Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 
 

Tarinat   

Ennen tarinan kirjoittamista kannattaa kuitenkin vilkaista kielioppia & lukea tarinoiden säännöt erikseen, jotta mikään ei mene vikaan tarinasi kirjoittamisen kanssa. 

Tarinasäännöt  |  Kielioppi

  • Huomaa, että vaikka alla olevissa laatikoissa on tietoa siitä, mitä muiden tarinoissa klaanien tasolla tapahtuu. Kissasi ei voi tietää näistä, ellei ole itse osallistunut tilanteeseen tai kuullut joltain muulta kissalta. Jos olet epävarma, voitko sisällyttää tiedon tarinaasi, kysy sitä chatissa.
     
  • Muista merkitä mahdollisesti häiritsevää materiaalia sisältävä tarina (kissojen välinen yhdyntä tai raa'at taistelu- tai tappokohtaukset)  //-merkeillä tarinan alussa. Samat merkit käyvät myös, jos haluat jonkun toisen kissan jatkavan tarinaasi, mutta ne merkitään loppuun.

Pelin tämänhetkinen ympäristötilanne 

  • Vuodenaika: Lehtikato
     
  • Sää: Hiirenkorva häämöttää jo puun takana, ja lumi on alkanut jo sulaa eikä uutta tule enää paljoa maahan. Ulkona on edelleen hämärää, mutta aurinko on joka päivä vähän pidempään esillä
     
  • Lämpötila: Päivisin enintään noin 2ºC, öisin voi olla vielä -5ºC
     
  • Muuta mainittavaa: Ei muuta mainittavaa

Pelin tapahtumat 

  • Myrskyklaani: 
    Pilvitäplä on valinnut parantajaoppilaakseen Punatassun. Vadelmatassu on nimitetty noin kuu veljiensä jälkeen Vadelmavarjoksi. Pellavapentu; nykyinen Pellavatassu; nimitettiin oppilaaksi ja tämän mestarina toimii Naakkahuuto.
  • Jokiklaani:
    Kettupentu on nimitetty Kettutassuksi ja hänen mestarinsa on Ruisviiksi.
  • Tuuliklaani:
    Hunajahäntä, Valkoturkki ja Saniaiskarva löysivät noin kuu aiemmin saalistupartiossa vieraan pennun klaanien ulkopuolelta, ja pentu on nyt Tuuliklaanissa nimeltä Aurinkopentu. Aamuviiksen ja Varpushallan pentue ovat jo melkein oppilasikäisiä.
  • Varjoklaani:
    Klaanille nimitettiin kaksi uutta soturioppilasta ja parantajaoppilas: Kaarnatassu, Nokkostassu & Salviatassu. Valkotassun soturioppilaskoulutus keskeytettiin tämän haavoitettua vakavasti Kaarnatassun kasvoja pitkällä haavaumalla. 
Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

18.12.2018 20:13
"Olen" , Hunajatassu maukui. "Hunajahäntä. Ei tainnut tulla yllätyksenä. Hieno nimi kuitenkin, kuten soturinimet yleensä ovat. Oppilasnimessäkään ei ole mitään vikaa, mutta onhan se nyt hienoa olla täysikasvuinen ja koulutettu soturi."
"Totta kai", nyökkäsin. "Soturina sinä saat päättää asioista enemmän eikä sinulla ole koko ajan mestaria hengittämässä niskaan. Soturinahan on mahdollisuus kouluttaa oppilas ja se on askel lähemmäs päällikkyyttä."
Pidin hetken taukoa ja pohdin mitä Hunajatassu... Siis Hunajahäntä ajattelisi päällikkyydestä. Olisiko kollilla jo oppilas? Haluaisiko hän päälliköksi. Itse halusin ja klaanissa oli juuri nyt kaksi lupaavaa pentua Kaarnapentu ja Nokkospentu, josta jommastakummasta toivoin itselleni oppilasta.
"Onko sinulla vielä oppilasta?" kysyin. "Haluaisitko joskus päälliköksi."

//Hunaja?

Vastaus:

Tarina oli vähän turhan lyhyt, ja pituutta voisi lisätä. Mutta Leoparditäplällä on hieno unelma, ja tovottavasti se tulee toteutumaan! :3

4 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

17.12.2018 21:29
Nokkospentu ja Kaarnapentu eivät ensin osanneet sanoa Valkotassulle mitään, ja vaikka olisivatkin, niin tuskin he olisivat ehtineet, Marjaläiskän kiirehtiessä puhumaan tälle. Tumma naaraspentu huomasi tuoreen oppilaan vaikuttavan hieman kankealta. Hetken Nokkospentu jopa uskoi vaaleaturkkisen menettäneen puhekykynsä kokonaan, kun tämä ei vastannut klaaninvanhimmalle mitään, mutta ennen kuin hän ehti edes harkita siitä mainitsemisesta, sai Valkotassu kiitoksen ja tervehdyksen kakistettua ulos.
”Hei Nokkospentu ja Kaarnapentu, mitäs pentutarhalle kuuluu?” oppilas ilveili pennuille, jotka eivät moisesta kommentista kovinkaan paljoa ilahtuneet.
”Olit itsekin vielä muutama päivä sitten pentutarhassa!” Kaarnapentu ehti kivahtamaan ensin, ja vaikka Nokkospentu ei yleensä ollut missään nimessä samaa mieltä veljensä kanssa, tähän hänen oli pakko yhtyä. Ei siitä ollut kuin pari päivää, kun Valkotassu oli nimitetty oppilaaksi! Ei hänellä ollut mitään syytä yrittää näyttäytyä niin ylimielisenä heille kuin nyt näyttäytyi. Oppilas röyhisti rintaansa ja mainitsi olevansa nyt oppilas, eikä Nokkospentu enää antanut sammakonaivoisen veljensä jatkaa puheenvuorojen ottamista itselleen.
”Ei meilläkään ole enää kauaa, niin olemme kanssasi samassa pesässä”, naaras muistutti ja röyhisti rintaansa kuin vastahyökkäykseksi oppilasta vastaan, ”sitten sinua tuskin enää naurattaa, kun päihitän sinut viisinkertaisesti kaikessa”, hän totesi määrätietoisesti. Valitettavasti Kyyturkki ja muut klaaninvanhimmat nauroivat heille, eikä Valkotassu saanut tilaisuutta vastata tumman pennun kommenttiin. Kaarnapentu tönäisi sisartaan, ja Nokkospentu kaatoi ruskeajuovaisen kollin kumoon. ”Rotanläjä”, hän sihahti ja vilkaisi ensin Pyörrekynttä, joka oli käskenyt Valkotassua vaihtamaan klaaninvanhimman makuualusen, ja sitten oppilasta itseään, jonka huomasi katsovan tummaa pentua. Nokkospentu pettyi hieman, kun oppilas irrotti katseensa nopeasti ja siirtyi nopeasti Pyörrekynnen luo.
”Ei haittaa jos toimit nopeasti”, mustaraidallinen klaaninvanhin murahti, ”tänne jäätyy.” Nokkospentu ei jäänyt kuuntelemaan Hiilivarjon vastausta pesätoverilleen, vaan lähti seuraamaan Valkotassua. Naaraan harmiksi Kaarnapentu tuli lähes välittömästi hänen peräänsä.
”Älä seuraa minua!” Nokkospentu sähähti veljelleen, mutta tämä ei siirtynyt edes hiirenmittaa kauemmas. Valkotassu mulkaisi pentuja, ja naaras hiljeni välittömästi. Kaarnapentu ei kuitenkaan saanut irti oppilaan vinkistä vaieta, vaan alkoi puhua:
”Aiotko vaihtaa Pyörrekynnen makuualuset? Voimmeko auttaa jotenkin?” kolli uteli ja vaikka Nokkospentua hetken tekikin mieli lyödä sinisilmäistä kollia korvanalusille, jätti naaras sen tekemättä. Tuskin olisi hyvästä hermostuttaa Valkopentua, kun tämä yritti tehdä askareitaan. Ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisi oppilas antaa heidän auttaa. Tai ainakin toisen. Nokkospentu kuitenkin epäili vaaleaturkkisen kollin suovan moista tilaisuutta, sillä tämähän oli juuri aikaisemmin muistuttanut heitä siitä, että oli itse jo oppilas ja pennut olivat vielä pentuja.

Vastaus:

Nokkospennun luonne on tavattoman ihana, ja pidän siitä pienestä tulisuudesta, mitä hänessä on. Nokkospentu ja Kaarnapentu ovat vain niin uskomattoman ihastuttavia! Mitäköhän klaaninvahimpien pesässä tulee vielä tapahtumaan kolmikon välillä?

14 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

17.12.2018 20:21
Kellanvaalea oppilas jolkutti herättyään klaanin aukiolle väsyneen oloisena. Valkotassu oli kiertänyt mestarinsa kanssa koko Varjoklaanin reviirin edeltävänä päivänä, joka oli saanut nuoren oppilaan tassut särkemään. Matka oli ollut raskas ja pitkä, koska kolli ei ollut ikinä ennen vaeltanut yhtä pitkää matkaa. Valkotassu oli kumminkin jaksanut kävellä matkan ulisematta, koska hän tiesi, ettei valittaminen auttaisi mitään.
Kolli asteli raskain, kipein tassuin eteenpäin peittäen lähes täydellisesti kipua, joka säteili hänen jaloissaan. Yönmusta soturi istuskeli saaliskasan lähettyvillä mietteliäänä. Valkotassu kirosi hieman mielessään, koska ei haluaisi lähteä opettelemaan saalistusta jalkojensa vuoksi. Musta kolli kohotti katseensa ja väläytti hymyn oppilaalleen.
"Huomenta", meripihkanväriset silmät omistava soturioppilas naukui ryhdikkäästi.
"Huomenia vain", Kuuvarjo naukaisi heilauttaen ilmassa rytmikkäästi pitkää häntäänsä, "miten nukuit ensimmäisen yösi oppilaiden pesässä?"
"Paremmin kuin pentutarhalla, sain hyvän makuupaikan suunnilleen keskiosasta. Muut oppilaat eivät tunnu olevan kiinnostuneita keskiosassa nukkumisesta", Valkotassu naukaisi kevyellä äänellä ja väräytti valkoisia korviaan.
"Sait koko pesän parhaan paikan. Keskiosassa vetää vähiten koko pesässä ja on etenkin lehtikadon aikaan lämpimin nukkua", Kuuvarjo naukaisi lämpimään sävyyn ja hymyili maireasti, "soturien pesässä keskiosan paikan saaminen tarkoittaa, että olet ansainnut paikan ja että sinua kunnioitetaan suuresti - sitä ei todellakaan ole helppo saada."
"Eikö silloin paikka ole varapäällikön?" Valkotassu mietiskeli ääneen ja katsoi mestarinsa silmiin hieman mietiskelevästi.
"Useimmiten kyllä, mutta on tapauksia, joissa soturi on ansainnut paikan luotettavuudellaan ja osaamisellaan. Kuten minä", naurahti Kuuvarjo hilpeään sävyyn, "mutta en nuku aivan keskellä."
Valkotassu nyökkäsi maltillisesti ja katsoi odottavasti yönmustaa mestariaan. Kuuvarjo katsoi hetken oppilaansa silmiin ja tajusi sitten, mitä soturioppilas odotti.
"Ajattelin, että tänään voisit tehdä askareita klaaninvanhimpien pesällä, koska eilinen matka oli sinulle kyllin pitkä. Voit vähän lepuuttaa raajojasi ja tutustua klaanitovereihisi", kollioppilaan meastari naukaisi, "tänään on tulossa taas sadetta, niin sinua on turha viedä metsästämään. Soturit hoitavat sen puolen."
Vaalea oppilas nyökkäsi, vaikka mielessään vähän kirosi tehtävänantoaan. Hän olisi mielummin melkein mennyt metsälle, kun joutunut tekemään tuttavuutta uusien kissojen kanssa. Mutisematta hän kumminkin marssi klaaninvanhimpien pesälle ja sukelsi suuaukosta sisään. Valkotassu melkein kauhistui, kun näki klaaninvanhimpien lisäksi kaksi pentua pesässä. Kollin oli vaikea sanoa uusille kasvoille mitään, vaikkakin hän oli ollut Nokkospennun ja Kaarnapennun kanssa samaan aikaan pentutarhassa. Tuo aika tuntui kaukaiselta muistolta, vaikka siitä oli vasta pari päivää, kun hän oli ollut kaksikon kanssa samassa pesässä.
"Huomenta, Valkotassu. Onnittelut oppilaaksi pääsemisestä", naukaisi valkoinen naaraskissa, jonka turkissa oli mustia läiskiä. Valkotassu sai aikaan vain väkisin väännetyn nyökkäyksen, koska hän tuntui jähmettyvän paikalleen isomman kissalauman edessä.
Lopulta vaalea kollioppilas sai naukaistua:
"Kiitos, Marjaläiskä. Hei vain kaikille."
Klaaninvanhimmat tervehtivät häntä melkein yhteen ääneen; osa vain hieman osaa jäljessä ja osa etuajassa. Kaksi pentua tapittivat häntä suurilla silmillään. Heihin verrattuna Valkotassu tunsi olonsa isoksi ja vahvaksi. Nokkospentu, tummanharmaa naaraskissa, joka omisti läikkiä kehossaan, oli Valkotassulle läheisempi, kuin tämän veli Kaarnapentu.
"Hei Nokkospentu ja Kaarnapentu", naukui kellanvaalea soturioppilas hieman ilveilevään, vitsikkääseen sävyyn, "mitäs pentutarhalle kuuluu?"
Kaarnapentu oli tietenkin tunnetustikin äänessä heti ensimmäisenä:
"Olit itsekin vielä muutama päivä sitten pentutarhassa!"
"Niin olin, mutta nyt olen oppilas", Valkotassu naukaisi ja sai aikaan huulillen hymyn, joka näytti suhteellisen oikealle. Kolli röyhisti rintaansa hieman, koska hän oli ylpeä siitä, ettei joutunut olemaan enää pentutarhalla emon hoivassa.
"Ei meilläkään ole enää kauaa, niin olemme kanssasi samassa pesässä", naukaisi Nokkospentu röyhistäen ylpeeän sävyyn omaan rintaansa, "sitten sinua enää tuskin naurattaa, kun päihitän sinut viisinkertaisesti kaikessa."
Ennen kuin Valkotassu ehti vastata toiselle Savuläiskän pennuista, niin klaaninvanhimmat räkättivät kolmikolle vähän raihnaiseen sävyyn.
"Voi teitä nuoria, täynnä voimaa ja sanavalmiutta. Olisipa itsekin vielä nuori", hiekanvaalea klaaninvanhin naurahti.
Valkotassu jäi tuijottamaan hiekanvaaleaa kollia hieman suu auki ja tajusi itsekin, kuinka pentumaisesti oli juuri käyttäytynyt lähtiessään kahden pennun kanssa sanaharkkaan. Häntä hieman nolotti, mutta hän piti yhä ylpeytensä.
"Minun makuualuseni voisit vaihtaa", vaalea kolli mustilla raidolla naukaisi terävästi, "tuli tänne vissiin tekemään askareita, etkä vaihtamaan kieliä?"
Valkotassu nyökkäsi syvään, koska se oli kunnioittavaa klaaninvanhinta kohtaan. Meripihkanväriset silmät omistava kollioppilas olisi kumminkin sisimmässään halunnut irvistää klaaninvanhimmalle ja kieltäytyä - mutta se ei ollut mahdollista, valitettavasti. Valkotassu loi katseen Nokkospentuun, mutta äkkiä irrotti katseensa ja kiirehti Pyörrekynnen luokse.

//Nokkonen? :'3

Vastaus:

Hyvin kirjoitettu tarina jälleen :3 toivottavasti Valkotassun askareet klaaninvanhimpien hyväksi sujuvat hyvin (pennuista huolimatta :'D)

19 kokemuspistettä!

- Naru (17.12.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

16.12.2018 21:08
Nokkospentu ei viihtynyt enää kovinkaan hyvin pentutarhalla, eivätkä erityisemmin viihtyneet Savuläiskä ja Kaarnapentukaan. Pentutarha ei ollut kovinkaan ahdas tai muutenkaan huono, mutta siellä tuli helposti hieman yksinäistä. Nokkospentu ei tullut veljensä kanssa aina kovinkaan hyvin toimeen, ja tumma pentu tiesi, että hänen emostaan tuntui välillä siltä kuin pentutarhaa ympäröivät piikkipensaat kaatuisivat heidän niskaansa. ”Onneksi täältä pääsee pian pois”, oli Savuläiskä sanonut Ohdakepiikille tämän käytyä viimeksi pesässä sisällä, ”he ovat kyllä ihania ja kaikkea, mutta en pysty olemaan näin kauan aloillani.” Ohdakepiikki oli nyökännyt pienesti hymähtäen ja ollut välittämättä siitä, että pennut yrittivät saalistaa hänen häntäänsä.
Pentutarhan sijaan Nokkospentu kulutti paljon aikaa klaaninvanhimpien luona, ja silloin tällöin Kaarnapentu tuli mukaan. He tiesivät emonsa voivan kulkea vapaammin klaanissa ja keskustelemassa ystävilleen, kun pennut olivat poissa hänen jaloistaan.
”Hän on aina ollut vähän tuollainen”, Marjaläiskä kertoi pennuille surumielisesti hymyillen, ”hän oli viimeinen oppilaani, ja aina tekemässä ahkerasti jotain. Hyvä kun jaksoi yöt nukkua rauhallisesti”, vanha naaras naukaisi huvittuneena. Nokkospentu heilautti kärsimättömästi häntäänsä ja leikitteli tassuissaan olevalla sammalpallolla ja yritti suojella sitä Kaaranpennulta, joka yritti syöksyä sen kimppuun. Naaras oli isompi kuin veljensä, ja sai helposti estettyä veljensä tien sammalen luokse.
”Emo olisi varmaan palannut jo soturien tehtäviin jos se hänestä olisi kiinni”, Nokkospentu mainitsi, ”mutta Sorasydämen mielestä se ei ollut kovinkaan hyvä idea. Ehkä tilanne olisi toisin jos meillä olisi muitakin kuningattaria”, naaras selitti, ”kyllä minä ja Kaarnatassu selviäisimme oikein hyvin kahdestaankin pentutarhalla”, hän lisäsi vielä.
”Äläs nyt”, Mietehohto hymähti ja nousi istumaan sammalpediltään, ”tarvitsette vielä Savuläiskän hoivaa jonkin aikaa, nauttikaa siitä ihmeessä niin kauan kuin sitä kestää.”
”Mutta olemme jo melkein kuusi kuuta vanhoja”, Kaarnapentu huokaisi tylsistyneenä, ”minä ainakin pärjäisin jo oppilaana. Nokkospennusta en olisi niinkään varma, se on tosi pentumainen”, ruskea kolli virnisteli.
”Ai minä olen pentumainen?” Nokkospentu naurahti ylpeästi ja katsoi veljeään epäuskoisena, ”minä en ole haastamassa kanssasi riitaa joka asiasta!” naaras sähähti ja käänsi päänsä takaisin klaaninvanhimpia kohti. Pöllökynsi, Kyyturkki ja Pyörrekynsi nukkuivat, ja Hiilivarjo keskittyi itsensä pesemiseen enemmän kuin muiden keskustelunaiheisiin.
”Niin, tehän olette melkein kuusikuisia jo”, Marjaläiskä toisti, ”sehän tekee teistä melkein oppilaita. Tuskin teidän nimitysmenoihin enää kauaa aikaa menee”, mustatäpläinen naaras pohdiskeli. ”Oletteko kuulleet Savuläiskän keskustelevan kenenkään kanssa tulevista mestareistanne?”
”Emme”, Nokkospentu pudisteli päätään ja vilkaisi toiveikkaana pesästä ulos, nähdäkseen kuitenkin vain synkän ja kylmän leirin, kun suuri osa sotureista oli partioimassa tai saalistamassa tai tekemässä jotain muuta klaanille hyödyllistä. ”Jos saisin valita, ottaisin Leoparditäplän”, naaras sanoi pirteämmin, ”minusta hän on tosi kiva ja varmasti taitava!”
”Minä valitsisin Varjotähden”, Kaarnapentu sanoi katsoen siskoaan kuin tällä olisi mehiläisiä päässä, ”hän on päällikkö ja sen vuoksi varmasti paras.”
”Sinä olet liian sammakonaivoinen päällikön koulutettavaksi”, Nokkospentu nauroi ja ei edes yrittänyt peittää pientä ivaa äänestään, ”hänellä ei ikinä kestäisi kärsivällisyys kanssasi.” Kaarnapentu ei vaikuttanut pitävän siskonsa kommentista, sillä kolli valmistautui hyppäämään tämän kimppuun. Nokkospentu ei ollut mitenkään yllättynyt veljensä reaktiosta, vaan varautui puolustautumaan. Mitään tappelua pennut eivät kuitenkaan saaneet aikaan, koska heidät keskeytti jonkun ilmestyminen klaaninvanhimpien pesään. Nokkospentu tunnisti tulijan Valkotassuksi, ja pentu unohti kiistansa Kaarnapennun kanssa kokonaan ja keskittyi enemmän seuraamaan oppilaan touhuja.

//Valkoo :D ei nyt ollut tämäkään yksi sujuvimpia tarinoitani

Vastaus:

Nokkospennun ja Kaarnapennun välinen sisarussuhde on todella hellyyttävä, heidän tempauksistaan on ilo lukea! Toivottavasti Sorasydän jatkossa jaksaisi pitää katseensa enemmän pennuissaan ja rauhoittua loppukuun ajaksi. Sujuvasti etenevä tarina, ja pidin kuinka tarinassa esiintyi useampi kissa kerralla.

17 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

11.12.2018 19:39
”Vadelmatassu, et vaikuta voivan kovin hyvin. Emme ole menossa harjoittelemaan yhtään mitään ennen kuin sinun vointisi on kunnossa. Pystyt parempaan kuin mitä olet nyt vähään aikaan antanut ymmärtää.”
”Älä sinäkin nyt minusta murehdi, Nokitassu ja Hämärätassu roikkuvat jo niskassani kiinni kuin pahaiset punkit.”
Vadelmatassu oli väsynyt ja todella huonolla tuulella. Rajapartiossa hän oli hädin tuskin pysynyt Naakkahuudon, Harmaasiiven ja mestarinsa pesässä, ja onnistui säikäyttämään lintuja Jokiklaanin puolelle kömpelyydellään. Salamahäntä, joka oli jo kuun ajan huomannut oppilaastaan tulevan huolimattomampi kuin yleensä, ei tiennyt, mistä moinen muutos johtui. Eikä naaras itse halunnut vaivata mestariaan univajeellaan tai kamalilla unillaan, veljien kuonot hänen asioissaan riittivät kyllä hänelle.
”Ja syystäkin. Nukutko sinä öisin? Mikäli kömpelyytesi johtuu siitä, että käyt öisin tapailemassa jotain Myrskyklaanin ulkopuolista kissaa, niin lupaan sinun olevan oppilas vielä silloin kun Harakkapennusta tulee soturi”, musta soturi tuhahti äänessään huolta, jota väsynyt Vadelmatassu ei kyennyt tunnistamaan.
”En ikinä”, hän sähisi ja pörhisti turkkiaan mestarilleen, ennen kuin tajusi mitä teki, ja lopetti saman tien. Pienen naaraan yllätykseksi Salamahäntä ei kuitenkaan hermostunut hänelle, vaan näytti lähinnä säikähtäneeltä ja siltä, että oppilas voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä maahan.
”Hyvä on, hyvä on”, hän sanoi yrittäen kuulostaa rauhalliselta, ”mutta sinä menet Pilvitäplän luokse nyt heti. Voit kertoa hänelle mikä ikinä sinulla nyt onkin, ja jos hänestä sinussa ei ole mitään vikaa, voimme käydä metsästämässä.”
Vadelmatassu nyökkäsi, eikä sanonut mitään siitä, että Hämärätassu oli jo vannottanut häntä käymään parantajan luona. Ei se mestarille kuuluisi. Vaikka Salamahäntä oli kiva ja kaikkea, eihän oppilaan velvollisuus ollut käydä kaikkia yksityisasioitaan läpi mestarinsa kanssa. Kirkkaan vihreät silmät tuijottivat tabbykuvioista kissaa, kun tämä käveli parantajan pesälle. Pesä tuoksui voimakkaasti yrteille, ja Vadelmatassua hieman ujostutti mennä sisään. Ei hän ollut koskaan viettänyt paljoa aikaa klaanin parantajan pesässä, tai edes parantajan kanssa, ainakaan pentuaikojensa jälkeen.
”Kas, Vadelmatassu. Sinua ei näe usein täällä”, Pilvitäplän ystävällinen ääni kutsui Vadelmatassun rohkeasti peremmälle, ja pienikokoinen naaras asteli avuttomana klaanin parantajan luokse. Hän yllättyi hieman huomatessaan kaipaavansa veljiensä seuraa sillä hetkellä enemmän kuin koskaan. Oppilas kuitenkin tiesi heidän olevan mestariensa kanssa harjoittelemassa taistelemista, eikä sen vuoksi olisi edes voinut saada kumpaakaan henkiseksi tuekseen sillä hetkellä.
”Anteeksi kun häiritsen”, Vadelmatassu aloitti ja keräsi kuortaan takaisin kokoon, ”mutta veljeni ja Salamahäntä käskivät minun tulevan puheillesi”, hän sanoi jo hieman varmemmalla äänellä. Pilvitäplä nyökkäsi, muttei sanonut mitään pienikokoiselle naarasoppilaalle, joten tämä koki paremmaksi jatkaa puhumistaan. ”Hämärätassu ja Nokitassu ovat valittaneet siitä, että herättelen heitä öisin unissani. Ne eivät ole kovin mukavia unia”, Vadelmatassu sanoi, eikä huomannut itse kuinka paljon hänen itsevarmuutensa ja kova ulkokuorensa alkoivat rakoilla. ”Ne ovat painajaisia, pahoja unia. En välttämättä saa nukuttua niiden jälkeen herättyäni. Salamahännästä minusta on tullut huolimaton ja kömpelö ja huonotuulinen, enkä väittäisi hänen olevan väärässä.”
”Haluatko kertoa painajaisistasi? Kuinka usein niitä on?”
”Minulla on ollut niitä aina, mutta muutaman viimeisten parin kuun aikana niitä on ollut enemmän kuin yleensä. Viimeyönä juoksin, mutten pystynyt liikkumaan, ja sitten olin hukkua pimeyteen. Välillä niissä on isä sanomassa pahoja asioita, joskus jään hirviön alle, ja tosi harvoin...” Vadelmatassun ääni alkoi vavahdella ja naaras tunsi palan kurkussaan ”j-joskus Hämärätassu ja Nokitassu hylkäävät minut. K-kuolevat tai... tai kääntävät s-selkänsä minulle”, hän änkytti ja alkoi pian itkeä hiljaa ja mahdollisimman tukahdetusti. Pilvitäplä hymyili oppilaalle pienesti ja käveli nopeasti yrttivarastolleen.
”En tiedä mikä sinulla on”, kolli aloitti rauhoittavalla äänellä ja toi Vadelmatassulle pari tuoksuvaa lehteä, ”mutta ota ensialkuun nämä. Ne ovat timjamia ja rauhoittavat mieltäsi hieman. Olet väsynyt ja tarvitset ruokaa ja lepoa, tosin en ole varma, pystytkö nukkumaan nyt ja jos pystyt niin paljonko... tule auringonlaskun aikaan takaisin niin annan sinulle unikon siemeniä yötä varten. Voit nukkua oppilaiden pesässä, koet siellä varmasti olosi mukavammaksi kuin täällä”, parantaja ohjeisti oppilaan syödessä yrttejään. Lehdet olivat hieman tahmeita, mutta Vadelmatassu uskoi niiden kuuluvankin olla.
”Voinko käydä Salamahännän kanssa saalistamassa?” naaras kysyi arasti syötyään lehtensä ja pelkäsi hieman Pilvitäplän reaktiota. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä kolli mietti hetken ennen kuin hymyili lempeästi:
”Voit, en usko siitä olevan haittaakaan. Mutta ensin sinun on rauhoituttava hieman ja syötävä.”
Vadelmatassu nyökkäsi kiitollisena ja siisti itseään hieman ennen, kuin lähti ulos parantajan pesästä. Ensitöikseen hän päätti etsiä Salamahännän käpäliinsä kertoakseen, että olisi pian valmis käymään saalistamassa. Mustaturkkinen mestari kuitenkin löysi hänet ennen, kuin naaras itse huomasi.
”No, mitä hän sanoi?” Salamahäntä kysyi ja Vadelmatassu kääntyi yllättyneenä katsomaan mestariaan.
”Saan lähteä saalistamaan, mutta minun on kuulemma syötävä ensin”, oppilas kertoi ja epäröi hieman ennen kuin jatkoi, ”hän lupasi antaa minulle unikon siemeniä auringonlaskun aikaan, muttei tiedä mikä minulla on.”
”Ilmeisesti vain Tähtiklaani tietää”, Salamahäntä sanoi, ja Vadelmatassu jätti lisäämättä ajatuksensa siitä, että tuskin sekään olisi yhtään sen enempää perillä kuin oppilas itse, ”mutta koska Pilvitäplälle sopii niin hyvä on. Syö nopeasti, haluan meidän olevan takaisin leirissä ennen auringonlaskua.” Vadelmatassu ei vastustellut, ja oppilas kävi valitsemassa tuoresaaliskasasta laihan päästäisen kokien hieman huonoa omatuntoa syödessään niin aikaisin, ja söi sen niin nopeasti kuin vain kykeni.

Vastaus:

Voi ei, toivottavasti Vadelmatassun uniongelma selviäisi ja hän pääsisi jatkamaan täydellä vauhdilla koulutustaan! Mukavasti etenevä tarinankulku, ja kuvailua oli paljon, eikä silmiinpistäviä virheitä pahemmin ollut :3 Odotan innolla, miten tässä käy!

23 kokemuspistettä!
- Kamikaze (26.12.2018)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

11.12.2018 19:32
Vaaleanruskea naaraskissa istui parantajan pesän perällä mietiskelevän oloisena. Kissa oli istunut paikoillaan jo tovin pitäen silmänsä tiukasti parantajan pesän takaseinässä, ikään kuin hän olisi nähnyt siinä jotakin vikaakin. Oli mennyt monta kuuta, kun hän ja Tuulitähti olivat keskustelleet varapäällikön vaihdosta. Kissa korjasi asentoaan ja päästi viimein katseensa vaeltamaan parantajan pesän takaseinämästä, jota pitkin valui yksinäisiä sadepisaroita.
"Jonkun todella pitäisi korjata tuo katto", Mäntymarja mietti tohdikkaalla äänensävyllä. Hän oli myös muutama kuu sitten puhunut hyvän ystävänsä, Hunajahännän kanssa. Tuolloin hän ei kehdannut mainita hänen ja ruskearaidallisen naaraspäällikön keskutelusta mitään. Parantaja oli vain puhunut ikävästä mestariaan kohtaan ja siitä, kuinka vaikeaa oli menettää hänet. Oranssin vivahtavia merkkejä omistava kollikissa oli puhunut hänen kanssaan Koilennosta ja kertonut ymmärtävänsä, tietenkin.
Eniten männynvihreät silmät omistava naarasparantaja oli kumminkin huolissaan siitä, että hän ei ollut saanut Tähtiklaaniin minkäänlaista yhteyttä, vaikka kuinka hän oli yrittänyt. Kissasta tuntui melkein, että koko Tähtiklaani olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta ei parantaja silti menettänyt uskoaan edesmenneiden klaania kohtaan. Tuulitähtikään ei ollut saanut vastausta kysymyksiinsä - Tähtiklaanilta kuin Mäntymarjaltakaan. Toden totta parantajakissaa vähän kauhistutti ajatus, mitä saattaisi tapahtua, jos Tähtiklaani ei pian vastaa parantajakissan pyyntöihin. Tuulitähden ajatus Piikkiherneturkin erottamisesta varapäällikön virasta ei ollut naaraskissan mielestä kannattava, koska kyseessä oli vain luultavasti päällikön kateus hetki sitten syntyneestä pennusta, Aarnitassusta. Mäntymarjan pää oli aivan sekaisin viimeajan tapahtumista, kuten siitä, että Aarnitassun isä oli Piikkiherneturkki; Tuuliklaanin kunnioitettu varapäällikkö.
Mitähän muuta saattaisi tapahtua, jos Tähtiklaani ei pian vastaisi ruskearaidallisen naaraskissan pyyntöön, jossa kysytään neuvoa Piikkiherneturkin suhteen? Mäntymarja huokaisi syvään ja vilkaisi säätä - ei muutosta. Yhä taivas tiputteli raskaita sadepisaroita klaaneja kohti, eikä näyttänyt sitten millään hellittävän.
Taivas oli ollut tumma ja harmaa niin monia päiviä, ettei edes meinannut erottaa yötä päivästä. Ensilumi ei ikinä ennen ole ollut niin paljon myöhässä kuin nyt. Sekin oli asia, joka painoi raskaana parantajan mieltä.
"Hei isosisko!" kuului iloinen naukaisu parantajan pesän suuaukolta. Parantaja hätkähti ääntä, koska hän oli ollut niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut kullankeltaisen oppilaan tuloa.
"Hei Aarnitassu", naaraskissa naukaisi hieman haikeaan sävyyn tervehdykseksi nuoremmalle sisarukselleen.
Kullankeltainen soturioppilas liikkui vikkelästi parantajan pesän eteisestä Mäntymarjan luokse ja istuutui hymyillen isosiskonsa vierelle. Tummanvihreät silmät suorastaan hehkuivat onnesta.
"No, mitä minun pikku soturilleni kuuluu?" naukaisi parantaja lempeään sävyyn pikkuveljelleen.
"Sain napattua tänään jäniksen, vaikka riista onkin vähentynyt todella paljon", Aarnitassu kertoi vihreäsilmäiselle isosiskolleen, "isä oli minusta todella ylpeä!"
Iso pala kipusi kohti parantajakissan kurkkua ja häntä pisti sydämestä - ei sellaisella fyysisellä tavalla, vaan henkisellä. Mäntymarjasta tuntui pahalta, kun Aarnitassu sai käyttää sanaa "isä", mutta se sana oli evätty täysin parantajalta itseltään. Heidän emonsa, Sananjalkaturkki, ei ikinä ollut kertonut naaraskissalle hänen isästään mitään, mutta hänen pikkuveljensä taas sai tietää isänsä nimen ja tämä isäksi kutsuttava kissa sai vielä osallistua poikansa elämään. Vaikka Piikkiherneturkki olikin sillä hetkellä rikkonut kumppanuuden Tuulitähden kanssa, hän oli silti valinnut poikansa ja uuden kumppaninsa.
"Hienoa", loppujen lopuksi männynvihreät silmät omistava naaraskissa vikersi ääni hieman värähtäen sanan keskellä.
"Olet pettynyt", Aarnitassu naukaisi hieman surumieliseen äänensävyyn, "oliko saavutukseni huono? Ymmärrän, jos mielestäsi en saanut tarpeeksi hienoa saalista, mutta en minä pysty tekemään samanlaisia tekoja mitä sinä olet elämäsi aikana tehnyt."
"Ei! Kyse ei ole siitä, Aarnitassu", naukui parantajanaaras äkkiä korjatakseen virheensä, "olen ylpeä sinusta, todella olen - ja mielestäni osaat hienosti, meinaan, että monikaan soturi ei ole saanut saalista melkein yhtään ja olen ylpeä, että sinä sait."
Sanat tulivat sekaisina ulos kissan suusta, jolloin hän kuulosti takeltelevalta ja haparoivalta. Aarnitassu kurtisti kulmiaan ja suoristi selkäänsä. Kullankeltainen oppilas naukaisi ehkä hieman kateellisen oloisena:
"Ymmärrän. Sinä olet parantaja ja joka ikinen päivä saan kuulla tarinoita, kun oppilaana olit kuulemma pelastanut koko klaanin yksinäsi. Olit parantajaoppilas - vasta nimitetty sellainen - et ollut oppinut juuri mitään, koska olit niin tuore oppilas. Mutta silti onnistuit pelastamaan melkein kaikki tuuliklaanilaiset taidoillasi, eikä kukaan ymmärrä, miten onnistuit siinä. Ja kyseessä oli vielä viheryskä - hyvin vaarallinen, tappava tauti pitkälle edenneenä!"
Aarnitassu näytti vihaiselta, eikä yhtään edes yrittänyt peitellä tunteitaan. Kolli ryhdistäytyi suuttumuksen ilme kasvoillaan ja jatkoi voimakkaalla äänensävyllä:
"En ole parantaja, enkä edes soturi vielä. Sinä olet parantaja, ja sinut on luotu parantamaan ja toimimaan koko Tuuliklaanin hyväksi. Ja sinä todella täytät sen viran. Minä olen soturioppilas ja sinä parantaja, joten voisit sinäkin vähän kunnioittaa minun oppimia taitojani. En tiedä, mutta siksi kysyn - osaatko edes sinä metsästää?!"
Samassa hetkessä kaikki vaaleanruskean, raidallisen parantajan kaikki huolenaiheet ja harteita painava taakka saivat naaraan kimpaantuvan täysin pikkuveljensä sanoista. Ajattelematta, miten naaraan pitäisi reagoida, alkoi hänkin vuodattaa patoutunutta stressiä pikkuveljeensä:
"Ethän sinä voi ymmärtää! Olet vasta soturioppilas, hädin tuskin kahdeksaa kuuta vanha! Luuletko, että minun elämäni on ollut helppoa? Olet väärässä. Sinulla ei ole ollut elämässä vielä mitään vastoinkäymisiä, joten sinulla ei ole mitään - ei mitään - oikeutta huutaa minulle, kun yritän olla sinulle ystävällinen ja kehua taitojasi! Ja ei, en itsekään tiedä, miten onnistuin parantamaan osan viheryskästä, mutta sinun on parasta pitää hölmö suusi kiinni ja kuunnella niin tarkkaan, kuin ikinä voit. Minä en parantanut kaikkia - sillä olin parantajaoppilas! Minun mestarini kuoli, koska en osannut auttaa häntä! Menetin melkein emomme ja sinut, koska joudun auttamaan omaa emoani synnyttämään pikkuveljeni. Olet täysin oikeassa siinä asiassa, etten ollut kokenut parantajaoppilas - ehei, en todellakaan! Joten kunnioitapa sitä, että minun mestarini, Koilento, raahautu viimeisillä voimillaan tehdessä kuolemaa pelastamaan sinun henkesi! Toivon melkein, että ei olisi raahautunut. Hän olisi ehkä vielä hengissä, eikä minulla olisi tuollaista kitisevää pikkuveljeä, joka kimpaantuu kun häntä kehutaan liian vähän! Sinulla on isä ja emo, minulla on vain sinut ja Sananjalkaturkki - enkä tiedä edes isäni nimeä. Joten jos ikinä luulet, että sinulla on oikeutta kitistä noin pienestä asiasta, voit palata takaisin pentutarhaaan vikisemään."
Aarnitassu hiljeni totaalisesti ja parantajakissa huomasi, kuinka äkillinen, raivoava vihan roihu vaihtui pikkuveljensä kasvoilla kivuliaaksi suruksi. Vasta sitten Mäntymarja tajusi, mitä sammakoita oli suustaan päästänyt. Hän jopa itse säikähti vähän omia sanojaan. Ennen kuin naaraskissa kerkesi tehdä elettäkään korjatakseen sanomisiaan, niin hänen pikkuveljensä oli sanonut jo sanottavansa:
"Kiitos. Nyt voit tyytyä pelkkään Sananjalkaturkkiin, koska menetit juuri minut. Olet maailman huonoin isosisko, vaikka oletkin klaanin mielestä hyvä parantaja. Toivon, ettet ikinä saa omaa perhettä, koska minä ainakaan en haluaisi sinua perheenjäsenekseni, jos saisin päättää!"
Kullankeltainen soturioppilas rynnisti sitten vauhdilla ulos parantajan pesästä sanomatta enää mitään, saatika antamatta Mäntymarjalle minkäänlaista mahdollisuutta korjata sanomisiaan. Parantajakissan sisintä raasti nuoren sisaruksensa sanat, sillä hän oli aina puhunut Aarnitassulle, kuinka hän haluaa oman perheen ja pentuja tulevaisuudessa. Vaaleanruskean parantajakissan oli siinä vaiheessa pakko myöntää itselleen, että hän oli ollut todella ison stressin alla viimeaikoina ja hänen pitäisi varmaan rentoutua leirin ulkopulella. Hän myös myönsi itselleen sen, että Aarnitassusta oli kasvanut sanavalmis soturioppilas. Henkinen kipu raastoi parantajan sisintä ja hän tunsi, kuinka kivuliaat muistot Koilennosta alkoivat hyppiä pinnalle.
Mäntymarjasta tuntui, ettei hän osannut enää hengittää, kuin jotkut näkymättömät kylmät kynnet painaisivat hänen kurkkuaan. Kuin jokin yrittäisi tappaa hänet, vaikka pesässä ei ollut ketään muita. Parantaja yritti haukkoa henkeä, mutta sai aikaan vain väkinäistä pihinää ja haukkomista. Naaraan jalat eivät tuntuneen kantavan ja Mäntymarjasta tuntui, että hänen jokaikinen solu veltostui, eikä naaras pystynyt tekemään mitään. Vain jokaikistä kolkkaa hallinoiva paniikki oli läsnä ja kamala kipu kaikkialla. Vaaleanruskean värinen parantaja oli jo varma, että hän kuolee johonkin omituiseen tautiin, jonka oli huomannut liian myöhään. Pakokauhu oli vallannut nuoren naaraan mielen ja hänen päässään alkoi sumeta.
Sitten kuin tyhjästä, hänen nenänsä valtasi väkevä kasvin tuoksu. Naaraan päähän välähti kuva kamomillasta ja hän äkkiä veti ruumistaan etukäpälien voimalla kamomillojen luokse. Mäntymarja kauhasi pienestä, melkein olemattomasta kamomillakasasta yhden lehden ja änki sen suuhunsa pakolla. Naaras pureskeli lehden ja nieli ällöttäväksi mössöksi jauhautuneen lehden. Sitten hän oli jo varma, että hän kuolee hapenpuutteeseen, kunnes naaraan keho rentoutui ja kissa sai haukkottua ilmaa isoina henkäyksinä. Mäntymarja tärisi, eikä ollut edes itsekään varma, mistä oli kyse. Kipu raajoissa ja kehossa helpottui hapensaannin myötä ja naaras jäi lyyhistyneenä makaamaan melkein jääkylmää kivilattiaa vasten. Häntä väsytti niin kamalasti - fyysisesti ja henkisesti. Mäntymarjasta tuntui, että hän joutui kokemaan kaiken henkisen kivun yksin, joka väsytti hänen mieltä ja kehoaan. Kissasta tuntui, että hän oli tässä julmassa, kylmässä maailmassa yksin. Männynvihreät luomet tuntuivat raskailta, eikä kissa jaksanut käyttää voimiansa siirtymällä pedillensä nukkumaan. Pian hänen voimaton kehonsa tuuditti hänet uneen. Siellä naaraskissa makasi maahan lyyhistyneenä, voimattomana karvakasana. Mäntymarjan hengitys muuttui tasaiseksi tuhinaksi kissan nukahtaessa.

Vaaleanruskea parantaja avasi silmänsä. Aurinko porotti kirkkaalta taivaansiniseltä taivaalta ja joka puolella näkyi pelkkää vihreää silmän kantamattomiin. Kevyt tuuli tunkeutui turkkiin viilentävästi ja lintujen laulu raikui ilmassa. Mäntymarja siristi silmiään epäuskoisena, koska hän oli varma, että hetki sitten hän makasi parantajan pesän lattialla. Naaras kompuroi jaloilleen ja katsoi uteliaana ympäristöään.
"Kuolinko minä?" naaraskissa naukaisi hieman pelonsekaisella äänellä itsekseen.
"Et kuollut, Mäntymarja", tuttu ääni naukaisi hänen takanaan, "olemme kuulleet pyyntösi keskustella kanssamme."
Äkkinäinen riemu ja ilo valtasi naaraan hetki sitten synkkänä olleen mielen. Parantaja kääntyi sukkelasti ympäri ja näki tutut kasvot, vain vähän nuorempana ja elämää hehkuvana.
"Koilento!" Mäntymarja huudahti ilon täyttämällä äänellä ja päästi kehräyksen, kun pääsi hieromaan entisen mestarinsa kanssa neniään. Lumenvalkoinen kissa astui askeleen taaksepäin ja hymyili entiselle oppilaalleen.
"Olen katsellut sinua täältä ylhäältä käsin. Olet tehnyt hyvää työtä parantajana minun jälkeeni", Koilento naukaisi heilauttaen samalla toista korvaansa. Mäntymarja ei ollut uskoa silmiään nähdessään edellisen mestarinsa seisovan terveenä, hehkuvana ja nuorempana edessään.
"Koilento, olen ikävöinyt sinua. Tuntuu, että elämäni on heittänyt täydellisen ympärikäännöksen, kun poistuit luotamme. Elämäni on yhtä-", naaras ei kerennyt sanomaan sanaakaan, kun lumenvalkoinen kissa hiljensi hänet puhumalla.
"Tiedän. Se on syy, miksi tapaat minut nyt. Sinun täytyy ryhdistäytyä, Mäntymarja. Olet surenut minua jo aivan tarpeeksi ja aivan kuin olisit unohtanut, mikä on tehtäväsi klaanissa. On tietenkin oikein surea, mutta tätä on jatkunut jo aivan liian monta kuuta! Sinun jatkuva ahdistuksesi ja surusi saa muut klaanin kissat epäileväisiksi, ja olen varma, että käytöksesi ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ja ei - sinun surusi peittelemisyrityksesi ovat olleet surkeita, jopa varjoklaanilainenkin voisi haistaa sen heidän rajalleen asti! Tämän on loputtava ja sinun on turha surra minua enää, koska voin täällä paremmin kuin pitkään aikaan olen voinut. Lopeta sureminen ja ala tekemään sitä, mihin sinut opetin."
"En tiedä voinko", Mäntymarja naukaisi hieman epäileväisenä. Naaraskissa huomasi edellisen mestarinsa turhautuvan.
"Sinun on pakko. Näytänkö muka sinun silmääsi jotenkin huonovointiselta tai ylipäätänsä sellaiselta, että sinulla oisi aihetta enää suruun?" tuttu Koilennon kipakka äänensävy naukaisi. Se sai pienen virneen Tuuliklaanin nykyisen parantajan huulille.
"Et", vaaleanruskea naaraskissa vastasi hieman häpeilevänä.
"Sitähän minäkin!" hänen edellinen mestarinsa vastasi, "mutta meillä on tärkeämpääkin asiaa puitavana, kuin tämä."
Mäntymarja istuutui mestarinsa eteen ja nyökkäsi merkiksi, että oli valmis kuulemaan tärkeän asian, jota varten Koilento oli tullut häntä tapaamaan.
"Tuulitähti - eli minun emoni - alkaa olemaan jo aika vanha, ja hänen kateellisuutensa voi olla vaaraksi koko klaanille. Olemme Tähtiklaanissa miettineet pitkään, että mitä teemme asialle ja päädyimme sellaisen tulokseen, ettemme voi antaa hänen syöstä Piikkiherneturkkia pois varapäällikön asemasta. Piikkiherneturkin täytyy pysyä varapällikkönä, koska tulevaisuudessa hän tulee olemaan suuri apu Tuuliklaanille. Tähtiklaani on sitä mieltä, että pian tulee Tuulitähden aika jättää Tuuliklaani ja siirtyä eteenpäin, koska hänestä ei tule olemaan enää hyötyä Tuuliklaanille. Joten, koko klaanin täytyy varautua tuleviin muutoksiin ja sinun täytyy pitää silmäsi tarkkana, koska klaani luottaa sinun taitoihisi seuraavana, jos jotakin pahaa tapahtuu Piikkiherneturkille. Jos ja kun Tuulitähti poistuu Tuuliklaanista, sinun täytyy pitää huoli, että Piikkiherneturkki saa yhdeksän eläämäänsä ja tukea häntä parhaasi mukaan. Ymmärräthän, että Tähtiklaani luottaa sinuun? Jos Piikkiherneturkki kieltäytyy päällikön asemasta tai ei saa yhdeksää henkeään, koko vastuu klaanista kaatuu sinun harteillesi ja sinun on valittava silloin Tuuliklaanille uusi varapäällikkö ja päällikkö. Kyseessä on arvojärjestyskäytäntö, joten älä luulekaan, että olet millään tavalla erikoinen - päällikön ja varapäällikön kuollessa vastuu siirtyy parantajalle. Ymmärrätkö tehtäväsi?"
"Kyllä", Mäntymarja vastasi häkeltyneenä saamastaan tiedosta. Koilento hymyili ja nyökkäsi. Vihreä nurmi ja paistava aurinko, kuten myös Koilento alkoivat hiljalleen häilyä Mäntymarjan näkökentästä ja viimeiset sanat, jotka naaras kuuli, olivat:
"Jos tuollaisia kohtauksia alkaa esiintyä useammin, syö aina sellainen alkaessa kamomillaa - se auttaa. Toivottavasti näemme taas."

"Mäntymarja!" kuului hätääntynyt huuto hänen vierellään, kun naaraskissa alkoi palata tajuihinsa.


// joo, no loppu saatto olla vähän tönkkö ku joudun lähtee saunomaan, mutta kuka vain voi jatkaa tuosta ^^

Vastaus:

Uhhuh, nyt oli sisaruksilla tunteet kuumina, oli melkeinpä kivuliasta luettavaa lukea näiden riidasta. Toivottavasti he saisivat välinsä korjatuiksi :< Onneksi ainakin Tähtiklaani vihdoin ja viimein kävi keskustelemassa Mäntymarjan kanssa, ja Koilennon asenne on kuolleenakin kohdillaan! Mikäköhän Mäntymarjan kohtaus oli, ja kukakohan huutaa hätääntyneesti hänen vierellään. Ehkä saamme siihen myöhemmin vastauksia!

35 pistettä!

- Naru (11.12.2018)

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

10.12.2018 18:36
"Valkotassu! Valkotassu! Valkotassu!" huudot raikuivat pitkin Varjoklaanin leiriä voimakkaana, yhteisenä sointuna.
Valkotassu tunsi olonsa vaivaantuneeksi, koska ei pitänyt liiasta huomiosta, joka häneen kohdistui. Kolli vilkuili ympärilleen hieman varuillaan olevasti, mutta istui kumminkin selkä suorana ryhdikkäänä. Hän ei halunnut näyttää heikolta tai antaa mitenkään vääränlaista kuvaa klaanilleen, sillä hän halusi vaikuttaa kykenevältä ja kaikin piirtein valmiilta soturioppilaan koulutukseen. Valkotassusta odottaminen pentutarhassa oli tuntunut ikävystyttävältä ja ikuisuudelta. Samassa hetkessä kollikissa tunsi pientä onnellisuutta syvällä sisimmässään, sillä hänen ei ikinä tarvitsisi palata takaisin sinne makoilemaan ja odottamaan - hänhän oli kolli, jolloin pentujen hoitaminen ja synnyttäminen oli kokonaan naaraan vastuulla.
Hoikka, yönmustan värinen kollikissa luokehti sulavasti valkeankellertävän kollioppilaan luokse.
"Valkotassu, tämä on ilo saada sinut opetukseeni. Olen kuullut paljon hyvää sinusta vanhemmiltasi", hänen juuri nimitetty mestarinsa naukaisi hieman lämpimään sävyyn. Kollioppilaan olisi tehnyt mieli tuhahtaa päin uuden mestarinsa naamaa, koska hänen mielestään Kuuvarjo oli turhan muodollinen. Valkotassu ymmärsi melkein saman tien, miksi klaanin kunnioitettu päälikkö oli nimittänyt Kuuvarjon hänen mestarikseen. Hoikan soturin olisi määrä opettaa isohkolle, tuoreelle soturioppilaalle lempeyttä. Valkotassu oli nimittäin onnistunut salakuuntelemaan vanhempiensa keskustelua, kuinka he olivat huolissaan nuoren soturioppilaan empatiakyvystä.
Valkotassun mielestä hänen empatiastaan huolehtiminen ei ollut etusijalla, vaan hänen kouluttautumisensa. Yksinkertaisesti Valkotassu päätti vastaamaan hillitysti mestarilleen:
"Hei vain sinullekin. Mitä ajattelit, että teemme tänään?"
Hän huomasi pienen virneenpoikasen Kuuvarjon kasvoilla. Tämä naurahti kääntäen katseensa pois Valkotassusta ja vastasi:
"Suoraan asiaan, pidän siitä piirteestä. Mukava kuulla, että olet noinkin innokas aloittamaan koulutuksesi saman tien."
Valkotassun naamalta paistoi ihmetys ja häntä ehkä hieman suututti.
"No mitä ajattelit, että haluaisin tehdä ensimmäisenä päivänäni soturioppilaana? Olen virunut kuusi kuukautta odottaen tätä päivää, enkä todellakaan aio odottaa yhtään enempää, että pääsen aloittamaan koulutukseni. Se hidastaisi soturiksi valmistautumistani", Valkotassu naukui katsoen suoraan meripihkan värisillä silmillään mestariinsa.
Kuuvarjo naurahti ehkä jopa hieman ivallisesti oppilaalleen, mutta vastasi hymyillen ja hyväntuulisena:
"Rauhoitu, ei ole syytä kimpaaantua, kunhan vitsailin. Tänään ajattelin näyttää sinulle klaanimme reviirin, joka tulee olemaan koko loppuelämäsi ajan kotisi, joten olisi syytä olla tarkkana ja pistää tarkasti mieleen oma alueemme - emme halua sekaannuksia toisten klaanien kanssa vain siksi, että sekoitat alueemme rajan ja menet seikkailemaan Tuuliklaanin puolelle."
"Aion olla tarkkana", vaalea kollioppilas sanoi ilmeettömänä.
"Hyvä", musta kollikissa naukaisi ja viittoi hännällään kohti leirin sisäänkäyntiä, joka oli vuorattu mudalla ja risuilla, "seuraa minua."
Kuuvarjo loikki sukkelasti ja vauhdikkaasti eteenpäin märässä, mutaisessa maassa ja odotti vaalean oppilaan seuraavan häntä yhtä verkkaisesti. Valkotassu oli yli puolet pienempi, kuin täysikokoinen kolli, vaikka olikin ikäisekseen suurikokoinen. Tämä teki soturioppilaan liikkumisesta puolet hitaampaa, kuin Kuuvarjolla. Kyseessä oli kumminkin täysikokoinen soturi ja pennun kokoinen, tuore soturioppilas. Musta kollikissa oli melkein pujahtamassa jo pois leirin alueelta, kun tajusi vilkaista olkansa yli ja varmistaa oppilaansa pysyvän peressä. Valkotassu melkein räpiköi vaivalloisesti liukkaassa mudassa pienen kokonsa vuoksi.
"Käytä kynsiä apuna, Valkotassu!" hänen mestarinsa huudahti voimakkaalla äänellä leirin suuaukolta, niin että se kuului myös muiden korviin.
Valkotassua alkoi nolottaa hieman, että noinkin yksinkertaisessa asiassa häntä piti neuvoa. Kumminkin valkea oppilas teki työtä käskettyä ja upotti terävät kyntensä mutaan saadakseen paremman otteen maasta. Yllättävästi Kuuvarjon neuvo toimi, ja liikkumisesta tuli soturioppilaalle paljon helpompaa ja nopeampaa.
Kuuvarjo pujahti sulavasti leirin suuaukon lävitse, kun Valkotassu oli viimein saanut mestarinsa kiinni. Meripihkan väriset silmät omistava soturioppilas oli ehkä hieman pelokas ja jännittynyt - kyseessä oli kumminkin kollin ensimmäinen kerta leirin ulkopuolella. Mustan mestarin korvat olivat kääntyneet hieman taka-asentoon, että hän pystyi kuunnella, että hänen oppilaansa pysyi hänen tahdissaan. Valkotassu pysyi kumminkin samassa tahdissa kuin hänen mestarinsa, sillä Kuuvarjo oli hidastanut verkkaita askeleitaan hänen oppilaansa rytmiin.
Valkotassu oli totisenkin totta vakuuttunut siitä, mitä hänen silmänsä vangitsivat. Kotkamaisilla silmillään hän vilkuili sangen uteliaana ympäristöään, kun Kuuvarjo tarkkailli hänen reaktiotaan oppilaan vierellä.
"On se aika vakuuttava", naukaisi vaalea soturioppilas.
"Olen aivan samaa mieltä, ensimmäinen kerta oli kyllä ylivoimaisesti mieleenjäävin. Näkee minne kaikkialle Varjoklaanin valta ylttää", kommentoi hoikka kollisoturi, "muistan, kuinka innoissani omat pentuni olivat nähdessään tämän."
"Olitko silloin paikalla?" Valkotassu kummisteli neutraalilla äänensävyllä, "mutta eihän niin yleensä ole tapana..."
"En varsinaisesti", Kuuvarjo naukui, "olin leirissä tuolloin, mutta myöhemmin he kertoivat, kuinka lumoutuneita olivat ja pystyin kuvittelemaan pentujeni reaktion sieluni silmin."
"Vai niin", Valkotassu naukaisi hiljaa ja jatkoi keskustelua yrittämällä välttää kiusallista hiljaisuutta, "ketkä kaikki olivatkaan sinun pentujasi?"
Kuuvarjon pieni hymyi muuttui paljon leveämmäksi ja ylpeys paistoi hänen silmissään. Soturi kohotti katsettaan ja katsoi kohti sumeaa taivasta huokuen ylpeyttä:
"Aurinkovarjo, Lehtitanssi ja Variskuono ovat minun pentujani. He ovat hienoja sotureita, joista en voisi isänä olla yhtään enemmän ylpeä."
Valkotassu hämmentyi totaalisesti, koska ei ollut ikinä kuulutkaan Lehtitanssista. Vaalealle soturioppilaalle nousi pieni pala kurkkuun; oliko hänen mestarinsa pentu kuollut? Soturioppilas ei todellakaan halunnut ottaa asiaa puheeksi, koska viimeisimmäksi hän halusi lohduttaa mestarinsa surua hänelle omistettuna päivänään, jolloin kuuluisi juhlia uutta soturioppilasta eikä kuollutta soturia.
Kuuvarjo huomasi kuin huomasikin oppilaansa ihmetyksen ja lisäsi sanomaansa:
"Lehtitanssistakin olen ylpeä, mutta olen häneen myös syvästi pettynyt. Hän tulee aina olemaan tyttäreni, eikä kukaan voi väittää muuta. Hän petti klaaninsa ja muutti Tuuliklaanin, koska hän rakastui tuuliklaanilaiseen karvakasaan jättäen kaiken taakseen. Varjoklaanissa ei tulla ikinä hyväksymään sitä, että hän petti klaaninsa. Hän ei tule ikinä palaamaan klaanimme, emmekä ole saaneet lupaa puhua hänelle edes klaanikokouksissa Varjotähden käskystä."
"Miksi Varjotähti otti sen niin raskaasti, siis tietenkin kaikella kunnioituksella päälikköämme kohtaan?" Valkotassu uteli. Ei ollut hänen tapaistaan udella asioita, mutta jostakin syystä Kuuvarjon tarina kiinnosti häntä ja sai hänet janoamaan vastauksia.
Kuuvarjo loi pitkän katseen oppilaaseensa ja naukui hieman miettivään äänensävyyn:
"Luulin, että tiesit sen, että minä ja Varjotähti olemme sisaruksia. Synnyimme samaan pentueeseen ja lähdimme monta kuunkiertoa sitten mukaan klaanien muodostamiseen. Varjotähti pisti koko omistautumisensa Varjoklaanin hyväksi, eikä ikinä ajatellut pentujen hankkimista, koska klaani oli hänelle vähän niin kuin oma pentue - työtä riitti jokaiselle kynnelle. Joten minun pentuni olivat todella lähellä sisareni sydäntä, jolloin hän ei voinut ymmärtää Lehtitanssin rakastuessa tuuliklaanilaiseen ja hylätessä Varjoklaanin. Se oli täysin vastaan sisareni periaatteita... mutta viis minusta, meidän täytyy nyt keskittyä tähän reviirin läpikäymiseen eikä turhien asioiden jaaritteluun."
Valkotassu nyökkäsi, vaikkei ollutkaan saanut tiedonjanoansa tyydytettyä. Kolli kumminkin tiesi, että hän ja Kuuvarjo viettäisivät tulevaisuudessa paljon aikaa yhdessä, joten tulisi varmasti vielä uusia tilaisuuksia udella Kuuvarjon perheestä ja menneisyydestä - Kuuvarjo olikin sitten paljon mielenkiintoisempi kuin Valkotassu edes olisi voinut kuvitellakaan.

// jatkan, kun on enemmän aikaa. pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä, koska näppäimistöstä on pari kirjainta rikki, jonka takia tämä välillä työntää ihmekirjaimia aina johonkin väliin tai jättää yhden kirjaimen välistä :D

Vastaus:

Pidän tarinan kuvailusta paljon, ja Kuuvarjon menneisyys ja Valkotassun hahmon mielenkiintoisuus vain koukuttivat yhä syvemmälle tarinaan! Erityisesti ihastuin Kuuvarjoon tässä, ihana pennuistaan ylpeä isällinen hahmo yhyy :') Valkotassu on myös ihana, ja vaikka hän ja hänen vanhempansa pitävätkin oppilaan empatiakykyä vähän olemattomana, niin kyllä siitä ainakin jotain rippeitä taitaa olemassa, kun ihan (pieni) pala nousi kurkkuun tämän luullessa Lehtitanssin kuolleen 8)

27 kokemuspistettä!

- Naru (10.12.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

09.12.2018 20:20
Vaikka Leoparditassu tasoitti hieman nousseet niskakarvansa nopeasti, Hunajahäntä pisti sen merkille ja oli varma, että myös varjoklaanilainen oli varmasti nimitetty jo soturiksi. Mikäli naaras olisi vielä oppilas, ei moinen reaktio vain olisi millään selitettävissä, paitsi jos tämä olisi jostain syystä joutunut vaihtamaan nimeään. Leoparditassu nyökkäsi ja mainitsi heidän olleen viime kerralla oppilaita, ja muisteli itse olleensa vielä hyvin kokenematon sellainen.
”Mikäli en muista väärin, taisit sanoa päivän olevan ensimmäisesi oppilaana”, Tuuliklaanin soturi vastasi ja naaraan katsellessa tassuihinsa, otti Hunajahäntä tilaisuuden hyväkseen ja vilkaisi nopeasti klaaninsa reviirille ympärillään. Ainakaan vielä Saniaiskarvasta tai Valkoturkista ei näkynyt vilaustakaan, eikä kummankaan soturin hajujälkeä tuntunut lähettyvillä, joten ehkei häntä ihan sillä silmänräpäyksellä tarvittu takaisin.
”Ja en kyllä ole enää mikään Leoparditassu. Nykyään nimeni on Leoparditäplä”, varjoklaanilainen kertoi ja Hunajahäntä käänsi huomionsa takaisin rintaansa röyhistelevään Leoparditäplään. ”Kenties sinäkin mahdat olla jo soturi?”
”Olen”, Hunajahäntä myönsi ja yritti olla ajattelematta sitä, kuinka huono soturi tälläkin hetkellä saattoi mahdollisesti olla kun keskusteli Tuuliklaanin ulkopuolisen kanssa eikä ollut etsimässä saalista klaanilleen, ”Hunajahäntä. Ei tainnut tulla yllätyksenä”, kolli hymähti ja heilautti kellertävää häntäänsä vahvistaakseen sanomaansa. ”Hieno nimi kuitenkin, kuten soturinimet yleensä ovat. Oppilasnimessäkään ei ole mitään vikaa, mutta onhan se nyt hienoa olla täysikasvuinen ja koulutettu soturi”, Hunajahäntä totesi ja vältteli ajatustensa perukoilla huutavaa ajatusta, joka syytti kollia kaksinaismoralismista. Mikäli soturin arvo kerran oli niin hyvä kuin kolli sanoi, miksei hän sillä hetkellä täyttänyt kaikkia velvollisuuksiaan soturina. Tuuliklaanilainen kuitenkin ohitti ajatuksen lopulta toivomalla, ettei yllättävä keskustelutuokio kestäisi liian kauaa. Ja ehkä se jänis, joka oli Varjoklaanin puolelle loikkinut, päättäisikin tulla takaisin, jos kolli odottaisi tarpeeksi kauan.

//Leopardi?

Vastaus:

Hyvin etenevä tarina! Odotan innolla mihin tämä tapaaminen Hunajahännän ja Leoparditäplän välillä johtaa!

8 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

09.12.2018 19:39
"Leoparditassu?"
Hunajatassu taisi tunnistaa minut, vaikka aluksi näytti pohtivan. Yllätyin, että kolli tunnisti minut vielä. Mutta toisaalta olinhan minäkin tunnistanut hänet.
Aluksi niskakarvani nousivat hieman pystyyn, kun Hunajatassu kutsui minua oppilasnimellä, mutta toisaalta eihän hän mitenkään voinut vielä tietää soturinimeäni, kuten enhän minäkään hänen. Tasoitin niskakarvani nopeasti.
"Viime kerrasta on pitkään", tuuliklaanilainen naukaisi.
"On", nyökkäsin ja otin kasvoilleni pienen hymyn, "silloinhan olimme vielä oppilaita ja jos oikein satun muistamaan, niin olin vielä kokematon sellainen."
Katselin tassuihini. Olikohan väärin jutella tuon Tuuliklaanin kollin kanssa. Rikoimmeko soturilakia?
"Ja en kyllä ole enää mikään Leoparditassu", mau'uin, kohotin leukaani, röyhistin rintaani ja yritin näyttää mahdollisimman ylväältä, "nykyään nimeni on Leoparditäplä. Kenties sinäkin mahdat olla jo soturi?"

//Hunaja?

Vastaus:

Sutjakasti kirjoitettu tarina! Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

5 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

07.12.2018 21:19
“Ei täällä oikein ole paljoa mitään”, Valkoturkki huokaisi maisteltuaan ilmaa, “täällä on tullut liikaa vettä. Riista viihtyy enemmän piilossa.”
“Täältä on pakko löytyä jotain. Sade lakkasi juuri, kyllä jonkin pitäisi tulla etsimään ruokaa.”
Hunajahäntä ei osallistunut Valkoturkin ja Saniaiskarvan keskusteluun, vaan oli hiljaa ja yritti itsekin keskittyä enemmän ympäristön haistelemiseen ja toiveeseen riistasta. Lehtisade oli loppunut, ja vienyt mukanaan paljon riistaa ja auringon. Tilalle oli tullut lehtikato ja entistä pahempi pimeys, jota ei auttanut vesisateet ja toisinaan reviirien yllä riehui jopa ukkonen. Ruosteruusu oli sanonut moisen tilanteen olevan kerrassaan kummallinen, eikä lumi ollut klaaninvanhimman muistin mukaan koskaan viivytellyt itseään samalla tavalla. Sen jälkeen vanhus oli mennyt takaisin klaaninvanhimpien pesään sadetta pakoon.
Hunajahäntä syöksyi nopeasti muutaman ketunmitan eteenpäin ja loikkasi ilmaan lyödäkseen ilmaan pyrkivän varpusen takaisin maahan, ja onnistuikin siinä juuri ja juuri.
“Emme ihan tyhjin tassuin palaa”, hän mumisi lähinnä itselleen ja piilotti saaliinsa, jonka jälkeen hän yritti paikantaa Saniaiskarvaa ja Valkoturkkia katseellaan. Yllätyksekseen soturi huomasi maan jalkojensa alla tärisevän hieman, ja pian hän näkikin valkean ja hieman ruipeloisen kanin, jonka perässä Saniaiskarva juoksi.
“Se ketunläjä ryntäsi ohitseni!” naaras huudahti ja Hunajahäntä koki itseään vanhemman soturin tarvitsevan apua saaliinsa kanssa, ja ryntäsi itsekin kanin perään, huikaten saavansa sen kyllä kiinni, jolloin Saniaiskarva hidasti vauhtiaan ja pysähtyi, jättäen nuoren soturin juoksemaan yksin kanin perään.
Hunajahäntä ei kuitenkaan saanut kyseistä jänistä kiinni, vaan se juoksi iloisesti Varjoklaanin puolelle katsomatta taakseen. Kolli hidasti vauhtiaan lopulta pysähtyen, ja katsoi hieman pettyneenä Ukkospolun toiselle puolelle. Olisi ollut helpotus viedä leiriin vähän enemmän syömistä kuin yksi lintu, ja Hunajahäntä toivoi Saniaiskarvan ja Valkoturkin löytäneen enemmän saalista kuin hän.
“Hei sinä siellä?”
Soturi säpsähti säikähdyksestä ja yritti etsiä katseellaan sihahduksen lähdettä, ja aika nopeasti huomasi Varjoklaanin puolella kullankeltaisen naaraskissan, jonka turkissa oli pieniä täpliä.
“Leoparditassu?” Hunajahäntä tunnisti varjoklaanilaisen hetken pohdittuaan. Kolli oli törmännyt naaraaseen ensimmäisessä kokoontumisessa, jossa oli koskaan ollut. Tosin, mikäli Varjoklaani meni yhtään samassa tahdissa kuin Tuuliklaani, olisi kai toinenkin jo soturi. Se toikin Hunajahännän mieleen ajatuksen siitä, ettei hän välttämättä saisi puhua klaanin ulkopuolisen kanssa... mutta kun soturi sitä tarkemmin mietti, soturilaissa taisi olla puhe ulkopuolisen häätämisestä omalta reviiriltä, ei keskustelulta. Joten mikäli kissat pysyisivät omilla puolillaan, he eivät rikkoisi soturilakia.
“Viime kerrasta on pitkään”, kolli totesi keksimättä mitään tähdellisempää sanottavaa.

//Nyt oli kyllä tönkkö :d leopardii

Vastaus:

No ei ollut kovin tönkkö mielestäni. Hienosti kuvailtu ja loogisesti etenevä tarina, pidän siitä.

10 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Leoparditäplä, Varjoklaani

07.12.2018 17:00
Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun Iltahämy vierelläni liikkui sammalvuoteellaan. Murahdin hiljaa ja käänsin kylkeäni. Tunsin Iltahämyn nousevan seisomaan ja kävelevän ulos pesästä.
En saanut kuitenkaan enää unta. Lepäilin hetken ja nousin sitten. Silmäillessäni vielä hieman hämärää pesää, näin monien sotureiden olevan jo nousseen, muutama vielä makoili vuoteillaan mutta suurin osa taisi olla jo aukiolla.
Tullessani aukiolla, pysähdyin sukimaan täplikästä turkkiani pesän edustalle Pilkkupilven viereen.
"Huomenta Leoparditäplä", emoni maukui. "Nukuithan sinä hyvin?"
"Toki." Välillä hieman ärsytti se kun Pilkkupilvi puhui minulle kuin pienelle pennulle.
"Minun täytyy lähteä nyt kyllä partioon", Pilkkupilvi sanoi ja lähti tunnelin vierellä odottavien Sulajään ja Aamutuikkeen luo. "Hei sitten!"
Katselin, kuinka emo jättäytyi partion viimeiseksi ja väläytti minulle vielä pienen hymyn ennen kuin katosi tunneliin.

Iltahämystä ei ollut seuraa, sillä hän oli lähtenyt toiseen partioon. Halusin ulos. Voisin mennä kenties pienelle kävelylle.
Polkuanturaani oli eilen partiossa mennyt piikki, mutta se ei enää ollut kovin kipeä. Huomasin, kuinka olin lähtenyt ukkospolkua kohden Tuuliklaania päin. Mietin matkallani mitä muille klaaneille kuului.
Istahdin lähelle ukkospolkua ja jäin tuijottelemaan Tuuliklaanin reviirille päin. Yhtäkkiä silmissäni vilahti jokin. Kissa?
Kissa pysähtyi Tuuliklaanin puolella. Se oli kolli, valkoinen ja tunnistin hänen turkissaan olevat oranssinkeltaiset merkit. Pystyin erottamaan kollin silmät, meripihkaiset.
Hän näytti jotenkin tutulta. Siristin silmiäni mietteliäästi pohtien kuka hän oli. Äkkiä tajusin, Hunajatassu!
Olin tavannut Hunajatassun kokoontumisessa joskus kun olin oppilas. Mutta nyt hänen oli oltava jo soturi, hän olo muistaakseni hieman minua vanhempi. Jostain syystä halusin jutella hänen kanssaan, vaikken ehkä mielelläni solmisi minkäänlaisia suhteita vieraan klaanin kissan kanssa. Ei nyt kuitenkaan pienestä jutteluhetkestä voisi olla haittaa.
"Hei sinä siellä?" sihahdin ja toivoin että Hunajatassu - tai mikä hänen nimensä nyt sitten ikinä olikaan - kuulisi.

//Hunaja?

Vastaus:

Kiva tarina, mutta kuvailua voisi olla hieman enemmän. Kirjoitusvirheitä ei juurikaan ollut. ^^ Odotan innolla, mihinköhän suuntaan tapaaminen kehittyy!

7 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

07.12.2018 10:03
Vadelmatassusta tuntui siltä, kuin pimeys yrittäisi tukkia hänen kaikki aistinsa. Naaras näki vain vähän metsää ja ainoat hajut, jotka hän kykeni erottamaan, olivat märkä sammal ja hänen oma pelkonsa. Oppilas yritti huutaa veljiään, mutta hänen suustaan kuului vain tukahtunutta pihinää, joka nostatti Vadelmatassun paniikkia. Hän yritti juosta, mutta mikään ei muuttunut, eikä pienikokoinen naaras edes tiennyt, juoksiko hän paikoillaan vai jatkuiko metsä vain ihan samanlaisena näkymänä itsestään. Käpälät iskivät kyllä maata, mutta minkäänlainen liikkeestä tai mistään muustakaan johtuva ilmavirtaus ei tuntunut turkissa. Ja yhtäkkiä Vadelmatassusta tuntui siltä, että hän hukkuisi. Hän kaatui maahan ja alkoi upota sen läpi. Naaras alkoi huitoa tassuillaan ympäriinsä saadakseen jostain jotain tarttumapintaa tai vetääkseen itsensä takaisin pinnalle. Mutta hän ei kyennyt, hän vajosi syvemmälle ja pimeys täytti viimein hänen kaikki aistinsa, kun naaras ei kyennyt enää liikuttamaan jalkojaan.
“Vadelmatassu!”
“Taasko? Viime kerrasta ei ole edes neljäsosakuuta!”
Kylmä hiki virtasi pitkin sinikilpikonnakuvioisen tabbyn turkkia kun tämä hätkähti hereille. Vadelmatassun vieressä istuivat Nokitassu ja Hämärätassu, kumpikin omalla puolellaan, ja he molemmat katsoivat pienikokoisempaa sisartaan huolestuneina. Vadelmatassu katsoi kiivaasti hengittäen ympärilleen oppilaiden pesään, mutta kukaan muu ei naaraan onneksi näyttänyt heränneen hänen takiaan.
“Anteeksi”, hän sanoi hiljaa ja kykenemättömänä olemaan ihan paikoillaan, oli hänen pakko hermostuksissaan vilkaista vielä pesän suuaukkoa. Ulkona satoi vettä ja pimeys näytti levittäytyneen koko leirin ylle, mutta koska kyseessä oli, ainakin Salamahännän mukaan, varsin lumeton lehtikato, ei voinut olla varma oliko auringonnousu vai ei. Ainakin kaikki nukkuivat, ja suuaukosta ei näkynyt muita kissoja, joten Vadelmatassu oletti vielä olevan yö.
“Ei se mitään”, Nokitassu sanoi rauhoittavalla äänellä ja mulkaisi Hämärätassua, joka ei näyttänyt olevan täysin samaa mieltä veljensä kanssa, mutta joka kuitenkin toistaiseksi piti suunsa kiinni. “Mitä tällä kertaa tapahtui? Oliko se isästä taas?” tumma kolli kyseli sisareltaan, tottuneena tämän yöllisiin heräilemisiin. Vadelmatassu pudisteli päätään ja yritti tasata hengitystään hieman pystyäkseen puhumaan normaalisti.
“Minä juoksin pimeässä, ja sitten minusta tuntui kuin hukkuisin. Tai ainakin uskon, että hukkuminen tuntuisi tuolta”, naaras sanoi piilotellen mahdollisimman tarkasti häpeäänsä. Oppilas ei olisi halunnut herättää veljiään, eikä varsinkaan vaivata näitä typerillä painajaisillaan.
“Pitäisiköhän sinun käydä Pilvitäplän luona? Tuo ei voi olla normaalia”, Hämärätassu toi oman mielipiteensä esiin ja oli välittämättä Nokitassun varoittavasta katseesta. “Tai siis, minä en näe noin paljon painajaisia, eikä ilmeisesti Nokitassukaan. Ja tuskin kukaan muukaan”, hän sanoi ja katsoi myötätuntoisesti Vadelmatassua, joka katsoi maahan vältellen veljiensä katseita, “sinun on puhuttava niistä jonkun kanssa. Merkkejä Tähtiklaanilta ne tuskin ovat, et ole parantajaoppilas, ja olisivat muuten tosi hiirenaivoisia enteitä, mutta ne kuitenkin häiritsevät elämääsi. Ja meidän elämäämme myös– Nokitassu, älä katso minua noin! Keskellä yötä herääminen yhtään mihinkään ei ole kivaa, ei edes Vadelmatassun riehumiseen hänen painajaistensa kanssa vaikkei hän sille mitään voikaan. Se häiritsee sinua ihan samalla tavalla kuin minuakin!” sinitabby vilkuili nopeasti ympärilleen pesässä tarkistaakseen, ettei kukaan muista oppilaista herännyt heidän yölliseen keskusteluunsa. “Vadelmatassu, älä käsitä väärin. Olemme tukenasi oli tilanne mikä hyvänsä ja pidämme sinusta juuri sellaisena kuin olet. Mutta meidän kaikkien on saatava hyvin unta seuraavaa auringonnousua varten, eikä se onnistu jos heräilemme pitkin öitä usean kerran kuussa. Haluamme auttaa sinua, mutta emme tiedä miten, ja on todella tuskastuttavaa vain katsoa sivusta kun kärsit tuosta. Tulee sellainen olo kuin katsoisimme sinun vain kuolevan hitaasti.”
“Niin”, Vadelmatassu vastasi veljellensä lyhyesti ja huokaisi alakuloisesti ja näytti jopa siltä, että olisi luovuttanut, “yritän puhua tästä myöhemmin jollekin.” Sitten naaras mietti hetken ja alkoi venyttelemään.
“Hei, mitä sinä luulet tekeväsi?” Nokitassu sihahti hiljaa ja katsoi järkyttyneenä sisartansa, joka nosti ensimmäisen kerran heräämisensä jälkeen katseensa käymään molemmissa veljissään.
“Minun pitää muutenkin olla aamupartiossa, tuskin ehdin nukahtamaan ennen kuin joku tulee herättämään minut sitä varten. Jatkakaa te nukkumista”, hän vastasi ja Nokitassun sekä Hämärätassun hiljaisista vastaväitteistä huolimatta lähti ulos pesästä. Auringonnousu tulisi kuitenkin pian, kyllä muut aamupartioon tulevat heräisivät hetken päästä, naaras ajatteli ja istuutui oppilaiden pesän ja soturien pesän välimaastoon odottamaan muiden heräämistä. Vadelmatassu oli täysin oikeassa siinä, ettei olisi ehtinyt nukahtaa ennen kuin joku tulisi herättämään. Siinä vain kestäisi paljon kauemmin, kuin mitä hän oli odottanut.

Vastaus:

Pidän tarinan kuvailusta hyvin paljon ja tavasta, jolla se on kirjoitettu! Toivon, etteivät Vadelmatassun unet hurjistu ja häiritse häntä kaiken yötä D:

20 kokemuspistettä!

- Kamikaze (10.12.2018)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

27.08.2018 19:26
Haukottelin makeasti varhaisen auringonpaisteen työntyessä sisään pesämme oksakatosta. Räpäytin silmiäni unisena ja avasin ne sitten kokonaan yllättyneenä auringon kirkkaudesta.
*Aurinko nousee sitten nopeasti nykyään!* mietin hajamielisesti samalla, kun suin turkkiani. Kun viimeinenkin kuriton karvatuppo oli sileästi muiden samanlaisten joukossa, nousin ylös ja venyttelin autuaasti. Aukiolla ei näkynyt oikeastaan sen kummemmin kissoja. Varjotähti näkyi keskustelevan Sorasydämen kanssa. Tassutin uteliaana lähemmäs, muka pentutarhaa päin. Esitin, että jäisin vielä sukimaan turkkiani hetkeksi ja kuulin pätkän keskustelua.
"...et kai rankaise heitä?"
"En tietenkään. He ovat klaanimme uskollisia jäseniä siinä missä soturitkin. En mainitse asiasta heille, mutta arvostan uskollisuuttasi, Kyyturkki."
"Hyvä. Minä vain ajattelin, että sinun olisi parasta tietää siltä varalta, että he olisivat joutuneet vaaraan –"
Tässä kohdassa Varjotähti vilkaisi minuun ja nuolaisin lapaani viimeisen kerran ennen kuin nousin ylös ja lähdin taas kävelemään pentutarhaa päin.
"Hetkinen, Pörrötassu." Sydämeni jätti lyönnin väliin. Käännyin hermostuneena. "Ehkä sinun ei kuitenkaan pitäisi mennä pentutarhaan – siellä varmaan nukutaan vielä. Tulisitko sen sijan kanssani metsästyspartioon hetken päästä? Kunhan Terävärae tulee parantajan pesältä, voimme lähteä."
"Mahtavaa!" hihkaisin, mutta sitten mieleeni juolahti, että minun pitäisi ehkä käyttäytyä arvokkaammin. "Tarkoitan, siis, se olisi hienoa", sanoin vakavana. Varjotähti naurahti "mrrau". "Hyvä. Tule sitten pian Varjokiven luo. Minä vaihdan vielä sanasen Kyyhampaan kanssa", tumma naaras naukaisi. Nyökkäsin kohteliaasti sekä Varjotähdelle että Kyyturkille. Nuo kaksi kissaa lähtivät klaaninvanhimpien pesälle ja katsoin hetken heidän peräänsä. Kun he olivat kadonneet pesän suojiin, tajusin, että olin juuri päässyt partioon klaanipäällikön kanssa! Oppilaat eivät, ainakaan tietääkseni, saaneet yleensä tällaista tilaisuutta. Kunhan vain pääsisin pian kertomaan tästä Hämärätassulle! Partioon klaanipäällikön kanssa! Yritin kuumeisesti miettiä, mitä voisin tehdä, jotta Varjotähti saisi minusta vielä paremman vaikutelman. Teroitin kynsiäni hetken, kun en muutakaan keksinyt. Pian Terävärae kuitenkin jo saapui parantajan pesästä.
"Kas, Pörrötassu", hän tervehti.
"Me pääsemme Varjotähden kanssa metsästyspartioon!" höläytin. Se purskahti ulos suustani, ihan tahattomasti.
"Niinkö?" mestarini hämmästyi.
"Niin", vastasi paikalle saapunut Varjotähti. "Oppilaalle on varmaankin hienoa päästä ensi kertaa päällikön kanssa partioon", hän lisäsi. "Hän näyttää olevan aika innoissaan."
Varjotähti kutsui hännällään myös Kuuvarjon leirin reunalta. Kun haukotteleva Pilkkupilvi ilmestyi soturien pesästä, Varjotähti pyysi hänetkin mukaan.
"Kappas, oppilaatkin ovat päässeet partioon", Pilkkupilvi naukaisi ja venytteli.
"Voimme varmaankin lähteä", Varjotähti sanoi ja kutsui partion peräänsä tassuttaessaan ulos leiristä. Jättäydyin jonon perälle, Terävärae edelläni. Pehmeä, lehtisateen jäljiltä maassa lepäävä neulasmatto oli melkein äänetön tassujemme alla. Jonkun ajan päästä Varjotähti antoi hännällään merkin pysähtyä. Hän nyökkäsi kohti parin hännänmitan päässä olevaa rastasta, joka koputti nokassaan olevaa kotiloa rikki kiveen. Musta päällikkö hiipi varovasti lähemmäs lintua ja nappasi sen sitten siististi ja nopeasti.
*Olisinpa minäkin jonain päivänä noin hyvä saalistaja*, pohdin. Kuljimme suolle päin, ja siellä huomasin auringossa lämmittelevän sammakon. Hiivin jännittyneenä sitä päin. Se ei, onnekseni, huomannut mitään. Loikkasin sen kimppuun, eikä sillä ollut mitään mahdollisuutta paeta. Tosin toinen takatassuni osui vesilammikkoon. Toivoin vain, ettei se säikäyttäisi muuta riistaa pois. Samassa jalkani vierestä säntäsi pakoon sisilisko. Terävärae nappasi sen vaistomaisesti hampaisiinsa tappaen otuksen, jonka häntä sätki yhä vesilammikon vieressä.
"Hyvä", Varjotähti kehui. Tunsin itseni tyytyväiseksi. Itse klaanipäällikkö oli kehunut minua, ja se nyt saisi oppilaan kuin oppilaan iloiseksi. Terävärae pudotti sisiliskon elottoman ruumiin käpäliinsä.
"Tästä paikasta emme varmaan enää saa saalista", hän tuhahti. Kurtistin kulmiani. Oliko mestarillani huono päivä? Vai johtuiko se muista partion kissoista? Ei hän varmaan sen takia kuitenkaan olisi noin ärtynyt. Mestarini näytti kuitenkin karistavan huonon tuulensa. "Anteeksi, Pörrötassu. Olin vain... Äh, unohdetaan se", hän sanoi. Hetken päästä hän oli saanut jo toisen sisiliskon. Partio oli hyvin onnistunut, ja palatessamme tuoresaaliskasaan päätyivät myös kaksi sammakkoa, hiiri ja kani, joka oli onneksemme juossut Tuuliklaanin reviiriltä meidän puolellemme paluumatkalla. Paloin halusta kertoa siitä jollekulle, ja Terävärakeen pyytäessä minua viemään klaaninvanhimmille syötävää, en voinut hillitä itseäni.
"Pääsin partioon Varjotähden kanssa ja sain yhden sammakon, ja autoin Pilkkupilveä nappaamaan kanin!" kerroin innoissani. Sulkia rastaasta nyppivä Marjaläiskä katsahti minuun.
"Hienoa", vanhus sanoi ystävällisesti räpäyttäen silmiään. "Entä kukas tämän rastaan nappasi?"
"Varjotähti", naukaisin. "Hän nappasi sen helposti kuin kirpun. Miten hän voikin olla niin hyvä saalistaja?"
"Varjotähdellä on ollut paljon aikaa harjoitella saalistusta", Kyyturkki puuttui keskusteluun. "Muistatkos, kun hän toi kerran leiriin niin paljon saalista, että kenenkään ei tarvinnut käydä metsällä sinä päivänä?" hän kysyi ja tökkäsi nukkuvaa Pöllökynttä. Pöllökynsi urahti ja avasi silmänsä.
"Mitä?" hän kysyi räpytellen silmiään hämmentyneenä.
"Muistatko, kun Varjotähti toi leiriin saalista tarpeeksi koko päivälle?" Kyyturkki toisti.
"No tottahan minä sen muistan", Pöllökynsi tuhahti. "Ihan kuin voisin joskus unohtaa. Se oli paras kani, jota olen koskaan syönyt."
"Ennen olivat ajat paremmat", myönteli Marjaläiskä haikeana. "Silloin saattoi napsia sammakkoja kuin pieniä kärpäsiä. Ja miten lämmintä silloin oli! Meillä oli tapana käydä suolla vilvoittelemassa roiskien toisiamme vedellä", hän kertoi hymyillen muistolle. "Oi niitä aikoja..." Vanhus uppoutui muistelemaan menneitä.
"No, minä menen nyt. Hei hei!" naukaisin peruuttaessani ulos pesästä. Suuntasin tuoresaaliskasalle, ja huomasin, että myös kani oli hävinnyt, ja Paatsamakukka, Iltahämy ja Aamutuike nauttivat siitä parantajan pesän vieressä. Terävärae ja Kastelehti olivat aterioimassa yhdessä leirin toisella reunalla. Kuuratassu ilmestyi parantajan pesästä raahaten perässään makuualusia, jotka näyttivät pölisevän aika lailla. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Hän nyökkäsi iloisen, mutta kiireisen näköisenä. Valitsin hiiren, ja asetuin mukavasti oppilaiden pesän lähistöllä olevaan auringonläikkään. Siristin silmiäni viherlehden lämpimässä auringossa. Se paistoi lämpimästi turkilleni syödessäni hiirtä. Onneksi nyt oli viherlehti. Riistaa liikkuisi enemmän, ja elo olisi mukavaa. Luultavasti pääsisin vielä soturiksi viherlehden – tai ainakin lehtisateen – aikana. Luultavasti Hämärätassukin pääsisi soturiksi joskus samoihin aikoihin. Kuvittelin mielessäni nimitysmenoni. Se olisi mahtavaa. Suljin silmäni ja jäin loikomaan auringossa.
"Pörrötassu!"
Havahduin hereille. Tai no, en tiedä, nukuinko vai olinko vain ajatuksissani.
"Mitä nyt?" kysyin hämmästyneenä.
"Ajattelin, että voisimme mennä harjoittelemaan vanhalle vuorivaahteralle", Terävärae selitti. Nyökkäsin yllättyneenä, mutta iloisena. Terävärae lähti tassuttamaan uloskäynnille, joten seurasin häntä. Metsä oli täynnä viherlehden kuhinaa – oravat juoksivat havupuissa, linnut sirkuttivat pirteinä, hiiret rapistelivat aluskasvillisuudessa.
*Jos tämä vain olisi saalistusharjoitus*, mietin. Saavuimme vuorivaahteralle.
"No niin", Terävärae aloitti, "tänään harjoittelemme vaanimista. Missä vaanimisesta voi olla hyötyä?"
"Öh... saalistamisessa. Ja taistelussa...?" ehdotin epävarmana. Terävärae kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi.
"Hyvä. Pysy siinä, ja tarkkaile minua." Terävärae luikahti puuhun nopeasti kuin orava. Näin hänen tummanharmaan turkkinsa pilkottavan lehtien seasta – jos en olisi osannut etsiä häntä sieltä, en olisi huomannut mitään.
"Hyökkään tuon vieressäsi olevan kävyn päälle, joten väistä", Terävärae selosti. "Vielä vähän taemmas." Peräännyin katsoen ylös silmät sirrissä. Näin tummanharmaan vilahduksen, ja Terävärae seisoi maassa kynnet puristettuina kiinni kuusenkäpyyn, joka oli kaiketi kulkeutunut vuorivaahteran juurelle jostain lähistöltä.
"No niin. Kiipeä ylös ja yritä olla näkymättömissä. Sinun on tarkoitus olla huomaamaton", Terävärae neuvoi. Lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin ja jäin istumaan tukevalle oksalle. Näin lehtien välistä Terävärakeen selän. Hän katsahti ylös.
"Näetkö tämän sammalpallon?" hän kysyi ja osoitti hännällään sammaleista möykkyä, jonka oli varmaan kaapinut kasaan kiivetessäni.
"Näen", huikkasin alas.
"Tiputtaudu sen päälle. Jos osut siihen, osut kyllä taistelussa kissaankin."
Katsoin alas, ja pudotus näytti valtavalta. Nielaisin pelkoni alas ja hyppäsin oksalta. Näin maan tulevan vastaan ja paljastin kynteni. Alle silmänräpäystä myöhemmin puristin niissä riekaleista sammalta.
"Hienoa!" Terävärae kehui. "Seuraavaksi voisimme harjoitella riistan vaanimista."

Saavuin lopen uupuneena leiriin. Otin tuoresaaliskasasta sammakon, kynin sen ja sitten söin sen nautiskellen sen mausta. Aurinko oli jo laskemassa, mutta jäin vielä nauttimaan sen viimeisistä säteistä. Kun aurinko viimein katosi horisonttiin, päätin mennä nukkumaan.
"Olipa päivä", mutisin unisena. Raahauduin petiini ja nukahdin melkein heti. Sinä yönä en nähnyt unia, vaan nukuin rauhallisesti syvää unta.

//sori, toi loppu on jotenki outo, mut piti vaan saada tää tarina vihdoin valmiiks ennen leirikoulua ^^'

Vastaus:

Keistäköhän Varjotähti ja Sorasydän (vai Kyyturkki? Kyyhammas? nimi vaihtui tarinan aikana pari kertaa, hämmensi hieman :'D) puhuvat... tai oikeastaan, minulla on aavistukseni mutta enpäs sano niitä ääneen. Pörrötassun harjoitukset ja partioinnit näyttivät sujuvan hyvin, ja minun mielestäni loppu on hyvä eikä mitenkään outo! :>

23 pistettä!

- Naru (16.9.2018)

Nimi: Nokkospentu, Varjoklaani

24.06.2018 14:18
"Emo, emo, Nokkospentu kiusaa!"
"Enkä kiusaa!"
"Nokkospentu, Kaarnapentu, lopettakaa heti!"
Nokkospentu katsoi kiukkuisena ruskeajuovaista veljeään, jonka sinisissä silmissä kiilui virne, jota kolli ei kasvoillensa päästänyt Savuläiskän tarkkailevan katseen alla. Eiväthän he olleet kuin vain vähän leikkineet, painineet pentutarhan lattialla, ja yhtäkkiä Kaarnapentu vain käänsi sen muka kiusaksi! Ei pureminen ollut oikeasti edes sattunut, ei Nokkospentukaan alkanut parkua, jos veli kävi hänen mielestään liian hyväksi leikeissä. Naaras väläytti Kaarnapennulle hampaitaan, mutta harmikseen heidän emonsa sattui vilkaisemaan häntä juuri sillä hetkellä, eikä erityisemmin pitänyt näkemästään.
"Nokkospentu, älä kiusaa veljeäsi", Savuläiskä käski nousemalla samalla jaloilleen, tuijottaen epäilevästi tytärtään. Tumma nuori naaras yritti parahtaa vastaan, mutta kuningatar ei tuntunut olevan mitenkään erityisen hyvällä mielellä.
"Menkää kokeilemaan, olisiko klaaninvanhimmilla teille tarinoita kerrottavana", Savuläiskä ehdotti turhautuneena, ja se sai kumpaankin pentuun vauhtia, eivätkä Nokkospentu ja Kaarnapentu kuulleet sitä, kuinka heidän emonsa huokaisi hiljaisesti olevansa tyytyväinen, että nykyään klaaninvanhimpia jopa oli klaanissa. Taikka mutinaa siitä, kuinka he olivat aikaisemmin pärjänneet ilman moisia.
"Minä ehdin ensin!" Kaarnapentu uhosi ylpeä sävy äänessään, josta hänen sisarensa ei ollut yhtään mielissään.
"No etkä varmana ehdi, minä olen isompi!" naaras murahti kirien itsekin vauhtia saadakseen ruskeajuovaisen pennun kiinni, mutta lopulta aika turhaan. Nokkospentu oli kyllä isompi ja lihaksikkaampi kuin veljensä, mutta Kaarnapentu liikutti jalkojaan ketterämmin kuin hän, joten vihreäsilmäinen pentu jäi nopeasti jälkeen. Nokkospentu olisi halunnut syytellä veljeään varaslähdön ottamisesta, mutta tiesi sen olevan valhe, eikä täten syyttänyt, vaan tyytyi kohtaloonsa tällä kertaa hitaampana kaksikosta. Tällä kertaa, vielä naaras opettelisi liikuttamaan jalkojaan lähes yhtä nopeasti kuin tuuliklaanilainen. Tai ainakin nopeammin kuin Kaarnapentu.
"Rotanläjä", tämä silti kommentoi hampaidensa välistä, kuitenkin niin hiljaa, ettei veli toivottavasti kuullut, tai muuten tämä varmaan menisi taas valittamaan Savuläiskälle. Eikä ruskeajuovainen kolli onneksi kuullutkaan, sillä Kaarnapentu oli enemmän kiinnostunut tapaamaan Kyyturkkia, joka huokaili itsekseen ärtyneenä ja käveli ympäriinsä itsekseen pesässä. Miksi ihmeessä kaikki olivat niin huonolla tuulella tänään? Siihen ei Nokkospentukaan keksinyt vastausta, mutta ehkä se johtui jotenkin säästä. Ehkä liian valoisa keli sai hänen emonsa ja Kyyturkin niin hermostuneiksi? Ei vihersilmä sitä kuitenkaan itse ymmärtänyt, hänestä oli ihan kiva, että oli valoisampaa aina välillä, vaikka aurinko hieman turhan paljon lämmittikin hänen tummaa, kaunista turkkiaan.
"Mikä on?" naaras ihmetteli veljensä säestäessä Kyyturkin kiroilua ja loputonta muminan tulvaa, josta kumpikaan ei saanut juurikaan mitään selvää. Kyyturkki nosti katseensa, ja tuijotti kumpaakin hetken pistävästi, mutta samaan aikaan niin poissaolevasti, ettei varmaan edes huomannut tulijoiden olevan pentuja.
"Marjaläiskällä ja Pöllökynnellä on mehiläisiä päässä, sanokaa minun sanoneen!" klaaninvanhin ärähti, mutta se ei auttanut kumpaakaan pennuista saamaan päähänsä, mitä ihmettä kaksi muuta klaaninvanhinta oli nyt tehnyt, "ne hiirenaivot menivät saalistamaan! Ja kielsivät sanomasta mitään Varjotähdelle, ettei hän tulisi etsimään ja keskeyttämään näitä. Voi Tähtiklaani varjelkoon niitä hölmöjä hiirenaivoja! Mahdottomia, niin mahdottomia, sanokaa minun sanoneen etteivät varmasti menneet vain saalistamaan... ei, niillä on ihan varmasti jotain ihan muuta myös mielessä, sanokaa minun sanoneen!"
Nokkospentu ja Kaarnapentu eivät edelleenkään keksineet, mitä muuta kaksi muuta klaaninvanhinta voisi metsällä tehdä. Tapella? Käydä rajoilla? Valloittaa toisen klaanin aluetta? Aloittaa rajakahakan? Hankkia panttivankeja toisesta klaanista? Liittyä toiseen klaaniin? Ei, se olisi väärin, tuskin he vaihtaisivat klaania, jos olivat kunnollisia varjoklaanilaisia! Pennut vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä, ja onnistuivat olemaan huomaamatta Kyyturkin nolostunutta ilmettä, jonka tämä kasvoilleen nosti, kun huomasi sisääntulijoiden olevan vasta pentuja.
"Kas, Nokkospentu ja Kaarnapentu, mikäs teidät tänne toi tänään?" kolli kysyi pennuilta, toivoen varmasti näiden unohtavan kaiken, minkä hän oli äsken hermostuksissaan ulos päästänyt, "eikö Savuläiskä jaksanut katsella teidän leikkejänne?"
"Hän ei jaksanut katsoa kun Nokkospentu kiusasi", Kaarnapentu sanoi, vilkaisten siskoaan nopeasti kulmiensa alta, riitaa siskonsa mielestä selkeästi haastaen.
"Minä en kiusannut! Itse olet hiirenaivoinen pelkuri, joka ei kestä sitä, kun minä olen voitolla!" Nokkospentu vastasi hurjistuneena ja pörhisti turkkiaan, valmiina taas syöksymään veljensä kimppuun, joka vain näytti tyytyväiseltä siitä, että sai toista suututettua entistä enemmän.
"Noh, älkää nyt tapelko keskenänne siinä", Kyyturkki komensi korviaan luimistaen, ja pennut tottelivat lähes välittömästi, ensin kummankin vilauttaen toisilleen hampaitaan lähes sovussa, "keskenään tappeleminen ei ole hyvä juttu, kuvitelkaa jos olisitte taistelun keskellä ja alkaisittekin repiä toisiltanne korvia päästä", klaaninvanhin totesi. Nokkospentu mietti, ja katsoi sitten huolissaan vanhaa kollia:
"Eihän niin ole tapahtunut oikeasti?" naaras kysyi huolestuneena. Mielikuva taistelusta, jossa kaikki olisivat kaikkia vastaan, oli hermostuttava pennun mielessä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, senhän takia heillä oli klaanit, jotta voisivat yhdessä taistella yhteistä vihollista vastaan, kuten toista klaania tai soturilain ulkopuolisia uhkia vastaan! Tai, näin Ohdakepiikki oli kai joskus sanonut, kun he olivat kysyneet, minkä takia elivät klaaneissa.
"Ei onneksi, ainakaan Varjoklaanin joukoissa minun aikanani", Kyyturkki naurahti hyväntuulisesti, "mutta en haluaisi sen tapahtuvan minun aikani jälkeenkään, ettehän te halua olla ensimmäiset jotka sotkisivat taistelun keskinäisillä riidoillanne", kolli lisäsi vielä vähän vakavammin, katsoen sisaruksia merkittävästi. Nokkospentu ja Kaarnapentu vilkaisivat toisiaan nopeasti, jonka jälkeen pudistelivat päitään kiivaasti.
"Emme tietenkään, Kyyturkki", ruskeajuovallinen hätäili vakuuttelemaan, "mutta onko sinulla jotain hyvää tarinaa jostain taistelusta? Se voisi pitää Nokkospennun pois niskastani edes hetkeksi", Kaarnapentu uteli, vilkaisten vihreäsilmäistä siskoaan, joka vain tyytyi näyttämään veljellensä kieltä tällä kertaa, ollen itse enemmän kiinnostunut siitä, olisiko vanhalla kollilla jotain hyvää tarinaa kerrottavana.
"Ehkäpä minulla on... miltä kuulostaisi sota, jossa Mustakukka, nykyisin Tähtiklaanin uljas soturi, antoi suuren panoksen klaanimme vuoksi, ennen kuin joutui itse maksamaan siitä henkensä samassa sodassa?" Kyyturkin ehdotus sai hämmästyneet huokaukset ja innokkaat nyökkäykset vastaukseksi, ja niin klaaninvanhin aloitti kertomuksen. Sota, josta hiekanvärinen kolli kertoi niin hurjia tarinoita ja tapahtumia, että pentujen silmät olivat lähellä irrota päästä. Ja tarinat saivat vain lisää väriä, kun Marjaläiskä ja Pöllökynsi tulivat leirin ulkopuolelta saalistamasta, ja kertoivat omiakin näkemyksiään tapahtumista. Ja kertomus jatkui siihen saakka, että aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea, paistoi vielä viimeiset, punertavat säteensä klaaninvanhimpien pesäaukon suulle, ja sitten katosi kokonaan varjoihin.

"Taitaa olla teidän nukkuma-aikanne", Marjaläiskä hymyili pienesti, kun Nokkospentu päästi makean haukotuksen, "tosin saatatte nähdä tämän kaiken jälkeen aika hurjia unia."
"Ei se haittaa!" Tumma naaraspentu kiirehti sanomaan, "voimme ainakin harjoitella unissamme sitä varten, että meistä tulee vielä parempia oppilaita kun osaamme jo jotain etukäteen!" hän innostui, ja Kaarnapentu vilkaisi siskoaan ylimielisesti:
"Minustapa tulee parempi oppilas ja soturi kuin sinusta."
"No eipäs tule!"
"Tuleepas, olen jo nopeampi kuin sinä", ruskeajuovainen pentu kehaisi tyytyväisenä, mutta Nokkospentu tönäisi veljensä kumoon:
"Ja minä olen voimakkaampi ja fiksumpi, eli jos tapaisimme taistelussa vastakkain, sinä haavoittuisit ja pääsisit nuolemaan haavojasi kun olet niin hiirenaivoinen, ettet keksisi suunnitelmiani", naaras tuhahti, mutta ei jaksanut riidellä enempää Kaarnapennun kanssa vaan käänsi katseensa klaaninvanhimpiin, "kiitos kun suostuitte kertomaan meille tarinoita, vaikka Kaarnapentu onkin rasittava."
"Tuo ei ollut reilua!" Kaarnapentu sähähti ja hyppäsi Nokkospennun päälle kiukkuisesti, ottaen hampaillaan tiukan otteen siskonsa niskasta.
"No et ole sinäkään!" Naaraspentu murahti takaisin ja yritti ravistella veljeään pois kimpustaan, vain todeten tämän ottavan entistä pahemmin hampaillaan kiinni hänen niskavilloistaan. Sitten Nokkospentu muisti, kuinka Kyyturkki oli kertonut Mustakukan saaneen vihollisklaanin soturin irti niskastaan kumartumalla ja sitten heittäytymällä selälleen, ja kokeili itsekin samaa temppua. Ja sehän tepsi, ei Kaarnapentu sellaista älynväläystä ollut odottanut, ja hämmentyneenä litistyi itseään suuremman siskonsa alle hetkeksi, ennen kuin Nokkospentu kiltisti nousi tämän päältä.
"Epäreilua!"
"No niin pennut, eiköhän ole aika mennä Savuläiskän luokse ja syömään", Pöllökynsi naurahti ennen kuin sisarukset olisivat jälleen toistensa kimpussa, "hieno taistelu kuitenkin. Teistä tulee kummastakin hyviä sotureita", kolli vielä lisäsi nopeasti, saaden sekä Nokkospennun ja Kaarnapennun silmät loistamaan ilosta.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" Nokkospentu kysyi, ja vaaleanruskea kolli nyökkäsi.
"Kuitenkin vain, jos muistatte yhä totella ja käyttäytyä, sekä nukkua ja syödä hyvin", Marjaläiskä hymähti hyväntahtoisesti, ja hätisteli pentuja jo ulos pesästä, "ja tällä hetkellä ette tee noista mitään, lähtekääpäs ihan oikeasti emonne luokse jo."

Ja niin pennut kipittivät innoissaan takaisin pentutarhaan, jossa Savuläiskä näytti jo hieman huolestuneelta, kun kumpaakaan ei juuri alkanut näkyä missään, vaikka oli jo kuinka myöhä, ja maassa oleva varis odotti syömistä. Olikohan se Pöllökynnen ja Marjaläiskän saalistama?
"Teillä taisi olla kivaa", emo arveli, kun pennut ryntäsivät syömään tuoresaalista, ja kumartui syömään jälkikasvunsa kanssa.
"Oli!" Kaarnapentu hihkaisi ja nielaisi ison palan saalista kurkustaan ahnaasti alas, "opimme vaikka kuinka paljon kaikkea uutta!"
"Niin opimme!" Nokkospentu myötäili veljeään, "en olisi ikinä uskonut, että klaaninvanhimmilta voi oppia noin paljon uutta", hän ihmetteli emolleen, joka vain naurahti ja heilautti häntäänsä leikkisästi.
"No, nyt varmaan uskot. Monet vähättelevät klaaninvanhimpia, pitäen näitä vain heikkoina ja jopa turhina, mutta usein he ovat viisaita ja tietävät kaikenlaista. Ikinä ei kannata olettaa mitään pelkän ulkomuodon perusteella", Savuläiskä sanoi, ja Nokkospennusta se kuulosti viisaalta, niin kuin heidän emonsa puheet yleensä kuulostivat nuoren naaraan korviin.
"Minä en ikinä aio unohtaa klaaninvanhimpia", Kaarnapentu päätti.
"En minäkään", Nokkospentu totesi, "enkä syrjiä tai sivuuttaa, tai olla epäkunnioittava heitä kohtaan, he ansaitsisivat enemmän kunnioitusta kuin mitä saavat nykyään", naaraspentu vielä lisäsi innoissaan, joka sai ruskeajuovaisen veljen melkein uhoamaan vastaan, mutta Savuläiskä ehti estää kaksikon alkamaisillaan olevan väittelyn:
"Se on hyvä, mutta nyt on aika mennä nukkumaan."
Pian Nokkospentu ja Kaarnapentu käpertyivätkin emonsa molemmille puolille nukkumaan, painamaan omat turkkinsa emon lämpimään karvaan. Ja pienen Nokkospennun jo kiinni olevissa harmahtavan vihreissä silmissä näkyi välähdyksiä Mustakukan panoksesta Varjoklaanin vuoksi, oman henkensäkin uhalla, oli kuinka äksy ikinä. Hän haluaisi olla yhtä urhea soturi, ja antaa itsestään kaiken klaanille. Se oli pienen Nokkospennun unelma, halu tulla yhdeksi Varjoklaanin ja mahdollisesti koko metsän parhaimmaksi soturiksi.

//Tämmöinen pentutarina, nyt kun Varjoklaaniin tuli lisättyä pari klaaninvanhinta niin pitihän niitä tietenkin hyödyntää :D
EDIT: Narua häiritsi sama nimi sen verran, että muokkasi nimen tännekin oikeaksi, kun tarinaa ei vielä oltu ehditty tarkistaa :'D aikaisempi tarina täysin sama, mutta edellinen Pöllösilmä on nyt Pöllökynsi, koska Myrskyklaanissa oli jo varapäällikkö nimeltä Pöllösilmä xd

Vastaus:

26 pistettä.

- Naru (8.8.2018)

Nimi: Hunajahäntä, Tuuliklaani

23.06.2018 17:48
Hunajahäntä ei sanonut sitä ääneen, tosin mitäpä muitakaan mielipiteitään hän ääneen ikinä sanoi, mutta rajapartioissa oli vain yksinkertaisesti tylsää. Oppilaana ne olivat vielä omalla tavallaan olleet mielenkiintoisia, sai uusia tietoja reviiristä ja syvällä päässään toivoi näkevänsä vilauksen toisen klaanin kissasta. Mutta näin soturina se tuntui lähinnä vain kiertelyltä ja kaartelulta, kävelemiseltä eteenpäin välillä merkkaillen rajoja, jottei toisen klaanin partio saisi päähänsä vallata aluetta. Tärkeää? Kyllä, erittäin tärkeää, jos rajoja ei vartioitaisi, niin koko Tuuliklaani olisi nopeasti mennyttä. Tärkeys ei kuitenkaan tehnyt siitä yhtään hauskaa. Piikkihernehäntä päätti itse johtaa partiota, yllättäen viihtyen itse aika vähän leirissä lähiaikoina, eikä Varpushallasta tai Pöllönenästä ollut hänelle seuraa nimeksikään, Kipinätassusta nyt puhumattakaan. Naarasparka, vieläkin oppilaana, vaikka nuorempi Hunajahäntäkin oli ollut jo jonkin aikaa soturina. Tuulitähden pitäisi kyllä nimittää tämä soturiksi pian, viheryskästä juovikas naaras oli parantunut jo hyvän aikaa sitten, ja oli taidoissaan jo soturin tasoa, kuten olettaa kannatti. Mikäköhän päällikköä edes hidasteli sen verran, ettei tämä ollut vielä saanut toista soturiksi saakka nimitettyä.

Mutta eipä se Hunajahäntää sen koommin lopulta hetkauttanut, eniten hänen päässään pyöri ajatus siitä, että kunhan hän nyt pääsisi tekemään edes jotain mielenkiintoista. Tai nukkumaan. Mitä tahansa muuta paitsi rajapartiointia, kolli olisi paljon mieluummin juoksennellut riistan perässä tai vaikka siistiä tai vaihtaa klaaninvanhimpien pesänalusia, kuin kulkea joukon hännillä ärsyyntyneenä vähän kaikesta. Mutta soturin on tehtävä mitä soturin on tehtävä, oli se itselleen mieluista tai ei. Eikä Hunajahäntä erityisemmin näyttänytkään ärsytystään ulkopuolelle, näytti vain yhtä helposti lähestyttävältä ja kivalta kuin aina. Eli lähinnä siltä, ettei nyt ollut mikään erityisen hyvä päivä. Eikä ollutkaan, Hunajahäntä ei ollut yöllä saanut nukuttua kunnolla, vaan heräili aina muutaman hetken välein, huomasi, ettei vielä ollut auringonnousu, ja jatkoi pyöriskelemistään ja levotonta nukkumistaan. Puhumattakaan tästä kuolettavan tylsästä partiointireissusta.

Ja Hunajahännän onneksi partiointi oli aika pian ohi. Edes kaksijalkojen tilalla ei ollut mitään hälyttävää, vain uuden erakon hajua, mutta sekin haisi niin vaimeana, että oli tainnut luikkia pakoon klaanin rajamerkit haistaessaan. Hyvä niin, vaikka olisihan uhitteleva erakko tai kotikisu olut jotain väritystä muuten niin tylsästi alkaneeseen päivään. Hunajahäntä saapui täydessä hiljaisuudessa leiriin, melko huonotuulisena. Se tosin tuskin yllätti ketään, joka joskus oli valkean kollin joskus nähnyt. Hänen keltainen häntänsä heilui hermostuneena puolelta toiselle. Kaiken huonosti alkaneen päivän lisäksi kollilta oli matkalla juossut jäniskin ihan nenän edestä, mutta oltuaan jo valmiiksi hieman pahalla tuulella, ei Hunajahäntä tietenkään huomannut sitä ajoissa ehtiäkseen napata mokomaa. Ärsyttävää, niin ärsyttävää.

"Hunajahäntä!"

Soturi käänsi päätään huudon suuntaan, jossa Mäntymarja käveli kohti. Hunajahäntä yritti hillitä huonoa tuultaan, epäonnistuneesti, ja lähti klaanin parantajan luokse ripein askelin.

"Hei Mäntymarja", kolli tervehti parantajaa, "miten voit?" hän kysyi vielä salaa toivoen, että huolestuneisuus olisi kumonnut hänen äänestään sen huonotuulisuuden, joka nyt muuten oli soturin päätä vaivannut. Vaikka Hunajahäntä ei ehkä siltä aina näyttänytkään, oli pienikokoinen soturi huomannut ystävänsä olleen todella alakuloinen sen jälkeen, kun Koilento menehtyi. Eikä soturi sitä lainkaan väheksynyt, kenenkään kuolema ei ollut hyväksi Tuuliklaanille, ja varsinkin parantajan, joka oli vielä Mäntymarjan mestari, menettäminen oli ollut kova isku varmasti kaikille. Mutta pahin se taisi olla Mäntymarjalle, ehkä yhtä paha edellisen parantajan perheelle myös. Hunajahäntä ei itsekään ollut ilahtunut, kun Koilennon kuolemasta ilmoitettiin leirissä. Menehtynyt parantaja ei vain ollut niin läheinen hänelle kuin ystävälleen, jonka vuoksi Hunajahäntä kykenikin niin pian valkean naaraan kuoleman jälkeen jatkamaan soturielämää, niin kuin moni muukin klaanilainen.

//Mänty? :3

Vastaus:

17 pistettä.

- Naru (8.8.2018)

Nimi: Mäntymarja, Tuuliklaani

20.06.2018 21:09
Kevytrakenteinen naaraskissa istuskeli aurinkoisen leirin laidalla, lähellä pentutarhaa. Kissan männynvihreät silmät olivat surun samentamat ja hänen sydämensä raskas. Naaras päästi syvän huokaisun.
"Mäntymarja!"
Naaraskissa havahtui kuin unesta ja pakotti huulilleen hymyn, kun hänen luoksensa loikki ryhdikäs pentu, jonka kullankellertävä turkki hohti voimakkaasti auringonvalossa. Mäntymarja ei voinut olla ihailematta pikkusisaruksensa ulkoista olemusta; paksu, hyvinhoidettu turkki suorastaan loisti auringossa todella voimakkaanvihreiden silmien kera.
"No hei, Aarnipentu", parantaja naukaisi lempeään sävyyn pikkuveljelleen, "mikäs sinut tekee noin onnelliseksi?"
"Etkö ole jo kuullut?!" Aarnipentu naukaisi yrittäen kuulostaa tuohtuneelta, mutta yritys ei aivan onnistunut kollipennun innostuneisuuden vuoksi. Mäntymarja hymähti ja huiskaisi ilmaa hännällään leppoisesti.
"Saanko arvata?" vaaleanruskea naaraskissa tummilla juovilla hymähti kysyvästi Aarnipennulle. Kuuden kuun ikäinen pentu naukaisi hymyillen:
"Arvaa vain!"
"No... kenties joku täällä nimitetään tänään oppilaaksi?" parantajakissa naukaisi kevyellä äänensävyllä, etenkin painottaen joku-sanaa ja katsoen kollia. Aarnipentu nyökkäsi ryhdikkääseen sävyyn silmät loistaen ja jatkaen:
"Minut nimitetään tänään oppilaaksi!"
Vaaleanruskea parantaja kehrähti ja onnitteli nuorta kollia. Mikään ei tehnyt häntä iloisemmaksi kuin Aarnipennun seura - nykyään. Aikaisen lehtikadon tapahtumat palautuivat aina parantajan mieleen kuin tauti. Hän ei vieläkään ollut voinut päästää irti Koilennosta, hänen mestaristaan, joka menehtyi rajuun tautiin aikaa sitten. Muut tuuliklaanilaiset näyttivät pystyneen jatkamaan eteenpäin kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan, aivan kuin Koilentoa ei olisi ikinä ollutkaan. Mäntymarja vain ei voinut unohtaa, unohtaa sitä, kuinka Koilento pelasti viimeisillä voimillaan hänen emonsa ja veljensä. Ilman Koilentoa Mäntymarjalla ei edes olisi ollut perhettä enää! Kuihin ei ollut mennyt päivääkään ilman, ettei Mäntymarja olisi ajatellut mestariaan.
"No, mutta minun täytyy mennä nyt", Aarnipentu naukaisi ja huiskaisi innoissaan häntäänsä, "nähdään nimityksessä!"
"Nähdään", Mäntymarja huikkasi kollin perään - heti hänen veljensä mentyä hänen mielialansa latistui uudelleen. Naaraskissa istuskeli ja mietiskeli kauan kaikkia tapahtumia hiljalleen toivoen, että hänen elämässään tapahtuisi taas jotakin. Koilennon menehtymisen jälkeen hänen elämässään ei ollut tapahtunut muutosta - vain silminkantamattomiin surua ja murhetta, joka piti terävät kyntensä Mäntymarjassa tiukasti kiinni.
Parantaja murahti huokaisevaan sävyyn ja turkin alla lihakset jännittyivät hänen noustessaan jaloilleen. Mäntymarja päätti lähteä hetkeksi pois leiristä, että saisi ajatuksia hetkeksi muualle. Ehkäpä hänen pitäisi hankkia uusia ystäviä tai metsästää, ne voisivat virkistää mieltä hieman.

Mäntymarja asteli eteenpäin vihreään ruohoon puhjenneella niityllä. Viileä tuuli tunkeutui turkkiin ja sai parantajan olon kutakuinkin siedettäväksi. Parantajan silmät välkähtivät tämän nähdessä noin puunmitan päässä jäniksen. Vaistonvaraisesti hän laskeutui vaanimisasentoon, rinta lähelle maata ja jalat koukistettuina. Hän halusi pitää jänikseen katsekontaktin. Mäntymarja lähti hiipimään eteenpäin heinikossa varoen pitämästä pahempaa meteliä. Askel askeleelta hän lähestyi jänistä ja oli miltei hyppyetäisyydellä, kunnes äkkiä läheisestä pusikosta syöksähti kauhealla voimalla toinen kissa. Kissa iski ketterästi hampaansa jäniksen niskaan rusahduksen kera. Mäntymarja tuijotti hetken kissaa jännittyneenä, kunnes tunnisti toisen kissan hajun. Naaraskissa asteli ruohikosta toisen kissan näkyviin.
"Ai, Tuulitähti", Mäntymarja naukasi samalla kumartaen syvään, "sinäkin päätit lähteä metsästämään?"
"Pakko välillä päästä pois leiristä tuulettumaan", päällikkö naurahti ja lisäsi, "anteeksi kovasti, en tiennyt, että sinäkin olet täällä. Varastin jäniksesi."
"Klaanillehan se jokatapauksessa olisi mennyt, niin mitä väliä", vaaleanruskea parantaja naukaisi ja kohautti olkiaan, "etsin jotain muuta saalistettavaa."
"Onko kaikki hyvin?" Tuulitähti naukaisi tiputtaen riistan etujalkojensa välikköön, "olet vaikuttanut pitkään alakuloiselta ja minulla on muutenkin sinulle asiaa, joka on tärkeää."
"On, älä huolehdi. Minä vain... minä vain ikävöin Koilentoa, siinä kaikki", Mäntymarja hymähti ja jatkoi surullisenhilpeänä, "typerää, vai mitä?"
"Ei, älä ikinä sano noin, Mäntymarja. Toisen kissan ikävöiminen ei ole typerää, se on välittämistä - oli sitten toinen kissa poistunut jo Tähtiklaaniin tai sitten jossain muualla", Tuulitähti naukaisi tomeraan sävyyn, "mutta Koilento jokatapauksessa kuoli vasta hetki sitten, uskon, että meistä jokaisella on häntä vähän ikävä."
Mäntymarja nyökkäsi päälikölleen ja esitti urheaa - parantajan olisi nimittäin tehnyt mieli haukkoa henkeä ja kaatua maahan itkemään - mutta hän taisteli tunteitaan vastaan. Pinnallisella äänellä naukoen parantaja sanoi:
"Mitä muuta tärkeää sinulla oli? Liittyykö se Tuuliklaaniin?"
"Kyllä vain. Itseasiassa minulla on kysyttävää sinulta", Tuulitähti naukaisi luoden hymyn huulilleen. Mäntymarja häkeltyi, muttei antanut sen näkyä päällepäin. Häntä hämmästytti, että päällikkö halusi kysyä häneltä jotakin, koska yleensä kaikki muut kysyivät Tuulitähdeltä neuvoa.
"Kerro pois", Mäntymarja naukaisi ja katsoi kiinnostuneena päällikköään, hän paloi halua tietää päällikkönsä kysymyksen. Tuulitähti epäröi hetken, mutta kysyi sitten kysyttävänsä:
"Tiedätkö, että hyväksyykö Tähtiklaani varapäällikön vaihdon?"
"Tietenkin. Sehän on mahdotonta, ettei Tähtiklaa-", parantaja kerkesi hämmästyksissään sanoa, kunnes päällikkö keskeytti hänet:
"Ei! Tarkoitin sitä, että jos edellinen varapäällikkö ei ole enää luotettava tai klaanin luottamuksen arvoinen, voiko hänen tilalleen vaihtaa toisen soturin, jonka käpälissä Tuuliklaanin tulevaisuus olisi varmasti turvassa? Siis vaikka sen hetkinen varapäällikkö ei ole kuollut tai valmis siirtymään klaaninvanhimpien pesään?"
Männynvihreät silmät omistava parantaja häkeltyi ja meni täysin sanattomaksi. Monia kysymyksiä syntyi hetkessä kissan pääkopan sisälle, mutta hän ei ollut varma, antaisiko Tuulitähti hänelle yhtään enempää tietoa.
"E-en tiedä", naaraskissa naukui päällikölleen, "yritän saada tänä yönä Tähtiklaaniin yhteyden, jos sieltä saisin vastauksen."
"Kiitos", luiseva päällikkö nyökkäsi, "et tiedäkään millaisen palveluksen teet klaanillesi, Mäntymarja."
Mäntymarja nyökkäsi nihkeästi takaisin, muttei pystynyt pitämään uteliaisuuttaan kurissa. Ruskearaidallinen päällikkö nosti jäniksen ja alkoi tekemään lähtöä, ja Mäntymarja puoliksi pakotti sanottavansa suusta ulos:
"Mitä Piikkiherneturkki on tehnyt? Miksei hän ole luotettava?"
Tuulitähti oli kääntynyt vastakkaiseen suuntaan ennemmin parantajan kysymystä, hän heilautti häntäänsä ja naukaisi:
"En voi kertoa sinulle enempää, valitan."
"Pyydän, Tuulitähti. Kerro minulle, mistä on kyse. Miksi haluat vaihtaa Piikkiherneturkin toiseen soturiin, vaikka hän on kumppanisi? Jos Piikkiherneturkki on tehnyt jotakin soturilain vastaista, hänet voidaan erottaa sillä perusteella varapäällikön tehtävistä. Haluan tietää, mitä hän on tehnyt. En halua, että hän vahingoittaa Aarnipentua", naukaisi Mäntymarja.
Tuulitähden niskakarvat pörhistyivät hieman Aarnipennun nimen kohdalla, ja äkkiä äsken mukava päällikkö muuttuikin tylyksi ja välinpitämättömäksi. Hän sanoi pilkallisella äänellä:
"Piikkiherneturkki tuskin vahingoittaa ketään, etenkään omaa pentuaan. Hän ei ole ollut uskollinen kumppanuudessa, enkä usko, että hän on sen perusteella täysin lojaali klaanillensakaan." Sitten päällikkö loikki pois jättäen Mäntymarjan yksin keskelle tuulista niittyä. Parantaja ei voinut uskoa sitä. Että hänen emonsa ja klaanin varapäällikkö olivat tehneet yhdessä pentuja - tai siis pennun, Aarnipennun. Sitten Mäntymarja päätti yhden asian: hän tarvitsisi kipeästi vastauksia Tähtiklaanilta.
Myöhemmin Mäntymarja palasi leiriin oravan kera, hän laski sen tuoresaaliskasaan ja lähti etsimään ystäväänsä Hunajahäntää. Hänen olisi pakko puhua Hunajahännän kanssa. Mäntymarja ei pystynyt kantamaan tätä taakkaa yksin. Naaraskissasta tuntui, kuin koko maailman murheet olisivat olleet juuri hänen harteillaan. Kauempana naaraskissa näki ystävänsä ja parantaja huusi:
"Hunajahäntä!"

// Hunaja?

Vastaus:

Mäntymarjan ja Aarnipennun välinen kemia toimii hyvin, heidän välinsä sisaruksina ovat melkeinpä kadehdittavat! Aikamoisen pommin Tuulitähti kuitenkin jätti Mäntymarjalle, vai että Piikkiherneturkki onkin Aarnipennun isä. Harmillisesti pelkään, että moisesta asiasta käärmeissään oleva Tuulitähti purkaa kiukkuaan tavalla tai toisella täysin viattomaan pentuun, muututtuaan jo nimen kuullessaan noin tylyksi :< Toivottavasti Tähtiklaani antaa vastauksia ripeästi, ja Hunajahännän kanssa jutteleminen auttaisi!

22 pistettä!
- Naru (23.6.2018)

Nimi: Roisketassu, Jokiklaani

14.06.2018 20:07
Malvaa! Oikein mehevän näköinen kimppu, jossa oli monta kasvia, törrötti keskeltä rantapengertä kuin – no, malvakimppu rantapenkereellä. Kumarruin napsaisemaan yrtit poikki niiden tyvestä. Ruusua muistuttava tuoksu tulvahti suuhuni. Yskäisin vaimeasti. Laskin malvanlehdet varovasti maahan ja keräsin sitten lisää yrttiä. Lopulta minulla oli sitä niin suuri nippu, että sain lehdet hädin tuskin suuhuni. Yritin painaa paikan tiukasti mieleeni, jotta voisimme palata sinne Täpläturkin kanssa myöhemmin. Hän ilahtuisi malvoista, kuten Mustamehiläinenkin, jolla oli ollut aamulla pientä vatsakipua.
Paluumatkalla joen vierustaa pitkin näin tumman varjon tulevan minua päin. Kauhaisin nopeasti sitä päin, ja tunsin liukkaan, suomuisen kalankyljen polkuanturaani vasten. Vedin kalan maalle, mistä se lähti sätkyttelemään alas. Sain sen kuitenkin tapettua ennen kuin se ehti jokeen asti. Kala oli pieni, mutta kyllä siitä yksi kissa söisi. Nyt minulla oli kuitenkin ongelma: en voisi kantaa kalaa ja yrttejä samaan aikaan suussani. Yritin saada malvat pysymään leukani alla, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Lopulta onnistuin saamaan kalan pyrstöstä kiinni kynsilläni. Minun piti kävellä omituisesti, mutta onneksi leiriin oli vain lyhyt matka. Minun piti kuitenkin uida saarelle, jossa leiri oli, ja jouduin miettimään hetken ratkaisua. Päädyin siihen tulokseen, että veisin ensin malvat ja sitten kalan saaren rannalle. Nostin lehdet suuhuni ja lähdin uimaan varovasti ja pää korkealla. Saavuin saarelle yllättävän nopeasti. Jätin malvat rannalle ja asetin niiden päälle kiven, jottei tuuli veisi niitä. Sitten uin takaisin vastarannalle ja lähdin taas takaisinpäin, tällä kertaa kalan kanssa. Saaren törmällä otin taas malvat leukoihini ja raahasin kalaa hellävaroen maata pitkin vähän matkan päähän leiriin.
Leirissä toimitin kalan tuoresaaliskasaan ja vein malvat heti ruokopesällemme. Asettelin ne lempeästi muiden kaltaistensa joukkoon itsekseni – Täpläturkki oli tarkistamassa oppilaiden pesää, koska epäili siellä olleen kirppuja. Pian hän saapuikin pesään.
”No? Oliko siellä niitä kirppuja?” kysyin, en oikeastaan mielenkiinnosta, vaan enemmänkin vain sanoakseni jotain.
”Ei ollut, Tähtiklaanin kiitos. Onneksi vain kuvittelin sen…” mestari mutisi itsekseen. ”Entä löysitkö sinä mitään yrttejä?”
”Kyllä! Löysin mahtavasti malvaa ja taidan muistaa, missä se oli. Kunhan Mustamehiläinen tulee, hän saa tuoreita yrttejä vatsakipuunsa”, kerroin.
”Mustamehiläinen meni kävelylle Kaunoketun kanssa, mutta he palaavat varmaan pian”, Täpläturkki sanoi. ”Voimme varmasti antaa hänelle nuo tuoreet malvat. Muistatko, mikä muu olisi auttanut vatsakipuun, jos meillä ei olisi malvaa?” Jouduin pohtimaan hetken. Sitten ajatukseni kirkastuivat ja mieleeni leijui kuva sinertävistä marjoista kiinni piikikkäässä oksassa...
”Katajanmarjat!” naukaisin voitonriemuisena. ”Vaikka se onkin harvinaista”, jatkoin sitten epäröiden. ”Malva taas on yleisempää, ja siksi meillä on sitä todennäköisemmin kuin katajanmarjoja. Eivätkö ne auta myös… myös… eivätkö ne anna voimaa?”
”Kyllä antavat. Hyvin muistettu”, sanoi Täpläturkki tyytyväisenä. Päästin pienen kehräyksen. Samassa pesän suuaukolta kuului ääni.
”Täpläturkki? Roisketassu?” Se oli Mustamehiläinen. Keltamusta, pörröturkkinen naaras astui sisälle.
”Ai, kas päivää, Mustamehiläinen. Onko vatsasi jo parempi?” Täpläturkki tervehti.
”No, ei siihen enää niin paljoa satu, mutta hiukkasen sitä kipristää”, naaras kertoi.
”No, Roisketassu on onneksi ollut tänään ahkera. Hän keräsi paljon malvaa, ja tuoresaaliskasan lisäyksestä päätellen sai myös kalan”, Täpläturkki sanoi. Turkkiani kuumotti vähän. Täpläturkki oli huomannut saamani kalan!
”Minä voin ottaa ne malvat”, tarjouduin, sillä arvelin, että Täpläturkki haluaisi vielä kysellä Mustamehiläiseltä jotain. En ollut tosin varma, mitä, sillä olin ollut parantajankoulutuksessa hädin tuskin muutaman auringonnousun. Nostin muiden malvojen joukosta pari kolme lehteä. Arvelin niiden riittävän. Laskin lehdet maahan Täpläturkin tassujen viereen ja istahdin vähän hänen taakseen.
”Kiitos, Roisketassu. Mustamehiläinen, uskoisin että yksi lehtikin riittää. Syö se”, Täpläturkki neuvoi tyynesti. Mustamehiläinen veti tassullaan yhden lehden lähemmäs ja nuuhkaisi sitä epäilevästi. Sitten hän otti sen suuhunsa ja alkoi pureskella sitä hitaasti.
”Kiitos”, hän maukaisi syötyään malvanlehden. Raidallinen naaras kumarsi Täpläturkin suuntaan lyhyesti ja poistui sitten pesästämme. Katsoin hetken hänen peräänsä. Vein sitten loput malvanlehdet muiden yrttien luo. Pesämme oli täynnä yrttien kitkeriä, makeita, kukkaismaisia ja outoja tuoksuja.
Rakastin olla parantaja. Rakastin auttaa klaaniani ja hoitaa apua tarvitsevia kissoja. Rakastin hengittää yrttien hajuja ja etsiä niitä reviiriltämme.
Halusin olla klaanin parantaja, joka muistettaisiin vielä pitkään!

//joo, vähän lyhyempi mut en ehtiny kirjottaa enempää ku lähetään huomenna Skotlantiin ^^'

Vastaus:

Ei se mitään, vaikkakin oli lyhyt! Pidän kirjoitustyylistäsi ja toivottavastu Mustamehiläisen mahakivut hellittävät Roisketassun malvojen ansiosta ^^

21 pistettä!
- Kamikaze (20.6.2018)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

24.04.2018 19:07
Heräsin oppilaiden pesässä. Aurinko paistoi sisään pesän ovensuusta. Leiriaukiolta kuului hälinää. Liljaviiksi varmasti järjesteli aamun ensimmäisiä partioita. Nousin ylös ja haukottelin. Ojensin itseni venytykseen ja tassutin ulos aukiolle. Liljaviiksi katsoi minua.
"Hienoa, olinkin juuri miettimässä, ketä oppilaista pyytäisin aamupartioon. Voit mennä mukaan, jos tahdot." Nyökkäsin varapäällikölle kunnioittavasti ja menin partiota johtavan Aamutuikkeen luo. Lähdimme matkaan. Kävimme Tuuliklaanin vastaisella ukkospolulla ja jätimme hajumerkit lähelle sen reunaa. Epäilin tosin, mahtaisiko Tuuliklaani edes haistaa niitä ukkospolun katkun seasta, mutta itse ainakin tunsin häivähdyksen heidän hajuaan. Kulkiessamme takaisin näin myyrän ja tapoin sen. Kannoin sen ylpeästi suussani loppumatkan.

Leirissä laskin saaliini tuoresaaliskasaan. Kiitin muita partion jäseniä hyvästä partiosta ja tassuttelin Terävärakeen luo. Pyysin häneltä, että harjoittelisimme taistelua, ja hän suostui hiukan yllättyneenä. Saavuimme harjoittelupaikalle nopeasti ja Terävärae aloitti:
"Tänään voisimme vaikka kerrata kaikkea, mitä olemme harjoitelleet aiemmin." Nyökkäsin innokkaasti. Pääsisin näyttämään kykyjäni.
"Kumpi hyökkää ensin?" kysyin.
"Minä", Terävärae päätti.
Hän tuli jo minua päin, kun olin vasta valmistautumassa. Hyppäsin hiukan kömpelösti sivuun, mutta pääasia, että väistö toimi. Huitaisin samalla kynnet piilossa mestarini lapaa, mutta hädin tuskin osuin. Korjasin sen kuitenkin nopeasti pukkaamalla mestarini lapaa voimakkaasti hänen kääntyessään minua päin. Terävärae horjahti, mutta muuten oli kuin en olisi häneen osunutkaan. Hän luikahti kylkeni vierestä vatsani alle pyyhkäisten ohi mennessään toisen etujalkani pois maasta. Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, etten olisi edes ehtinyt hiirtä sanoa. Tömähdin mestarini selän päälle, josta hän lennätti minut hiekkaan. Ärsyyntyneenä itselleni – liike oli opetettu minulle vasta vähän aikaa sitten, joten minun olisi pitänyt varautua siihen – nousin nopeasti ylös ja hyppäsin Teräväraetta päin tarkoituksenani kaataa tämä kumoon, mutta hän hypähti kevyesti pois alta. Onneksi en sentään tällä kertaa lentänyt rähmälleni maahan. Korjasin tasapainoni ja kohdistin katseeni tiukasti Terävärakeen oikealle puolelle, mutta tönäisinkin häntä lujasti päälläni vasempaan lapaan. Silloin hän sentään kaatui. Salamannopeasti naulitsin hänet maahan tassuillani ja läimäisin häntä pehmeällä tassulla päälaelle.
"Riittää", Terävärae sanoi hiekan hiukan vaimentamalla äänellä. Nousin nopeasti ylös ja päästin hänetkin pois altani. "No niin", mestarini aloitti. "Lopussa suoriuduit hyvin, voisin sanoa jopa erinomaisesti." Tunsin itseni hetken vanhemmaksi, vastuullisemmaksi, kun Terävärae kehui minua. Palauduin takaisin maanpinnalle, kun hän jatkoi: "Sinun pitää vielä kuitenkin harjoitella tähtäystä. Päällä pusku oli hyvä idea, mutta tarvitset siihen vieläkin lisää voimaa." Nyökkäsin ja päätin kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Harjoittelimme puskua. Ensimmäinen meni tosin aika huonosti. Toisella yrittämällä meni jo paremmin, ja kolmannella Terävärae kaatui. Voitonriemuisena loikkasin pystyyn maasta, jonne olin, pakko myöntää, itsekin kaatunut.
"Parempi", Terävärae sanoi. "Jatketaan kuitenkin harjoittelua."
Lopulta onnistuin itsekin pysymään pystyssä. Terävärae vaati minua kuitenkin kertaamaan sen vielä kerran käytännössä. Se onnistui hyvin, ja tällä kertaa muistin myös varautua etutassun ilmaan pyyhkäisemiseen ja selästä pois lennättämiseen. Itseasiassa tein sen itsekin melkein onnistuneesti. Palatessamme leiriin olin ihan mullassa ja neulasissa. Puhdistin hetken turkkiani, ja pian se kiilsikin kuin Ukkospolku sateen jälkeen. Terävärae antoi minulle luvan syödä jotain tuoresaaliskasasta, sillä pentutarhalla kuulemma oli jo ruokaa. Valitsin hetken pähkäiltyäni pulskahkon päästäisen ja söin sen nautiskellen sen mausta. Katsahdin taivaalle.
*Tuleekohan minusta koskaan mestaria? Ainakin toivoisin, että tulisi. Haluaisin olla kuin Terävärae, olla kunnioitettu klaanissa ja opettaa omalle oppilaalle kaikkea... Se olisi mahtavaa!* Loikoilin myöhäisen aurinkohuipun lämmössä ja katselin leiriä. Varjotähti ja Liljaviiksi juttelivat. Metsästyspartio oli palaamassa leiriin; näin, miten tuoresaaliskasaan laskettiin sisilisko tai pari ja lintu. Savuläiskä ja Ohdakepiikki vaihtoivat kieliä, kun heidän pentunsa leikkivät lähellä. Mieleeni palasi Hämärätassun eilinen kysymys. Siitä tuntui olevan kauan aikaa. *Mutta haluaisinko minä pentuja...? En tiedä. Mietin sitä mieluummin myöhemmin. Nyt yritän vain keksiä, mitä voisin tehdä*, päätin. Minullahan olisi ties kuinka monia mahdollisuuksia: katsoessani Varjotähteä ja Liljaviikseä, jotka olivat nyt siirtyneet tuoresaaliskasalle aprikoimaan syötävää, mietin, miten hienoa olisi olla jonain päivänä päällikkö. Saisin johtaa klaaniani, ja puolustaa sitä yhdeksän hengen avulla.
*Mikä vaan on mahdollista, jos on syntynyt Varjoklaaniin!*

//en keksiny hyvää loppua, tönkköys johtuu siitä D:

Vastaus:

Ei nyt ollut kamalan tönkkö! Hyvä tarina oli, mutta sen verran hienosäätöä voisit lisätä, että kuvailisit hieman enemmän sivulauseilla tarinoitasi, niin saisit enemmän pisteitäkin kissallesi. Eli esimerkiksi, jos kirjoitat vaikkapa:
"Saalistin hiiren." Niin lisää tuohon lauseeseen sivulause ja kerro tuosta tapahtumasta enemmän, kerro kuinka hän nappaa hiiren, mitä kissa näkee, haistaa, kuulee. Nämä olivat vain esimerkkejä, mutta nekin tuovat kuvailua enemmän tarinaasi ^^

13 pistettä!
- Kamikaze (20.6.2018)

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

23.04.2018 11:55
Kuuratassu kuuli Sorasydämen huhuilun pesänsä ulkopuolelta, muttei jaksanut vastata heti. Eilisen jälkeen hänen jalkansa olivat olleet hyvin kipeät ja liikkuminen sattui. Ainut ääni, jonka oppilas päästi, oli pieni uninen mumina. Sorasydän ei maukunut mitään vähään aikaan. Hopeanharmaa naaras nousi vastahakoisesti istumaan. Hänen olisi pakko keskittyä parantajantyöhön, eikä loikoilla makuualusella koko päivää. Kun parantajaoppilas oli peseytynyt nopeasti, hän astui ulos pesästään. Sorasydän istui sen ulkopuolella, ilmeisesti mietteissään, mutta kuitenkin valppaana, koska Kuuratassun astuessa ulos, hän käänsi päänsä ja katsoi valmiina oppilastaan.
”Huomenta!” Kuuratassu maukui hieman väsyneesti ja vilkaisi Sorasydämen meripihkaisiin silmiin.
”Olet varmasti väsynyt, kävelimme aika paljon eilen. Ainakaan se ei ollut normaalia sinun tassuillesi”, Sorasydän maukui rauhallisesti ja Kuuratassu nyökkäsi. Hän tunsi kävelymatkan anturoissaan, eikä nauttinut särystä, muttei maininnut asiaa mestarilleen.
”Tiedät varmasti, mitä sinun tulee tänään tehdä. Käyt tarkistamassa jokaisen kissan viheryskän varalta”, parantaja maukui rauhallisesti, ”Varjoklaanissa ei ole ollut merkkejä sairaudesta epidemian jälkeen, joten älä odota suuria tältä päivältä.” Ei parantajaoppilas olisikaan halunnut, että joku olisi sairaana, muttei voinut olla tuntematta vienoista pettymyksen tunnetta. Hän olisi halunnut parantaa jonkun oikeasti. Ilmeisesti naaraan silmät eivät kavaltaneet hänen tuntemuksia, koska Sorasydän vain tassutti hakemaan yrttejä varastostaan. Kolli heilautti vielä häntäänsä työn aloittamisen merkiksi. Hopeanharmaa ei tuhlannut aikaa, vaan hypähteli ulos aukiolle. Mistä hän voisi aloittaa? Ehkä pentutarhalta? Siellä oli ainakin Savuläiskä ja kyseisen kuningattaren pennut. Hopeanharmaa naaras päätti aloittaa sieltä ja suuntasikin askeleensa pesää kohden. Työntyessään vatukkapensaiden läpi, hän saattoi kuulla pentujen äänet ja emon kehräyksen. Äänen, jota hän ei ollut ikinä kuullut. Pienet pisarat olivat muodostumassa sinisten silmien kulmiin, mutta Kuuratassu ravisti ne pois. Hän menisi nyt tekemään työnsä, eikä haikailemaan kuolleen emonsa perään. Astuttuaan kuningattaren eteen, naaras katsoi pentuja lempeällä katseella. He olivat vasta niin nuoria.
”Hei, Kuuratassu. Mitä sinä täällä teet?” harmaalaikukas naaras Savuläiskä maukui ystävällisesti. Kuuratassu nyökkäsi tervehdykseksi ja avasi suunsa:
”Tulin tarkistamaan teidät viheryskän varalta. Sorasydämen mielestä ei voi olla liian varovainen.” Oppilaan silmät loistivat iloisesti ja hän tarkkaili pentuja sivusilmällä. Nokkospentu ja Kaarnapentu. Hän oli ollut samassa pesässä noiden kanssa vain hetken, eikä ollut tutustunut ujouden takia. No, nyt hän oli saanut ystävikseen Hämärätassun ja Pörrötassun, jotka olivat aivan omia persooniaan. Savuläiskä nyökäytti päätään kevyesti ja antoi parantajaoppilaalle tilaa työskentelyyn. Kuuratassu haisteli pentuja vuorotellen ja koetti niiden turkkeja vaaleanpunaisella anturallaan. Pennut eivät ainakaan tuntuneet sairailta. Seuraavaksi hän kääntyi naaraan ja kollin emon puoleen.
”Tuntuuko sinusta sairaalta?” hopeanharmaa kysyi, koska vanhemmat kissat tiesivät olotilansa paremmin, kuin nukkuvat pennut.
”Ei, ei tunnu”, Savuläiskä naukui iloisesti ja Kuuratassu tyytyi vain haistamaan naarasta, ennen kuin tassutti ulos. Ei sairaita ainakaan siellä. Kevyin askelin sinisilmäinen naaras käveli aukiolla, kohti oppilaiden pesää. Hän ei halunnut häiritä ketään sisällä olevaa, joten hän tyytyi haistelemaan ulkopuolelta, josko sairauden haju olisi selvä. Kuuratassu pudisti päätään, kun sisältä kantautui vain kolmen oppilaan ominaistuoksut. Seuraavaksi hän päätti käydä katsomassa soturien pesässä, jos joku kissa siellä vielä olisi nukkumassa. Sitten hän tutkisi Varjotähden. Päällikkö näytti istuvan pesänsä ulkopuolella, nauttimassa pienestä valotäplästä. Soturienpesää kohti kävellessään hän mietti edellistä päivää. He olivat Sorasydämen kanssa kävelleet paljon, kun keräsivät yrttejä. Sen jälkeen naaras oli ollut aivan poikki, mutta oli kuitenkin mennyt aukiolle istumaan. Silloin hän oli kiinnittänyt huomiota Pörrötassuun ja Hämärätassuun, jotka näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään. Jotain muutakin oli tapahtunut, sen Kuuratassu muisti, muttei saanut mieleen mitä. Yhtäkkiä hän huomasikin olevansa pesän edessä ja kuuli sisältä muutaman soturin tuhinan. Oppilaasta tuntui oudolta pujottautua sotureiden väliin, mutta hän ajatteli tämän kuuluvan parantajan työhön. Hopeanharmaa kissa käveli sotureiden välistä ja haisteli jokaisen turkkeja. Jotkut havahtuivat hereille, jolloin naaraan täytyi pyydellä anteeksi. Vihdoin hän oli tarkistanut kaikki soturit, jotka olivat pesässä. Kuuratassu huokaisi pienesti, kun oli päässyt takaisin ulos. Nyt hänen täytyisi vielä tarkistaa Varjotähti, joka teki parantajaoppilaasta hieman hermostuneen. Ei ollut joka päiväistä, että pääsi niin lähelle klaanin päällikköä. Katsellen tassujaan naaras käveli päällikön luokse ja kumarsi pienesti, ennen kuin nosti katseensa mustaan ja lihaksikkaaseen naaraaseen. Päällikön katse oli ystävällinen, kun hän nyökkäsi takaisin pienelle oppilaalle.
”Kuuratassu, mitä asiaa sinulla oli minulle?” Varjotähti maukui lämpimästi ja rohkaisevasti. Naaraan äänensävy yllätti Kuuratassun täysin, mutta sai rohkeutta kertoa asiansa.
”Sorasydän halusi minun tarkistavan jokaisen varjoklaanilaisen", tyytyi oppilas maukumaan ja käänsi katsettaan ympäri aukiota. Varjotähti näytti miettivän hetken, joka sai hopeanharmaan hermostumaan enemmän.
”Vai niin. Sen takia olet kai kävellyt ympäri leiriä aamusta asti?” päällikkö kysyi, vihreät silmät hehkuen jotain tunnetta, mutta nuori kissa ei tunnistanut sitä.
”Kyllä, sinä olet viimeinen, joka on leirissä", Kuuratassu maukui ja pyysi samalla äänettömästi lupaa alkaa työt. Varjotähti nyökkäsi vain yksinkertaisesti ja otti mukavamman asennon. Jotenkin parantajaoppilas tunsi tarvetta tarkistaa naaras läpikotaisin. Ensin Kuuratassu haisteli mustaa ja paksua turkkia, joka tuoksui vain Varjoklaanilta. Se oli hyvä merkki. Seuraavaksi naaras tunnusteli tassullaan päällikön lämpötilaa, muttei siinäkään tuntunut mitään outoa.
”Tuntuuko mitenkään sairaalta?” Kuuratassu kysyi vielä ja sai vastaukseksi pään pudistuksen ja huokaisun.
”Miltä parantajaoppilaana tuntuu olla?” Varjotähti kysyi yllättäen ja sai oppilaan hätkähtämään.
”Ihan hyvältä”, Kuuratassu maukui ja sai päällikön taas mietteisiinsä. Mustaturkkinen naaras katsoi kaukaisuuteen.
”Mikä parantajan työssä kiehtoo sinua?” tuo kysyi mietteliäs ilme kasvoillaan. Parantajaoppilas mietti, mikä oli häntä kiehtonut tässä toisessa polussa.
”Hmm… varmaankin yhteys Tähtiklaaniin ja kissojen parantaminen”, Kuuratassu mietiskeli hiljaisella äänellä. Samassa hän muisti tähtiklaanin soturin, joka oli auttanut oppilasta muille puhumisessa. Ehkä kaikki parantajat näkivät soturihenkiä.
”No, minulle voit tulla puhumaan unista", Varjotähti maukui vielä ja näytti hännällään merkin poistua. Kuuratassu nyökkäsi arvostavasti ja kääntyi kohti parantajanpesää. Sorasydän varmasti odottelikin jo häntä.

Vastaus:

Hieno tarina! Pidin Varjotähden ja Kuuratassun keskustelusta ja kuvailustasi. Kirjoitusvirheitä ei löytynyt ^^

23 pistettä!
- Kamikaze (20.6.2018)

Nimi: Hämärätassu, Varjoklaani

11.02.2018 21:06
"Minä menen ainakin nyt nukkumaan", Pörrötassu maukaisi ja työntyi sisään oppilaiden pesään. Tämän häntä kimalsi nousevan kuun valossa ennen katoamistaan sisälle. Jäin hieman hölmistyneenä seisomaan keskelle aukiota ja tuijottamaan kollin hännän perään. Mietin hetken mennäkö nukkumaan, vai valvoako vielä. Lopulta nukkumaan meno voitti, sillä luultavasti minut herätettäisiin taas aikaisin aamulla. Lisäksi minun pitäisi olla hyvin levännyt, sillä luultavasti Punasulka ei päästäisi minua helpolla huomenna. Astuin sisään pesään ja tassutin omalle pedilleni. Vilkaisin nopeasti kohti Pörrötassun vuodetta. Kollin pörröinen kylki kohoili tasaisesti sammalien keskellä. Päästin hiljaisen kehräyksen. Kolli näytti söpöltä nukkuessaan tummana keränä pesän hämärässä. Samassa tulin ajatelleksi, että miettivätköhän normaalisti ystävykset tällasia samalla, kuin toinen nukkui. En ymmärtänyt, miksi edes mietin asiaa. Kyllähän minä tietäisin jos pitäisin kollista enemmän, kuin ystävänä. Vai tietäisinkö? Karkoitin ajatukset mieledtäni ja tallasin omaa makuualustaani käpälilläni, jotta se olisi mahdollisimman tasainen. Sitten käperryin pienelle kerälle sen päälle. Valvoin vielä hetken omalla pedilläni, kunnes muiden oppilaiden tasainen tuhina tuuditti minut uneen.

//Ehkä annan ylläpidon tarkistaa aiemmat tarinat ennen kun kirjoitan lisää xD ettei vaan tapeta ketään ylirasitukseen :D

Vastaus:

Hihi, miksiköhän ;> ehkäpä tulevaisuus tuo tullessaan jotain jännää.
5 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

10.02.2018 20:13
Lähdin talsimaan oppilaiden pesälle ja maistoin ilmasta, että yöllä tulisi varmasti satamaan. Värähdin. Paksu turkkini ei varmasti kuivuisi helposti. Vilkaisin Hämärätassua takanani ja heilautin häntääni.
"Minä menen ainakin nyt nukkumaan", sanoin ja työnnyin sisään pesän suuaukosta. Käperryin vuoteelleni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin nukahtanut.

//Lopetin nyt tän päivän Pörrön osalta :D

Vastaus:

2 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Hämärätassu, Varjoklaani

10.02.2018 12:01
Kohautin lapojani välinpitämättömänä.
"Jos sinua väsyttää!" kiusoittelin. Kehräsin kuuluvasti ja lähdin astelemaan kohti oppilaiden pesää. Haukotus purkautui huuliltani, vaikka yritin tukahduttaa sen. Haukotuksen mukana suustani purkautui höyryä pakkasilmaan. Jäin katsomaan kuinka se haihtui hiljalleen yötaivaalle. Käännähdin katsomaan taakseni.

//Pörrö? Ei tarvii mitään pitkää ja informaation täyteistä vastausta xD

Vastaus:

2 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

09.02.2018 19:35
Heilautin häntääni hyvästiksi.
"Hyvää yötä", naukaisin hilpeästi. Sitten käänsin katseeni Hämärätassuun. "Pitäisikö meidänkin mennä nukkumaan? Minä ainakin haluaisin huomenna aamupartioon", kysäisin ja haukottelin mahtavasti. Vilkaisin taivaalle. Se oli syvän tummansininen ja tähdet näyttivät siltä, kuin ne olisi ripoteltu taivaankannelle kuin hiekanjyvät lehdelle. Minua väsytti erittäin paljon. Onneksi pääsisin pian nukkumaan.

//Hämärä? Ei kyl mitään erikoista tarvi vastata :DD

Vastaus:

3 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

09.02.2018 13:53
Kuuratassu naurahti Hämärätassun kysymykselle. Toinen oli kysynyt, että eikö häntä haittaa ettei hänestä voi tulla päällikköä tai hän ei saa saada pentuja. Eihän hopeanharmaa naaras olisi halunnut parantajaoppilaaksi, jos häntä olisi haitannut. Kuuratassu kuitenkin saisi palvella pällikön rinnalla ja hän hoitaisi klaaniaan omina pentuinaan.
”Ei se minua haittaa. Saan kuitenkin palvella klaania, vaikkakin erilaisella polulla, kuin muut”, hän maukui sydämestään. Naaraan ääni oli pehmeä ja hän kuljetti katsettaan kahdessa oppilaassa. Olikohan heidän välillään jotain? Kuuratassu ei kuitenkaan ajatellut asiaa enempää. Jos heidän välillään jotain oli, se ei kuulunut hänelle. Yhtäkkiä hänelle tuli mieleen huominen päivä. Naaraan täytyisi olla virkeä tarkastaessaan kissoja.
”Minun täytyy huomenna tarkistaa kissoja viheryskän varalta. Minun täytyisi ehkä mennä nukkumaan, jos haluan olla tarkkana", hän maukui ja nousi tassuilleen.
”Hyvää yötä!” hän maukui vielä ja kääntyi sitten pesäänsä kohden. Kuuratassun hopeanharmaa turkki loisti, kun kuunvalo osui siihen. Parantajaoppilas katsoi vielä olkansa yli kahteen oppilaaseen ja hymyili. Nyt hänellä oli ystäviä ja vieläpä hauskoja ja ystävällisiä sellaisia. Hopeanharmaa naaras työntyi parantajien pesään ja suuntasi suoraan omalle pesälleen. Hän kuuli Sorasydämen tasaisen hengityksen tämän pesältä ja hän käpertyi makuualuselleen. Kuuratassu tasasi hengityksensä ja nukahti.

Vastaus:

Ihana Kuuratassu, joka ei hermostunut Hämärätassun kiusallisesta kysymyksestä :3
7 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Hämärätassu, Varjoklaani

09.02.2018 08:55
"No enhän minä klaanipäällikköä tunne, mutta kaipa hän on ihan hyvä päällikkö", totesin ja kohautin lapojani. "Mutta minä olisin kyllä parempi", naurahdin vielä ja virnistykseni ulottui korvasta korvaan. Kuvittelin itseni Varjotähden tilalle kokoontumiseen puhumaan kaikille klaaneille.
"Eikö sinua haittaa, ettet voi päästä päälliköksi etkä saada pentuja?" kysyin kuuratassulta. Miksi aina onnistun siirtämään puheenaiheen pentuihin?! Toivottavasti hopeanharmaa parantajaoppilas ei reagoisi samalla tavalla, kuin Pörrötassu aiemmin, tai mikä pahinta, luulisi, että minun ja Pörrötassun välillä oli jotain!

//Haha Hämärä on nolo. Kuura? Tai Pörrö?

Vastaus:

Voi ei Hämärätassu xD hih, "tai mikä pahinta", tavallaan toivon että kaksikon välille saattaisikin syttyä joskus jotain ihan vain, että Hämärätassu voisi muistella ajatuksiaan joskus kauan aikaisemmin.
4 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

08.02.2018 19:39
Kuuratassu käänsi jäänsinisen katseensa Pörrötassuun ja kuunteli kollin naurahduksen. Hopeanharmaa naurahti myös, olihan se aika hassua. *Onko minulla siihen kärsivällisyyttä?* hän ajatteli ja epäilys sumensi hänen katseensa. Entä, jos hän ei muistaisi kaikkia yrttejä. Silloin joku saattaisi kuolla hänen takiaan. Hän ravisti ajatukset pois ja keskittyi Pörrötassun kysymykseen. Nyt hän tiesi vastauksen kysymykseen. Eihän hän ollut tutustunut keneenkään muuhun, kuin Sorasydämeen.
”Te olette ainoita, joihin olen tutustunut Sorasydämen lisäksi", Kuuratassu maukui ja jätti mainitsematta tähtiklaanilaisen, jonka kanssa oli puhunut. Hän tunsi taas ilon lämpimästi sisällään. Hän puhui muiden kanssa!
”Sorasydän on kiva mestari. Hän tietää niin paljon!” Kuuratassu maukui ja hänelle pilkahti päähänsä kysymys.
”Mitä mieltä te olette Varjotähdestä? Minun mielestäni hän on hyvä päällikkö”, hopeanharmaa naaras kysyi ja kuvitteli mielessään klaaninsa päällikön seisomassa Varjokiven päällä.

//Hämärä tai Pörrö? :D luovuus loppu

Vastaus:

5 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Pörrötassu, Varjoklaani

07.02.2018 19:29
Istahdin maahan ja kiedoin häntäni käpälien ympärille.
"Minusta soturikoulutus on mukavaa, vaikka jotkut liikkeet ovat hyvin hankalia. Minun kärsivällisyyteni ei varmasti riittäisi yrttien opetteluun", naurahdin vain jotain sanoakseni. "Oletko vielä tutustunut muihin kuin Sorasydämeen? Itse en ainakaan tunne Hämärätassun ja Terävärakeen lisäksi kovin paljon muita, sillä Korppitassuun en ole vielä ehtinyt tutustua. Hänellä tuntuu olevan muuta tekemistä."

//Hämärä? Kuura? en keksiny melkein mitään :D

Vastaus:

3 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

07.02.2018 15:45
Kuuratassu kääntyi katsomaan Hämärätassua.
”En kauaakaan”, naaras naukui ja ilmeisesti päätti vastata myös ystävänsä puolesta: ”Pörrötassusta tuli oppilas hieman minua ennen.” Sitten tummanharmaa naaras istahti. Juuri kun hopeanharmaa parantajaoppilas oli aukaisemassa suutaan, toinen naaras kuitenkin kysyi innokkaasti kysymyksiä:
”Miltä tuntuu olla parantajaoppilas? Mitä te olette tehneet? Miten parantajan koulutus eroaa soturikoulutuksesta?” Kuuratassu meni hetkeksi hämilleen ja unohti, mitä oli ollut sanomassa. Hän empi vastaustaan ja katsoi käpäliinsä selvittääkseen ajatuksensa. Lopulta hän nosti katseensa.
”Minusta on mukavaa olla parantajaoppilas. Se on jotenkin hyvin vapaata, vaikka muistettavaa onkin paljon. Me olemme Sorasydämen kanssa keränneet yrttejä ja lajitelleet niitä. On se uuvuttavaa. Ja ömm.. en ole ollut soturikoulutuksessa, niin en oikein tiedä, mitä siellä tehdään”, hän maukui selvästi ja piti katseensa Hämärätassun meripihkaisissa silmissä.

//Pörrö tai Hämärä?

Vastaus:

5 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Hämärätassu, Varjoklaani

07.02.2018 13:49
Yllätyin hieman parantajaoppilaan kysymyksestä, mutta toisaalta se oli hyvin neutraali. Jotakin tuollaista minun olisi pitänyt keksiä Pörrötassun kanssa jutellessani.
"En kauaakaan", naukaisin ja päätin vastata myös ystäväni puolesta: "Pörrötassusta tuli oppilas hieman minua ennen."
Istahdin maahan, sillä kuka nyt jaksaisi seisoa koko aikaa. En antanut kummallekkaan suunvuoroa.
"Miltä tuntuu olla parantajaoppilas? Mitä te olette tehneet? Miten parantajan koulutus eroaa soturikoulutuksesta?" kyselin hopeanharmaalta naaraalta.

//Kuura? Tai Pörrö?

Vastaus:

3 pistettä.

- Naru (22.2.2018)

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

07.02.2018 13:06
Kuuratassun iloksi myös Pörrötassu lähti häntä kohden ja hidasti ystävänsä kohdalla. Tämä kuiskasi jotain naaraan korvaan, jonka jälkeen he tassuttelivat hitaammin parantajaoppilaan luokse.
”Hei", naukaisi Pörrötassu, pitäen äänensä neutraalina.
”Hei", hopeanharmaa naaras vastasi pitäen päänsä ylhäällä ja ryhtinsä suorassa. Vaikka hänen asentonsa oli hyvin epämukava, hän hymyili rennosti, mutta hallitusti. Yhtäkkiä hän ei enää tuntenutkaan hännän silittävän harmaata selkäänsä. Naaras vilkaisi viereensä ja hänen hymynsä hyytyi hetkeksi. Tähtiklaanista tullut naaras oli lähtenyt sanomatta mitään. Kuuratassua harmitti vähän, hän olisi halunnut vielä puhua toisen kanssa. *Ehkä nään hänet kuukivellä*, hän ajatteli kääntäen loistavan katseen kahteen klaanitoveriinsa.
”Kauanko olette olleet oppilaita?” hän kysyi iloisesti. *Toivottavasti tuo oli hyvä kysymys*, hopeanharmaa naaras ajatteli silmäillessään oppilaita huomaamattomasti.

Vastaus:

Oli oikein hyvä kysymys, älä Kuuratassu yhtään epäile siellä :>
Pisteitä 4.

- Naru (22.2.2018)

©2020 Nɪɪᴛʏɴᴋᴜᴋᴋᴀ - suntuubi.com