tarvitsi, eikä surussaan mylvivä kissa, joka on käytännössä täysin kyvytön auttamaan klaaniaan.
Mäntymarjan ajatus katkesi, kun pentu alkoi nauramaan ja heiluttamaan häntäänsä huvittuneen oloisena.
"Luuletko tosiaan, että kissat asuvat taivaalla? Ei semmoista olekaan! Luulin, että klaanikissat olisivat älykkäämpiä, mutta tehän vaikutatte aivan hiirenaivoisilta", Aurinko nauroi härnäten parantajaa. Mäntymarjan hermot todentotta olivat kireällä, mutta hän tiesi, että hän ei saisi menettää hermojaan. Se voisi laskea Mäntymarjan mainetta ja kunnioitusta klaanissa, jos muu klaani saisi tietää hänen viimeaikaisista vihapurkauksistaan ja oudoista paniikinomaisista kohtauksista. Ja viimeinen asia, mitä Mäntymarja voisi tehdä, olisi huutaa pennulle. Pennulle, joka oli vailla huolehtivaa emoa. Miltä se näyttäisi, jos Mäntymarja alkaisi huutaa ja raivoamaan orvolle pennulle? No ei ainakaan hyvälle. Vaaleanruskea parantaja hengitti syvään päästäen kuivaa, vähän kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja hengittäen sen lämpöisenä, huuruavana höyrypilvenä ulos. Oli ilmeisemmin siis vähän pakkasta.
"Sinut pitää vuorata hyvin, pakkanen kiristyy yötä myöten. En halua, että palellut yön aikana. Oli onni, että löysimme sinut ennen kunnon alkavia pakkasia, ties mitä sinulle olisi käynyt ollessasi yksin luonnonhelmassa", parantaja naukui huolestunut väre äänessään samalla vaihtaen puheenaihetta. Hän asteli Auringon luokse kevyin askelin ja nosti pennun kevyesti ilmaan niskakarvoista. Pentu tosiaan oli kevyt, kuten naaraskissa olikin saattanut uumailla. Hän kuljetti pennun varovasti yrttivaraston hämärälle perälle, josta pieni halkeama johti pieneen, mutaiseen koloon. Kolon ilma tuntui aluksi hyytävän kylmälle, ja se tunkeutui turkin lävitse helposti luihin asti. Mäntymarja laski pennun varoen omalle puhtaalle ja vihreälle sammalpedilleen, joka oli huolella vuorattu kylmiä öitä varten.
"Miksi sinä minut tänne kannoit?" Aurinko kuulosti hieman hämmentyneeltä, "tännehän jäätyy!"
"Älä huoli, pesän seinät ovat muodostuneet mudasta, joka pitää lämpöä hyvin. Kyllä se ilma siitä lämpenee, kun vietämme hetken pesässä. Meistä tuleva lämpö lämmittää pesää ja muta pitää lämmön pesän sisällä, jolloin emme palellu yön aikana", Mäntymarja selitti kyhätessään pennulle omaa makuualusta ottaen vähän tarvikkeita hänen omasta pedistään. Mäntymarja kauhoi kovaa mutaa etutassuilaan tehden pientä syvänneettä, joka pitäisi pennun myös vähän enemmän lämpimänä. Parantaja huolellisesti asetteli saniaisia ja vanhoja heiniä muodostaen pyöreän pesän muodon. Hän pakkasi ohuempaa sammalta pala palalta luoden tiiviin pohjan ja pakaten vielä paksumman sammalet tasaisesti ohuiden päälle. Hän kokeili tietenkin vielä, kuinka hyvin peti piti lämpöä. Hän oli tyytyväinen tekeleensä, joten väistyi Auringon tieltä.
"Joudunko minä nukkumaan täällä?" pentu kysyi hieman hämmästyneenä ja närkästyneenä. Mäntymarja nyökkäsi pennulle ja naukaisi:
"Olet haavoittunut, joten se tarkoittaa, että vietät yön kanssani. Ja toistaiseksi sinulle ei ole vielä määrätty muualle nukkumapaikkaa, joten parasta, että nukut kanssani."
Aurinko vaikutti hieman kummastuneelta, mutta pentu myöntyi sitten tilanteeseen ja mönki omaan sammalpetiinsä. Mäntymarja muisti, että hänen täytyi vielä vaihtaa kieliä Hunajahännän kanssa hänen aiemmasta kohtauksestaan ja Tuulitähden päätöksestä Auringon suhteen.
"Minun täytyy käydä vielä hoitamassa yksi asia. Lepäile täällä, äläkä koske mihinkään", parantaja naukaisi totisen oloisena ja painotti viimeistä lausetta. Koskaan ei tiennyt, mitä pentu saattaisi keksiä parantajan pesässä yksin yrttien kanssa. Etenkin, kun kyseessä oli pentu, joka ei ennen ollut varmaan nähnytkään moista tapahtumaa.
Mäntymarja liikkui verkkaisin liikkein pois mudalla vuoratusta pesänosasta, vauhdilla poistuen parantajan pesästä etsimään ystäväänsä. Leirissä oli alkanut hämärtyä jo nopeasti, joten Mäntymarja päätti, että parasta olisi hoitaa tämä äkkiä. Naaraskissa etsi tuttua turkkia kissapaljoudesta. Kissat vaihtoivat vielä kieliä ahkerasti, etenkin koskien uutta tulokasta. Hetken kuluttua naaraskissa viimein tavoitti männynvihreillä silmillään ystävänsä ja huikkasi tämän nimeä:
"Hunajahäntä!"

// Hunaja? Aurinko? :3

Vastaus:

Voi Mäntymarjaa, yrittää selittää mutta Aurinko ei vain ymmärrä :D no, ehkä tämä tästä vielä. Toivottavasti keskustelu Hunajahännän kanssa rauhoittaa parantajan mieltä :3

25 kokemuspistettä!

- Naru (19.1.2019)

Nimi: Punatassu, Myrskyklaani

08.01.2019 19:13
Kun musta parantaja Pilvitäplä katsoi ensimmäistä kertaa Punatassua omana oppilaanaan, eikä sinä pentuna joka vahingossa pureskellessaan pietaryrttiä nielaisi muutaman palasen, myrskyklaanilainen oli pakahtua rinnassaan tykyttävästä ylpeydestä. Olihan hän vieläkin pentu, mutta virallisesti klaanin keskuudessa parantajaoppilas.
"Näitkö tuttuja?" Punatassun silmät kohdistuivat lumiseen, tallottuun polkuun, josta monet partiot olivat kävelleet päivän aikana. Aurinko oli jo laskemaisillaan ja värjännyt taivaan hailakan punaiseksi. Kahden kissan hengitys muuttui höyryksi ilmaan.
"Tuhkajuova oli ainoa", punaraidallinen oppilas vastasi muutaman hiirenmitan päässä kulkevalle parantajalle. He olivat vihdoinkin taittaneet matkan Kuukiveltä takaisin. Nuori oppilas ei ollut ikinä nähnyt mitään sellaista jota näki siellä. Hänen unensa ja kohtaamisensa isänsä kanssa olivat niin todentuntuisia. Vaikka naaras ei koskaan ollut nähnytkään tuota, tummanharmaasta ja suurikokoisesta kollista ei voinut erehtyä; Punatassu oli kuullut paljon myrskyklaanilaisesta soturista.
"Olen pahoillani", Pilvitäplä hidasti vauhtiaan ja laski pörröisen häntänsä yllättävän suuren oppilaansa lavoille. Punatassu ei sanonut mitään. Hän olisi toivonut näkevänsä emonsa ja Valkopennun. Ehkä he eivät välittäneet. Ehkä he eivät hyväksyneet hänen paikkaansa parantajaoppilaana. Ajatus sai Punatassun veren kiertämään nopeammin. Hänen punertava turkkinsa olisi varmasti muuttunut punaisemmaksi jos olisi voinut. Naaras näyttäisi kaikille, että tämä oli polku, jota hänen tuli kulkea.
"Olen varma, että heillä oli jokin syy olla tulematta."

Heti palattuaan leiriin Pilvitäplä kehotti oppilastaan syömään pitkän matkan päätteeksi. Punatassu nyökkäsi kollille ja hölkkäsi leirin poikki tuoresaaliskasalle. Hän ei ollut valikoiva, mikä tahansa riista kävi naaraan nälkäiselle vatsalle. Hän valitsi hiiren ja vei sen lähelle parantajan pesää, joka oli nyt hänenkin pesänsä. Ajatus oli kummallinen. Se, että naaras nukkuisi samassa paikassa, kuin yrtit ja sairaat, tuntui hyvin oudolta.
Oppilas haukkaisi palasen hiirestä seuratessaan samalla, kuinka lumivalkoinen soturi Sulkaputous tassutteli Pilvitäplän luokse sanomaan tälle jotain. Parantaja vilkaisi ympärilleen ja pysähtyi nähdessään Punatassun. Siinä samassa Pilvitäplä oli jo hänen edessään ja Punatassu katsoi ihmetellen molempia suu täynnä hiirtä.
"Taitaa olla ensimmäisen tehtäväsi aika… Keskeytimmekö?" musta Myrskyklaanin parantaja maukui ja katsoi oppilastaan toinen kulma nousten. Punatassu nielaisi hieman vastahakoisesti loput riistasta ja nousi raidallisille tassuilleen. Hänen olisi tehnyt mieli vastata jotain piikikästä kuin 'miltä näyttää?' tai 'ette, söin tämän hiiren juuri sopivasti silmänräpäyksessä'.
"Ette. Söi- Mitä minun pitää tehdä?" Punatassu vastasi.
"Sain hirveän yskänpuuskan partiossa ja nyt kurkkuni tuntuu kipeältä", Sulkaputous vastasi käheästi ja katsoi Punatassua sinisillä silmillään. Nuori parantajaoppilas siirsi tasapainoaan käpälältä toiselle ja vilkaisi mestariaan, joka nyökkäsi kohti pesää. Oppilas tunsi olonsa hyvin otetuksi kahden kokeneen kissan edessä.
"Öh.. Taidan tietää mitä minun pitää tehdä", Punatassu sanoi ja kääntyi mennäkseen hakemaan pietaryrttiä. Oppilas oli työskennellyt sen parissa hyvin kauan, ja keltalehtinen kasvi olikin ainut yrtti, jonka hän tunsi kuin oman turkkinsa. Pilvitäplä halusi selvästi testata uuden oppilaansa tietämystä jo tässä vaiheessa.
"Siinä," Raidallinen oppilas puraisi hampaillaan kasvista sieviä pieniä paloja "syö ne kaikki. Pietaryrtti rauhoittaa kurkkua." Pilvitäplä seurasi katseellaan, kun Sulkaputous nappasi kielellään palaset suuhunsa, pureskeli hetken ja sitten nielaisi.
"Olivatko ne siinä?"
"Pietaryrtti tehoaa jos sitä annetaan pieninä määrinä. Jos kurkussasi on vielä kipua tämän jälkeen, niin tule hakemaan lisää", parantajaoppilas kertoi niin hyvin kuin oli oppinut. Valkoinen soturi näytti tyytyväiseltä. Niin näytti Punatassun mestarikin. Soturitar kiitti molempia ja palasi tekemään mitä sitten ikinä olikaan tekemässään. Parantaja tuuppaisi Punatassua kevyesti.
"Tällä kertaa et sitten itse syönyt niitä", tämä naurahti. Punertava naaras katsoi Pilvitäplää aluksi ärtyneesti, mutta nähdessään kollin silmissä iloisen pilkkeen, leppyi hänkin.
"Olisin syönyt jos ei olisi lehtikato.”


//pahoittelut lyhyydestä, nää alotustarinat ei oikeen ikinä luonnistu :-D

Vastaus:

Mukava aloitustarina, ja lyhyys ei haittaa mitään! ^^ Odotan innolla, mitä Punatassun elämänkaareen tulee sisältymään hänen taipaleensa aikana :3
Pariin asiaan kumminkin kiinnitin huomiota eritoten, esimerkiksi konjuktioihin tarinassassi. Konjuktioiden edestä saattoi puuttua pilkku monessa kohtaa, joten kehotan kiinnittämään huomiota pilkun paikkaan normaalissa virkkeessä, että kaksiosaisessa puheosuudessa. Sekä isot ja pienet kirjaimet olivat vähän hassusti osassa kohtaa, mutta muuten meni todella mallikkaasti!

Esimerkiksi kirjoitit näin: "Taitaa olla ensimmäisen tehtäväsi aika… Keskeytimmekö?" musta Myrskyklaanin parantaja maukui ja katsoi oppilastaan toinen kulma nousten.
(Ja korjaus) "Taitaa olla ensimmäisen tehtäväsi aika... keskeytimmekö?" musta Myrskyklaanin parantaja maukui ja katsoi oppilastaan toinen kulma nousten. Kolmen pisteen jälkeen teksti jatkuu pienellä, ei isolla.

Toinen esimerkki: "Pietaryrtti tehoaa jos sitä annetaan pieninä määrinä."
(Korjaus): "Pietarytti tehoaa, jos sitä annetaan pieninä määrinä."
Eli huomiota konjuktioihin (että, jotta, jos, kun, mutta, kun, joka, jossa, koska...)

En tiedä, oliko suurimassa osassa kyse yksinkertaisesti kirjoitusvirheistä vai huolimattomuudesta, mutta kannattaa lukea tarina läpi ennen lähettämistä ja mahdollisesti oikolukea teksti c: Nämä ovat sitten ystävällisiä neuvoja, eikä minkäänlaista pilkkaamista tai käskyttämistä - yritämme auttaa kirjoittajia kehittymään kirjoittajina! Tai sitten olen vain taas saanut kunnon pilkunnussijakohtauksen :'D

15 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Aurinko(pentu), Tuuliklaani

05.01.2019 22:09
Aurinko ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa kissoja samassa paikassa, puhumattakaan siitä, että nämä kaikki tulivat ilmeisesti hyvin toimeen keskenään. Yleensä hn ja emo olivat kulkeneet kahdestaan ja silloin tällöin nähneet kotikissoja ja kulkureita ja muita, joilla ei ollut pystyjalkaa, mutta emo ei koskaan halunnut olla niiden kanssa yhtään sen enempää tekemisissä kuin oli pakko. He olivat viettäneet hetken hylätyssä ladossa kahden ison ja karvaisen kissan kanssa, olivatkohan ne Ivan ja Decíre, mutta emo oli halunnut mahdollisimman nopeasti pois. Se on liian lähellä, oli emo vastannut, kun Aurinko oli kysynyt, miksi he menivät pois. Aurinko piti ladosta ja niistä kahdesta pitkäkarvaisesta kissasta, mutta hän piti myös emosta, ja siksi lähti emon mukana pois sieltä.
Aurinko ei tiennyt, pitikö hän klaanikissoista. Emo oli sanonut, ettei klaanikissojen kanssa voinut keskustella järkevästi, muttei ollut koskaan kertonut miksi. Pentu vilkaisi puoliksi syötyä hiirtään ja sitten ruskearaidallista naarasta, joka söi jänistä hieman kauempana. Sen nimi oli Mäntymarja, joka oli Auringosta tosi kummallinen nimi. Niin tosin olivat Hunajahäntä ja Tuulitähtikin. Miksi niillä oli sellaiset nimet, miksei niiden nimiksi riittänyt vaikka Mänty, Hunaja tai Tuuli? Klaanien nimetkin olivat pienestä kollista hieman ihmeellisiä, mutta niitä hän ei jäänyt miettimään sen enempää, kova nälkä kun patisti hänet takaisin hiiren pariin.
Aurinko piti tapaamistaan kissoista ehkä eniten Hunajahännästä, jos se oli se sama kissa, joka kantoi hänet tänne. Hänelle tuli keltaisin merkein koristellusta kissasta vähän mieleen emo, muttei pentu osannut miettiä, minkä takia se oli niin. Ehkä Aurinko selvittäisi sen jossain vaiheessa. Mutta ensin hän haluaisi tietää enemmän klaaneista, ja nielaistuaan viimeisenkin lihanpalasen hiirestään hän keskittyi taas Mäntymarjan suuntaan.
”Teillä on tosi outoja nimiä. Johtuuko se samasta syystä, miksei teidän kanssa voi kuulemma puhua järkevästi?” pentu sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman paljon emoltaan kysymyksensä loppuvaiheilla. ”Miksi te elätte tällaisissa joukoissa? Jos sinä parannat muita, niin mitä muut tekevät? Joutuvatko hekin rotan puremiksi?” Aurinko jatkoi kysymystulvaansa ennen, kuin toinen ehti edes vastata edellisiin. Pennulla oli niin paljon kysyttävää, ja hänestä tuntui, että saisi tältä Mäntymarjalta enemmän vastauksia kysymyksiinsä kuin oli koskaan saanut emoltaan. Emo ei selitellyt, emo sanoi että asia on miten on ja he jatkoivat matkaa, vaikka Auringon tassuja olisikin hieman sattunut. Aurinko piti myös Mäntymarjasta, vaikka tuo olikin pistänyt hänen tassuunsa sitä kamalan hajuista juttua.
”Entä mikä Tuulitähti on? Miksi Hunajahännän täytyy kertoa sille jotain? Onko se sama kuin sattuisi jotain pahaa ja pitää kertoa emolle?”
//Mänty?

Vastaus:

Auringon näkökulmat klaanielämästä ja kiinnostus klaaneihin on mukavaa seurattavaa! Mitenköhän Auringon sopeutuminen klaaniin tapahtuu ja miten klaani(t) suhtautuvat ei-puhsadveriseen Aurinkoon? Se jää nähtäväksi!

13 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

05.01.2019 21:14

"Onko hän kuollut?"
"Eikä ole."
Vaaleanruskea parantaja avasi männynvihreät silmänsä ja ensimmäinen asia, jonka hänen tarkat silmänsä ikuistivat, oli Hunajahäntä. Parantaja kompuroi pystyyn tuntien olonsa yhtä heikoksi, kuin pieni hiiri. Mäntymarja tuijotti vihreillä silmillään klaanitoveriian, ja hänen mukanaan tullutta pientä pentua.
"Hengissä ollaan", naaraskissa sanoi napakasti ja vilkuili uteliaana pesäänsä tulleita kissoja. Hän astahti muutaman askeleen lähemmäs ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Mäntymarja oli hieman ymmällään tuntemattoman pennun hajusta, koska se tuoksui niin vieraalta ja hajuun sekoittui veren voimakas tuoksu.
"Oletko kunnossa?" valkoinen soturi keltaisin merkein huolestuneella äänensävyllä naukaisi. Mäntymarja hymyili ystävälleen ja vastasi:
"Olen. Viis minusta, kuka sinulla on oikein mukanasi?"
"Hänen nimensä on Aurinko, löysimme hänet Tuuliklaanin rajalta ja hän on loukkaantunut", Hunajahäntä naukui nopeaan sävyyn ja vilkaisi pientä pentua, "rotta puri häntä."
Mäntymarja tajusi siinä hetkessä tilanteen vakavuuden ja hän asteli nopeasti ystävänsä ohi haistelemaan pentua uteliaana. Lähes täydellinen hiljaisuus lasketui parantajan pesään parantajan tutkiessa uuta tulokasta. Mäntymarjan hoidettua pennun tutkimisen, hän kääntyi piakkoin valkoisen soturin puoleen.
"Sinun täytyy heti mennä kertomaan tästä Tuulitähdelle", parantaja naukaisi hieman huolestuneeseen sävyyn, "tämä on todella vakava tilanne."
Hunajahäntä katsoi parantajaa huolestunut pilke meripihkan värisissä silmissään.
"Puhutaan myöhemmin", kolli naukaisi ja kääntyi verkkaasti ympäri poistuen pesästä.
Mäntymarja kääntyi Auringon puoleen ja rauhoitteli pentua, joka näytti olevan hieman kauhuissaan ympärillä tapahtuvista asioista.
"Sinulla ei ole mitään hätää. Autan sinua tuon jalan haavan kanssa", naaras hymyili hieman ja kiirehti ruskeiden, voimakkaanhajuisten juurien luokse. Mäntymarja etsi nahkeapintaisen, vihreän lehden ja jauhoi vastenmielisen makuista yrttiä sohjoksi sylkien sen lehdelle. Hän nosti vihreän lehden suuhunsa reunasta kiinnipitäen ja kuljetti sen Auringon luokse.
"Eli sinua puri rotta?" Mäntymarja naukaisi ja varovasti tutki haavaa.
"Kyllä", pentu naukaisi ja tuntui tarkastelevan uteliaana parantajan työskentelyä. Väsymys painoi Mäntymarjaa kuin kivi, mutta hän ei saisi nyt harpaantua.
"Onko sinulla muita oireita? Kuten pahoinvointia tai kipeää oloa?" parantaja kyseli pieneltä pennulta hellävaraisella ja ystävällisellä äänensävyllä.
"Ei ole", Aurinko vastasi, "tassu on vaan todella kipeä, enkä voi astua sillä."
Mäntymarja nyökkäsi pennulle ja väläytti kannustavan hymyn. Hän tiesi, että pennut olivat herkkiä näissä tilanteissa, joten hän halusi hoitaa tätä varoen. Etenkin pentua, joka on klaanien ulkopuolelta, eikä tottunut klaanien tapoihin.
"Laitan tassuusi nyt takiaisenjuurta, sen pitäisi hoitaa haavaa ja estää sen tulehtumisen pahemmin", Mäntymarja selosti huolettomalla äänellä ja siirsi haavaan karhunlaukkaa. Hän huomasi pennun olevan epäilevä ja nyrpistävän nenäänsä.
"Tuo haisee pahalle... ja mistä tiedän, ettei se ole myrkkyä?" Aurinko tivasi itsesuojelevana, jonka Mäntymarja ymmärsi täysin. Hän olisi toiminut täysin samalla tavalla, jos olisi ollut samassa tilanteessa. Parantaja vastasi lämpimään sävyyn:
"Se on eräänlaista juurta, jolla on hoitavia vaikutuksia. Maistuu ja tuoksuu todella väkevälle, mutta on sitäkin tehokkaampi haavojenhoidossa. Ja jos tuo olisi ollut myrkkyä, niin se olisi jo vaikuttanut minuun, koska laitoin sitä suuhuni - sinähän näit, etkö?"
Pentu näytti uskovan Mäntymarjaa, mutta mulkaisi vain parantajaa ja katsoi tassuaan. Mäntymarja perääntyi muutaman askeleen ja selitti pennulle:
"Olet päätynyt Tuuliklaaniin, Aurinko. Klaaneja on meidän lisäksi kolme; Myrkyklaani, Jokiklaani ja Varjoklaani. Jokaisella klaanilla on kissa, kuten minä. Parannan kissojen haavereita ja sairauksia, jotta he voisivat mahdollisimman hyvin ja elossa."
Mäntymarja joi vähän vettä pienestä lammikosta ja liotti sammaleen sekaan. Kun vihreä sammal oli imenyt vettä tarpeeksi, hän toimitti sen pennun nenän eteen.
"Juo vettä, olet nääntynyt ja janoissasi. Tarvitset myös lepoa, joten jäät minun pesääni lepäämään. Ennen kuin kysyt miksi niin sen takia, että haavasi parantuu ja olosi kohentuu. Kerro minulle heti, jos olosi huononee, sillä se tarkoittaa, että haava on pahemmin tulehtunut ja tarvitset silloin enemmän apuani", Mäntymarja selosti kääntyen pennusta poispäin. Parantajan selän takaa kuului myöntyvä naukaisu:
"Selvä."
Mäntymarja istahti pesän takaosaan ja katsoi tyytyväisenä sammaleesta juovaa pentua. Hän oli toki väsynyt ja todella, siis todella nälkäinen, mutta hän oli tyytyväinen, että pystyi auttamaan jotakuta. Äkkiä naaraskissa muisti, miksi ikinä halusikaan parantajaksi. Häntä alkoi hymyilyttää, koska muisti miltä toisten auttaminen tuntui. Hänen ajatuksensa kumminkin keskeytyivät, kun Aurinko naukaisi:
"Minulla on kauhea nälkä."
Mäntymarja nousi raskaille jaloilleen ja loikki pennun ohi vikkelään.
"Tulen aivan kohta takaisin!" naaras huudahti mennessään. Mäntymarja loikki verkkaisin askelin saaliskasalle, joka oli yhäkin kohtalaisen pieni, vaikka ensilumi oli viimein saapunut maahan. Naaraskissa vilkuili leiriä ja epäonnekseen tavoitti silmillään pikkuveljensä. Heidän riitansa iski kuin terävät kynnet hänen mieleensä. Yhtäkkiä Mäntymarjan hieman parantunut mieliala laski kuin kissanhäntä. Hän irrotti katseensa ja valikoi pienen, luisen hiiren ja itselleen jäntevän kanin. Mäntymarja kääntyi nopeasti tassuillaan ja sävähti, kun hänen takanaan seisoikin tummanruskea naaraskissa - hänen emonsa.
"Onko totta, että klaaniin tuotiin tänään pentu klaanien ulkopuolelta?" hänen emonsa kyseli silmät pyöreinä. Mäntymarja ei voinut puhua, koska hänen suunsa oli täynnä riistaeläinten karvaa. Sananjalkaturkki suorastaan yritti hyppiä tyttärensä silmille laukomalla suustaan useita kysymyksiä Aurinkoa koskien, mutta Mäntymarja ei voinut vastata yhteenkään. Naaraskissa yritti kävellä takaisin parantajan pesään, mutta hänen emonsa esti tämän kulun. Turhautuneena parantaja laski riistat suustaan vähälumiseen maahan tiuskaisten emollensa:
"Väisty nyt, että saan nämä vietyä pesääni. En voi puhua, kun minulla on riistaa suussa, ymmärrätkö?"
Hieman hämmentyneenä Sananjalkaturkki väistyi tyttärensä tieltä ja päästi tämän kulkemaan.
"Puhutaan myöhemmin", parantaja naukaisi huokaisten ja nappasi riistat suuhunsa kiiruhtaen takaisin parantajan pesään. Naaras laski hiiren Auringon eteen ja itse asettui hieman kauemmas syömään jänistään. Aurinko haisteli rusehtavaa hiirtä hieman epäilevänä, mutta sitten veti hiiren lähemmäs toiselle etutassullaan.
// Hunaja? Aurinko?

Vastaus:

Mukavaa, että Mäntymarjalle tuli parempi mieli Auringon auttamisesta. Harmi, että tämän ja Aarnitassun välinen riita palasi mieleen parantajan nähtyä veljensä hakiessaan saalista eikä sitten tuntunutkaan enää niin kivalta :< Mäntymarjalla vaikuttaa olevan paljon juteltavaa Hunajahännän ja Sananjalkaturkin kanssa, mitenköhän käy :3

22 kokemuspistettä!

- Naru (6.1.2019)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

04.01.2019 15:01
”En tiedä”, Hunajahäntä vastasi totuudenmukaisesti ja katsoi tarkasti tuulen tulosuuntaa kohti. Haju tuli tuulen mukana Korkokivien ja kaksijalkojen tilan suunnalta, mutta sen enempää tuuliklaanilainen ei toistaiseksi osannut sanoa vieraasta muukalaisesta. Hän hyvästeli Leoparditäplän nopeasti, olettaen, ettei Varjoklaanin soturi tulisi mukana, ja lähti rauhalliseen tahtiin juoksemaan Ukkospolun reunaa pitkin. Se olisi paras paikka aloittaa muukalaisen etsintä, mutta jos se olisi ehtinyt jo syvemmälle Tuuliklaanin reviiriä, valkea soturi kyllä löytäisi sen nopeasti.
”Hunajahäntä! Olit kateissa niin kauan, että luulin sinun jo juosseen Varjoklaanin reviirille. Saniaiskarva sai kiinni toisen jäniksen säikäytettyään sen vahingossa kolostaan sinun juostessa ensimmäisen perässä.” Hunajahäntä säikähti Valkoturkin yhtäkkistä ilmestymistä vierelleen. Hän oli ollut niin keskittynyt uuden hajun kanssa, ettei ollut huomannut lumenvalkoista soturia.
”En nyt sentään”, Hunajahäntä murahti pienesti ja katseli Ukkospolulle ja Tuuliklaanin reviirille vankkumattomasti, ”täällä on tunkeilija ja yritän nyt etsiä sitä”, hän sanoi, jättäen mainitsematta keskustelun Leoparditäplän kanssa. Se tuskin kuuluisi muille kuin hänelle ja varjoklaanilaiselle itselleen. ”Missä Saniaiskarva on?”
”Aivan”, Valkoturkki mainitsi ja haisteli itsekin tarkemmin ilmaa, ”minäkin haistan sen. Saniaiskarva jäi vaanimaan punarintaa, mutta tulee kai pian perässä.” Hunajahäntä nyökkäsi, ja pian he löysivät maassa makaavan todella pienen, vaalean oranssin kissan, jonka turkkia halkoivat vielä tummemmat ja ehkä vähän punertavammatkin raidat.
”Hei”, Valkoturkki aloitti ja yritti kiinnittää kissan huomiota itseensä. ”Kuka olet ja mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?” Pieni kissa nosti päänsä ja katsoi kahta paikalle saapunutta soturia keltaisin silmin. Hunajahäntä huomasi kissan olevan pentu, ja tämän silmien tyhjyys huolestutti soturia.
”Olen Aurinko. Emoni kuoli monta yötä sitten. Kauempaa minua puri rotta ja tassuihin sattuu, en pääse tästä enää liikkeelle.” Auringon äänestä heijastui kipu, ja Tuuliklaanin soturit vilkaisivat nopeasti toisiaan.
”Viedään hänet Mäntymarjalle”, Hunajahäntä totesi, ”emme voisi jättää tähän vaikkei olisikaan pentu, sehän nääntyy.”
”Niin nääntyy klaanikin jos vielä lisää tulijoita tulee, mutta emmeköhän me yhden pennun vielä saisi mukaan”, Valkoturkki sanoi myötätuntoisesti ja kääntyi taas Auringon puoleen, ”osaanottoni emosi puolesta. Osaatko sanoa, kuka hän oli?”
”Emo”, pentu sanoi itsepintaisesti, vaikuttaen haluttomalta jatkamaan keskustelua, ja Hunajahäntä nosti tämän niskavilloista varoen satuttamatta nuorta kollia enää yhtään sen enempää kuin tätä sattui jo nyt. Aurinko tuntui jopa liian kevyeltä, ja Hunajahäntä pelkäsi tämän olleen syömättä jo melkein liian pitkään aikaan.
”Kierretään yhden paikan kautta, hautasin sinne varpusen”, soturi muisti ja katsoi Valkoturkkia toivoen, että tämä oli saanut selvää hänen sanoistaan. Vitivalkoinen, ruskeasilmäinen tuuliklaanilainen nyökkäsi ja antoi keltamerkkisen johtaa kulkua. Hunajahäntä ei olisi sanonut nauttineensa tilanteesta, varsinkaan pentu suussaan, muttei voinut muutakaan. Ei Valkoturkki tiennyt tasan tarkkaan, mihin toinen oli saaliinsa piilottanut.
”Siinähän te olette, pelkäsin teidän jo jättäneen minut yksin ja... kuka hän on?” kilpikonnakuvioisen naaraan kasvoilla helpotuksen tunne näytti vaihtuvan kummastukseksi hyvin nopeasti.
”Aurinko, viemme hänet Mäntymarjan tarkitsettavaksi”, Valkoturkki kertoi ja Hunajahäntä huomasi Saniaiskarvan kasvoilla käyvän nopeasti pienen tyytymättömyyden häivän.
”Toivottavasti tekin olette saaneet jotain kiinni”, hän huomautti, ”minä sain kyllä ruipelon jäniksen ja elämää nähneen punarinnan, mutta niillä ei klaania elätetä.”
”Minä sain kiinni pienen kanin”, Valkoturkki kertoi sovittelevaan äänensävyyn, ”ja Hunajahäntäkin sai kiinni jotain, olemma hakemassa sitä nyt.” Saniaiskarva näyttä vähän tyytyväisemmältä ja kääntyi nuorimpaa soturia kohden, ”tarvitsetko apua pennun kanss?”
”Ei kiitos”, tämä vastasi ja olisi nopeasti pudistellut päätään, mikäli hän ei olisi kantanut suussaan kissanpentua. Mitä vähemmän hän puhui, sen paremmin se olisi kai kaikille, vaikka Saniaiskarvaa näyttikin hieman hermostuttavan se. Naaras kuitenkin tyytyi Hunajahännän päätökseen, ja katseli Aurinkoa mietteliään näköisenä.

Leiriin päästyään Hunajahäntä lähti suosiolla suoraan Mäntymarjan pesälle ja toivoi, että vihreäsilmäinen naaras olisi paikalla.
”Mihin olemme menossa? Täällä on paljon kissoja...”, Aurinko pohdiskeli ääneen, mutta keltamerkkinen soturi jätti vastaamatta pennulle. Hän ei tarvinnut enempää tämän karvoja suuhunsa, ja leuat alkoivat jo hieman sattua toisen kantamisesta. Vaikka vaalea, oranssiraidallinen kissa olikin tosi pieni ja kevyt, oli tämä välillä rimpuillut otteessa katsellakseen ympärilleen, ja juuri se oli väsyttänyt Hunajahäntää paljon. Soturi ei samasta syystä jäänyt odottelemaan parantajain pesän ulkopuolelle, vaan käveli suoraan sisään. Siellä häntä kuitenkin odotti maahan lyyhistynyt Mäntymarja. Hunajahäntä laski Auringon jalkoihinsa.
”Mäntymarja...”, hän aloitti ja toimettomana eikä kasvavan paniikin vuoksi kyennyt kuuntelemaan, oliko parantaja edes elossa, ”Mäntymarja!” Hätääntynyt huudahdus oli päässyt Hunajahännästä paljon kovempana ulos, kuin tämä oli ajatellut, mutta katsoi tarkkaavaisesti parantajan kehoa toivoen jonkinlaista merkkiä siitä, että naaras olisi elossa.
”Onko hän kuollut?” Aurinko kysyi viattomalla äänellä etsittyään maassa parempaa asentoa itselleen ja kipeille käpälilleen.
”Eikä ole”, Hunajahäntä väitti itsepintaisesti pennulle, vaikkei varmasti kuulostanut niin varmalta kuin olisi halunnut kuulostaa. Sitten hän huomasi Mäntymarjan silmien auenneen.

//Mänty? Leopardikin voi halutessaan tuosta alusta jos innostaa :>

Vastaus:

Auringon löytyminen klaanin alueelta on suorastaan ennennäkemätöntä klaanien pienen olemassaolon aikana, mitenköhän Tuuliklaani reagoi uuteen tulokkaaseen? Taas kerran, hyvin etenevä tarina hyvällä kuvailumäärällä! c:

20 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

04.01.2019 14:09
Aikaa kului, ja Vadelmatassu alkoi saada uutta rutiinia elämäänsä. Painajaisten määrä väheni, ja aina kun sellainen tuli, hän saattoi käydä parantajan pesällä pyytämässä unikon siemeniä jos tarvitsi. Tai hakemaan itse jos Pilvitäplä tai nuori Punatassu eivät heränneet hänen hiippaillessa pesään. No, yleensä hän haki kuin hakikin siemenensä itse parantajan varastosta, ja tunsi siitä joka kerta hieman huonoa omatuntoa, vaikka Pilvitäplä itse olikin kyseiseen toimenpiteeseen kehottanut ja näyttänyt siementen paikan. Vadelmatassu ei ollut edes varma, kuinka paljon Punatassu tiesi vanhemman soturioppilaan tilanteesta, mutta toivoi, ettei Pilvitäplä olisi paljoa kertonut. Jotenkin tieto siitä, että joku muukin kuin hänen veljensä, mestarinsa ja klaanin parantaja tietäisivät naaraan ongelmista, ei parantanut tämän oloa hirveästi.
”Miten voit?” Salamahännän kysymys ensimmäisenä oppilaansa nähdessään alkoi myös tuntua pienikokoiselle naaraalle rutiinilta.
”Ihan hyvin, en herännyt kertaakaan viime yönä”, Vadelmatassu kertoi totuudenmukaisesti ja etsi katseellaan veljiään ja näiden mestareita, mutta turhaan. Hän ei nähnyt edes Hämärätassun hännänpäätä missään. ”Mitä teemme tänään?” hän kysyi toiveikkaana mestariltaan, joka näytti varsin iloiselta.
”Ajattelin, että menisimme ihan vain saalistamaan tänään klaanille. Luulisi edes sinun saavan kiinni jotain”, musta kolli kertoi ja lähti johdattamaan tyytyväiseltä näyttävää oppilastaan ulos leiristä. Vadelmatassu ei pitänyt lehtikadosta, eikä erityisemmin käpälissä kylmältä tuntuvasta lumestakaan, mutta saalistamisesta hän piti. Siinä hän tiesi olevansa hyvä, ja jatkuvat taisteluharjoitukset olivat jo alkaneet puuduttaa oppilasta. Ehkä senkin takia, ettei hän ollut taistelemisessa kovinkaan hyvä, ellei päässyt yllättämään, mutta ainakaan naaras ei kuolisi keskinkertaisen soturin kanssa taistellessaan, jos tällainen tilanne sattuisi eteen. Toivottavasti ei tulisi, ja jos tulisi, niin toivottavasti Vadelmatassu voisi hyökätä varjoista eikä joutuisi itse yllätetyksi.
”Mietitkö jotain tärkeää vai oletko valmis kuulemaan mitä minulla on mielessä?”
”Anteeksi”, Vadelmatassu kiirehti vastaamaan huvittuneen näköiselle Salamahännälle, joka pyöräytti silmiään suurieleisesti.
”Ajattelin siis, että kävisimme Aurinkokivillä. Ehkä siellä olisi joku janoinen lintu tai muuta.” Vadelmatassu nyökkäsi ja yritti keskittyä liikkeellä pysymiseen ja lämmittelemiseen.

Mikäli Vadelmatassu oli ollut tyytyväinen siitä, että he lähtivät saalistamaan, hän oli vielä tyytyväisempi saalistuksen jälkeen. He tulivat piikkihernetunnelin läpi mukanaan pari hyvin syönyttä varpusta, laihan puoleinen hiiri sekä orava, jonka perässä oppilas oli joutunut kiipeämään puuhun. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, olivathan he lopulta saaneet sen kiinni. Vadelmatassu oli pitkästä aikaa oikeasti ylpeä itsestään, ja hän piti Hämärätassun katseesta kun pienempikokoinen oppilas kävi täyttämässä tuoresaaliskasaa.
”Ei sinun koko metsää olisi tarvinnut tyhjentää”, sinitabby virnisti siskolleen, ”tulemme tätä menoa pullistumaan ensin kuin kotikisut ja sitten kuolemaan nälkään kun riista loppuu.” Vadelmatassu läimäytti veljeään hyväntahtoisesti hännällään.
”Minä vain yritän ruokkia sinut ja käyt nokkavaksi, kuinka sinä kehtaat”, hän hymyili ja vilkuili heidän ympärilleen. ”Missä Nokitassu on? En ole nähnyt häntä koko päivänä.”
”Mitä? Minutkin näet nyt ensimmäistä kertaa ja kyselet Nokitassun perään. Olen loukkaantunut”, Hämärätassu kehräsi teatraalisesti ennen kuin nyökkäsi pienesti. ”Hän oli samassa rajapartiossa kuin minä, mutta Naakkahuuto vei hänet välittömästi takaisin palattuamme saalistamaan. He menivät kai Pöllöpuulle, jos joku tyhmä riista vielä viihtyisi siellä päin ja pöllö ei ole syönyt sitä vielä...” kolli keskeytti lauseensa hitaasti ja näytti hetken mietteliäältä katsoessaan siskoaan. Vadelmatassu arvasi heti, mitä hänen veljensä mietti.
”Ei, en nähnyt painajaisia viime yönä. Olisit huomannut jos olisin. Jos et jostain syystä olisi herännyt potkimiseeni olisit herännyt siihen tyhjään ja kylmään paikkaan sinun ja Nokitassun välissä”, kilpikonnakuvioinen naaras melkein huokaisi. Hän halusi olla veljilleen ja mestarilleen muutakin kuin huolenaihe. Vadelmatassusta oli toki liikuttavaa, että he välittivät hänestä, ja erityisesti oli kiitollinen heidän tuestaan, mutta liika huolehtiminen ja kyseleminen hermostutti naarasta sen verran, ettei hän ollut edes huomata häntänsä alkavan heilua maassa puolelta toiselle.
”Tiedän, että sinua ärsyttää tämä tilanne”, Hämärätassu sanoi huomattuaan siskonsa turhautuneen olotilan, ”mutta me olemme vain huolissamme.”
”Minä tiedän teidän olevan huolissanne”, Vadelmatassu tuhahti, ”mutta haluan teidän näkevän minut muunakin kuin vahdittavana pienenä pentuna! Salamahäntä on alkanut tehdä sitä, että kysyy minulta joka aamu miten voin, teistä nyt puhumattakaan. Minulle tulee vain sellainen olo, että olisin pieni ja heikko ja turha enkä osaa huolehtia itsestäni... en halua... mennään pois leiristä.”
Hämärätassu ei kysynyt Vadelmatassulta mitään, kun sisar pyysi häntä poistumaan kanssaan leiristä. Pienempikokoinen oppilaskin tiesi sinitabbyn ja heidän veljensä tottuneen siihen, varsinkin jos Vadelmatassua alkoi itseään ahdistaa tilanne liikaa. Joku saattoi seurata heidän keskusteluaan ja huomata, ettei naarasoppilas ollutkaan sitä, mitä oli esittänyt. Ei ollutkaan se itsepäinen ja hiljainen ylisuorittaja, joka halusi olla kaikkia parempi ja joka saattoi haluta kisailla kaikesta. Sillä tiedolla voisi vahingoittaa Vadelmatassun ulkokuorta, eikä kyseinen soturioppilas halunnut sitä missään nimessä, vaikkei halunnutkaan uskoa kenenkään olevan niin julma. Salamahäntä oli maininnut oppilaansa käytöksen vaihdoksen olevan hieman hermostuttavaa, mutta naaras ei yleensä välittänyt siitä. Hän halusi todistaa olevansa muutankin kuin pieni ja heikko pentu. Isä oli väärässä, Vadelmatassu ei ollut vain pieni ja heikko pentu...
”Rauhoitu.” Hämärätassu laski päänsä sisarensa turkille ja tämän rauhallista ääntä kuulsi huoli ja jopa vaisu pelko. ”Muista hengittää, ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Olen tässä jos tarvitset jotain, voit vaikka itkeä turkkiani vasten jos tarvitsee.”
Mutta Vadelmatassu ei itkenyt. Hän hengitti veljensä turkin tuttua ja hyvää tuoksua jonkin aikaa, ennen kuin rauhoittui lähes täysin.
”Kaikki hyvin”, hän mumisi lähinnä itsekseen ja hymyili surkeasti veljelleen, ”en tiedä miten pärjäisin ilman sinua. Ja Nokitassua tietysti.” Hämärätassun kasvoille nousi iloinen ilme ja tämän viikset väpättivät hieman:
”Et kai pärjäisikään, mutta senhän vuoksi me–”
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Hämärätassun puhe keskeytyi oppilaiden kuullessa Ukkostähden kutsun klaanikokoukseen.
”Jos Harakkapennusta ei tule oppilasta, niin minä suutun. Hän on jo vähän yli kuusi kuuta vanha”, kolli totesi heidän kiirehtiessään Suurkiven äärelle. Vadelmatassu ei näyttänyt sitä mitenkään, mutta oli samaa mieltä veljensä kanssa. Harakkapennun harmiksi tälle oli iskenyt paha nuha vain puoli kuuta sitten, eikä Pilvitäplä suostunut päästämään tätä oppilaaksi ennen parantumista. Harakkapentu oli sen vuoksi ryhtynyt yllättävän ärsyttäväksi. Naaras kyllä piti pennusta yleensä, tämä oli mukavaa seuraa ja hänen kävi sääliksi tätä, kun oli menettänyt sisaruksensa kuolonmarjojen vuoksi, mutta olisi sairastaessaan voinut olla hiljaa eikä supista huonotuulisesti Vadelmatassulle tämän hakiessa unikonsiemeniä.
”Täällähän sinä olet”, Hämärätassun hihkaisu heidän löytäessä Nokitassu sai muutaman soturin ympäriltä sihahtamaan tabbykuvioiselle kollille. Tämä ei kuitenkaan välittänyt, vaan päästi siskonsa istumaan sinisilmäisen kollin vierelle hyväntuulisesti. Vadelmatassu oli hiljaa, ja vain nopeasti vilkaisi Hämärätassua ja Nokitassua ennen kuin Ukkostähti alkoi puhua.
”Ensimmäisenä, haluaisin pyytää Harakkapennun tänne”, mustavalkoinen kolli melkein hyppelehti eteen iloisena nimityksestään ja Vadelmatassu unohti jo kokonaan sen, kuinka ärsyttävä pentu oli viimeisen puolen kuun aikana ollut.
”Harakkapentu on jo saavuttanut kuuden kuun iän, mutta hänen koulutuksensa aloittamista häiritsi itsepäinen nuha. Nyt hän kuitenkin on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Harakkatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Kilpikonnahäntä. Toivon, että Kilpikonnahäntä välittää kaiken tietonsa sinulle.” Asiaan kuuluvasti päällikkö kääntyi myös Kilpikonnahännän puoleen ylpeästi. ”Kilpikonnahäntä, olet kouluttanut Sulkaputouksen hyvin, ja olet osoittanut olevasi kuuliainen ja kärsivällinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
”Mistä vetoa, että Ukkostähti pitää Harakkatassua epäluotettavana. Ei hän meidän kohdalla joutunut korostamaan kuuliaisuutta”, Hämärätassu kuiskasi sisaruksilleen Harakkatassun ja Kilpikonnahännän koskettaessa neniään, ennen kuin alkoi itsekin huutaa Harakkatassun nimeä.
”Älä viitsi”, Nokitassu sihahti takaisin hyväntahtoisesti, ”tuskin nyt sentään. Hän vain taisi hermostua Harakkatassun nuhasta ja siitä metelistä mitä hän piti yllä. Sinä et tainnut kuulla sitä kuorsauksesi yli.” Vadelmatassu hymähti pienesti veljilleen ja oli ottamatta osaa keskusteluun vielä. Pian he pääsisivät pois kokoontumisesta ja he voisivat mennä johonkin keskustelemaan aiheesta syvemmin. Tai niin naarasoppilas luuli.
”Tämän lisäksi haluan ilmoittaa, että meille on tulossa uusia sotureita. Hämärätassu, Nokitassu, tulkaa tänne.”
Sisaruskolmikko näytti hämmentyneeltä, ja eteen kutsuttu kaksikko vilkaisi kauhuissaan sisartaan, joka ei näyttänyt ulospäin enää mitään. Hän oli ilmeetön, tuijotti eteen mitään sanomatta eikä edes vilkaissut veljiään.
”Menkää”, sinikilpikonnakuvioinen tabby sihahti heille, kun he eivät vieläkään liikkuneet ja kissat alkoivat liikuskella levottomina. Ja he menivät. Vadelmatassu katsoisi nyt, kun hänen veljensä nimitettiin sotureiksi ilman häntä.
”Minä, Ukkostähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Hämärätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Vadelmatassu tunnisti veljensä hermostuneen äänen, jota tämä yritti pitää kurissa. Hämärätassu halusi sanoa jotain, mutta piti kielensä yhtä kurissa kuin hermostuneen äänensä ja näytti mahdollisimman vakuuttavalta.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hämärätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hämäräkajona. Tähtiklaani kunnioittaa lojaaliuttasi ja huolehtivaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.
”Nokitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Nokitassun ääni oli tunnistettavasti hieman hutera, mutta kukaan muu Vadelmatassua lukuun ottamatta ei näyttänyt välittävän siitä. Naaras pelkäsi sen johtuvan siitä, etteivät he voisi enää sotureina pitää sisartaan niin vahvan valvonnan alla kuin oppilaina öisin kykenivät.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Nokitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Nokisiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa kiipeilytaitoasi ja rauhallisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
”Hämäräkajo! Nokisiipi!” Vadelmatassu huudahti mahdollisimman tyynen näköisenä ensimmäisenä, ja muut yhtyivät huutoon nopeasti. Naarasoppilas huomasi päällikön silmät hänessä, ja pienikokoinen oppilas katsoi kirjavaa kollia päin pelottomasti. Ukkostähti tiesi Vadelmatassun, Hämäräkajon ja Nokitassun olevan keskenään saman ikäisiä. Päällikön katseessa oli jotain, joka kertoi Vadelmatassulle, että Myrskyklaanin päällikkö saattaisi tietää naaraan tilanteesta enemmän kuin mitä hän itse haluaisi. Oppilas oli halunnut lähteä leiristä sen takia, että tunsi jonkun tarkkailevan. Olikohan Ukkostähti jättänyt naaraan nimittämättä soturiksi kuultuaan jotain tämän ja Hämäräkajon keskustelusta? Uskoiko Ukkostähti kilpikonnakuvioisen oppilaan olevan heikompi kuin veljensä?
Oli miten oli, Ukkostähti lopetti kokoontumisen ja Vadelmatassu meni ilottomana onnittelemaan veljiään ennen kuin muut ehtisivät.
”Jos se olisi meistä kiinni, emme olisi valinneet tätä”, Nokisiipi kuiskasi nopeasti, mutta Vadelmatassu ohitti sen korvien heilautuksella.
”Keskustellaan joskus myöhemmin”, hän loi kasvoilleen väkisin tekohymyn, ja lähti oppilaiden pesään, jossa Harakkatassu valitsi jo innoissaan paikkaa.
”Missä sinä nukut?”
”Keskellä. Täällä on paljon tilaa, voit tulla lähelle jos haluat, voin siirtää sammaliani hieman.”
Vadelmatassua ilahdutti hieman Harakkatassun onnellinen ilme vanhemman oppilaan tarjotessa tälle paikkaa vieressään, ja otti iloisesti paikan vastaan.
”Miksiköhän sinusta ei tullut vielä soturia? Näin kun toit tuoresaalista tänään, siinä oli melkein yhtä paljon kuin saalistuspartiolla pari päivää sitten”, mustavalkoinen kolli pohdiskeli, mutta Vadelmatassu pudisteli päätään hieman ja yritti taas tuoda kasvoilleen tekohymyä:
”Hei kuule, minusta tuntuu, että Kilpikonnahäntä haluaisi tavata sinut vielä. Voitte käydä soturilakia läpi tai kiertää rajoja.”
Vadelmatassun onneksi Harakkatassu innostui ajatuksesta niin paljon, että nyökkäsi kuin olisi onnellisin kissa maailmassa ja ryntäsi ulos oppilaiden pesästä, jättäen pienikokoisen naarasoppilaan yksin. Hän huokaisi raskaasti ja katsoi murheellisena pesän seinämää. Vielä hän todistaisi kaikille, että ansaitsisi myös soturinimen. Vadelmatassu aikoisi paiskia enemmän töitä kuin aikaisemmin päästäkseen soturiksi, eikä antaisi kenenkään ajatella häntä enää pienenä ja heikkona parkana. Mutta ennen sitä hän näkisi enemmän painajaisia kuin koskaan tähän mennessä, ja painautuisi lohduttomasti Harakkatassun turkkia vasten unissaan.

Vastaus:

Tarina etenee todella sulavasti ja Vadelmatassun elämäntilanne alkaa kiinnostaa yhä enemmän! Miksiköhän Ukkostähti ei halunnut suoda oppilaalle soturinimeään samaan aikaan kuin tämän sisaruksille? Toivottavasti Vadelmatassukin saa soturinimensä pian :3

28 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

03.01.2019 19:35
"Ei ole oppilasta vielä", Hunajahäntä maukui.
"Enkä oikein usko päällikön tehtävien olevan minua varten", tuuliklaanilainen jatkoi, "ehkä joskus myöhemmin, mutta ei ainakaan vielä. Entä itse?"
Olin sitä mieltä, että Hunajahännästä voisi tulla hyvä päällikkö ja hyvä mestarikin. Olin juuri vastaamassa kollin kysymykseen, kun joku vieras haju kantautui luoksemme. Se tuli Tuuliklaanin puolelta ja haju kuului kissalle. Oliko se kenties Tuuliklaanin pentutarhasta karannut pentu? Ehei, tuskin! Se kissa ei edes omistanut Tuuliklaanin ominaistuoksua. Oliko kissa kenties kulkukissa?
"Haistatko sinäkin sen?" Hunajahäntä kysyi. Oranssikuvioinen kissa näytti juuri siltä, että olisi lähdössä hajun perään.
"Kuka hän mahtaa olla?" kysyin Hunajahännältä tarkoittaen muukalaista.

//Lyhyt mut Hunaja?

Vastaus:

Oli jälleen hieman lyhyt, mutta ei se mitään :3 mitäköhän Leoparditäplä aikoo nyt tehdä.

4 kokemuspistettä!

- Naru (6.1.2019)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

30.12.2018 12:54
Valkotassu huomautti, ettei hänen askareidensa suorittamisesta tulisi yhtään mitään, jos hän antaisi kummankin pennun auttaa. ”Alatte vain tapella keskenänne, jos molemmat saavat auttaa”, kolli sanoi, ja vaikka Nokkospentu katsoikin oppilasta hieman odottavasti, ei hän voinut väittää edes mielessään vastaan. Tottahan se oli, etteivät kyseiset pennut kyenneet rauhalliseen yhteistyöhön keskenään, ellei heidän tehnyt mieli. Ja yleensä ei tehnyt, eikä tummanharmaa naaras tälläkään hetkellä hyppisi riemusta, jos Valkotassu olisi antanut kummallekin mahdollisuuden osallistua.
”Nokkospentu. Tulehan tänne, niin näytän miten tämä tehdään.”
Nokkospennun kasvoille levisi ensimmäisenä pieni hämmennys, kun hän huomasi tulleensa valituksi. Ei naaraspentu siitä valittaisi, mutta kyllä hän alitajuntaisesti oli olettanut Kaarnapennun pääsevän toimimaan, tämä kun oli ensimmäisenä kysynyt. Tummanharmaa kissa vilkaisi veljeään, joka näytti närkästyneeltä ja ällistyneeltä samaan aikaan, ja Nokkospentu huomasi pyöräyttävänsä silmiään häpeillen ja lähtevän verkkaisesti Valkotassun luokse. Pentuhan ei lähtisi juoksemaan innoissaan tai näyttäisi muita suuren ilon merkkejä kummallekaan kollille, sillä se saisi hänet näyttämään vähintäänkin yhtä pentumaiselta kuin Kaarnapentu. Ja pentumainenhan hän ei ollut, sen sai Kaarnapentukin nähdä, kun oppilas oli todennäköisesti valinnut mielestään paremman vaihtoehdon auttamaan. Valkotassu selitti ja näytti, kuinka sammalia eroteltiin, ja Nokkospentu seurasi katseellaan parhaansa mukaan toisen toimia. Naaras aikoi muistaa ainakin suurimman osan Valkotassun opeista, kun hänestäkin tulisi oppilas. Pentua kuitenkin mietitytti, miten vanhentuneet makuualuset tismalleen tunnistettiin, mitä erilaista niissä oli verrattuna käyttökelpoisiin. Ensin hän ei kuitenkaan ollut varma, uskaltaisiko häiritä Valkotassun työskentelyä, tekisikö se hänestä samanlaisen kuin Kaarnapennusta, mutta lopulta naaras päätti avata suunsa varovasti:
”Minkälaisia vanhentuneet makuualuset ovat? Hajultaan ja ulkonäöltään, siis.”
Valkotassu näytti hetken lievästi hämmentyneeltä, ja Nokkospentu oli jo valmis kuulemaan selityksen siitä, että kyllähän naaraan se ilmeisesti pitää tietää. Pentu kuitenkin yllättyi, kun kellanvalkea oppilas kertoi yllättävän säyseällä äänellä, miten vanhat pesänaluset tunnisti. Nokkospentu nyökkäsi pienesti, ja oli aikeissa kysyä jatkokysymyksiä siitä, miten vanhentuneista pesänalusista tuli sen näköisiä, muttei ehtinyt klaaninvanhinten alkaessa nauraa ja tirskua, sekä ilveilemään toisilleen minkä kerkesivät. Nokkospentu ei enää pysynyt perillä siitä, mitä kukin toisilleen huusi, mutta päätti myös olla kuulematta, sillä pennusta tuntui, ettei hänen emonsa arvostaisi, jos tietäisi, mitä kaikkia uusia sanoja hän oli oppinut klaaninvanhimpien toimesta. Kaarnapennustakaan ei enää näyttänyt olevan mitään vaaraa, sillä veli oli kaiketi lähtenyt takaisin pentutarhalle, kun Valkotassu ei valinnutkaan häntä seurakseen.
”Nuohan ovat ihan hulluja”, oppilas käänsi katseensa Nokkospennun silmistä pois nopeasti, ja naaras hymähti pienesti:
”Ehkä vähän. Mutta ainakin heillä näyttää olevan hauskaa”, hän sanoi, ”jatketaanko pesänalusten kanssa vai palaatko sitten kun täällä on rauhallisempaa?” pentu uteli vielä, vähän rohkeammalla äänellä kuin aikaisemmin kysyessään vanhentuneista makuualusista.
”Jatketaan nämä nyt loppuun”, Valkotassu huokaisi, ”mitä nopeammin, sen paremmin.” Nokkospentu nyökkäsi ja meni Kyyturkin tyhjän makuualusen luo yrittämään lajitella pesänalusia, mutta kokematonta pentua hieman häiritsi klaaninvanhinten mekkala. Naaras ei kuitenkaan myöntäisi sitä, eikä varmasti vastaanottaisi apua, ellei olisi pakko. Kyllä hän tämän osaisi, olihan Valkotassu juuri näyttänyt ja kertonut miten pesänalusten lajittelu ja toimii!

//Valko?

Vastaus:

Mukavaa lukea Nokkospennun ajatuksia ja nähdä tämä tilanne myös Nokkospennun näkökulmasta :3 Nokkospentu vaikuttaa mielenkiintoiselta kissalta, ja toivottavasti saamme nähdä, mitä kaikkea elämä tämän kissan tielle heittää!

19 kokemuspistettä!
- Kamikaze (14.1.2019)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

26.12.2018 10:27
Valkotassu hermostui hieman, kun kaksi kissanpentua vonkasivat häneltä lupaa auttaa häntä askareessaan. Kellanvalkea kollioppilas huokaisi hieman jännittyneen oloisena ja loi katsekontaktin toisen pennun kanssa.
"Siitä ei tule yhtään mitään, jos te molemmat autatte minua samaan aikaan", kollioppilas naukaisi ryhdikkäästi, "alatte vain tappelemaan keskenänne, jos molemmat saavat auttaa."
Molemmat pennut katsoivat odottavasti ja hieman innoissaan Valkotassua odottaen, että tämä valitsee jommankumman avukseen. Kaarnapentu oli ehdottanut avunantoa kellanvalkealle soturioppilaalle, mutta Valkotassu ei pahemmin pitänyt hieman yli-innokkaasta kissanpennusta. Harmaa naaraspentu taas näytti olevan mulkoilustaan päätellen sitä mieltä, että hänen veljensä ei olisi saanut häiritä Valkotassua. Joten soturioppilas teki päätöksensä nopeasti hieman siinä toivossa, että Kaarnapentu tajuaisi pysyvän kaukana hänen askareistaan.
"Nokkospentu", meripihkanväriset silmät omistava kollioppilas aloitti, "tulehan tänne, niin näytän miten tämä tehdään."
Kollipennun ilme oli todentottakin näkemisen arvoinen ja huvitti soturioppilasta. Kaarnapentu näytti siltä, että joku olisi juuri vienyt hänen riistansa nenän edestä. Valkotassu huomaisi virnuilevansa, kun vilkaisi Kaarnapennun ilmettä vielä toistamiseen. Äkkiä kellanvalkea kissa kumminkin palautti ilmeensä normaaliksi ja ärhenteli kurkkuaan. Nokkospentu ei vaikuttanut iloiselta kollioppilaan valitessaan naaraan tämän avuksi, vaan pikemminkin hieman hämmentyneeltä ja ehkäpä hitusen häpeilevältä veljensä puolesta. Harmaa pentu loikki oppilaan vierelle verkkain askelin.
"Ensin makuualusesta eritellään vanhat sammaleet ja vielä käyttökelpoiset sammaleet jätetään paikalleen. Vanhan makuualusen tunnistaa hajusta ja ulkonäöstä", vaalea oppilas selitti näyttäen samalla pennulle, miten sammaleita eroteltiin.
"Minkälaisia vanhentuneet makuualuset ovat? Hajultaan ja ulkonäöltään, siis", naaraspentu kysyi utelias katse silmissään, mutta hieman varovaisella äänellä. Valkotassu uskoi, ettei naaras haluaisi häiritä häntä, ja siksi käyttäytyi hieman varovaisemmin. Mutta jostain syystä Nokkospennun läsnäolo ei edes häirinnyt Valkotassua hitusenkaan vertaa. Muut kissat pesässä kyllä tuntuivat häiritsevän soturioppilaan työskentelyä, vaikka he pysyivätkin hiirenhiljaa, mutta Nokkospentu oli jostakin kumman syystä poikkeus. Kellanvaaleasta oppilaasta tuntui, että harmaa naaraspentu voisi puhua hänelle koko päivän taukoamatta ilman, että se häiritsisi soturioppilasta millään tavalla.
Hieman hämmentyneenä omasta tunnetilastaan Valkotassu naukaisi melkeimpä lempeästi:
"Ne haisevat - todella pahalle ja ovat vähän rusehtuneita."
Yllättävästi klaaninvanhimpien pesässä kuului tirskahduksia ja matalaa naurua.
"No ei ihme, jos nuo sammaleet haisevat! Pyörrekynsi ei ole pessyt turkkiaan ikuisuuksiin!" naurahti Kyyturkki huvittuneen oloisena.
Pyörrekynsi ei ollut yhtä ilahtunut, vaan tuhahti Kyyturkille heilauttaen napakasti häntäänsä ilmassa:
"Paraskin puhuja!"
Klaanivanhimmat ilveilivät toisilleen kunnolla, mutta se ei Valkotassua haitannut, sillä se tarkottaisi vain sitä, että hän ei olisi huomion keskipisteenä. Lopulta pesässä oli aivan kamala meteli, kun jokainen raihnanen kissanpahanen huusi toisen päälle yhä enemmän loukkavaa sananhaaraa. Jokainen tietenkin vitsillä. Valkotassua hieman nolotti, kun hän ajatteli, että joskus hänkin olisi tuossa asemassa osallisena, eikä vain sivustakatsojana.
"Nuohan ovat ihan hulluja", kellanvalkea oppilas naukaisi harmaalle naaraspennulle katsoen tätä silmiin, mutta yhtä nopeasti kääntäen katseensa pois.

// Nokkonen?

Vastaus:

Voi Kaarnapentua kun Valkotassu valitsikin Nokkospennun avukseen :D mukavaa, että Valkotassu kuitenkin opettaa Nokkospennulle! Erityisesti pidin siitä, kuinka Valkotassua hämmensi tunnetilansa Nokkospennun kanssa ja klaaninvanhinten ivasota, hih.

17 pistettä!

- Naru (30.12.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

18.12.2018 21:46
”Totta kai. Soturina sinä saat päättää asioista enemmän eikä sinulla ole koko ajan mestaria hengittämässä niskaan. Soturinhan on mahdollisuus kouluttaa oppilas ja se on askel lähemmäs päällikkyyttä”, Leoparditäplä nyökkäsi ja vaikeni sitten hetkeksi. Hunajahäntä ei kokenut tarpeelliseksi avata suutaan vielä, sillä Varjoklaanin soturi näytti miettivän jotain. Samalla tuuliklaanilaisen mielessä vikelsi ajatus siitä, ettei Leoparditäplä tiennyt tietyistä erimielisyyksistä kollin entisen mestarin kanssa, mutta ehkä ihan hyvä niin. Hunajahäntä ei uskonut, että varjoklaanilainen hyötyisi tiedolla mitenkään, mutta vaikka konflikti Malvanenän kanssa olikin jo ohi, ei vaaleaturkkinen soturi halunnut edes muistella sitä enempää kuin oli pakko. Varsinkaan sellaisten kanssa, jotka eivät suoranaisesti sitä todistaneet.
”Onko sinulla vielä oppilasta? Entä haluaisitko joskus päälliköksi?” Leoparditäplä sai mietiskelyt mietiskeltyään ja kyseli Hunajahännältä, joka syventyi itsekin hetkeksi miettimään. Haluaisiko kolli joskus päälliköksi?
”Ei ole oppilasta vielä”, tuuliklaanilainen vastasi päätään pudistellen. Ei hän oikein uskonut, että edes osaisi kouluttaa oppilasta. Nuoret kissat olivat Hunajahännästä kyllä kiinnostavia, ainakin sen perusteella mitä oli Aarnitassun eloa, Mäntymarjan veljeä, nähnyt sivusilmällä, mutta olla käytännössä vastuussa yhdessä ja opettaa sille taitonsa? Meripihkasilmäisen soturin kunnioitus kaikkia oppilaan kouluttaneita mestareita, erityisesti Malvanenää, nousi nopeammin kuin vaaran aistinut varpunen. ”Enkä oikein usko päällikön tehtävien olevan minua varten”, hän sanoi lopulta, ”ehkä joskus myöhemmin, mutta ei ainakaan vielä. Entä itse?”
Hunajahäntä ei ehtinyt odottaa vastausta vastakysymykseensä, koska tuulen suunta vaihtui, ja hänen sieraimiinsa kantautui uusi ja vieras tuoksu. Hän pörhisti turkkiaan hieman ja katsoi hieman huolestuneenakin tuulen uutta tulosuuntaa kohti.
”Haistatko sinäkin sen?” kolli kysyi Leoparditäplältä, ja lähtisi tutkimaan hajun lähdettä sanoi varjoklaanin naaras mitä sanoi. Ja mikäli he olisivat tosi hiljaa, he saattaisivat kuulla hentoa naukunaa ja uikutusta.

//Leopardi? :D hassu haju ja uikutus lähtee (tulevasta) Aurinkopennusta joka ei ny tarinallisesti kuulu vielä mihinkään klaaniin heh

Vastaus:

Pidän kuvailusta, ja Hunajahännän mielipiteet päälikkyydestä ovat kiinnostavia! Odotan innolla, mihin tämä tapaaminen näiden kissojen välillä johtaa :3

8 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

18.12.2018 20:13
"Olen" , Hunajatassu maukui. "Hunajahäntä. Ei tainnut tulla yllätyksenä. Hieno nimi kuitenkin, kuten soturinimet yleensä ovat. Oppilasnimessäkään ei ole mitään vikaa, mutta onhan se nyt hienoa olla täysikasvuinen ja koulutettu soturi."
"Totta kai", nyökkäsin. "Soturina sinä saat päättää asioista enemmän eikä sinulla ole koko ajan mestaria hengittämässä niskaan. Soturinahan on mahdollisuus kouluttaa oppilas ja se on askel lähemmäs päällikkyyttä."
Pidin hetken taukoa ja pohdin mitä Hunajatassu... Siis Hunajahäntä ajattelisi päällikkyydestä. Olisiko kollilla jo oppilas? Haluaisiko hän päälliköksi. Itse halusin ja klaanissa oli juuri nyt kaksi lupaavaa pentua Kaarnapentu ja Nokkospentu, josta jommastakummasta toivoin itselleni oppilasta.
"Onko sinulla vielä oppilasta?" kysyin. "Haluaisitko joskus päälliköksi."

//Hunaja?

Vastaus:

Tarina oli vähän turhan lyhyt, ja pituutta voisi lisätä. Mutta Leoparditäplällä on hieno unelma, ja tovottavasti se tulee toteutumaan! :3

4 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

17.12.2018 21:29
Nokkospentu ja Kaarnapentu eivät ensin osanneet sanoa Valkotassulle mitään, ja vaikka olisivatkin, niin tuskin he olisivat ehtineet, Marjaläiskän kiirehtiessä puhumaan tälle. Tumma naaraspentu huomasi tuoreen oppilaan vaikuttavan hieman kankealta. Hetken Nokkospentu jopa uskoi vaaleaturkkisen menettäneen puhekykynsä kokonaan, kun tämä ei vastannut klaaninvanhimmalle mitään, mutta ennen kuin hän ehti edes harkita siitä mainitsemisesta, sai Valkotassu kiitoksen ja tervehdyksen kakistettua ulos.
”Hei Nokkospentu ja Kaarnapentu, mitäs pentutarhalle kuuluu?” oppilas ilveili pennuille, jotka eivät moisesta kommentista kovinkaan paljoa ilahtuneet.
”Olit itsekin vielä muutama päivä sitten pentutarhassa!” Kaarnapentu ehti kivahtamaan ensin, ja vaikka Nokkospentu ei yleensä ollut missään nimessä samaa mieltä veljensä kanssa, tähän hänen oli pakko yhtyä. Ei siitä ollut kuin pari päivää, kun Valkotassu oli nimitetty oppilaaksi! Ei hänellä ollut mitään syytä yrittää näyttäytyä niin ylimielisenä heille kuin nyt näyttäytyi. Oppilas röyhisti rintaansa ja mainitsi olevansa nyt oppilas, eikä Nokkospentu enää antanut sammakonaivoisen veljensä jatkaa puheenvuorojen ottamista itselleen.
”Ei meilläkään ole enää kauaa, niin olemme kanssasi samassa pesässä”, naaras muistutti ja röyhisti rintaansa kuin vastahyökkäykseksi oppilasta vastaan, ”sitten sinua tuskin enää naurattaa, kun päihitän sinut viisinkertaisesti kaikessa”, hän totesi määrätietoisesti. Valitettavasti Kyyturkki ja muut klaaninvanhimmat nauroivat heille, eikä Valkotassu saanut tilaisuutta vastata tumman pennun kommenttiin. Kaarnapentu tönäisi sisartaan, ja Nokkospentu kaatoi ruskeajuovaisen kollin kumoon. ”Rotanläjä”, hän sihahti ja vilkaisi ensin Pyörrekynttä, joka oli käskenyt Valkotassua vaihtamaan klaaninvanhimman makuualusen, ja sitten oppilasta itseään, jonka huomasi katsovan tummaa pentua. Nokkospentu pettyi hieman, kun oppilas irrotti katseensa nopeasti ja siirtyi nopeasti Pyörrekynnen luo.
”Ei haittaa jos toimit nopeasti”, mustaraidallinen klaaninvanhin murahti, ”tänne jäätyy.” Nokkospentu ei jäänyt kuuntelemaan Hiilivarjon vastausta pesätoverilleen, vaan lähti seuraamaan Valkotassua. Naaraan harmiksi Kaarnapentu tuli lähes välittömästi hänen peräänsä.
”Älä seuraa minua!” Nokkospentu sähähti veljelleen, mutta tämä ei siirtynyt edes hiirenmittaa kauemmas. Valkotassu mulkaisi pentuja, ja naaras hiljeni välittömästi. Kaarnapentu ei kuitenkaan saanut irti oppilaan vinkistä vaieta, vaan alkoi puhua:
”Aiotko vaihtaa Pyörrekynnen makuualuset? Voimmeko auttaa jotenkin?” kolli uteli ja vaikka Nokkospentua hetken tekikin mieli lyödä sinisilmäistä kollia korvanalusille, jätti naaras sen tekemättä. Tuskin olisi hyvästä hermostuttaa Valkopentua, kun tämä yritti tehdä askareitaan. Ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisi oppilas antaa heidän auttaa. Tai ainakin toisen. Nokkospentu kuitenkin epäili vaaleaturkkisen kollin suovan moista tilaisuutta, sillä tämähän oli juuri aikaisemmin muistuttanut heitä siitä, että oli itse jo oppilas ja pennut olivat vielä pentuja.

Vastaus:

Nokkospennun luonne on tavattoman ihana, ja pidän siitä pienestä tulisuudesta, mitä hänessä on. Nokkospentu ja Kaarnapentu ovat vain niin uskomattoman ihastuttavia! Mitäköhän klaaninvahimpien pesässä tulee vielä tapahtumaan kolmikon välillä?

14 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

17.12.2018 20:21
Kellanvaalea oppilas jolkutti herättyään klaanin aukiolle väsyneen oloisena. Valkotassu oli kiertänyt mestarinsa kanssa koko Varjoklaanin reviirin edeltävänä päivänä, joka oli saanut nuoren oppilaan tassut särkemään. Matka oli ollut raskas ja pitkä, koska kolli ei ollut ikinä ennen vaeltanut yhtä pitkää matkaa. Valkotassu oli kumminkin jaksanut kävellä matkan ulisematta, koska hän tiesi, ettei valittaminen auttaisi mitään.
Kolli asteli raskain, kipein tassuin eteenpäin peittäen lähes täydellisesti kipua, joka säteili hänen jaloissaan. Yönmusta soturi istuskeli saaliskasan lähettyvillä mietteliäänä. Valkotassu kirosi hieman mielessään, koska ei haluaisi lähteä opettelemaan saalistusta jalkojensa vuoksi. Musta kolli kohotti katseensa ja väläytti hymyn oppilaalleen.
"Huomenta", meripihkanväriset silmät omistava soturioppilas naukui ryhdikkäästi.
"Huomenia vain", Kuuvarjo naukaisi heilauttaen ilmassa rytmikkäästi pitkää häntäänsä, "miten nukuit ensimmäisen yösi oppilaiden pesässä?"
"Paremmin kuin pentutarhalla, sain hyvän makuupaikan suunnilleen keskiosasta. Muut oppilaat eivät tunnu olevan kiinnostuneita keskiosassa nukkumisesta", Valkotassu naukaisi kevyellä äänellä ja väräytti valkoisia korviaan.
"Sait koko pesän parhaan paikan. Keskiosassa vetää vähiten koko pesässä ja on etenkin lehtikadon aikaan lämpimin nukkua", Kuuvarjo naukaisi lämpimään sävyyn ja hymyili maireasti, "soturien pesässä keskiosan paikan saaminen tarkoittaa, että olet ansainnut paikan ja että sinua kunnioitetaan suuresti - sitä ei todellakaan ole helppo saada."
"Eikö silloin paikka ole varapäällikön?" Valkotassu mietiskeli ääneen ja katsoi mestarinsa silmiin hieman mietiskelevästi.
"Useimmiten kyllä, mutta on tapauksia, joissa soturi on ansainnut paikan luotettavuudellaan ja osaamisellaan. Kuten minä", naurahti Kuuvarjo hilpeään sävyyn, "mutta en nuku aivan keskellä."
Valkotassu nyökkäsi maltillisesti ja katsoi odottavasti yönmustaa mestariaan. Kuuvarjo katsoi hetken oppilaansa silmiin ja tajusi sitten, mitä soturioppilas odotti.
"Ajattelin, että tänään voisit tehdä askareita klaaninvanhimpien pesällä, koska eilinen matka oli sinulle kyllin pitkä. Voit vähän lepuuttaa raajojasi ja tutustua klaanitovereihisi", kollioppilaan meastari naukaisi, "tänään on tulossa taas sadetta, niin sinua on turha viedä metsästämään. Soturit hoitavat sen puolen."
Vaalea oppilas nyökkäsi, vaikka mielessään vähän kirosi tehtävänantoaan. Hän olisi mielummin melkein mennyt metsälle, kun joutunut tekemään tuttavuutta uusien kissojen kanssa. Mutisematta hän kumminkin marssi klaaninvanhimpien pesälle ja sukelsi suuaukosta sisään. Valkotassu melkein kauhistui, kun näki klaaninvanhimpien lisäksi kaksi pentua pesässä. Kollin oli vaikea sanoa uusille kasvoille mitään, vaikkakin hän oli ollut Nokkospennun ja Kaarnapennun kanssa samaan aikaan pentutarhassa. Tuo aika tuntui kaukaiselta muistolta, vaikka siitä oli vasta pari päivää, kun hän oli ollut kaksikon kanssa samassa pesässä.
"Huomenta, Valkotassu. Onnittelut oppilaaksi pääsemisestä", naukaisi valkoinen naaraskissa, jonka turkissa oli mustia läiskiä. Valkotassu sai aikaan vain väkisin väännetyn nyökkäyksen, koska hän tuntui jähmettyvän paikalleen isomman kissalauman edessä.
Lopulta vaalea kollioppilas sai naukaistua:
"Kiitos, Marjaläiskä. Hei vain kaikille."
Klaaninvanhimmat tervehtivät häntä melkein yhteen ääneen; osa vain hieman osaa jäljessä ja osa etuajassa. Kaksi pentua tapittivat häntä suurilla silmillään. Heihin verrattuna Valkotassu tunsi olonsa isoksi ja vahvaksi. Nokkospentu, tummanharmaa naaraskissa, joka omisti läikkiä kehossaan, oli Valkotassulle läheisempi, kuin tämän veli Kaarnapentu.
"Hei Nokkospentu ja Kaarnapentu", naukui kellanvaalea soturioppilas hieman ilveilevään, vitsikkääseen sävyyn, "mitäs pentutarhalle kuuluu?"
Kaarnapentu oli tietenkin tunnetustikin äänessä heti ensimmäisenä:
"Olit itsekin vielä muutama päivä sitten pentutarhassa!"
"Niin olin, mutta nyt olen oppilas", Valkotassu naukaisi ja sai aikaan huulillen hymyn, joka näytti suhteellisen oikealle. Kolli röyhisti rintaansa hieman, koska hän oli ylpeä siitä, ettei joutunut olemaan enää pentutarhalla emon hoivassa.
"Ei meilläkään ole enää kauaa, niin olemme kanssasi samassa pesässä", naukaisi Nokkospentu röyhistäen ylpeeän sävyyn omaan rintaansa, "sitten sinua enää tuskin naurattaa, kun päihitän sinut viisinkertaisesti kaikessa."
Ennen kuin Valkotassu ehti vastata toiselle Savuläiskän pennuista, niin klaaninvanhimmat räkättivät kolmikolle vähän raihnaiseen sävyyn.
"Voi teitä nuoria, täynnä voimaa ja sanavalmiutta. Olisipa itsekin vielä nuori", hiekanvaalea klaaninvanhin naurahti.
Valkotassu jäi tuijottamaan hiekanvaaleaa kollia hieman suu auki ja tajusi itsekin, kuinka pentumaisesti oli juuri käyttäytynyt lähtiessään kahden pennun kanssa sanaharkkaan. Häntä hieman nolotti, mutta hän piti yhä ylpeytensä.
"Minun makuualuseni voisit vaihtaa", vaalea kolli mustilla raidolla naukaisi terävästi, "tuli tänne vissiin tekemään askareita, etkä vaihtamaan kieliä?"
Valkotassu nyökkäsi syvään, koska se oli kunnioittavaa klaaninvanhinta kohtaan. Meripihkanväriset silmät omistava kollioppilas olisi kumminkin sisimmässään halunnut irvistää klaaninvanhimmalle ja kieltäytyä - mutta se ei ollut mahdollista, valitettavasti. Valkotassu loi katseen Nokkospentuun, mutta äkkiä irrotti katseensa ja kiirehti Pyörrekynnen luokse.

//Nokkonen? :'3

Vastaus:

Hyvin kirjoitettu tarina jälleen :3 toivottavasti Valkotassun askareet klaaninvanhimpien hyväksi sujuvat hyvin (pennuista huolimatta :'D)

19 kokemuspistettä!

- Naru (17.12.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

16.12.2018 21:08
Nokkospentu ei viihtynyt enää kovinkaan hyvin pentutarhalla, eivätkä erityisemmin viihtyneet Savuläiskä ja Kaarnapentukaan. Pentutarha ei ollut kovinkaan ahdas tai muutenkaan huono, mutta siellä tuli helposti hieman yksinäistä. Nokkospentu ei tullut veljensä kanssa aina kovinkaan hyvin toimeen, ja tumma pentu tiesi, että hänen emostaan tuntui välillä siltä kuin pentutarhaa ympäröivät piikkipensaat kaatuisivat heidän niskaansa. ”Onneksi täältä pääsee pian pois”, oli Savuläiskä sanonut Ohdakepiikille tämän käytyä viimeksi pesässä sisällä, ”he ovat kyllä ihania ja kaikkea, mutta en pysty olemaan näin kauan aloillani.” Ohdakepiikki oli nyökännyt pienesti hymähtäen ja ollut välittämättä siitä, että pennut yrittivät saalistaa hänen häntäänsä.
Pentutarhan sijaan Nokkospentu kulutti paljon aikaa klaaninvanhimpien luona, ja silloin tällöin Kaarnapentu tuli mukaan. He tiesivät emonsa voivan kulkea vapaammin klaanissa ja keskustelemassa ystävilleen, kun pennut olivat poissa hänen jaloistaan.
”Hän on aina ollut vähän tuollainen”, Marjaläiskä kertoi pennuille surumielisesti hymyillen, ”hän oli viimeinen oppilaani, ja aina tekemässä ahkerasti jotain. Hyvä kun jaksoi yöt nukkua rauhallisesti”, vanha naaras naukaisi huvittuneena. Nokkospentu heilautti kärsimättömästi häntäänsä ja leikitteli tassuissaan olevalla sammalpallolla ja yritti suojella sitä Kaaranpennulta, joka yritti syöksyä sen kimppuun. Naaras oli isompi kuin veljensä, ja sai helposti estettyä veljensä tien sammalen luokse.
”Emo olisi varmaan palannut jo soturien tehtäviin jos se hänestä olisi kiinni”, Nokkospentu mainitsi, ”mutta Sorasydämen mielestä se ei ollut kovinkaan hyvä idea. Ehkä tilanne olisi toisin jos meillä olisi muitakin kuningattaria”, naaras selitti, ”kyllä minä ja Kaarnatassu selviäisimme oikein hyvin kahdestaankin pentutarhalla”, hän lisäsi vielä.
”Äläs nyt”, Mietehohto hymähti ja nousi istumaan sammalpediltään, ”tarvitsette vielä Savuläiskän hoivaa jonkin aikaa, nauttikaa siitä ihmeessä niin kauan kuin sitä kestää.”
”Mutta olemme jo melkein kuusi kuuta vanhoja”, Kaarnapentu huokaisi tylsistyneenä, ”minä ainakin pärjäisin jo oppilaana. Nokkospennusta en olisi niinkään varma, se on tosi pentumainen”, ruskea kolli virnisteli.
”Ai minä olen pentumainen?” Nokkospentu naurahti ylpeästi ja katsoi veljeään epäuskoisena, ”minä en ole haastamassa kanssasi riitaa joka asiasta!” naaras sähähti ja käänsi päänsä takaisin klaaninvanhimpia kohti. Pöllökynsi, Kyyturkki ja Pyörrekynsi nukkuivat, ja Hiilivarjo keskittyi itsensä pesemiseen enemmän kuin muiden keskustelunaiheisiin.
”Niin, tehän olette melkein kuusikuisia jo”, Marjaläiskä toisti, ”sehän tekee teistä melkein oppilaita. Tuskin teidän nimitysmenoihin enää kauaa aikaa menee”, mustatäpläinen naaras pohdiskeli. ”Oletteko kuulleet Savuläiskän keskustelevan kenenkään kanssa tulevista mestareistanne?”
”Emme”, Nokkospentu pudisteli päätään ja vilkaisi toiveikkaana pesästä ulos, nähdäkseen kuitenkin vain synkän ja kylmän leirin, kun suuri osa sotureista oli partioimassa tai saalistamassa tai tekemässä jotain muuta klaanille hyödyllistä. ”Jos saisin valita, ottaisin Leoparditäplän”, naaras sanoi pirteämmin, ”minusta hän on tosi kiva ja varmasti taitava!”
”Minä valitsisin Varjotähden”, Kaarnapentu sanoi katsoen siskoaan kuin tällä olisi mehiläisiä päässä, ”hän on päällikkö ja sen vuoksi varmasti paras.”
”Sinä olet liian sammakonaivoinen päällikön koulutettavaksi”, Nokkospentu nauroi ja ei edes yrittänyt peittää pientä ivaa äänestään, ”hänellä ei ikinä kestäisi kärsivällisyys kanssasi.” Kaarnapentu ei vaikuttanut pitävän siskonsa kommentista, sillä kolli valmistautui hyppäämään tämän kimppuun. Nokkospentu ei ollut mitenkään yllättynyt veljensä reaktiosta, vaan varautui puolustautumaan. Mitään tappelua pennut eivät kuitenkaan saaneet aikaan, koska heidät keskeytti jonkun ilmestyminen klaaninvanhimpien pesään. Nokkospentu tunnisti tulijan Valkotassuksi, ja pentu unohti kiistansa Kaarnapennun kanssa kokonaan ja keskittyi enemmän seuraamaan oppilaan touhuja.

//Valkoo :D ei nyt ollut tämäkään yksi sujuvimpia tarinoitani

Vastaus:

Nokkospennun ja Kaarnapennun välinen sisarussuhde on todella hellyyttävä, heidän tempauksistaan on ilo lukea! Toivottavasti Sorasydän jatkossa jaksaisi pitää katseensa enemmän pennuissaan ja rauhoittua loppukuun ajaksi. Sujuvasti etenevä tarina, ja pidin kuinka tarinassa esiintyi useampi kissa kerralla.

17 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

11.12.2018 19:39
”Vadelmatassu, et vaikuta voivan kovin hyvin. Emme ole menossa harjoittelemaan yhtään mitään ennen kuin sinun vointisi on kunnossa. Pystyt parempaan kuin mitä olet nyt vähään aikaan antanut ymmärtää.”
”Älä sinäkin nyt minusta murehdi, Nokitassu ja Hämärätassu roikkuvat jo niskassani kiinni kuin pahaiset punkit.”
Vadelmatassu oli väsynyt ja todella huonolla tuulella. Rajapartiossa hän oli hädin tuskin pysynyt Naakkahuudon, Harmaasiiven ja mestarinsa pesässä, ja onnistui säikäyttämään lintuja Jokiklaanin puolelle kömpelyydellään. Salamahäntä, joka oli jo kuun ajan huomannut oppilaastaan tulevan huolimattomampi kuin yleensä, ei tiennyt, mistä moinen muutos johtui. Eikä naaras itse halunnut vaivata mestariaan univajeellaan tai kamalilla unillaan, veljien kuonot hänen asioissaan riittivät kyllä hänelle.
”Ja syystäkin. Nukutko sinä öisin? Mikäli kömpelyytesi johtuu siitä, että käyt öisin tapailemassa jotain Myrskyklaanin ulkopuolista kissaa, niin lupaan sinun olevan oppilas vielä silloin kun Harakkapennusta tulee soturi”, musta soturi tuhahti äänessään huolta, jota väsynyt Vadelmatassu ei kyennyt tunnistamaan.
”En ikinä”, hän sähisi ja pörhisti turkkiaan mestarilleen, ennen kuin tajusi mitä teki, ja lopetti saman tien. Pienen naaraan yllätykseksi Salamahäntä ei kuitenkaan hermostunut hänelle, vaan näytti lähinnä säikähtäneeltä ja siltä, että oppilas voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä maahan.
”Hyvä on, hyvä on”, hän sanoi yrittäen kuulostaa rauhalliselta, ”mutta sinä menet Pilvitäplän luokse nyt heti. Voit kertoa hänelle mikä ikinä sinulla nyt onkin, ja jos hänestä sinussa ei ole mitään vikaa, voimme käydä metsästämässä.”
Vadelmatassu nyökkäsi, eikä sanonut mitään siitä, että Hämärätassu oli jo vannottanut häntä käymään parantajan luona. Ei se mestarille kuuluisi. Vaikka Salamahäntä oli kiva ja kaikkea, eihän oppilaan velvollisuus ollut käydä kaikkia yksityisasioitaan läpi mestarinsa kanssa. Kirkkaan vihreät silmät tuijottivat tabbykuvioista kissaa, kun tämä käveli parantajan pesälle. Pesä tuoksui voimakkaasti yrteille, ja Vadelmatassua hieman ujostutti mennä sisään. Ei hän ollut koskaan viettänyt paljoa aikaa klaanin parantajan pesässä, tai edes parantajan kanssa, ainakaan pentuaikojensa jälkeen.
”Kas, Vadelmatassu. Sinua ei näe usein täällä”, Pilvitäplän ystävällinen ääni kutsui Vadelmatassun rohkeasti peremmälle, ja pienikokoinen naaras asteli avuttomana klaanin parantajan luokse. Hän yllättyi hieman huomatessaan kaipaavansa veljiensä seuraa sillä hetkellä enemmän kuin koskaan. Oppilas kuitenkin tiesi heidän olevan mestariensa kanssa harjoittelemassa taistelemista, eikä sen vuoksi olisi edes voinut saada kumpaakaan henkiseksi tuekseen sillä hetkellä.
”Anteeksi kun häiritsen”, Vadelmatassu aloitti ja keräsi kuortaan takaisin kokoon, ”mutta veljeni ja Salamahäntä käskivät minun tulevan puheillesi”, hän sanoi jo hieman varmemmalla äänellä. Pilvitäplä nyökkäsi, muttei sanonut mitään pienikokoiselle naarasoppilaalle, joten tämä koki paremmaksi jatkaa puhumistaan. ”Hämärätassu ja Nokitassu ovat valittaneet siitä, että herättelen heitä öisin unissani. Ne eivät ole kovin mukavia unia”, Vadelmatassu sanoi, eikä huomannut itse kuinka paljon hänen itsevarmuutensa ja kova ulkokuorensa alkoivat rakoilla. ”Ne ovat painajaisia, pahoja unia. En välttämättä saa nukuttua niiden jälkeen herättyäni. Salamahännästä minusta on tullut huolimaton ja kömpelö ja huonotuulinen, enkä väittäisi hänen olevan väärässä.”
”Haluatko kertoa painajaisistasi? Kuinka usein niitä on?”
”Minulla on ollut niitä aina, mutta muutaman viimeisten parin kuun aikana niitä on ollut enemmän kuin yleensä. Viimeyönä juoksin, mutten pystynyt liikkumaan, ja sitten olin hukkua pimeyteen. Välillä niissä on isä sanomassa pahoja asioita, joskus jään hirviön alle, ja tosi harvoin...” Vadelmatassun ääni alkoi vavahdella ja naaras tunsi palan kurkussaan ”j-joskus Hämärätassu ja Nokitassu hylkäävät minut. K-kuolevat tai... tai kääntävät s-selkänsä minulle”, hän änkytti ja alkoi pian itkeä hiljaa ja mahdollisimman tukahdetusti. Pilvitäplä hymyili oppilaalle pienesti ja käveli nopeasti yrttivarastolleen.
”En tiedä mikä sinulla on”, kolli aloitti rauhoittavalla äänellä ja toi Vadelmatassulle pari tuoksuvaa lehteä, ”mutta ota ensialkuun nämä. Ne ovat timjamia ja rauhoittavat mieltäsi hieman. Olet väsynyt ja tarvitset ruokaa ja lepoa, tosin en ole varma, pystytkö nukkumaan nyt ja jos pystyt niin paljonko... tule auringonlaskun aikaan takaisin niin annan sinulle unikon siemeniä yötä varten. Voit nukkua oppilaiden pesässä, koet siellä varmasti olosi mukavammaksi kuin täällä”, parantaja ohjeisti oppilaan syödessä yrttejään. Lehdet olivat hieman tahmeita, mutta Vadelmatassu uskoi niiden kuuluvankin olla.
”Voinko käydä Salamahännän kanssa saalistamassa?” naaras kysyi arasti syötyään lehtensä ja pelkäsi hieman Pilvitäplän reaktiota. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä kolli mietti hetken ennen kuin hymyili lempeästi:
”Voit, en usko siitä olevan haittaakaan. Mutta ensin sinun on rauhoituttava hieman ja syötävä.”
Vadelmatassu nyökkäsi kiitollisena ja siisti itseään hieman ennen, kuin lähti ulos parantajan pesästä. Ensitöikseen hän päätti etsiä Salamahännän käpäliinsä kertoakseen, että olisi pian valmis käymään saalistamassa. Mustaturkkinen mestari kuitenkin löysi hänet ennen, kuin naaras itse huomasi.
”No, mitä hän sanoi?” Salamahäntä kysyi ja Vadelmatassu kääntyi yllättyneenä katsomaan mestariaan.
”Saan lähteä saalistamaan, mutta minun on kuulemma syötävä ensin”, oppilas kertoi ja epäröi hieman ennen kuin jatkoi, ”hän lupasi antaa minulle unikon siemeniä auringonlaskun aikaan, muttei tiedä mikä minulla on.”
”Ilmeisesti vain Tähtiklaani tietää”, Salamahäntä sanoi, ja Vadelmatassu jätti lisäämättä ajatuksensa siitä, että tuskin sekään olisi yhtään sen enempää perillä kuin oppilas itse, ”mutta koska Pilvitäplälle sopii niin hyvä on. Syö nopeasti, haluan meidän olevan takaisin leirissä ennen auringonlaskua.” Vadelmatassu ei vastustellut, ja oppilas kävi valitsemassa tuoresaaliskasasta laihan päästäisen kokien hieman huonoa omatuntoa syödessään niin aikaisin, ja söi sen niin nopeasti kuin vain kykeni.

Vastaus:

Voi ei, toivottavasti Vadelmatassun uniongelma selviäisi ja hän pääsisi jatkamaan täydellä vauhdilla koulutustaan! Mukavasti etenevä tarinankulku, ja kuvailua oli paljon, eikä silmiinpistäviä virheitä pahemmin ollut :3 Odotan innolla, miten tässä käy!

23 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

©2019 Nɪɪᴛʏɴᴋᴜᴋᴋᴀ - suntuubi.com