Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 
 

Tarinat   

Ennen tarinan kirjoittamista kannattaa kuitenkin vilkaista kielioppia & lukea tarinoiden säännöt erikseen, jotta mikään ei mene vikaan tarinasi kirjoittamisen kanssa. 

Tarinasäännöt  |  Kielioppi

  • Huomaa, että vaikka alla olevissa laatikoissa on tietoa siitä, mitä muiden tarinoissa klaanien tasolla tapahtuu. Kissasi ei voi tietää näistä, ellei ole itse osallistunut tilanteeseen tai kuullut joltain muulta kissalta. Jos olet epävarma, voitko sisällyttää tiedon tarinaasi, kysy sitä chatissa.
     
  • Muista merkitä mahdollisesti häiritsevää materiaalia sisältävä tarina (kissojen välinen yhdyntä tai raa'at taistelu- tai tappokohtaukset)  //-merkeillä tarinan alussa. Samat merkit käyvät myös, jos haluat jonkun toisen kissan jatkavan tarinaasi, mutta ne merkitään loppuun.

Pelin tämänhetkinen ympäristötilanne 

  • Vuodenaika: Lehtikato
     
  • Sää: Hiirenkorva häämöttää jo puun takana, ja lumi on alkanut jo sulaa eikä uutta tule enää paljoa maahan. Ulkona on edelleen hämärää, mutta aurinko on joka päivä vähän pidempään esillä
     
  • Lämpötila: Päivisin enintään noin 2ºC, öisin voi olla vielä -5ºC
     
  • Muuta mainittavaa: Ei muuta mainittavaa

Pelin tapahtumat 

  • Myrskyklaani: 
    Pilvitäplä on valinnut parantajaoppilaakseen Punatassun. Vadelmatassu on nimitetty noin kuu veljiensä jälkeen Vadelmavarjoksi. Pellavapentu; nykyinen Pellavatassu; nimitettiin oppilaaksi ja tämän mestarina toimii Naakkahuuto.
  • Jokiklaani:
    Kettupentu on nimitetty Kettutassuksi ja hänen mestarinsa on Ruisviiksi.
  • Tuuliklaani:
    Hunajahäntä, Valkoturkki ja Saniaiskarva löysivät noin kuu aiemmin saalistupartiossa vieraan pennun klaanien ulkopuolelta, ja pentu on nyt Tuuliklaanissa nimeltä Aurinkopentu. Aamuviiksen ja Varpushallan pentue ovat jo melkein oppilasikäisiä.
  • Varjoklaani:
    Klaanille nimitettiin kaksi uutta soturioppilasta ja parantajaoppilas: Kaarnatassu, Nokkostassu & Salviatassu. Valkotassun soturioppilaskoulutus keskeytettiin tämän haavoitettua vakavasti Kaarnatassun kasvoja pitkällä haavaumalla. 
Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

16.09.2017 21:43
Oli kulunut jo useampi päivä siitä, kun Kuiskekynsi oli kertonut Pantterivarjolle odottavansa tämän pentuja. Kolli oli ilahtunut sydänjuuriaan myöten ja hössötti koko ajan siitä, että Kuiskekynnen pitäisi muuttaa oitis pentutarhaan. Kuiskekynsi tunsi taas pienen potkaisun mahassaan, kun hän asteli Jokitähden pesän luo. Jokitähti oli edelleenkin sairaana viheryskästä, mutta Täpläturkin mukaan paranemaan päin. Jokiklaanin varapäällikkö Tuomiturkki istui päällikön pesän edustalla valvoen, että kukaan ei häiritsisi Jokitähteä, hänen kumppaniaan. Kuiskekynsi olikin menossa tuon mustan naaraan puheille. Kuiskekynsi pysähtyi Tuomiturkin eteen.
"Tuomiturkki. Minulla olisi asiaa", Kuiskekynsi maukui virallisesti varapäällikölle. Tuomiturkki käänsi jäisen katseensa Kuiskekynteen odottavasti. Kuiskekynsi nielaisi palan kurkussaan.
"Jokitähti on sairaana joten tiedän, että tämä asia kuuluu sinun hoidettavaksesi. Olet varmaankin huomannut, että odotan Pantterivarjon pentuja ja pyytäisinkin nyt vastahakoisesti lupaa siirtyä pentutarhaan", kilpikonnakuvioinen naaras maukui asiansa.
Tuomiturkki tuntui katsovan Kuiskekynttä nenänvartta pitkin.
"Selvähän tuo. Mutta sitä ennen, käsken sinut käymään Täpläturkin pesällä", Tuomiturkki vastasi soturille ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että keskustelu oli ohi. Kuiskekynsi huokaisi helpotuksesta ja tallusti Jokiklaanin leirin aukion poikki parantajan pesälle. Onneksi parantajan pesällä ei ollut enää yhtäkään sairasta kissaa. Kuiskekynsi asteli parantajan pesän suulle.
"Täpläturkki?" naaras huhuili parantajaa. Pesän perältä kuului iloinen maukaisu:
"Kuiskekynsi! Olen odottanutkin sinua!" Täpläturkki ilmestyi pesästä ja katsoi Kuiskekynttä virneellä.
"Mikset ole käynyt täällä jo aiemmin? Saatika ole siirtynyt pentutarhaan? Tulehan nyt tänne, asetu tuohon makaamaan", parantaja viittasi soturille hännällään pedin mihin asettua. Kuiskekynsi teki työtä käskettyä ja asettui hiukan vaivalloisesti kyljelleen makaamaan kaislapedille. Parantaja hääräsi pesän perällä ennen kuin palasi Kuiskekynnen luo.
"Onko ollut pahoinvointia? Oletko ollut uupunut? Tavallista väsyneempi?" Kysymyksiä alkoi sadella nuoren parantajan suusta kertoen tämän innostuksesta.
"Tuota. En ole voinut pahoin, mutta olen ollut tosiaan hyvin väsynyt.. ja pennut potkivat paljon", Kuiskekynsi vastasi häkeltyneenä parantajan kysymyksiin.
"Makaa siinä ihan rentona, niin tunnustelen vatsaasi", Täpläturkki maukui ja asettui istumaan Kuiskekynnen vierelle. Parantaja asetti etutassunsa hellästi kilpikonnakuvioisen soturin vatsalle ja painoi sitten hiukan. Kuiskekynsi tunsi, kuinka pennut hänen sisällään rupesivat kiemurtelemaan ja potkimaan reilusti.
"Ohhoh", Täpläturkki huokaisi silmät säihkyen.
"Pentusihan ovat pian valmiita näkemään tämän maailman", Täplturkki maukui ilosesti. Sillä hetkellä parantajan pesän suulta kuului meteliä ja huolestunut Pantterivarjo ryntäsi sisään pesään.
"Oletko kunnossa? Entäs pennut?" kolli huolehti minkä ehti. Täpläturkki käski kollin istumaan vierelleen, tarttui tassullaan tämän etukäpälään ja asetti sen Kuiskekynnen kyljelle. Pantterivarjon silmistä näki, kuinka pienten pentujen potkut tuntuivat hänen käpälässään.
"Kuiskekynsi voi mainiosti ja pennut myös", Täpläturkki rauhoitteli kollia.
"Siirryn tänään pentutarhaan", Kuiskekynsi lisäsi ja Pantterivarjo huokaisi helpotuksesta:
"Tähtiklaanin kiitos". Kuiskekynsi alkoi kehrätä syvältä kurkustaan.
"Pentusi ovat kunnossa höpsö. Ja pentusi taitavat tulla tähän maailmaan piakkoin", naaras maukui. Pantterivarjo painautui kumppaniaan vasten.
"Meidän pentumme Kuiskekynsi, meidän pentumme", Pantterivarjo kehräsi puskien Kuiskekynnen poskea.
"No niin. Eiköhän tämä ollut tässä", Täpläturkki hymyili kahdelle nuorelle soturille.
"Tulen tarkastamaan sinut tästä lähin päivittäin Kuiskekynsi ja sinun pitää pysyä pentutarhassa. Pantterivarjo, pidä huoli siitä, että Kuiskekynsi syö PALJON ja että hän pysyy pesässä", parantaja komensi kumpaakin. Häntä suorana Pantterivarjo maukui:
"Teen mitä ikinä vain tarvitseekin Kuiskekynnen ja pentujemme vuoksi".
"Hyvä", parantaja totesi ja hätisti kollin pesästään. Kuiskekynnen noustessa ylös tämä maukaisi rauhallisesti:
"Pentusi saattavat syntyä hiukan etuajassa, mutta jos lepäät ja syöt tarpeeksi, he ovat tarpeeksi vahvoja selvitäkseen". Kuiskekynsi katsoi parantajaa.
"Selvä on". Tämän jälkeen naaras poistui pesästä jättäen parantajan omiin puuhiinsa. Pantterivarjo odotti häntä aukiolla.
"Siellä on jo pehmeä kaislapeti valmiiksi sinulle ja maukas ahven ateriaksi tietysi", kolli kehräsi silmät loistaen.
"Kiitos", Kuiskekynsi maukaisi ja tallusti hiukan vaivalloisesti pentutarhalle. Naaras ahtautui pienestä oviaukosta sisään yllättävän suureen, hyvin suojattuun pesään, jonka yhdessä nurkassa makasi Koivuturkki. Vaaleanruskean naaraan kyljessä tuhisi pieni valkoinen nyytti, Lumipentu. Pentutarhan toisessa nurkassa oli tyhjä, muhkeaksi vuorattu kaislapeti Kuiskekynttä odottamassa. Naaras käveli sinne ja asettui mukavasti pedille. Pantterivarjon pää ilmestyi näkyviin pesän suulta.
"Pärjäätkö sinä? Jos tulee jotakin, huuda minua, sillä nukun tässä pesän ulkopuolella", Pantterivarjo kertoi.
"Pärjään kyllä", Kuiskekynsi vastasi kehräten. Tämän jälkeen Pantterivarjo vetäytyi vastahakoisesti pois jättäen naaraat rauhaan. Kuiskekynsi ei liiemmin pitänyt Koivuturkista, sillä tämä hoiti varapäällikön Tuomiturkin poikaa tämän pyynnöstä, mutta ei emollisesti. Tuomiturkki ei halunnut luopua varapäällikön paikastaan ja antoi siksi pentunsa Koivuturkille. Pentuja oli syntynyt alkujaan kaksi, mutta pieni naaras, Hiutalepentu oli kuollut myöhemmin Kuiskekynnen käpälissä viheryskään. Kipu vihlaisi naarasta ajatuksestakin, joten Kuiskekynsi kumartui syömään suurta, tarkoituksella hänelle tuotua ahventa.
*Kasvakaa vahvoiksi*, Kuiskekynsi käski pentujaan nielaistessaan toisen suullisen ahventa.

Vastaus:

Olipas ihana tarina taas, todella mukava lukea Kuiskekynnen ja Pantterivarjon välisiä kanssakäymisiä :3 Toivottavasti saamme lukea vielä lisää pentujen syntymän odottelun ajasta! :>
19 pistettä~

- Naru

Nimi: Konnakynsi, Tuuliklaani

16.09.2017 17:15
// Unohdin kirjottaa aiemmin Konnatassun emon kuolemasta, jtn rustaan tähän itsenäisen pätkän asiasta. Sijoittuu sille ajalle, kun Kipinätassu oli vielä kipeänä.

”Ja sitten minä vein ruokaa Kipinätassulle ja kerroin hänelle, kuinka olin haistanut aamupartiossa ketun, mutta se oli Saniaiskarvan mukaan vanha merkki, joten emme lähteneet seuraamaan sitä vaan kuljimme rajapätkän loppuun ja palasimme leiriin. Siinä matkalla nappasin sen jäniksen, minkä vein heille ja olisin napannut sinullekin jäniksen, jos se ei olisi ollut Saniaiskarvan mukaan tuhlausta, kun sinä olet… kuollut. Niin että minä olisin kyllä halunnut muistaa sinuakin riistalla, mutta sitä tarvitaan enemmän niille, jotka saavat siitä vielä voimaa. Tähtiklaanissa sinulla ei ole varmasti mitään hätää, niin että voin ihan hyvin jättääkin saalistamatta sinulle ja sinä varmasti ymmärrät sen”, Konnatassu selitti katse etukäpäliinsä luotuna. ”Mutta minä kuitenkin muistan sinut aina, vaikka en tulisikaan aina tänne tai toisi riistaa mukanani. Ja ehkä sinä tulet joihinkin minun uniinikin, olen kuullut, että jotkut kuolleet tekevät niin ja olisin todella iloinen, jos näkisin sinut vielä niin. Tai kyllähän me näemme Tähtiklaanissakin, kun minä tulen sinne, mutta näkisin sinut mielelläni sitä ennenkin, koska siihen voi olla aika kauan, kun minä en ole vielä edes soturi ja – niin.”
Konnatassun ajatukset olivat ryöpsähtäneet hänestä ulos sanojen virtana, eikä hän keksinyt enää sanottavaa hiljennyttyään. Hän oli kertonut Huomenlinnulle kaiken, mitä oli tehnyt tänään ja kaiken, mitä oli tehnyt eilen, koska ei ollut ehtinyt eilen hautapaikalle puhumaan emonsa kanssa. Tomukuonon mielestä emolle puhuminen melkein kuunkierto tämän kuoleman jälkeen oli oppilaan ajan tuhlausta, mutta Konnatassu kiirehti paikalle aina, kun koulutukseltaan ehti. Hän ei ollut puhunut emon kanssa näin paljoa tämän ollessa elossa, koska hänellä oli ollut aina niin kiire omien hommiensa kanssa. Kaipa hän koki siitä hiukan huonoa omatuntoa ja kävi sen takia niin tunnollisesti tämän haudalla.
”Nyt minun täytyy lähteä, Tuulitähti kutsuu klaania paikalle”, Konnatassu sanoi kuullessaan päällikön ulvaisun leirin sisältä. ”Mutta minä palaan taas pian”, hän vakuutti emolleen ja hyvästeli tämän pikaisesti ennen kuin kiirehti takaisin leiriin. Kokouksesta myöhästyminen ei olisi kohteliasta – vaikka olisi käynyt oman emonsa haudalla.

// Ja sitten takaisin nykyhetkeen:

Kaikki palasi normaaliin rajummin, kuin Konnatassu olisi halunnut. Hän oli toivonut Kipinätassun sairasajan yhdistävän heitä ja vaikka se olikin tehnyt niin, se myös erotti heitä. Kipinätassu koki kollin holhoavan häntä aina kun tämä ehdotti yhteistä metsästysretkeä tai taisteluharjoitusta. Konnatassu oli mennyt kahdessa kuussa toisen oppilaan ohi taidoissaan ja Kipinätassulla oli kova työ päästä vanhaan kuntoonsa. Tämä väsyi nopeasti, eikä suorittanut liikkeitään enää samanlaisella taitavuudella kuin ennen sairastumistaan, koska hänen kehonsa ei enää tehnyt niitä automaattisesti. Naaras joutui harjoittelemaan kaiken normaalista saalistusasennosta loikkaaviin taisteluliikkeisiin asti ja samalla kun tämä kertasi, Konnatassu oppi koko ajan uutta. Niinpä kun he olivat yhdessä metsällä, hän oli paljon Kipinätassua parempi, mikä sai naaraan pahoittamaan mielensä. Toisinaan Konnatassu esitti tahallaan huonompaa, jotta toinen saisi loistaa, mutta sekään ei auttanut. Kipinätassu halusi yhä useammin lähteä liikkeelle yksin tai mestarinsa kanssa. Aina nähdessään Konnatassun naaras kääntyi ympäri ja hankkiutui uuteen partioon tai harjoittelemaan Hunajatassun kanssa. Kun Konnatassu kysyi, partio oli jo täynnä tai suuri joukko olisi häirinnyt Kipinätassun keskittymistä, minkä nojalla hän jätti kollin jälkeensä.
Tultuaan käännytetyksi tarpeeksi monta kertaa, Konnatassu ymmärsi, ettei hänen seuransa ollut haluttua. Kipinätassu halusi olla yksin tai Hunajatassun kanssa – toinen kolli ei ollut yhtä paljon tämän edellä, eikä naaras joutunut tämän seurassa häpeämään taitamattomuuttaan.
Puolen kuun kuluttua Tuulitähti nimitti Konnatassun soturiksi, mikä huononsi entisestään hänen ja Kipinätassun välejä. Konnakynsi oli kaksi kuuta Kipinätassua nuorempi, mutta tuli nimitetyksi tätä ennen soturiksi. Naaras häpesi itseään niin pahoin, ettei pystynyt enää katsomaan vanhaa ystäväänsä silmiin. He nukkuivat nyt eri pesissä ja tuntuivat elävän täysin eri maailmoissa.

Soturina olo ei ollut läheskään niin hienoa, kuin Konnakynsi oli odottanut. Hänellä ei ollut uudessa pesässä yhtään ystäviä ja vaikka kaikki kyllä olivat mukavia, heillä oli omia puuhiaan. Enää ei ollut mestaria, joka olisi kertonut, mitä piti tehdä ja Konnakynsi päätyikin usein vain istuskelemaan leirin aukiolle.
”Miten sinä sait ajan kulumaan soturina?” hän kysyi lopulta Ruosteruusulta, kun ei enää tiennyt, mitä olisi tehnyt. Istua hän ei ainakaan jaksanut enempää.
”Metsästin, partioin ja koulutin oppilaita”, Ruosteruusu vastasi närkästyneenä kuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.
”Niin mutta miten sinä jaksoit sitä koko elämäsi?” Konnakynsi intti. Kyllähän hän tiesi, mitä soturina käytännössä tehtiin. Häntä ei vain yhtään huvittanut lähteä partioon, eikä hänellä sen puoleen ollut omaa oppilastakaan.
”Minulla oli ystäviä ja kumppanini Polkuvarjo”, Ruosteruusu vastasi. Konnakynsi oli jo jatkamassa valitustaan, kun tajusi kunnolla, mitä vanhus oli sanonut.
”Sinulla oli kumppani?” hän maukui ihmeissään. ”Miksi minä en ole saanut kuulla tästä aiemmin?”
”Et ole kysynyt”, Ruosteruusu tiuskaisi, mutta noin ympäripyöreä vastaus ei riittänyt soturille. Hän unohti omat huolensa yrittäessään kuvitella teräväkielisen vanhuksen kollin kanssa yhdessä.
”Miten hän jaksoi sinua”, Konnakynsi naurahti kiusallaan ja sai vastaukseksi lempeän läimäisyn korville.
”Polkuvarjo oli erittäin hauska, toisin kuin eräät”, Ruosteruusu näpäytti takaisin. Joku muu olisi saattanut loukkaantua, mutta Konnakynsi oli jo tottunut naaraan letkautuksiin. Niinpä hän vain vastasi:
”Sinä yhdessä jonkun kanssa, tämän päivän en koskaan luullut tulevan vastaan.”
”Jos minäkin onnistun siinä, kyllä sinäkin voit vielä saada naaraasi”, Ruosteruusu huomautti ja keskustelu muuttui hetkessä taas vakavaksi.
”Kipinätassu ei halua enää edes nähdä minua, olen elävä esimerkki hänen jälkeenjääneisyydestään”, Konnakynsi vastasi korvat lerpattaen surullisina.
”Ei se sinun vikasi ole, että hän sairastui. Sen naaraan pitäisi kasvaa ja ymmärtää olla syyttämättä toisia omista ongelmistaan”, Ruosteruusu tuhahti.
”Älä puhu Kipinätassusta tuohon sävyyn!” Konnakynsi sihahti turkki ärtymyksestä pörhistyneenä. Hän oli nopeasti hereillä, valmiina vetämään kyntensä esiin ja puolustamaan naarastaan viimeiseen hengenvetoonsa asti! Paitsi että Kipinätassu ei ollut hänen naaraansa, eikä Ruosteruusu ollut tälle uhka.
”Anteeksi…”, Konnakynsi mumisi nolostuneena. ”Taidan mennä metsästämään jotain…”
Kolli lähti kohti leirin suuta häntä hiekkaa laahaten ja sai vastaukseksi vanhukselta surullisen katseen, jota hän ei onneksi nähnyt, koska oli jo selin tähän. Oli tarpeeksi inhottavaa olla yksin, Konnakynsi ei kaivannut sen lisäksi toisen sääliä.

Metsästämisestä ei tullut mitään. Konnakynsi päätyi harhailemaan Jokiklaanin rajan tuntumaan putouksen luokse, eikä voinut vastustaa kiusausta kävellä aivan sen reunalla. Askel sinne tai tänne - ja kuka häntä ikävöisi, jos hän sattuisi putoamaan. Todennäköisesti Ruosteruusu, mutta tämäkin kuolisi pian ja koko muisto soturista nimeltä Konnakynsi katoaisi vanhuksen mukana. Kipinätassu rakastuisi johonkin toiseen kolliin ja saisi tämän kanssa pentuja. Ehkä naaras nimeäisi yhden pennuistaan Konnapennuksi, koska nimi muistutti häntä jostain etäisesti tutusta, mitä hän ei vain saanut mieleensä. Ja ehkä tällä uudella Konnakynnellä olisi edessään parempi elämä kuin hänellä. Toinen Konnakynsi olisi heti erinomainen metsästäjä ja osaisi puhua johdonmukaisesti. Hänestä ja naarasta, johon hän rakastuisi, tulisi kumppaneita ja he eläisivät elämänsä onnellisesti loppuun asti. Ja kun heidän elämänsä loppuisi metsässä, he tulisivat yhdessä Tähtiklaaniin vanhan Konnakynnen luokse ja hän näkisi, miten hyvin hänen elämänsä olisi voinut mennä, jos Kipinätassu ei vain olisi sairastunut ja jäänyt hänestä koulutuksessa jälkeen.
”Hei!”
Konnakynsi horjahti huudon keskeyttäessä hänen ajatuskulkunsa. Onnekseen hän oli juuri nostanut metsän puoleista käpäläänsä, eikä horjahtanut putoukseen päin vaan kellahti reunan vieressä kasvavalle nurmikolle.
”Tuo on vaarallista!” ääni huusi ja Konnakynsi näki liikehdintää putouksen toisella puolella. Puurajasta ilmestyi punaturkkinen naaras, joka kiirehti häntä kohti. Heidän välissään pauhasi kuitenkin suuri putous, joten naaras ei päässyt kovinkaan lähelle maassa makaavaa soturia. ”Oletko kunnossa?”
”Juu”, Konnakynsi vastasi hiukan nolostuneena ja nousi ylös siistimään sotkuun menneen turkkinsa. Miten hän oli tuolla tavoin kaatunut naaraan edessä? Nyt hän oli aivan kostean ruohon peitossa.
”Mitä sinä teit noin lähellä reunaa?” punaturkkinen kissa kysyi.
”Jänis jota jahtasin juoksi putoukseen”, Konnakynsi valehteli hätävalheen. ”Menin katsomaan, miten sille kävi.”
”Eivät jänikset ole niin tyhmiä”, naaras naurahti huvittuneena, mutta ei kysellyt enempää.
”Oletko sinä Jokiklaanilainen?” Konnakynsi kysyi saatuaan turkkinsa jonkinlaiseen kuntoon ja pystyessään nyt täysin keskittymään paikalle tupsahtaneeseen naaraaseen. Putous ei ollut kamalan leveä, joten kolli näki toisella puolella seisovan kissan vaivatta. Siisti punainen turkki, sopusuhtainen ruumiinrakenne, kellertävät silmät – muistutti hiukan kettua.
”Nimeni on Kaunokettu”, naaras vastasi, eikä Konnakynsi ei voinut olla ajattelematta, kuinka osuva nimi oli. Toinen muistutti hiukan kettua ja tarkemmin katsottuna oli erittäin kauniskin.
”Eli olet Jokiklaanilainen?” kolli kysyi uudemman kerran.
”Kyllä”, Kaunokettu naurahti taas. Konnakynsi ei tajunnut, mitä niin huvittavaa hänen sanoissaan oli ollut, mutta kunhan naaras ei nauranut hänelle, koska hän oli käyttäytynyt typerästi, sillä ei ollut väliä.
”Ja sinä olet…?” Kaunokettu jatkoi.
”Tuuliklaanilainen”, Konnakynsi vastasi ja nolostui heti tajutessaan naaraan tarkoittaneen hänen nimeään eikä klaaniaan. Oli ilmiselvää, että hän oli Tuuliklaanista, kun seisoi tällä puolella rajaa. ”Konnakynsi, olen Konnakynsi”, kolli korjasi.
”Mukava tavat Konnakynsi Tuuliklaanista”, Kaunokettu vastasi. ”Olen saalistamassa, joten en voi jäädä juttelemaan, mutta yritäpä vastaisuudessa pitää jäniksistäsi parempaa huolta, etteivät ne huku ennen tuoresaaliskasaan päätymistä.”
”Miten ne– Aaa, juu”, Konnakynsi naurahti hermostuneena ja sanoi naaraalle hyvästit, vaikka tämä oli jo lähtenyt menemään. Punainen hännänpää vilahti pensaan taakse ja Kaunokettu oli poissa. Konnakynsi katsoi vielä hetken tämän perään, ennen kuin seurasi toisen esimerkkiä ja katosi nummelle. Hänkin oli alun perin ollut saalistamassa ja nyt kun päivän nolo keskustelu oli hoidettu pois alta, hän saattaisi pystyä johonkin järjelliseen toimintaan.

Kaksi hiirtä ja yksi jänis myöhemmin Konnakynsi palasi leiriin hyvillä mielin. Aamun murheet olivat unohtuneet ja niiden tilalle olivat nousseet ajatukset Jokiklaanilaisesta naaraasta. Olikohan tämä saanut yhtä paljon saalista kuin hän.
Konnakynsi laski saaliinsa tuoresaaliskasaan, valitsi pullean rastaan ruoakseen ja asettui syömään sitä aukion laidalle. Hän oli syönyt toissa päivänä sotureiden pesän edessä, mutta kokeneemmat soturit olivat selvästi ärtyneet hänen läsnäolostaan yleisellä ruokailupaikalla, joten tällä kertaa kolli tyytyi olemaan huomaamaton. Hänellä oli muutenkin muuta ajateltavaa kuin herkästi loukkaantuvat vanhemmat kissat. Ja kun vanhoista kissoista puhuttiin, siinä paha missä mainitaan…
”Sait selvästi hyvin saalista”, Ruosteruusu maukui ja asettui istumaan Konnakynnen viereen lupaa kyselemättä. Ei sillä, että Konnakynsi olisi raaskinut kieltäytyä, mutta olisi ollut mukavaa, jos toinen edes joskus käyttäytyisi kohteliaasti.
”Jep”, kolli vastasi lyhyesti ja keskittyi rastaaseensa. Ehkä Ruosteruusu tajuaisi seuransa olevan epämieluista ja lähtisi oma-aloitteisesti. Mutta ei…
”Kipinätassu palasi juuri hetki sitten rajapartiosta ja meni parantajanpesälle tervehtimään Mäntytassua”, Ruosteruusu jatkoi vihjailevaan sävyyn, kuin ei olisi huomannut – tai välittänyt – Konnakynnen syrjäänvetäytyvästä asenteesta. ”Ehkä sinä voisit vahingossa sattua paikalle ja…”
”Olen väsynyt”, Konnakynsi murahti. Ystävällisen Kaunoketun jälkeen häntä ei huvittanut yrittää tunkea äkäisen Kipinätassun seuraan. Tämä kuitenkin keksisi vain jonkun tekosyyn häipyä oppilaidenpesään tai hankkiutuisi uuteen partioon, välttääkseen hänen seuransa.
”Oikeastaan olen aika väsynyt koko naaraaseen”, Konnakynsi jatkoi ja korjasi nopeasti nähdessään Ruosteruusun yllättyneen ilmeen: ”Pidin Kipinätassusta aikanaan paljon ja pidän hänestä yhäkin, mutta hän ei voi sietää seuraani ja alan olla väsynyt mahdottoman yrittämiseen.”
”Niin, kaipa teidän juttunne taitaa olla ohi…”
”Ei meillä koskaan mitään juttua ollutkaan Ruosteruusu”, Konnakynsi huomautti katkerana.
”Mutta minä kun kuvittelin teille niin hienon tulevaisuuden”, vanhus mumisi selvästi pettyneenä.
”Niin minäkin”, Konnakynsi ajatteli. Niin minäkin…

Vastaus:

Kipinätassu, senkin mielensäpahoittaja! >:o Mokomakin, kasvaisi hieman!
Konnakynnen ja Ruosteruusun ainakin jonkinasteinen ystävyys on hauskaa luettavaa :D Myös tapaaminen Jokiklaanin Kaunoketun kanssa oli oikein hupaisaa lukea :>
Pisteitä saat 29!

- Naru

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

12.09.2017 15:29
//Tönkköysvaroitus!!!!

Aurinko paistoi kirkkaasti kirkkaalla taivaalla. Hieraisin silmiäni. Ruostepennun kuolemasta oli mennyt pari päivää ja tauti oli vienyt mukanaan myös Aamutuikkeen. Nyt tauti oli kuitenkin saatu pois Varjoklaanista, kiitos siitä Sorasydämen. Olin nyt parhaillani aterioimassa oppilaiden pesän edessä. Nielaisin viimeisen palan peipostani, kun näin mestarini Sulajään astelevan minua kohden. Naaras näytti hieman väsyneeltä ja tuon silmissä oli poissaoleva katse. Tajusin sitten että Sulajää suri veljeään Aamutuiketta, aivan kuin minäkin surin Ruostepentua.
"Leoparditassu", Sulajää maukui, "mennään harjoittelemaan kiipeilyä vuorivaahteralle. Iltahämy ja Punasulka tulevat mukaan."
"Ai katsomaan harjoitteluani?" kivahdin. Punasulan voisin hyväksyä, mutta Iltahämystä en koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut.
"Tarkoituksena olisi samalla metsästää", Sulajää selitti, "tiedän että me molemmat olemme menettäneet perheenjäsenet, mutta siitä huolimatta pitää jaksaa keskittyä koulutukseesi. Parin kuun päästä sinun soturikoulutuksesi loppuu ja en halua antaa klaanille huonoa kuvaa siitä, että olisin kouluttanut sinua huonosti."
"Kyllähän minä olen osallisunut ahkerasti koulutukseeni!" huudahdin. Nousin pystyyn ja heilautin turhautuneesti häntääni. Sulajää viittoi hännällään sotureiden pesän edessä odottaville Iltahämylle ja Punasulalle ja sitten lähdimme Vuorivaahteraa kohden.

"Nyt saan nähdä miten sisareni oppilas edistyy", Iltahämy maukui matkalla. Siniharmaa kolli kulki takanani. Mulkaisin Iltahämyä ilkeästi. Vierelläni kulkeva Sulajää hymähti hyväntuulisesti.
"Tähtiklaanin kiitos, että minulla on vielä toinen veli jäljellä", Sulajää maukui ja loi hymyn Iltahämylle, "Leoparditassu edistyy loistavasti! Paremmin kuin loistavasti!"
Mestarini kehut lämmittivät sisintäni. Iltahämy loi minulle iloisen hymyn, samoin siniharmaan kollin vierellä kulkeva Punasulka.
"Nyt saatte nähdä miten Leoparditassu kiipeää", Sulajää maukui, "hän ei ole vähään aikaan harjoitellut sitä, mutta kyllä se noin sisukkaalta oppilaalta luonnistuu kuin vettä vain."
"Aivan varmasti", Iltahämy kehräsi. Kun saavuimme Vuorivaahteran luo, Punasulka ja Iltahämy istuutuivat puun juureen. He kietoivat häntänsä ympärilleen. Turkkiani alkoi äkisti kihelmöidä jännityksestä, mutta samalla olin hermostunut. Hiirenpapanat! Eihän pystyisi kiipeämään, jos kaksi ylimääräistä kissaa katselisivat.
"Jään nyt tähän", Sulajää maukui, "tiedän että osaat."
Mestarini istuutui Iltahämyn ja Punasulan viereen ja kietoi siististi häntänsä ympärilleen. Suljin silmäni ja huokaisin. Sitten avasin silmät ja asetin varovaisesti etukynteni vaahteran runkoa vasten. Hivutin niitä ylöspäin, jotta takakynteni pääsisivät myös rungolle. Asetin takakynteni rungolle.
"Ole varovainen sitten!" Sulajää maukui. Nyökkäsin. Hivuttauduin lähimmälle oksalle, joka oli melko tukeva kannattelemaan. Tartuin ylempään oksaan ja sain itseni siihen. Katsoin alas ja Sulajää nyökkäsi hyväksyvästi.
"Mene vain vielä ylemmäs", tuo ohjeisti.
"Se ei ole homma eikä mikään", mutisin. Tein taas saman; ponnistin ylemmälle oksalle.
"Harjoittele sitten menemään toiselle puolelle", Sulajää maukui, "joko runkoa pitkin tai oksien kautta."
Päätin valita oksat. Menin viereiselle oksalle varovaisesti. Kun olin päässyt oksalle, menin sitten taas viereiselle. Yhtäkkiä huomasin olevani puun toisella puolella, niin etten huomannut Sulajäätä, Punasulkaa tai Iltahämyä. Kuitenkin kuulin Sulajään äänen:
"Voit tulla nyt alas."
Menin varovaisesti alemmalla olevalle oksalle ja taas, ja pian huomasinkin olevani maassa neljällä tassulla. Kävelin rinta röyhistettynä ja ylpeästi kolmen soturin luo.
"Mahtavaa Leoparditassu, aivan mahtavaa!" Sulajää kehui. Hymyilin.
"Se oli hieno suoritus", Iltahämy maukui. Yritin olla katsomatta Iltahämyn tummansinisiin silmiin.
"Kiitos", murahdin pienesti.
"Metsästettäisiinkö välillä?" Punasulka ehdotti.
"Hyvä ajatus!" Sulajää nyökkäsi, "metsästetään kaikki erillään niin saamme enemmän riistaa. Pysytään lähimailla, niin löydämme toisemme helpommin. Leoparditassu, lähde sinä Ukkospolulle päin, mutta älä mene missään tapauksessa Ukkospolulle!"
Nyökkäsin.
"En tietenkään", mau'uin. Heilautin häntääni ja lähdin Ukkospolkua päin.

Kiiltäväturkkinen hirviö jyristi Ukkospolulla ja se katosi Korkokiviä päin. Heti sen perässä tuli edellistä todella paljon isompi, jonka tassut olivat jopa Varjotähteä suuremmat. Se kolisi kovalla polulla ja sen kyydissä oleva lasti haisi. Nyrpistin nenääni. Hävyttömät hirviöt! Ukkospolun vartta kulki kaksijalka taluttaen koiraa. Koira näki minut ja haukahti. Kaksijalka hiljensi koiran. Suussani oleva hiiri tuoksui maukkaalta. Vesi herahti kielelleni, mutta jokin esti minua syömästä sitä. Soturilaki esti syömästä sitä vielä ja en tohtinut rikkoa lakia, jota jokainen uskollinen klaanikissa noudatti. Kaivoin maahan kuopan ja laitoin hiiren sinne. Sitten peitin kuopan. Tulisin hakemaan sen myöhemmin. Sitten kuulin aivan tassujeni juuressa ääntä ja pienen lehtikasan alta vipelsi nuorenoloinen lisko.
*Tyhmä*, ajattelin, *eikö se tajunnut että olin tässä vieressä."
Yhdellä loikalla loikkasin liskon päälle. Tein sille tappopureman niskaan. Lisko valahti käpälissäni. Hautasin sen viereen, mihin olin haudannut hiirenkin.
"Leoparditassu", puskat rasahtivat takanani. Älähdin ja käännyin. Iltahämy työntyi läheisestä karhunvatukkapusikosta.
"Hei", murahdin, "mitä sinä nyt täällä? On minun tehtäväni metsästää täälläpäin."
"Ei, seurasin oravaa tänne", Iltahämy maukui, "olin Nelipuun lähellä, mutta sitten se orava karkasi tänne. Näitkö sen?"
Pudistin päätäni. Siinä olin oikeassa; en ollut nähnyt oravaa.
"Tuolla", siniharmaa kolli maukui äkkiä. Hän ryntäsi kahden puun väliin, johon orava oli pysähtynyt. Iltahämy loikkasi oravan päälle, mutta se kerkesi pois alta. Se alkoi viilettää kohden Vuorivaahteraa. Äkisti teki halu rynnätä sen perään.
"Minä voin mennä", huikkasin. Ryntäsin salamannopeasti oravan perään. Tajusin Iltahämyn seuraavan. Tavallaan se inhotti, mutta annoin sen nyt olla. Orava juoksi yllättävän nopeasti, mutta kyllä se ennen pitkää tapettaisiin.

Pian tuli Vuorivaahtera näkyviin. Emme olleet vielä saaneet oravaa. Sulajäätä ja Punasulkaa ei ollut vielä näkynyt. Orava oli silti näkyvissä. Kun saavuimme Vuorivaahteran luo, orava loikkasi vaahteraan. Loikkasin sen perään.
"Leoparditassu", Iltahämy naukaisi, mutten kuunnellut. Orava loikkasi lähimpään oksaan. Ryntäsin sen perään. Orava oli nopeampi. Se kerkesi loikata oksalta pois maahan ja hävisi pusikkoon.
"Se siitä sitten", mutisin. Sitten lähdin - tai yritin lähteä - pois oksalta. Olin juuttunut kahden tiheän oksan väliin.
"Leoparditassu, tule nyt pois vain", Iltahämy maukui, "emme saaneet oravaa, mutta joskus käy näin."
"Miten minä voisin muka tulla?" ärähdin, "en voi tulla, jos olen juuttunut."
"Juutuitko sinä?" Iltahämy ällistyi.
"No eikö se jo näy!" huudahdin vihaisena ja mulkoilin vihreillä silmilläni siniharmaata soturia, "senkin tyhmä!"
Tämä oli noloa! Yhdeksän kuukauden ikäinen oppilas puuhun juuttuneena. Siinä samassa Sulajää tuli näkyviin.
"Minä autan sinut pois", Sulajää maukui. Hän oli ilmeisesti kuullut minun ja Iltahämyn keskustelut. Emme ehtineet sanoa mitään, kun Sulajää loikkasi Vuorivaahteraan ja kipusi sille oksalle missä olin. Sulajää yritti tarttua niskanahkaani, muttei kerinnyt, kun ylempänä oleva oksa rasahti ja tippui maahan. Se oli juuri toinen oksista joiden väliin olin juuttunut. Sen takia aloin pudota.
"Apua!" ulvaisin. Sitten mätkähdin, mutta johonkin pehmeään. Se ei voinut olla kova maa, eikä myöskään lehtikasa.
"Kaikki hyvin?" kuului ääni ja huomasin Iltahämyn kasvot katselevan minua. Oliko Iltahämy ottanut minut kiinni?!
"On", murahdin. Kierähdin maan päälle. Sulajää tuli luoksemme.
"Saisit kiittää Iltahämyä", Sulajää muistutti, "olisit voinut vaikka halvaantua, ellei Iltahämy olisi saanut sinua kiinni."
Katsoin Iltahämyn sinisiin silmiin. Tunsinko kiitollisuutta kollia kohtaan?
"Kiitos", mau'uin. Nyt olin tosissani. Ehkei Iltahämy ollutkaan niin inhottava mitä luulin.

Vastaus:

Nyt on hieman tunteet pinnassa, niin hyvässä kuin pahassa, niin kuin tosin kuuluukin c: Hienoa, että Leoparditassu on jo pääsemäisillään sen yli, kun Iltahämy vahingossa tätä pennuksi kutsui, saa nähdä miten tulevaisuudessa käy :>
Pisteitä 19.

- Naru

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

30.08.2017 19:54
Kuiskekynsi asteli leiriin kantaen suussaan pientä vesimyyrää. Oli kulunut jo monta auringonkiertoa siitä, kun Jokiklaanin päällikön Jokitähden pentu, Hiutalepentu oli kuollut viheryskään kirjavan soturin tassuissa. Kuiskekynsi oli nähnyt tapahtumasta painajaisia, mutta se oli alkanut hellittää. Naaras pudotti myyränsä tuoresaaliskasaan ja asettui sitten kyljelleen makaamaan sotureiden pesän eteen. Kuiskekynsi oli ollut jo pidemmän aikaa hyvin väsynyt ja uupunut. Jokitähti oli yhä sairaana, mutta toipumaan päin. Punertava naaras, Kaunokettu asteli Kuiskekynnen luo ja asettui istumaan.
"Oletko kunnossa? Näytäthuonovointiselta", Kaunokettu kysyi omituinen hymy kuonollaan. Kuiskekynsi ihmetteli Kaunoketun vihjausta.
"Mitä tarkoitat? Voin mainiosti", pieni soturi kiirehti sanomaan, mutta tunsi samalla hetkellä vatsassaan epämukavan muljahduksen. Kaunokettu ilmeisesti huomasi asian, sillä naaras hymyili Kuiskekynnelle ja meni matkoihinsa. Kilpikonnakuvioinen naaras oli aivan hämillään, mistä Kaunokettu oli vihjannut? Samassa Roiskesydän, Kuiskekynnen entinen mestari asteli naaraan luo.
"Älä esitä ettet muka tiedä asiasta", punertava kolli murahti ja tökkäisi hellästi entisen oppilaansa mahaa etutassullaan. Kuiskekynsi tunsi hellän töytäisyn vatsassaan ja tunsi kuinka hänen vatsansa vastasi siihen muljahtelulla.
"Älä yritä esittää ettei vatsassasi kasva Pantterivarjon pennut", Roiskesydän jatkoi. Hämmennys kasvoi Kuiskekynnen silmissä.
"Kaikki ovat kyllä huomanneet paisuneen vatsasi, paisti sinä ja kumppanisi. Vatsasi on sinuakin isompi". Tieto tuli Kuiskekynnelle aivan puun takaa, ei naaras ollut tajunnut odottavansa pentuja.
"Taidat olla oikeassa", Kuiskekynsi totesi mietittyään hetken ja kampesi tassuilleen, vaivalloisesti.
"Minun täytyy kertoa Pantterivarjolle", naaras sanoi ja asteli sotureiden pesälle. Kuiskekynsi kurkisti sisään pesään ja näki kumppaninsa lepäämässä omalla paikallaan.
"Pantterivarjo?" Kuiskekynsi kysyi varovasti. Mustanruskea kolli nosti päänsä ja katsahti kumppaniinsa.
"Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi oitis.
"On, minulla on vain uutisia. Hyviä uutisia". Pantterivarjo ponkaisi ylös ja asteli kumppaninsa eteen.
"Mitä tarkoitat?" Kuiskekynsi vetäytyi leirin aukiolle ja Pantterivarjo seurasi perässä. Kirjava naaras istuutui. Kuiskekynsi katsoi vihreillä silmillään Pantterivarjoa ja tarttui tätä tassusta. Soturi siirsi kumppaninsa tassun vatsansa päälle ja painoi sitä hiukan. Kuiskekynsi tunsi muljahtelun vatsassaan ja tiesi, että Pantterivarjo tunsi sen käpälässään. Kollin katse kirkastui ja tämä katsoi Kuiskekynttä kyynel silmässä.
"Sinä odotat pentujani, niinkö?" kolli kysyi iloisella äänellä.
"Niin odotan", Kuiskekynsi vastasi ja painoin kuononsa Pantterivarjon turkkiin.

Vastaus:

Oikein mukava tarina, hyvä että Kuiskekynnen painajaiset Hiutalepennun kuolemasta ovat hellinneet :> Ja vielä sitäkin paremmat ovat pentu-uutiset, eiköhän Kuiskekynsi niistä kunnialla selviä!
Pisteitä 11.

- Naru

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

29.08.2017 21:44
Hunajatassu hiippaili ympäri leiriä etsien Malvanenää, tai oikeastaan varmistaakseen ettei tätä näkyisi missään. Kokoontumisesta oli kulunut jo aikaa, mutta mestarin ja oppilaan välit olivat yhä melko viileät, eikä oikeastaan kumpikaan ”suostunut luovuttamaan”. Hunajatassu tiesi, että hänen pitäisi pyytää Malvanenältä anteeksi, mutta se ei vain koskaan onnistunut. Joko yrittäminen keskeytyi jostain syystä, tai Malvanenä itse käyttäytyi hiirenaivoisesti, jonka takia oppilas saattoikin päästää sammakon suustaan. Se kismitti oppilasta, mutta hän ei ollut sinäkään aamuna kovin innostunut harjoittelemisesta mestarinsa kanssa. Taisteluharjoitukset Malvanenän kanssa kokoontumista seuraavana päivänä eivät todellakaan sujuneet nopeasti ja mutkattomasti, ja sama meno oli aika hyvin jatkunut sen jälkeenkin, vaikka välillä Hunajatassu pääsikin livistämään harjoituksista, kuten nyt.
”Hän meni aamupartioon, joka tosin tulee melko pian”, Hunajatassu kuuli Saniaiskarvan huokaisevan, ja käänsi katseensa tähän kilpikonnakuvioiseen soturiin. Naaras oli jo melkeinpä menettänyt toivonsa isänsä ja tämän oppilaan välien sovittelusta, mutta yritti silti olla optimistinen, ”ehkä voisit nyt jäädä tähän, ja keskustelisimme kolmestaan Malvanenän kanssa siitä kokoontumisesta? Ehkä ette repisi toistenne korvia päistänne, toisin kuin silloin ensimmäisenä päivänä.”
Hunajatassu ei halunnut kuunnella Saniaiskarvan ehdotuksia, vain pudisti pienesti päätään.
”Tai ehkä voisit käydä nopeasti saalistamassa jotain ja antaa sen Malvanenälle anteeksipyynnöksi? Ainakin voisit edes yrittää, hän oli paremmalla tuulella kuin kertaakaan nyt sen kokoontumisen jälkeisen kohtauksen jälkeen”, naarassoturi jatkoi, mutta oppilas pyöräytti silmiään.
”Käyn ulkona”, hän totesi ja lähti pinkomaan pois leiristä, Saniaiskarvan huudoista huolimatta. Kolli oli jo muutenkin melkoisen huonolla tuulella, joten hän todennäköisemmin päästäisi vain sammakoita suustaan ja Malvanenä kiukustuisi pahemmin. Niin siinä oli aikaisemminkin käynyt, eikä esteitä sen tapahtumiseen ollut. Hunajatassu huokaisi turhautuneena ja yritti pudistella mestarinsa kylmän katseen muistikuvaa pois mielestään. Hän halusi vain juosta, ja unohtaa hetkeksi kaiken mielestään.
Eikä aikaakaan kun oppilas oli jo lähellä Tuuliklaanin rajaa, metsikössä. Hän ei onnekseen törmännyt Malvanenään kertaakaan matkallaan, mutta kolli huomasi jonkun olevan lähistöllä. Hunajatassu ei ollut varma kuka, joten varmuuden vuoksi hän varovasti ja mahdollisimman huomaamattomasti lähti suuntaan, josta kuului ääniä. Pieni tuulenvire puski oppilaan takaa, joten hän ei kyennyt haistamaan toisen kissan hajua.
Risu rasahti ilkeästi kollin käpälän alla, ja tämä yritti kaikkensa jotta ei huutaisi täyttä kurkkua. Hunajatassu vilkaisi käpäläänsä irvistäen, ja tuijotti ilkeän kokoista tikkua, joka siihen oli juuttunut. Hän yritti ottaa sitä hampaidensa väliin, mutta hipaiseminenkin sattui enemmän kuin mikään, mitä pienehkö kolli oli kokenut. Hunajatassu melkein unohti kokonaan varjostaneensa jotain kissaa, mutta sai nopean palautuksen takaisin maan tasalle;
”Hunajatassu?” kolli kohotti äkkiä päänsä ja pyyhki nopeasti irvistyksensä pois kasvoiltaan, nostaa pientä, ehkä hieman epävarmaa hymyä kasvoilleen. Mäntytassu, Tähtiklaanin kiitos, hän ajatteli ja kompuroi tassuaan mahdollisimman paljon varoen käpäläänsä, ja oli kiitollinen kun parantajaoppilas tuli lähemmäs.
”Huomasin sinut – ja no – minulla on tikku käpälässä, enkä saa sitä pois. Pystyisitkö auttamaan?” Hunajatassu kysyi, yrittäen pitää hymyään yllä. Jos hän oli jotain oppinut oppilasaikanaan niin ainakin sen, että kohteliaisuus kannattaa ja mieluummin hymyilee kuin näyttää sellaista naamaa kuin olisi hiirensappea suuhunsa saanut.
”Tietenkin minä klaanitoveriani autan”, Mäntytassu tuhahti hieman leikkisään, mutta samalla totiseen sävyyn. Hunajatassu huokaisi helpotuksesta mielessään. Parantajaoppilas istahti, ja taittoi kollin tassua, joka vain katsoi hieman epävarmana toisen tekemisiä ja toivoi, ettei tikun pois saaminen sattuisi. Mutta tietenkin se sattui. Hunajatassun kasvoille piirtyi kivulias irvistys, mutta huomasi nopeasti ettei käpälää sattunut enää niin paljon, kun tikku oli poissa, ja sai irvistyksen pyyhittyä pois kasvoiltaan.
”Onko Koilennolla kaikki hyvin?” Mäntytassu kysyi hieman huolestuneesti, ja Hunajatassu hämmentyi ensin hetkeksi. Hän ei ollut nähnyt klaanin parantajaa muutamaan päivään, mutta toisaalta ei ollut kuullut mitään kovin kamalaakaan.
”En ole varma, mutta kaipa leiri olisi ollut kunnon hädän alla jos hän voisi todella huonosti”, kolli lopulta totesi. Sitten hän kiinnitti huomionsa kasaan jotain yrttiä, jonka todennäköisesti Mäntytassu oli koonnut.
”Tarvitsetko apua? Minulla ei oikeastaan ole mitään tekemistä varmaankaan koko päivänä”, hän ehdotti ja vaikka kuinka yrittikin, Hunajatassu ei voinut estää äänensä pientä synkkenemistä ja hiljentymistä lauseen loppua kohden. Oikeasti pitkä riita mestarin kanssa vaivasi hänen mieltään pahastikin, vaikka kuinka kolli sitä yrittikin kieltää. Ehkä hänen pitäisi sittenkin pyytää anteeksi mestariltaan, jos törmäisi tähän vielä. Kunhan Saniaiskarva vain olisi oikeassa ja isokokoinen kolli oikeasti olisi paremmalla tuulella kuin aiemmin, vaikkakin lintsaus ei välttämättä parantaisi tämän mielialaa lainkaan. Mutta toisaalta, eihän se enää olisi lintsausta jos hän tekisikin jotain, kuten auttaisi Mäntytassua tämän yrttien kanssa.

//Mäntyy? :3
Saattaa muuten olla hieman tönkköä tekstiä, katsoin vain ettei pitäisi olla kirjoitusvirheitä paljoa :d

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina! Toivottavasti asiat selviävät Malvanenän kanssa mahdollisimman pian. :D

17 pistettä!

- Kamikaze (16.10.2017)

Nimi: Naru

28.08.2017 17:06
Pisteet:

Mäntytassu, Tuuliklaani
Hyvin kirjoitettu tarina, pari kirjoitusvirhettä löytyi mutta nekään eivät ponnahtaneet silmille missään vaiheessa :> Toivottavasti Koilennon tila paranisi, mutta taidammekin jo tietää mitä siinä tulee käymään :D
Pisteitä 19, ja hupsista keikkaa, näyttää siltä että pistetilanne olisi nyt 104 joka meinaa sitä että Mäntytassu on valmis saamaan parantajanimensä! ^^

Vastaus:

~

- Kamikaze

Nimi: Mäntytassu, Tuuliklaani

28.08.2017 13:32
”Minä – täytyy – nukkua – aikainen herätys”, Konnakynsi mumisi nolostuneena Mäntytassun nolostuksesta ja häipyi aukiolta, ennen kuin ruskearaidallinen parantajaoppilas ehti reagoida.
Mäntytassulle oli tullut täysin puun takaa kollin kehut; yleensä Mäntytassu ja pitkäjalkainen tummanruskearaidallinen kolli väittelivät Kipinätassuun liittyvistä asioista, kunnes toinen osapuoli luovuttaisi.
Naaraskissa toisteli mielessään klaanitoverinsa sanoja sana sanalta yhä uudestaan, kuin mantraa, joka voisi manata jonkun. Hölmistyneenä naaraskissa suoristautui parantajan pesän aukiolla seisomaan ja alkoi penkomaan yrttejä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kirpeät, sieraimia pistelevät tuoksut sekoittuivat makeisiin, miellyttäviin tuoksuihin. Mäntytassu oli hyvin tietoinen siitä, että jokaisen yrtin haju oli pinnoittunut hänen turkkiinsa kuin muta; niitä ei voisi saada enää oikein millään tapaa pois.
Lopulta naarasoppilas työnsi Konnakynnen sanat pois mielestään ja hukutti ne mielen sopukoihin, jotta hän ei enää miettisi sanoja läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Sen sijaan toinen ajatus, jota naaraskissa vierasti yhtä lailla, laskeutui hänen mieleensä täyttäen sen - kuin sade täyttää joen; hänen emonsa odotti pentuja.
Kyseistä ajatusta seurasi taas kysymysten tulva hänen mielessään; kuka oli pentujen isä? Miksi hän hankki lisää pentuja? Jos Sananjalkaturkki saa uusia pentuja, lakkaako hän rakastamasta esikoistaan, Mäntytassua?
Ruskea naaraskissa oli tarkistanut asian ja oppimansa perusteella, hänen emonsa totta tosiaan oli tiineenä. Mäntytassu oli yhä järkyttynyt ja hämmentynyt, koska ei osannut muodostaa mielipidettään asian ympärille.
Naarasoppilas liu'utti käpäläänsä lehden pinnalla tuntien rosoiset lehdenreunat ja makean hajun kirkkaana; tätä yrttiä naaraan pitäisi antaa emolleen, kun synnytys olisi ohi. Vadelmien lehtiä. Vadelmien lehdet helpottaisivat verenvuotoa ja kipuja, kun pennut olisivat syntyneet maailmaan.
Lisäksi naaraskissan pitäisi antaa emolleen timjamia ja katajanmarjoja, mutta hän ei ollut ihan varma, miten timjamia piti käyttää. Pitikö se jauhaa? Mikä osa siitä piti käyttää, että se toimisi odotetusti?
Lisäksi Mäntytassua pelotteli ajatus siitä, että jos Koilento ei kerkeäsi parantumaan, hänen pitäisi hoitaa emonsa synnytys itse. Asia olisi ollut kenties vähemmän pelottavampi Mäntytassulle, jos kyseessä olisi ollut ihan kuka tahansa muu kissa, kuin hänen oma emonsa.
Koilento yskäisi rajusti nurkassa, ja Mäntytassu irroitti katseensa yrteistä ja katsoi kohti mestariaan. Mäntytassua puistatti nähdä hänet tuossa kunnossa; Koilento oli riutuvan laiha, hengitys rohisi jokaisella hengenvedolla, viheryskä haisi hänessä hirvittävänä lemuna, yskät raatelivat hänen kurkkuaan ja kuume oli korkea, vaikka Mäntytassu olikin kokeillut jokaista yrttiä, mikä olisi voinut toimia.
Yksikään ei ollut tepsinyt Koilentoon, muuta kuin pietaryrtti ja hunaja, jotka yhdessä pitivät kuumetta astetta matalempana ja hunaja rauhoitti kurkkua, ettei yskä olisi niin paha ja kurkku kärsisi niin paljon yskästä.
Tähän mennessä parantajaoppilas ei ollut uskaltanut jättää mestariaan hetkeksikään yksin, mutta nyt hänen joutuisi pakon edessä tehdä niin. Hänen pitäisi lähteä keräämään lisää hunajaa ja muun muuassa emolleen purasruohoa, sillä niitä ei ollut varastossa melkein yhtään.
Mäntytassu liikkui väsynein, kankein liikkein leiriin pois parantajien pesästä ja hän etsi katseellaan yhtä kissaa; Konnakynttä. Konnakynsi oli ollut ainoa kissa, joka varoituksista ja estoista huolimatta oli aina tullut katsomaan viheryskäpotilaita ja tuonut heille riistaa. Ja mikä parasta, hän oli tehnyt sen kaiken sairastumatta.
Pian naaras tavoitti tutun turkin ja huudahti:
"Konnakynsi! Tarvitsen sinun apuasi."
Aiemmin tapahtunut kohtaus palasi elävänä hänen mieleensä, mutta Mäntytassu teki kaikkensa, jotta käyttäytyisi normaalisti eikä näyttäisi oudolta soturin silmissä.
"Mitä tarvitset, Mäntytassu?" soturi naukaisi hieman empien; epäilemättä aiempi kohtaus oli molempien mielessä päällimäisenä.
"Minun pitää lähteä keräämään, öh, yrttejä. Pystyisitkö sinä kenties vahtimaan Koilentoa sen aikaa?" parantajaoppilas sai nau'uttua. Konnakynsi nyökkäsi pikaisesti ja hieman jäykän oloisesti.
"Tietenkin", soturi lisäsi vielä nyökkäykseen ja näytti rentoutuvan hieman, kun tajusi, ettei Mäntytassu aikoinut puhua aiemmasta.
"Hienoa", ruskea parantajaoppilas naukaisi pikaisesti, "minun on nyt mentävä, joten mene pikimmiten parantajan pesään. Minulla ei pitäisi mennä kauaakaan aikaa."
Sitten naarasoppilas lähti jolkuttamaan kohti leirin sisäänkäyntiä korvat hieman luimussa, mutta hän taisteli pitääkseen ne vain vähän taakseen kääntyneinä. Samassa hetken mielijohteesta naaraskissa käännähti ja huudahti vielä Konnakynnelle:
"Kiitos kehuista aiemmin!"

Mäntytassu oli lähellä Tuuliklaanin rajaa, jossa kasvoi rykäelminä yrttejä, kuten pietaryrttiä. Naaraskissa nyhti sitä hampaillaan irti isoina tukkoina ja pudotti niitä etujalkojensa väliin. Hän yrtti työskennellä mahdollisimman nopeasti ja tarkasti, jotta saisi kerättyä paljon hyviä, oikeita yrttejä pienessä ajassa. Hän ei halunnut, että Koilento joutuisi olemaan ilman häntä kauaa; mitä muka klaani voisi tehdä, jos Koilennolle tapahtuisi jotakin, eikä hän olisi paikalla?
Samassa kauempaa kuului tukahtunut huudahdus, ja kuinka risu katkesi kahtia päästäen napsahtavan äänen. Mäntytassu lopetti työskentelyn päästäen niskakarvansa kohoamaan. Hän haisteli ilmaa, mutta erotti hajusta Tuuliklaanin, joten hän antoi itsensä rentoutua.
Sitten Mäntytassu kohotti katseensa, kun hän oli kääntynyt. Valkoinen turkki keskellä metsää erottui hyvin ja kellertävät merkit koristivat sitä juhlallisesti.
"Hunajatassu?" naukaisi Mäntytassu kysyvästi ja kuuluvasti.
Samassa kolli kohotti ilmeensä ja hymyili. Hän kompuroi ruskean parantajaoppilaan luokse huteroiden ja osittain roikottaen toista tassuaan ilmassa. Mäntytassu käveli muutaman hännänmitan lähemmäksi oppilasta, jottei tämän tarvitsisi kompuroida loppua
matkaa kolmella jalalla.
"Huomasin sinut - ja no - minulla on tikku käpälässä, enkä saa sitä pois. Pystyisitkö auttamaan?" kolli kysyi hymyillen hieman ujon oloisesti, mutta rohkeasti.
"Tietenkin minä klaanitovereitani autan", Mäntytassu tuhahti hieman leikkisään, mutta totiseen sävyyn. Hän istahti ja taittoi hieman toisen oppilaan tassua.
Naaraskissa nuoli anturan pehmeäksi tikun ympäriltä ja tarttui sitten tikkuun. Hän vetäisi sen nopeasti irti ja sylkäisi kauemmas. Hunajatassun kasvoilla oli pieni irvistys, mutta hän muutti kasvonsa taas peruslukemille.
"Onko Koilennolla kaikki hyvin?" kysyi Mäntytassu hieman huolestuneesti, koska oletti oppilaan tulevan leiristä suoraan metsään.

// Hunis? Konna? :D

Nimi: Konnatassu, Tuuliklaani

26.08.2017 21:50
Joka päivä auringon noustessa ja laskiessa Konnatassu kävi parantajan pesällä tervehtimässä Kipinätassua. Aluksi Koilento ja Mäntytassu olivat yrittäneet estellä häntä, mutta kun he olivat todenneet sen hyödyttömäksi, parantaja ja tämän oppilas olivat luovuttaneet. Sitä paitsi näillä oli tassut täynnä hommaa, ei tuoresaaliin tuojasta haittaakaan voinut olla, eikä Konnatassu sairastunutkaan sen puoleen. Tähtiklaani oli kuullut hänen pyyntönsä ja antoi hänen harjoitella rauhassa.
Ja harjoitella hän saikin, kun Tomukuono parantui pian ja koulutus jatkui normaaliin tapaan. Mestari oli positiivisesti yllättynyt huomatessaan, että hänen oppilaansa sai saalista ja keskittyi uudella tarmolla harjoituksiin. Konnatassu oli innoissaan uusista taisteluliikkeistä ja neuvoista, mutta arjesta puuttui silti olennainen osa. Se osa nukkui tuhisten parantajan pesällä, eikä vain parantunut, vaikka Mäntytassu kokeili kaikkea.

"Kerro taas kokouksesta”, Kipinätassu pyysi, kun he makasivat vieretysten parantajan aukiolla. Konnatassu olisi mieluusti kertonutkin, mutta naaraan silmissä loistava surumielinen kaiho pelotti häntä.
”Kerro sinä siitä kokouksesta, missä olit, kun minä olin vielä pentu”, Konnatassu pyysi toivoen, että ehkä omat muistot toisivat Kipinätassuun eloa.
”Ei siellä tapahtunut mitään ihmeellistä”, vanhempi oppilas tuhahti, mutta alkoi silti kertoa kokouksesta. Konnatassu oli kuullut tarinan monta kertaa aiemminkin – useammin omasta pyynnöstään kuin siksi, että Kipinätassu olisi välttämättä halunnut kertoa sen. Hän tiesi, mitä tapahtui milloinkin ja osasi jo veikata, mitä sanoja toinen käyttäisi tarinan kertomiseen. Niinpä hän kuunteli selitystä vain toisella korvalla ja keskittyi sen sijaan katsomaan Kipinätassun kasvoja. Tämän silmiin oli kohonnut iloinen pilke, kun naaras kertoi leikkitaistelustaan erään Myrskyklaanin oppilaan kanssa. Kipinätassu oli hävinnyt, mutta Myrskyklaanilainen oli kuulemma huijannut. Reilussa taistelussa hän olisi voittanut kenet vain ja Konnatassu uskoi siihen. Voi miten kovasti hän olisi halunnut kokeilla taitojaan Kipinätassua vastaan. Konnatassu oli yrittänyt näyttää naaraalle oppimiaan uusia liikkeitä aukiolla, mutta Mäntytassu oli kieltänyt ne, koska pomppiminen pöllytti hiekkaa ja sai potilaat yskimään. Kipinätassu oli sanonut, ettei häntä yskittänyt ollenkaan, mutta hänen kommenttinsa vakavuuden oli vienyt heti perään tullut yskänpuuska ja Mäntytassu oli saanut tahtonsa läpi. Täytyisi odottaa, kunnes toinen oppilas parantuisi.
”Kuunteletko sinä edes?” Kipinätassu murahti ja läimäisi Konnatassua lempeästi korville.
”Kuuntelen!” Konnatassu säpsähti pystyyn ja tajusi vasta noustuaan ylös, että hänen reaktionsa ei olisi voinut ilmaista enemmän kuuntelemattomuutta, vaikka hän olisi haudannut päänsä hiekkaan.
”Olet kuullut tarinan monta kertaa, ei se ole sinun vikasi”, Kipinätassu vastasi. Innokas välke katosi naaraan silmistä, mikä sai Konnatassun pään sisällä äänen ulvomaan tuskasta.
”En minä sitä tarkoittanut”, hän vastasi ja pujahti äkkiä takaisin Kipinätassun kylkeen kiinni. ”Minä vain mietin, kuinka hauskaa meillä tulee sitten, kun voit taas taistella ja voimme harjoitella yhdessä.”
”Niin”, Kipinätassu vastasi, mutta tämän hiljainen ääni ei vakuuttanut kollia.
”Mäntytassu tekee jonkun uuden rohdon ja sinä parannut alta aikayksikön”, Konnatassu jatkoi, mutta Kipinätassun vastaus oli yhä:
”Niin.”
”Mäntytassu!” Konnatassu ulvaisi ja parantajaoppilas ilmestyi pesästä. ”Anna Kipinätassulle jotain niistä hauteistasi. On hänen vuoronsa parantua!”
Mäntytassu totteli epätoivoisen oppilaan pyyntöä, mutta tämän pään surullisesta asennosta Konnatassu näki, ettei parantajaoppilaskaan uskonut Kipinätassun parantuvan vielä pitkään aikaan.
”Noniin”, Konnatassu sanoi, kun Kipinätassu oli syönyt yrttinsä. ”Nyt sinä olet saanut lääkettä ja pian sinä paranet. Älä huolehdi, minä pidän sinusta huolta!”
Naaras vastasi sanoihin sulkemalla silmänsä, mutta Konnatassu ei päästänyt toivosta irti. Hänellä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin usko siihen, että Tähtiklaani kyllä parantaisi oppilaan. Pakkohan heidän olisi, Kipinätassulla olisi pitkä elämä edessä. Kukaan ei vain tajunnut sitä vielä. Konnatassun pitäisi saada heidät tajuamaan. Hän aloitti nukkumalla seuraavan yön naaraan vieressä häntä rohkaisevasti tämän lavoille laskettuna. Kipinätassu uskoisi vielä.

Hitaita askelia, jännitä takajalat, loikkaa, puraise ja saalis on napattu. Se oli nyt jo niin yksinkertaista, ettei Konnatassu tajunnut, miten oli joskus onnistunut epäonnistumaan metsästämisessä.
”Hautaa hiiri ja jatketaan matkaa”, Tomukuono maukui. Konnatassu kaivoi tottelevaisena maahan pienen kuopan, pudotti saaliinsa sen pohjalle ja työnsi ylös nostamansa hiekan takaisin kuoppaan. Mestarikaan ei tuntunut enää niin epäkohteliaalta, kun hän osasi enemmän.
”Mitä mieltä olet, kannattaako meidän lähteä Nelipuulle vai Jokiklaanin reviirin suuntaan?” Tomukuono kysyi. Mestari kysyi hänen mielipidettään! Konnatassun teki mieli loikata pilviin asti, mutta hän kätki innostuksensa mahdollisimman soturimaisesti ja vastasi hetken harkittuaan:
”Piikkiherneturkki lähetti eilen kaksi partiota Nelipuun lähelle, joten Jokiklaanin rajalla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet saada riistaa kiinni.”
Tomukuono nyökkäsi hyväksyvästi ja asia oli sillä selvä. He lähtivät kohti Jokiklaanin rajaa.

Konnatassu saattoi unohtaa, miten hankalia ensimmäiset saalistusyritykset olivat olleet, mutta hän ei voinut unohtaa, miten hienolta tuntui kantaa itse kiinniottamaansa riistaa leiriin muille. Hän koki sen tunteen joka päivä ja tälläkin hetkellä. Kun klaanitoverit käänsivät katseensa nälkäisinä, pennut maanittelivat emoiltaan lupaa saada maistaa ensimmäistä kunnonruokaansa ja klaaninvanhimmat kehuivat saaliin kokoa ”melkein yhtä suureksi, kuin heidän parhaimpansa”. Konnatassu tiputti kantamuksensa tuoresaaliskasaan ja oli jo suuntaamassa kohti parantajan aukiota, kun kuuli takaansa Ruosteruusun äänen:
”Sinua ei enää paljoa näy.”
Konnatassu kääntyi häpeissään ympäri. Hunajapennusta oli tullut kuu sitten oppilas ja nuorimpana hän oli ottanut suurimman vastuun klaaninvanhinten hoidosta. Konnatassun apua oli tarvittu ja tarvittiin saalistamisessa ja partioinnissa, kun osa klaanilaisista oli yhä sairaita. Niin kuin Kipinätassukin… ehkä hän voisi sanoa Ruosteruusulle voivansa huonosti ja luikahtaa sillä tekosyyllä tapaamaan ystäväänsä.
”Olet selvästi oppinut oikeaksi soturiksi, sinulla täytyy olla paljon hienoja tarinoita kerrottavana”, Ruosteruusu jatkoi ja nuoren kollin toivo valui hiekkaan tämän sanojen myötä. Vanhus halusi selvästi jutella, eikä hän voinut kieltäytyä. Se ei olisi ollut kohteliasta, eikä Konnatassu halunnut astua huonoon valoon juuri kun oli saanut arvostusta klaanin keskuudessa.
Oppilas nappasi mukaansa kaksi hiirtä ja seurasi Ruosteruusua klaaninvanhinten pesään.
”Älä näytä noin apealta, aiemmin sinä pidit seurastani”, vanha naaras maukui melkein loukkaantuneena, kun Konnatassu alkoi syödä hiirtään sanomatta sanaakaan.
”Anteeksi, olen vain niin väsynyt”, kolli vastasi ja se toimi. Ruosteruusu voivotteli Tomukuonon määrävään hänelle liikaa tehtäviä, minkä Konnatassu tietenkin kielsi kohteliaasti ja siitä keskustelu lähti liikkeelle. Klaaninvanhin hoiti puhumisen ja oppilas lähinnä myötäili tämän sanojen mukana. Hän ei saanut ajatuksiaan irti parantajan pesällä odottavasta naaraasta. Miten tämän päivä oli mennyt? Olivatko yrtit auttaneet?
Konnatassu haukotteli oikein makeasti ja yritti vihjata Ruosteruusulle, että voisi olla sopiva aika päättää keskustelu, mutta vanhus ei huomannut hänen vinkkejään – tai jätti ne huomiotta tahallaan.
”Annas minä kerron sinulle iltasadun”, tämä virkkoi, eikä Konnatassu voinut olla vastustamatta.
”Vain pennut kuuntelevat iltasatuja!” hän nurisi, mutta Ruosteruusu ei antanut periksi. Vanhus piti jääräpäisesti päätöksestään kiinni ja lopulta Konnatassun ei auttanut kuin kuunnella tarina. Sentään ketään ei ollut paikalla todistamassa hänen häpeäänsä. Konnatassu olisi saanut kuunnella kauan puhetta siitä, kuinka hän halusi yhä kuulla iltasatuja niin kuin pienet pennut. Mikä hän ei enää ollut! Hän oli jo melkein soturi.

Aurinko oli jo laskenut, kun Ruosteruusu viimein päästi Konnatassun kynsistään. Oppilas säntäsi kiireen vilkkaa parantajan pesälle vain kohdatakseen aukiolla nukkuvan Kipinätassun.
”Hän odotti sinua”, Mäntytassu kuiskasi ja astui esiin aukion varjoista. Jos Konnatassu ei olisi ollut niin pettynyt naaraan nukahtamiseen, hän olisi varmasti säikähtänyt parantajaoppilasta. Onneksi hänen säikympi puolensa ei päässyt valloilleen, koska kimakka ulvaisu olisi varmasti herättänyt Kipinätassun. Ja vaikka Konnatassu kuinka toivoi, että naaras olisi vielä hereillä, hän ei halunnut herättää tätä, kerran tämä oli jo nukahtanut.
”Kipinätassulla oli tänään paras päivä pitkään aikaan”, Mäntytassu jatkoi ja astui kollin viereen katsomaan nukkuvaa kissaa. ”En elättelisi vielä liikaa toivoa, mutta hän alkaa parantua.”
Konnatassu tiesi sen! Tähtiklaani oli viimein kuullut hänen rukouksensa!
”Kiitos!” oppilas ulvaisi innoissaan ja tajusi heti perään, että hänen kova äänensä oli varmasti herättänyt Kipinätassun. Säikähtäneenä Konnatassu kääntyi katsomaan naarasta, mutta tämä nukkui yhtä levollisesti kuin hetki aiemmin. Huh.
”Kiitos”, Konnatassu sanoi uudestaan, mutta tällä kertaa niin hiljaisella äänellä, että ei häirinnyt Kipinätassun unta.
”Älä kiitä minua. Kipinätassun sinnikkyyttä tässä pitää kiittää ja Tähtiklaania”, parantajaoppilas vastasi.
”Ja sinua”, Konnatassu lisäsi. ”Olet hoitanut sairaita todella hyvin – ja voin sanoa näin koko sydämestäni, koska olen ollut täällä liian usein seuraamassa toimiasi. Sinusta tulee vielä jonain päivänä erinomainen parantaja Tuuliklaanille ja Kipinätassu saa kiittää onneaan, että juuri sinä olit parantamassa hänet.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Konnatassu näki Mäntytassun punastuvan. Oikeastaan, ensimmäistä kertaa koskaan, hän sai toisen punastumaan. Yleensä hän oli se, joka haparoi sanojen kanssa ja änkytti, vaikka olisikin tiennyt, mitä halusi sanoa. Mutta kiitollisuus Kipinätassun parantumisesta sai hänessä heräämään aivan uuden sulokkaan puhujan.
”Minä – täytyy – nukkua – aikainen herätys”, Konnatassu mumisi nolostuneena Mäntytassun nolostuksesta ja häipyi aukiolta, ennen kuin toinen ehti reagoida. Ilmeisesti sulokas puhuja olikin ollut vain hetkellinen tila.

Siitä illasta lähtien Kipinätassu alkoi parantua. Konnatassusta tuntui, että aina kun hän kävi katsomassa naarasta, tämä oli paremmassa kunnossa. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista, koska ei kukaan parantunut puolessa päivässä huomattavaa pyrähdystä, mutta hänestä oli silti mukava ajatella niin.
Huomaamattaan Konnatassu alkoi myös arvostaa Tähtiklaani aivan uudella tavalla. Aiemmin unohtuneet kiitokset saaliista muistuivat entistä useammin mieleen ja toisinaan Konnatassu jopa auttoi Hunajatassua klaaninvanhinten hoidossa vapaaehtoisesti. Edes Ruosteruusukaan ei huomannut tätä muutosta oppilaassa, vaikka yleensä hän oli se, joka huomasi tämän pienimmätkin mielenmuutokset. Vanhus vain ajatteli, että Konnatassu oli pitänyt hänen iltasadustaan niin, että oli taas alkanut käydä hänen luonaan.
Tomukuonokin sai huomata tämän asennemuutoksen omalta osaltaan entistä tarkempana tottelevaisuutena. Konnatassu kuunteli hänen neuvojaan herkällä korvalla ja kysyi hänen mielipiteitään liikkeistään, eikä mestari voinut olla olematta tyytyväinen tähän.
Kaikki olivat iloisia, vaikka kukaan ei oikein tiennyt, mistä Konnatassun hyvä käytös tuli.

Viimein, puoli kuuta sen jälkeen, kun Mäntytassu oli sanonut Kipinätassun alkavan vaikuttaa paremmalta, naaras päästettiin takaisin oppilaiden pesään ja vanhoihin tehtäviinsä. Siinä ajassa Konnatassukin oli jo palannut vanhoihin tapoihinsa – eihän hän pyhimys koko lopunikäänsä jaksanut olla.
”Minä olen saalistanut tämän ihan itse, aivan sinua varten”, Konnatassu ilmoitti ylpeänä ja laski jäniksen Kipinätassun eteen. ”Sen kunniaksi, että olet taas mukana koulutuksessa.”
”Todella kiltisti tehty”, naaras vastasi, mutta tämä ei selvästikään ollut tyytyväinen.
”Mutta…?” Konnatassu kysyi melkein loukkaantuneena. Eikö hänen riistansa enää kelvannut, kun toinen oli terve.
”Mutta minä haluaisin saalistaa seuraavan ateriani itse”, Kipinätassu päätti virkkeensä. ”En tietenkään tarkoita, että sinun jäniksessäsi olisi mitään vikaa”, naaras jatkoi pikaisesti. ”Minä vain haluan taas tuntea pystyväni siihen, tiedäthän.”
Konnatassu nyökkäsi ystävällisesti, palautti jäniksensä tuoresaaliskasaan ja kiiruhti leirin suulle rientävän Kipinätassun perään.
”Tuota, Konnatassu”, naaras maukui ja kääntyi ympäri juuri kun he olivat päässeet piikkihernetunnelin eteen. ”Minä haluan mennä itse, älä nyt vain loukkaannu, mutta kun en ole pystynyt mihinkään itse niin pitkään aikaan.”
”Aaa”, Konnatassu vastasi pettyneenä, mutta yritti parhaansa mukaan piilottaa sen Kipinätassun kiirehtiessä metsään yksin. Hän oli niin odottanut pääsevänsä näyttämään taitojaan naaraalle ja nyt tämä halusikin saalistaa yksin.
”Älä ole huolissasi hänestä”, paikalle tallustava Ruosteruusu virkkoi. ”Hän kyllä huomaa sinut taas pian. Hänen pitää ensin vain muistaa, kuka hän itse on.”
”Mutta minä olisin voinut kertoa hänelle…”, Konnatassu vastasi korvat pettymyksestä painuneena. Ruosteruusu ei jatkanut, painoi vain häntänsä lohduttavasti oppilaan lapojen väliin ja ohjasi tämän lempeästi pesälleen.
”Annapas minä haen sinulle ruokaa. Et halua olla nälkäinen, kun Kipinätassu palaa leiriin vatsa täynnä ja päättää testata taistelutaitojasi”, vanhus sanoi. Naaras pujahti pesästä takaisin aukiolle jättäen Konnatassun istumaan yksin sammalten keskelle.

Tuhkaviiksi oli taas kävelyllä, eikä pesässä nukkunut muita klaaninvanhimpia, joten Konnatassu ja Ruosteruusu saivat olla rauhassa.
”Piristyisit nyt vähän”, vanha naaras murahti, kun edes täysi vatsa ei saanut Konnatassua paremmalle tuulelle. ”Ei Kipinätassu sinua yhdessä päivässä unohda.”
”Miksi minä sitä pelkäisin?” Konnatassu kysyi ihmeissään. Hyvä on, ehkä hän hiukan pelkäsi sitä. Mutta miksi Ruosteruusu tuollaista kyseli?!
”Koska sinä rakastat häntä”, vanhus vastasi ja jäniksen pala oli juuttua Konnatassun kurkkuun.
”Anteeksi mitä?” oppilas kähisi.
”Älä yritä kieltää, kyllä minä näen, miten sinä katsot häntä ja joka ikinen, jolla on silmät päässä, on huomannut sen myös. Entä sitten se, miten uhmasit parantajien määräyksiä ja altistit itsesi sairaudelle, koska et halunnut olla ilman häntä. Ja kannoit hänelle syötävää joka päivä ja kysyit hänen vointiaan ja teit kaikkesi piristääksesi häntä. Olet tukenut häntä uskomattoman hyvin poikaseni, sinun ei pitäisi hävetä sitä tai tunteitasi.”
Ruosteruusun sanat iskivät päin oppilaan kasvoja, mutta hän ei nostanut viiksikarvaansakkaan kieltääkseen niitä. Sen sijaan Konnatassu sanoi surullisena:
”Hän tarvitsi minua, kun oli sairas, mutta ei hän minusta enää välitä. Mitä hän tekisi tällaisella sählärillä kuin minä?”
”En tiedä”, Ruosteruusu vastasi. Vanhus ei halunnut myöntää ääneen, että jokainen jolla oli silmät päässä, oli myös huomannut Konnatassun rakkauden olevan tuskallisen yksipuolista. ”Hän huomaa kyllä kuinka kultainen olet.”
”Ei kultaisuus riitä naaraiden hurmaamiseen, jos on yhtä tohelo kuin minä”, Konnatassu vastasi, eikä Ruosteruusu kommentoinut siihen enää mitään. Rohkaisevat vastaukset alkoivat olla lopussa. Kipinätassusta kiinni pitäminen oli ollut helppoa, kun tämä oli maannut sairaana parantajanpesällä, mutta metsässä vapaana juoksevasta naaraasta ei saisi puristettua irti mitään, mitä tämä ei itse haluaisi antaa. Eikä naaras tällä hetkellä selvästikään ajattelut Konnatassu minään muuna kuin ystävänä.

Vastaus:

Oih! Ihana tarina; pidin erityisesti niistä osista, joissa puhuit Mäntytassun punastumisesta ja Ruosteruusun toteavan Konnakynnen rakastumisesta! Huomasin kumminkin muutaman virheen:

► Myrskyklaanilainen ► myrskyklaanilainen --> tämä kirjoitetaan pienellä, koska sana "myrskyklaanilainen" osoittaa suuremmalla mittakaavalla kansalaisuutta ihmisten keskuudessa.
► Nimitä Konnatassu soturiksi seuraavassa tarinassa ja kerro Konnakynnen tuntemuksista Huomenlinnun kuolemasta. Älä nimitä ihan vielä Kipinätassua, koska hän tarvitsee vielä hieman harjoitusta.

Konnakynsi saa 36 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

26.08.2017 14:58
Kokoontuminen päättyi, ja Hunajatassu venytteli. Pitkä istuminen ei tuntunut kovin hyvältä jälkeenpäin.
”Oli kiva jutella! Nähdäänhän ensi kokoontumisessakin, jos pääsemme?” Leoparditassu hihkaisi, ja Hunajatassu tyytyi nyökkäämään naaraalle, vaikkei ollutkaan varma, huomasiko tämä sitä, Varjoklaanin oppilas kun loikki sen soturin luo, joka oli ollut Saniaiskarvan kanssa heidän lähellään. Kolli oletti, että vaaleanharmaaturkkinen naaras oli Sulajää, Leoparditassun mestari. Tuuliklaanin oppilas kääntyi etsiäkseen Malvanenää, joka istuskelikin muutaman jäniksenloikan päässä tästä, sukien itseään. Hunajatassu vilkaisi vielä kerran Leoparditassua, ja huomasi tämän heilauttavan vielä hännällään hyvästit kollille, ja tuuliklaanilainen toisti saman ennen kuin käveli mestarinsa luokse.
”Kuka hän oli?” isokokoinen kolli kysyi noustessaan seisomaan. Hunajatassu ei ollut täysin varma, mutta oli huomaavinaan toisen äänessä jotain, mitä hän ei osannut nimetä tai ainakaan tunnistaa.
”Leoparditassu, Varjoklaanista”, oppilas totesi katsoen tarkkaavaisena mestariaan.
”Vai niin”, vaaleanruskearaidallinen kolli mutisi ja alkoi seurata muuta klaania, jotka alkoivat pikkuhiljaa lähteä liikkeelle. Hunajatassu ei pitänyt mestarinsa äänensävystä, siinä tuntui olevan jotain uhkaavaa, mutta oppilas yritti unohtaa sen ja keskittyä seuraamaan muuta klaania. Kuitenkin huomatessaan Malvanenän vilkaisevan nuorempaa kollia epäilevästi, Hunajatassu ei vain kyennyt leikkimään, ettei huomaisi mestarinsa kummallista käyttäytymistä.
”Onko siinä muka jotain pahaa?” hän kysyi, äänessään hieman pistävä ääni, joka kiinnitti Malvanenän huomion, ja iso kolli mulkaisi oppilastaan.
”Kunhan et liian läheiseksi käy muiden klaanien jäsenten kanssa, tilanne on vielä pelastettavissa. Sinun on oltava uskollinen omalle klaanillesi, ei muille”, mestari totesi, ja Hunajatassu huomasi äänessä olevan syyllistämistä, ja siitäkös oppilas vasta hermostui;
”Minä olen uskollinen Tuuliklaanille”, hän sähähti nostaen karvansa pystyyn, ”se että puhuu jollekin, ei tarkoita välitöntä uskollisuuden siirtymistä ja sitoutumista. Sinua tässä pitäisi uskollisuudesta epäillä, näytät siltä että olisit syönyt koko klaanin edestä.”
Sen jälkeen Hunajatassuun iski katumus. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan laski katseensa tassuihin ja jatkoi matkaa, yrittäen olla huomaamatta Malvanenää sen enempää. Jos mestari sanoisi vielä jotain, Hunajatassu tiesi ettei se todellakaan olisi mitään mukavaa kuultavaa.
”Hei Hunajatassu”, kolli kuitenkin kääntyi ja huomasi Saniaiskarvan kiirehtineen peräänsä, ja soturi katsoi oppilaan yhä kylmähköä ilmettä, ”Malvanenä osaa olla hieman hiirenaivoinen välillä, mutta on parempi jos häntä ei suututa. Voin yrittää selvittää, onko hän kuinka vihainen, mutta en tosiaankaan suosittele vastaan sanomista vähään aikaan, kokemuksen kautta”, naaras selitti. Hunajatassu nyökkäsi ja kiitti tätä äänettömästi, ennen kuin soturi peruutti Malvanenän luokse. Tuuliklaanin oppilas sen sijaan jatkoi mestarinsa välttelemistä koko matkan ja päästyään leiriin, livisti heti nukkumaan, tavallaan toivoen ettei heräisi seuraavaan aamuun, jona joutuisi kohtaamaan mestarinsa, joka olisi varmasti yhä vihainen kuin lauma mäyriä.

//Tämä tuntui nyt luontevimmalta vain lopettaa tähän, jatkan myöhemmin tästä :D

Vastaus:

Lopetus oli kiva; se sai minut naurahtamaan. Toivoyyavasti Hunajatassun mestari ei ole kauaa vihainen hänelle 3:

Hunajatassu saa 15 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

26.08.2017 13:08
”Jokiklaanin raja lähenee”, Sulatassu sanoi nopeasti ja Vadelmatassu nyökkäsi itsekseen. Niinhän se lähenee, hän ajatteli ja tavallaan toivoi, että näkisi edes vilauksen jokiklaanilaisesta, jos he pääsisivät joelle saakka.
”Jos pitäisi valita joku klaani mihin menisin, niin menisin Jokiklaaniin”, savunharmaa naaras naurahti lempeästi, joka sai Vadelmatassun hymyilemään hieman ja pohtimaan, mihin itse menisi. Se oli yllättävän vaikeaa oppilaalle, joka oli kuullut kaikista hyviä puolia.
”Haluaisin niin Jokiklaaniin. En pidä Ukkostähdestä”, Sulatassu mutisi, ja Vadelmatassu kääntyi katsomaan toista naarasoppilasta, joka yhtäkkiä pysähtyi. Eihän Ukkostähti ollut täydellinen, sen Vadelmatassu oli huomannut jo useasti. Päällikkö ei ollut mitenkään vakuuttava puhuja, ja tämän mielipiteet loistivat välillä liiankin kirkkaasti tehtäviensä läpi, ja sen aisti helposti jos hän ei jostain kissasta pitänyt. Ja Vadelmatassun harmiksi Sulatassu oli yksi näistä kissoista, vaikka onnekseen päälliköllä ei ollut hänestä ja hänen veljistään kunnon mielipidettä.
”Miltäköhän kala maistuu?” toinen pohti, ja Vadelmatassu kiirehti askeleensa takaisin tämän vierelle. Sulatassu kääntyi katsomaan toista oppilasta, ja pienikokoinen naaras katsoi takaisin yhä hieman mietteissään.
”Mutta olen myrskyklaanilainen. Olen uskollinen aina Myrskyklaanille”, Sulatassu totesi ja uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa. Vadelmatassu nyökkäsi pienesti. Hänkin olisi uskollinen Myrskyklaanille, oli heillä tällä hetkellä kuinka epäpätevä päällikkö tahansa. Tosin, jos Hämärätassu tai Nokitassu päätyisivät vaihtamaan klaania, hän ei tietäisi mitä tehdä. Tai Sulatassu. Vadelmatassu ei ollut mitenkään liian verkostoitunut klaaninsa sisällä, ja läheisimmät ystävänsä olivat aina olleet hänen veljensä. Samassa hän tajusi, kuinka ei välttämättä kykenisi suoriutumaan tehtävistään, jos jompikumpi veljistä jostain syystä joutuisi pois hänen elämästään.
”Vadelmatassu”, naaras keskeytti kamalat mietteensä ja katsoi lauseen aloittanutta Sulatassua, joka sulki suunsa ja painoi katseensa maahan, jota alkoi kynsillään nyrhimään. Vadelmatassu säikähti pienesti toisen hermostuneisuutta, mutta yritti pysyä rauhallisena.
”Mikä hätänä?” hän kyseli, mutta toinen ei vastannut. Pienikokoinen naaras alkoi jo hieman panikoitua, ja yritti keksiä aikaisemmista puheenaiheista jotain sanottavaa kiireisesti. Hän ei ollut varma, mitä yritti sillä hakea, mutta häntä ahdisti hiljaisuus ja hermostunut ilmapiiri.
”Minä sopisin kai parhaiten Varjoklaaniin, mutta jos sinä tai Hämärätassu ja Nokitassu menisivät muualle, seuraisin sinne”, hän totesi ja katsoi jokea hetken ja huomasi joukon kaloja, jotka uivat sinnikkäästi. Ja sillä hetkellä Vadelmatassu sai idean.
”Haluan kokeilla, saisinko kalan kiinni”, hän selitti silmät kiiluen. Kunhan kukaan Jokiklaanin kissa ei huomaisi pienikokoista naarasta, kaikki voisi sujua ihan hyvin. Täytyisi vain keksiä, miten jokiklaanilaiset oikein kalaa saivat, mutta eiköhän sekin järjestyisi, ei se niin vaikeaa voisi olla.

//Että väsyneenä onkin hieno yrittää kirjoittaa, oli tosi fiksu veto valvoa :d Mutta Sulaa~ :D

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina; kuvailit Ukkostähteä juuri niin kuin olen hänet aina ajatellutkin. Jos kissat nappaavat kalaa, he rikkovat soturilakia D:

Vadelmatassu saa 12 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Rora

26.08.2017 11:45
Sulatassu, Myrskyklaani

Vadelmatassun idea kuullosti todella hyvältä. Harakkapentu varmasti ilahtuisi.
"Jokiklaanin raja lähenee", sanoin nopeasti. Se saattoi kuullostaa siltä etten luottanut Vadelmatassun hajuaistiin, mutta oikeasti en vain halunnut joutua ongelmiin kalanaivojen kanssa.
Kävelin rajaa pitkin. Joen tuoksu oli niin makea. Teki mieli suorastaan hypätä uimaan.
"Jos pitäisi valita joku klaani mihin menisin, niin menisin Jokiklaaniin", naurahdin lempeästi.
Jokiklaani oli aina kiehtonut minua. Jotenkin se tuntui niin ihanalta paikalta. Toki oli Myrskyklaanikin kiva paikka, mutta silti.
"Haluaisin niin Jokiklaaniin. En pidä Ukkostähdestä", mutisin.
Vadelmatassu kääntyi katsomaan minua. Samassa tajusin mitä olin sanonut. Pysähdyin ja jäin haistelemaan joen tuoksua. Viikseni värisivät. Joki tuoksui niin hyvältä. Ja näin jopa kalojakin! Ne uivat vastavirtaan kovaa vauhtia.
"Miltäköhän kala maistuu?" mutisin.
Vadelmatassu käveli vierelleni. Käännyin katsomaan kaunista naarasta. Tämän silmät vetivät minua puoleensa. Naaraalla oli niin kauniit, vihreät silmät.
"Mutta olen myrskyklaanilainen. Olen uskollinen aina Myrskyklaanille", mutisin.
Ukkostähti oli jotenkin aina katsonut minua nenänpäätään pitkin. Kilpikonnahännästä puhumattakaan. Toki ymmärsin ettei päällikönä ollut helppoa, mutta ei se minun vikani ollut! Kun minut nimitettiin, Ukkostähti oli katsonut minua niin halveksuvasti, että mieleni oli tehnyt vain juosta pois.
"Vadelmatassu", aloitin, mutta suljin suuni. En vain voinut enää puhua mitään. Painoin katseeni maahan, ja aloin kynsilläni nyrhimään maata.
Se oli pieni pakko-oire, jota tein aina hermostuessani.

//Vattuuu?;3

Vastaus:

Edellen, olisi mukavaa, jos lisäisit kuvailua. ^^

► Kannattaa katsoa edellisestä tarkistuksestani, mitä sanoin pilkuista. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota, paljon, koska ne ovat olennainen osa tarinaa ja sinulta puuttuu niitä aika useasta kohdasta.

5 pistettä.
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

25.08.2017 19:54
”Tai hei... saalistuskisa?” Sulatassu naurahti pehmeällä äänellä Vadelmatassulle, joka nyökkäsi iloisesti toisen ehdotukselle. Kisailu toi aina tietynlaista vipinää... noh, kaikkeen, siitä pienikokoisella oppilaalla oli paljonkin kokemusta. Hän katsoi, kun toinen naaras sukaisi turkkiaan muutaman kerran, ja hillitsi haluaan lähteä itsekin siistimään itseään hieman.
”Käykö että mennään kuitenkin yhdessä hetken matkaa?” Sulatassu ehdotti vielä. Tietysti, Vadelmatassu pohti ja hymyili toiselle oppilaalle iloisesti, ennen kuin molemmat lähtivät kävelemään piikkihernetunnelin läpi, vaikkakin pienikokoisempi vilkuili hieman, näkyisikö Mustavarjoa missään. Ei sen takia että hän pelkäisi tai jännittäisi, niin kuin Nokitassu, mutta ei nuoreen soturiin silti olisi mukava heti törmätä. Välillä oppilaiden kyljet hipaisivat toisiaan, mikä jotenkin lämmitti Vadelmatassua, vaikka tätä alkoikin hieman vaivata hiljaisuus.
”No, millainen mestari Viherkieli on?” hän uteli yrittäen saada jotain keskustelua aikaan, ja melkein säikähti, kun Sulatassu oli hetken vain hiljaa ja hymyili.
”Viherkieli on... no siis tiukka. Ja onhan sen silmät aika uskomattomat. Ainakin niitä voi tuijotella jos ei muuta tekemistä ole”, savunharmaa naaras naurahti, ja niin naurahti Vadelmatassukin. Viherkielellä tosiaan oli aikamoiset silmät, ja mikäli hän oikein muisti, niin ne aiheuttivat ainakin Nokitassulle aikanaan pieniä pelon väreitä.
”Käy sääliksi Harakkapentua. Sillä pienellä pentuparalla ei ole enää ketään oikein kelle jutella”, Sulatassu mutisi, ja Vadelmatassu katsoi tassuihinsa hiljaa. Vaikka siitä olikin jo hetki, niin naarasta yhä karmi hieman Harakkapennun kahden pentuetoverin kohtalo, raukat olivat päätyneet syömään kuolonmarjoja, eikä edes Pilvitäplä voinut näitä enää pelastaa.
”Veljesi ovat mukavia. Etenkin Hämärätassu”, Vadelmatassu kuuli Sulatassun naurahtavan.
”Heistä voi olla montaa mieltä”, kilpikonnatabby naurahti, ”varsinkin Hämärätassusta. Hän on vähän sellainen, ettei oikein ota selkoa mitä ajattelee. Nokitassu on selkeämpi, vaikka senkin jutut on välillä vähän... mielenkiintoisia”, naaras totesi. Etenkin Hämärätassu, oli Sulatassu sanonut. Se vahvisti Vadelmatassun arveluita veljensä osallisuuteen siihen, että naarasoppilaat tällä hetkellä olivat kulkemassa pois leirin läheltä. Hämärätassulla oli aina ollut tapana tunkea kuonoaan sinne, minne muut eivät sitä välttämättä halunneet, mutta Vadelmatassu ja Nokitassu ainakin olivat jo siihen tottuneet. Hän vain halusi auttaa, vaikka osasi välillä olla kuinka hiirenaivoinen tahansa. Vadelmatassu vilkuili välillä Sulatassua, välillä katseli, missäpäin he oikein menivät, vaikka olisi halunnut vain katsella toista naarasta, joka näppärästi jatkoi etenemistään. Mikäli hän olisi ollut helposti kateellinen, hän olisi varmasti kadehtinut toisen hyvää ulkonäköä, mutta nyt vain ihasteli tätä hymyillen.
”Voisimme viedä parhaan saaliin Harakkapennulle”, naaras lopulta totesi, ”hän voisi pitää siitä. Metsästyspartio huolehtii varmasti siitä, että sairastuneetkin saavat”, hän lisäsi vielä heilauttaen häntäänsä hyväntuulisesti.

//Sulaa~ :3

Vastaus:

Vadelmatassu on niin mukavan oloinen kissa, kun ajattelee Harakkapentuakin. :3 Odotan yhä, että saan kuulla lisää hänen veljistään!

Vadelmatassu saa 11 pistettä!
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Mäntytassu, Tuuliklaani

25.08.2017 19:20
Oli kulunut jo muutama päivä Huomenlinnun kuolemasta, ja koko klaani suri vieläkin niin eläväistä vaaleanruskeaa naarasta. Mäntytassua suretti nähdä, kuinka Setritassu ja Konnakynsi surivat viheryskään menehtynyttä emoaan; he kulkivat pää surkeasti roikkuen ja häntä matalalla laahaten.
Mäntytassu ei voinut syyttää itseään tapahtuneesta, koska tiesi, ettei viheryskä ollut hänen vikansa; ei hän olisi voinut tehdä yhtään mitään Huomenlinnun pelastamiseksi. Hän oli jo tehnyt kaikkensa naarassoturin eteen.
Lisäksi hänellä oli vielä potilaita hoidettavanaan. Onneksi ruskeaa parantajaoppilasta lohdutti se, että viheryskä oli alkanut hellittää viimein otettaan kissojen kohdalla. Tosin, Koilento oli edelleen surkeassa kunnossa.
Koilennon kohtalo huoletti Mäntytassua eniten, sillä hän oli kaiken aikaa vain sairaampi ja sairaampi. Mitä ruskea oppilas tekisi, jos hänen mestarinsa menehtyisi? Opettaisiko Tähtiklaani hänelle yrttien salat vai pitäisikö jonkun muun klaanin parantajan opettaa hänelle ne?
Sitten Mäntytassu tyrmäsi ajatuksen siitä, että Koilento menehtyisi. Hän ei edes ollut niin vanha, mitä parantajaoppilas oli luullut - olihan Tuulitähti sentään hänen mestarinsa emo. Lisäksi Tomukuono ja Aamuviiksi olivat tämän sisaruksia.

Ilta-aurinko loi valoaan taivaanrantaan, kun Mäntytassu poistui parantajien pesästä. Hän oli antanut yrtit viimeisille potilaille; naaraskissa oli todennut, että Kipinätassu oli terve ja pystyi poistumaan parantajan pesästä. Kun harmaa oppilas oli kuullut sen, hän oli miltei ponkaissut ja juossut päätä pahkaa ulos pesästä.
Nyt oppilas nautti auringon viimesäteistä, koska ei pystynyt poistumaan leiristä, ellei hänen pitänyt hakea lisää yrttejä. Mäntytassua oli rasittanut monet päivät parantajan pesällä paapomassa sairaita, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään.
Hän oli halunnut tämän tulevaisuuden ja valinnut sen, joten hänen piti kestää myös työskentelyn varjopuolia. Mäntytassu piti silmiänsä kiinni, kunnes ääni keskeytti hänet.
"Mäntytassu, olisiko sinulla hetki aikaa?" kuului lempeä, emollinen ääni. Parantajaoppilas räväytti silmänsä auki ja huomasi tuttujen silmien tarkastelevan häntä.
"Emo!" Mäntytassu hihkaisi hymyillen kissalle ja lisäsi, "tietenkin minulla on hetki aikaa sinulle."
"Hienoa", kaunis naaraskissa naukaisi ja oli tunkeimaisillaan sisälle parantajien pesään, kunnes Mäntytassu pysäytti tämän.
"Mitä ihmettä oikein aiot? Et sinä sinne voi mennä! Siellä on vielä sairaita kissoja", selitti ruskearaidallinen oppilas emolleen hysteerisesti.
*Kautta Tähtiklaanin! Älä vaan sano, että hän haluaa minulta tarkastuksen, koska minä en kestä enää yhtäkään pisaraa yrttien keskellä tuolla tunkkaisessa pesässä!*, Mäntytassu ajatteli voimattomana.
"Asiani itseasiassa liittyy kyllä pentuihin", hän tarkensi ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä, "taidan odottaa pentuja."
Sanat upposivat hitaasti Mäntytassun kalloon, mutta kun hän tajusi, mitä tämän emo sanoi, hämmästys ja monet muut tunteet valtasivat kissan.

//jatkan myöhemmin.

Vastaus:

13 pistettä.

- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Sulatassu, Myrskyklaani

25.08.2017 18:55
Vadelmatassu ehdotti saalistamista, mikä sopi minulle aivan hyvin. En toki ollut mitenkään erityisen hyvä siinä, mutta silti.
"Hmm... Minne mentäis?" kysyin hiljaisella äänellä.
Silti sama ystävällinen hymy pysyi huulillani. Jotenkin Vadelmatassu oli vain niin koukuttava. Niin kaunis ja söpö. Kirjaimellisesti.
"Tai hei... Saalistuskisa?" naurahdin pehmeällä äänellä.
Vadelmatassu nyökkäsi. Innoissani nousin ylös, ja ihan muodon vuoksi sukaisin muutaman kerran turkkiani. Toki halusin näyttää hyvältä, etenkin Vadelmatassun edessä. Aina naaraan näkeminen sai perhoset läpättämään vatsanpohjassa. En silti halunnut ajatella olevani ihastunut. Ei oppilasiässä saanut ihastua, etenkään naaras naaraaseen! Ihme ettei soturilaissa kielletty sitä.
"Käykö että mennään kuitenkin yhdessä hetken matkaa?" ehdotin vielä, halusinhan tutustua tarkemmin kauniiseen naaraaseen.
Vadelmatassu hymyili, joten oletin sen olevan myöntävä vastaus. Kävelin piikkihernetunnelin läpi, Vadelmatassu vierelläni. Välillä, vahingossa kylkeni hipaisi naaraan kylkeä, mikä sai minut säpsähtämään. Vadelmatassu oli vain niin täydellinen.
"No, millainen mestari Viherkieli on?" naaras kysyi.
Hymyilin, ja olin hetken aikaa hiljaa.
"Viherkieli on... No siis tiukka. Ja onhan sen silmät aika uskomattomat. Ainakin niitä voi tuijotella jos ei muuta tekemistä ole", naurahdin.
Naaras naurahti hiukan. Silti jotenkin tämä sai minut hymyilemään jälleen.
"Käy sääliksi Harakkapentua. Sillä pienellä pentuparalla ei ole enää ketään oikein kelle jutella", mutisin.
Harakkapentu tuli vain jotenkin mieleeni. Käännyin katsomaan jälleen Vadelmatassua.
"Veljesi ovat mukavia. Etenkin Hämärätassu", naurahdin

//Vadelma?

Vastaus:

Mukava tarina; tosin kuvailua olisi voinut olla enemmän. Lisäksi, löysin merkittäviä virheitä.

► ["Hmm... Minne mentäis?" kysyin hiljaisella äänellä.] ► ["Hmm... minne menisimme?" kysyin hiljaisella äänellä.]
Kissat - muuta kuin jotkin satunnaiset erakot ja kukukissat - osaavat puhua murteella, mutta klaanikissat käyttävät kirjakieltä, joten kaikki lyhennetyt sanat. esim "mentäis", pitää kirjoittaa kirjakielellä, eli siinä tapauksessa "mentäis" ► menisimme/mentäisiin. Passiivimuoto on jossain määrissä sallittu - mutta suosittelen taivuttamaan persoonapronominissa oikealla tavalla, jos haluat enemmän pisteitä - koska persoonapronomini ei ole mitenkään sidoksissa passiiviin, vaikka ne yhdistetäänkin puhekielessä valitettavan usein.
► ["Viherkieli on... No siis tiukka. Ja onhan sen silmät aika uskomattomat. Ainakin niitä voi tuijotella jos ei muuta tekemistä ole", naurahdin.] ► ["Viherkieli on... no siis, tiukka. Ja ovathan sen silmät aika uskomattomat. Ainakin niitä voi tuijotella, jos ei muuta tekemistä ole.]
Kiinnita huomioita pilkkuihin, koska ne ovat todella tärkeät lauseiden erotuksessa ja ne tekevät tarinasta laadukkaamaan, eikä yhteisen pötkylähirmumyrskyn. Sana "onhan" kannattaa vaihtaa mielummin sanaan "ovathan", sillä "onhan" on enemmän väitösana, jota hyödynnetään riidoissa yms. "ovathan" taas on enemmän omistuskohtainen väitössana, joka laittaa sanan korostamaan, että silmät ovat Viherkielen.
Tärkeä asia on muistaa, että kun laitat kolme pistettä - (...) - lauseen keskelle, lause jatkuu pienellä, eikä ala isoilla kirjaimilla. Tämä virhe toistuu tarinassasi monta kertaa, ja toivon, että muutat sen;
["Tai hei... Saalistuskisa?" naurahdin pehmeällä äänellä.] ► ["Tai hei... saalistuskisa?" naurahdin pehmeällä äänellä.]
► [Ei oppilasiässä saanut ihastua, etenkään naaras naaraaseen! Ihme ettei soturilaissa kielletty sitä.] ► Soturilaissa ei kielletä ihastumista, vaan rakastuminen ja kumppanuus oppilasiässä, mutta meidän soturilaissamme ei taida sitäkään kohtaa virallisena olla? Huomaahan, että meidän soturilakimme on eri, kuin kirjoissa.


Sulatassu saa 3 pistettä.
- Kamikaze (28.8.2017)

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

24.08.2017 22:06
Kuiskekynsi tunsi lämpimän kehon vierellään. Nuoren soturin turkki oli kuivunut sekalaisiksi klimpeiksi. Pantterivarjo tuhisi vielä sikeästi kumppaninsa kyljessä. Kirjava naaras ei olisi halunnut herättää kollia, mutta soturin velvollisuudet kutsuivat heitä molempia.
"Pantterivarjo?" Kuiskekynsi naukaisi hiljaa kumppaninsa korvaan. Kolli avasi vihreät silmänsä ja nosti katseensa.
"Mitä nyt?" kolli kuulosti huolestuneelta.
"Kaikki on hyvin, mutta meidän pitäisi mennä, klaani odottaa sotureitaan, varsinkin nyt, kun Jokitähti on sairas", Kuiskekynsi maukui ja nousi istumaan. Pantterivarjo ryhdistäytyi.
"Olet oikeassa. Mutta sitä ennen meidän täytyy siistiytyä. Näytämme siltä, kuin olisimme pyörineet koko yön ketunkolossa", Pantterivarjo naurahti ja loi kumppaniinsa merkitsevän katseen.
"Mrrauh", Kuiskekynsi naurahti ja nuolaisi kumppaninsa rintakarvoja.
"Enempi tai vähempi totuutta", soturi totesi ja alkoi sukia itseään.

Kaksikon siistiydyttyä soturit pujahtivat ulos salaisesta piilopaikastaan lähelle jokea. Kuiskekynsi ja Pantterivarjo päättivät metsästää jotakin leiriin vietäväksi, ettei heitä aivan hyödyttöminä olisi pidetty. Tämä päivä oli kirkkaampi kuin edellinen, tosin hiukan viileämpi. Kuiskekynsi pudotti nappaamaansa särjen suuren hiiren viereen. Pantterivarjo palasi kantaen vesimyyrää ja ahventa.
"Hienoa. Näiden saaliiden kera kehtaamme ehkä palata leiriin", Kuiskekynsi maukaisi, nosti saaliinsa ja lähti kohti leiriä. Pantterivarjo asteli hänen vierelleen, suu liian täynnä saalista puhuakseen. Loppumatkalla Kuiskekynnen niskat olivat aivan jumissa ja naaraasta tuntui, että hänen leukansa putoaisi hetkellä millä hyvänsä. Kuiskekynsi sinnitteli leiriin kaislatunnelin läpi ja kiiruhti tuoresaaliskasalle laskemaan kantamuksensa.
"Vihdoinkin", naaras huokaisi ja yritti liikuttaa leukaansa.
"Tosiaan", kuului tuima ääni kaksikon takaa, kun Pantterivarjokin oli laskenut saaliinsa alas. Nuoret soturit kääntyivät ja näkivät edessään Kuiskekynnen entisen mestarin, Roiskesydämen.
"No, missäs sitä on juostu pitkin yötä, kun täällä on klaani ruokittava ja suojeltavana?" Roiskesydän ärisi syyttävään sävyyn sotureille. Kuiskekynsi vilkaisi kumppaniinsa.
"Roiskesydän, olet taas jalkeilla!" kirjava naaras yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta turhaan.
"Minun kanssani ei pelleillä. Missä ikinä olittekin, oletan ettei tuo toistu, vaan käyttäydytte tästä lähin kuten oikeat soturit". Tuon sanottuaan ruosteenpunainen kolli asteli leirin sisäänkäynnille ja ulos leiristä.
"Hänpäs oli huonolla tuulella", Pantterivarjo ihmetteli ääneen ja istahti nuolaisemaan häntäänsä.
"Ainahan hän on", Kuiskekynsi naurahti ja asettui istumaan kumppaninsa vierelle.
*Ainahan hän on..*

//Vähän lyhyempi nyt :D//

Vastaus:

Ihana tarina! Toivottavasti Roiskesydämen käytös ei jää vaivamaan Kuikekynttä. :D

14 pistettä!
- Kamikaze (25.8.2017)

Nimi: Naru

24.08.2017 18:28
Pisteet:

Sulatassu, Myrskyklaani:
Pari pientä kirjoitusvirhettä löytyi (tai ehkä ajatusvirhettä, olisiko se parempi sana?)mutta eivät olleet isoja eivätkä täten häirinneet lukemista lähes lainkaan ^^ Nyt kyllä vaikuttaa Sulatassun keskittymisen olevan jossain muualla kuin sammaleiden vaihtamisessa, mutta tuskinpa Hiljaisuussade niitä enää tarvitseekaan :''D
9 pistettä.

Kuiskekynsi, Jokiklaani
Pari pientä kirjoitusvirhettä täälläkin, mutteivät täälläkään häirinneet lukemista. Rip Hiutalepentu, onneksi sai kaipaamaansa lämpöä edes viimeisimmillä vaiheillaan :< Taitavasti kirjoitettu, jotenkin pidän sanavalinnoistasi ja tavasta koostaa lauseita ^^
Pisteitä 21.

Vastaus:

~

- Kamikaze (25.8.2017)

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

23.08.2017 21:24
Vadelmatassu katsoi tyhjää tarpeidentekopaikkaa hieman pettyneenä. Eipä näkynyt Sulatassua siellä, hänen täytyi myöntää lähtiessään kuljeskelemaan kohti Suurkiveä ympärilleen tarkkailen, jos vaikka näkisi vilauksenkin toisesta naaraasta.
”Etkö menekään saalistamaan?” Vadelmatassu säikähti ja käänsi katseensa Hämärätassuun, joka oli melkein kävellyt sisartaan päin.
”Olen! En vain... halua mennä yksin”, naaraan tarmokas alku hiipui huokaukseksi ja hänen silmänsä seurasivat veljensä kasvoja, jotka vääntyivät pieneen virneeseen.
”Ai, niinkö, enköhän minä sinua osaa auttaa, siskokulta”, kolli naurahti ja hipaisi hännällään Vadelmatassun kasvoja, joka näykkäisi häntää saadakseen sen pois kasvoiltaan.
”En tykkää siitä kun käytät tuota äänensävyä Hämärätassu”, naarasoppilas totesi, muttei ehtinyt sanoa muuta taikka saamaan vastausta, kun veli oli jo lähtenyt muualle, josta Vadelmatassu ei myöskään oikein pitänyt. Hämärätassua ei ikinä saisi päästää silmistään sen äänensävyn käyttämisen jälkeen, sen kilpikonnatabby oli oppinut jo pentutarhassa, kun hänen tabbykuvioinen veljensä oli mennyt lavertelemaan Kilpikonnahännälle siitä, että hänen sisarensa tykkäsi tästä. Toki soturi oli hyväntahtoisesti vain hymyillyt ja käskenyt kollia hakemaan perheensä syömään, mutta muistokin siitä sai Vadelmatassun voimaan hieman pahoin, ja naaras salaa toivoi ettei soturi enää muistanut kyseistä tapausta.
”Vadelmatassu!” Oppilas nosti päänsä ja näki savunharmaaturkkisen naaraan kävelevän häntä kohti. Sulatassu, juuri hän jota naaras etsikin! Hän katsoi lihaksikkaan naaraan tuloa kohti tyytyväisenä, vaikka jossain hänen mielensä syövereissä hän arveli Hämärätassun hoitaneen tämän. Hänen pitäisi kai kiittää veljeään joskus myöhemmin.
”Kaipasitko seuraa?” Sulatassu kysyi ystävällisesti, eikä Vadelmatassu voinut muuta kuin nyökätä iloisesti. Naaras istahti heti pienemmän viereen ja hymyili hiukan. Vadelmatassu piti siitä hymystä ainakin yhtä paljon kuin itse Sulatassustakin.
”Viherkieli ei varmaan pahastu jos kerrankin teen uusia tuttavuuksia.”
”Tuskin pahastuu, eihän sitä yksinäänkään voi olla”, Vadelmatassu kiirehti sanomaan. Viherkieli saattoi olla tiukka, mutta ei hänkään sentään ilkeä olisi, siitä hän oli varma.
”Ajattelin että voisimme mennä saalistamaan”, naaras ehdotti tuijottaen tarkkaavaisesti toisen kasvoja, ”mutta jos sinulla on muuta niin ei se haittaa! Voin vaikka auttaa sinua tai jotain!” hän lisäsi vielä nopeasti. Vadelmatassu halusi kyllä kovasti saalistamaan, mutta vaikka Sulatassua olisi pyydetty siivoamaan tarpeidentekopaikkaa, hän auttaisi kyllä siinäkin. Kunhan ei vain tarvitsisi viettää veljien kanssa koko päivää, tai vain olla tekemättä jotain. Hän jäi katselemaan toista naarasta vastausta odotellen, ja kiinnitti katseensa toisen kauniisiin, harmaisiin silmiin. Ne todellakin sopivat Sulatassulle, ne niin lämpimät ja ystävälliset silmät.

//Nämä mun nyt kyllä lyhenee taitavasti xD Noh, pikkuvikoja, nyt on ilta :-D

Vastaus:

Ei lyhyissä tarinoissa ole mitään vikaa :D Toivottavasti Vadelmatassulla ja Sulatassulla on hauskaa saalistaessa!

15 pistettä!
- Kamikaze (25.8.2017)

Nimi: Kuiskekynsi, Jokiklaani

23.08.2017 20:50
Kuiskekynsi avasi silmänsä voipuneesti. Soturi näki Täpläturkin kumartuneena parantajan pesän perällä makaavaan Roiskesydämen ylle. Naaras nousi äkkiä etutassujensa varassa istumaan, horjahtaen heti perään sivulle.
"Ota rauhallisesti Kuiskekynsi. Olet nimitetty soturiksi, mutta kehosi ei ole vielä täysikasvuisen soturin voimissa", Täpläturkki naukui, kuin parantajalla olisi ollut silmät selässä tarkkailua varten. Kuiskekynsi vilkaisi ympärilleen. Parantajan pesään oli ilmestynyt uusia tulokkaita, Kuiskekynsi kauhukseen huomasi. Nyt pikkuruisella kaislavuoteella makasi heikon oloinen, tärisevä pentu. Suru vihlaisi Kuiskekynnen sydäntä kuin kynnet, kun soturi tajusi pennun olevan Hiutalepentu. Täpläturkki siirtyi tarkastamaan Kuiskekynnen.
"Pysy aloillasi", parantaja tokaisi, kun soturi yritti kurkkia Hiutalepentua, joka makasi parantajan takana.
"Kuinka kauan nukuin?" Kuiskekynsi kysyi hiljaa.
"Aamusta iltaan ja auringon nousuun", parantaja totesi naarasta nuuhkien.
"Olet onnekas, voit palata illalla soturien pesään".
"Kiitos Täpläturkki. Miten muu klaani voi?" Kun Täpläturkki kuuli sanan "klaani", naaraan silmät sumenivat surusta ja pettymyksestä.
"Jokitähdelläkin on viheryskä. Hän on hyvin vakavasti sairas..".
*Tämä on huono juttu*, Kuiskekynsi ajatteli itsekseen.
"Menen nyt oikeastaan katsomaan kuinka Jokitähti voi", Täpläturkki naukaisi huolissaan ja suuntasi katseensa Kuiskekynteen.
"Huudathan, jos jotain tapahtuu?" Vastaukseksi Kuiskekynsi vain nyökkäsi. Tämän jälkeen parantaja katosi leirin aukiolle. Kuiskekynnen silmät kiinnittyivät taas Hiutalepentuun. Soturi nousi ja asettui sitten makuulle Hiutalepennun viereen vetäen tämän tiukasti vasten kylkeään. Pennun suusta kuului vaimea miukaisu ja Kuiskekynsi kurottui nuolaisemaan heiveröisen naaraan päätä. Kaunis pentu tuntui kylmältä soturin kieltä vasten, joten kilpikonnakuvioinen soturi jatkoi nuolemista.
"Voi Hiutalepentu..", naaras sanoi hädissään. Kuiskekynsi lopetti hetkeksi nuolemisen varmistaakseen pennun hengittävän. Soturi asetti häntänsä vielä pennun lämmikkeeksi.
"Nyt saat lämpöä, jota emosi ei sinulle tarjonnut", Kuiskekynsi maukaisi viitaten klaanin varapäällikköön Tuomiturkkiin. Pehmeällä pedillä heiveröinen pentu kyljessään kiinni Kuiskekynsi torkahti hetkeksi.

Naaras räväytti silmänsä auki. Hänen kylkensä vierestä kuului pieni vaikerrus. Soturi loi katseensa Hiutalepentuun ja asetti kuononsa tämän kyljelle. Kauhukseen Kuiskekynnestä pennun hengitys alkoi hidastua ja pinnallistua.
"Ei ei ei..", soturi vaikersi ja alkoi nuolla pentua hellästi. Elämän valo alkoi hiipua pienen pennun silmistä, mutta Kuiskekynsi jatkoi nuolemista. Soturi tiesi, ettei Täpläturkin kutsumisesta ollut nyt apua, Hiutalepentu oli matkalla Tähtiklaaniin. Kyyneleet valuivat vasta nimitetyn soturin poskille pennun kyljen kohoillessa enää pitkin väliajoin. Kuiskekynsi nuoli pentua kuin rakastava emo omiaan. Hiutalepentu veti viimeisen henkäyksensä ja sitten se loppui. Pennun silmät olivat lasittuneet, eikä naaraan kylki enää kohoillut.
"Hän matkustaa nyt Tähtiklaanissa", maukaisi Täpläturkki, joka oli saapunut pesään nähden juuri Hiutalepennun viime hetket. Kuiskekynnen kyynelille ei näkynyt loppua. Parantaja laski häntänsä soturin selälle.
"Kukaan ei olisi voinut pelastaa häntä", parantaja lausui laihat lohdutuksen sanat.
"Tiedän..", Kuiskekynsi vaikersi kyynelten välistä.
"Sinun on parasta mennä sotureiden pesään lepäämään", parantaja ohjeisti. Kuiskekynsi nosti sumeat silmänsä kohti Täpläturkkia.
"Haluan viedä hänet aukiolle, jotta hänelle voitaisiin pitää valvojaiset".
"Joku muu hoitaa sen kyllä. Parantajana käsken sinun mennä lepäämään". Täpläturkki töni murtuneen soturin käpälilleen ja Kuiskekynsi raahusti ulos pesästä.

Pantterivarjo ryntäsi leirin sisäänkäynniltä kumppaninsa luo pudottaen nappaamansa seiden maahan.
"Kuiskekynsi! Tähtiklaanin kiitos olet jalkeilla, mutta oletko kunnossa?" kollin innostus vaihtui huoleksi ja Kuiskekynsi lyyhistyi kumppaniaan vasten.
"Hiutalepentu.., Hiutalepentu lähti Tähtiklaaniin minun vieressäni.., hän on poissa..", Kuiskekynsi sopersi silmät kyyneliä valuen. Pantterivarjo kietoi häntänsä rakkaansa ympärille.
"Olen niin pahoillani..", kolli kuiskasi rakkaansa korvaan.
"Tule. Sinun täytyy levätä". Kuiskekynsi kavahti kauemmas Pantterivarjon syleilystä.
"Levätä", soturi sylkäisi sanat suustaan kuin variksenruuan.
"Niinkö kunnioitamme kuolleita ja kaatuneita, heidän muistojaan? Niinkö kunnioitamme sitä elämää, joka meillä on vielä edessämme!" Kuiskekynsi sähisi äkillisessä raivonpuuskassa ja ryntäsi ulos leiristä. Naaras kuuli Pantterivarjon huutavan jotain hänen peräänsä, mutta kirjavaa soturia ei kiinnostanut. Kuiskekynsi vain juoksi ja juoksi välittämättä mistään. Harmaat, raskaat pilvet peittivät taivaan valmiina viskaamaan vettä metsäkissojen turkeille. Pian naaras saapui joelle, jonka toisella puolen oli Myrskyklaanin reviiri. Kuiskekynsi lyyhistyi joenrantaan. Soturi antoi kyyneleiden valua poskiaan pitkin hiekalle. Taivaalta kuului matala jyrähdys ja alkoi sataa. Sade yltyi pian kaatosateeksi ja Kuiskekynsi lienee ainoa, joka oli lämpöisen pesän ja suojaisan leirin ulkopuolella tuolla hetkellä. Naaraan turkki kastui läpikotaisin ja soturi nousi ylös. Naaras asteli jokeen vatsaansa myöten. Joen virtaava vesi tuntui lämpimältä verrattuna taivaan rankkasateeseen. Naaras pulahti pinnan alle ja nosi sitten pintaan hallitusti uiden. Oppilaasta, joka pelkäsi vettä kuollakseen, ei ollut enää merkkiäkään. Kuiskekynsi ui jokea tarkoituksella vastavirtaan. Naaras tunsi rasituksen lihaksissaan, viheryskä oli vaatinut veronsa.
"Kuiskekynsi!" Soturi kuuli tutun, huolestuneen äänen huutavan häntä. Kuiskekynsi kääntyi rantaa kohti ja näki läpimärän Pantterivarjon joen törmällä. Kollin katse oli huolesta lasittunut ja kirjava naaras tajusi, kuinka sammakonaivoisesti hän oli tehnyt ryntäämällä sillä tavalla ulos leiristä. Kuiskekynsi nousi joesta ja asteli vettä valuvana Pantterivarjon eteen.
"Olen pahoillani aikaisemmasta, en tiedä mikä minuun meni..", naaras pahoitteli. Pantterivarjo asteli nuolaisemaan kumppaninsa märkää otsaa.
"Tulehan. Tiedän paikan missä voimme yöpyä suojassa sateelta", kolli maukaisi ja märkä kaksikko lähti kulkemaan Pantterivarjon opastuksella aluskasvillisuuteen. Mustanruskea kolli pysähtyi vanhan tammen juurakon luo.
"Katso", kolli viittasi hännällään kumppanilleen ja Kuiskekynsi tarkasteli puun juurakkoa. Puun juurien väliin jäi mukava, sateelta suojassa oleva, tilava kolo, josta pääsi isompaan "luolaan" syvemmälle juurakkoon.
"Tuo on täydellinen", Kuiskekynsi kehräsi ja pujahti juurien välistä luolaan. Pantterivarjo seurasi naaraan hännillä. Luolan lattialla oli vanhoja, kuivuneita lehtiä, jotka olivat täydellinen makuualusta. Kuiskekynsi asettui mukavasti aloilleen ja Pantterivarjo laskeutui käpäliltään naaraan vierelle painautuen tämän kylkeen. Molemmat kissat olivat läpimärkiä ja kylmissään, mutta onnellisia. Kuiskekynsi kietoi häntänsä kumppaninsa häntään ja nuolaisi vielä tämän poskea.


Vastaus:

Pari pientä kirjoitusvirhettä täälläkin, mutteivät täälläkään häirinneet lukemista. Rip Hiutalepentu, onneksi sai kaipaamaansa lämpöä edes viimeisimmillä vaiheillaan :< Taitavasti kirjoitettu, jotenkin pidän sanavalinnoistasi ja tavasta koostaa lauseita ^^
Pisteitä 21.

- Naru

Nimi: Sulatassu, Myrskyklaani

23.08.2017 20:30
Viherkieli oli antanut minulle tehtäväksi siivota vanhuksien pesät. Todella mahtavaa. Silti, hymyssä suin lähdin vanhuksien luokse. Silloin kun olisin soturi, en enää joutuisi välttämättä tekemään niin paljon klaanivanhimpien kanssa. Hiljaisuussade oli parantajan pesällä, ja kukaan ei tietenkään ollut vaihtanut sammaleita. Joten, tietenkin Viherkieli laittoi minut asialle. En tiedä miksi naaras laittoi aina minut tekemään kaikki likaiset työt.
"No niin", mutisin itsekseni kun olin saanut kaiken valmiiksi.
Hymyilin ja lähdin loikkimaan aukiolle. Törmäsin Hämärätassuun, Vadelmatassun ja Nokitassun veljeen. Kolli oli ihan mukava, en nyt mitenkään erityisen hyvin ollut tutustunut kyseiseen kissaan. Mutta jokainen klaanitoveri oli ystäväni!
"Sulatassu!" Hämärätassu hihkaisi.
Loihdin iloisen virnistyksen kasvoilleni.
"Kannattaisi mennä Vadelmatassun luokse, se kaipasi seuraa ainakin hetki sitten vielä", kolli virnuili ilkikurisesti.
Sydämeni välkähti. Lähdin iloisesti kävelemään leiriä ympäri, jotta löytäisin naaraan.
"Vadelmatassu!" hihkaisin nähdessäni naaraan.
Vadelmatassu oli mielestäni kovin kaunis... Ei kuitenkaan ollut normaalia että naaras tykkäsi naarasta? Kukaan klaanissa ei ollut niin! Naaras oli jotenkin niin eläväinen.
"Kaipasitko seuraa?" kysyin ystävällisellisesti.
Vadelmatassu nyökkäsi. Istahdin heti naaraan viereen ja hymyilin hiukan.
"Viherkieli ei varmaan pahastu jos kerrankin teen uusia tuttavuuksia".

//Lyhyt, mut Vadelma?

Vastaus:

Pari pientä kirjoitusvirhettä löytyi (tai ehkä ajatusvirhettä, olisiko se parempi sana?)mutta eivät olleet isoja eivätkä täten häirinneet lukemista lähes lainkaan ^^ Nyt kyllä vaikuttaa Sulatassun keskittymisen olevan jossain muualla kuin sammaleiden vaihtamisessa, mutta tuskinpa Hiljaisuussade niitä enää tarvitseekaan :''D
9 pistettä.

- Naru

Nimi: Vadelmatassu, Myrskyklaani

23.08.2017 19:58
Hengitys sisään, hengitys ulos, kevyesti. Eräs kilpikonnakuvioinen naaras makoili oppilaiden pesässä kurottaen tassuillaan kohti yläilmoja. Hänestä tuntui niin hyvältä vain makoilla ja olla paikoillaan rentona. Salamahäntä oli rääkännyt häntä edellisinä päivinä liikaakin, jos naaraalta mielipidettä kysyttäisiin, ja vapaapäivä, jonka mestari oli tälle suonut, teki vain hyvää.
”Näytät järkyttävältä”, naaraan ajatuksiin uppoutuminen keskeytyi tabbykuvioisen kollin puolesta, joka leikkisästi tökkäisi tätä kuonoon, joka melkein aiheutti aivastuksen.
”Tuo ei ollut reilua!”
”Itseasiassa kyllä oli jos otamme huomioon kuinka paljon pyörit unissasi, Vadelmatassu”, toinen, tumma kolli kommentoi naurahtaen, ”se oli itse asiassa jopa liian lievää, saatat päästä tällä kertaa turhankin helpolla.”
”Niinpä tietenkin”, Vadelmatassu pyöräytti vihreitä silmiään muka loukkaantuneena, ”annat Hämärätassun päästellä ilmoja ja syytät minua pienistä liikuskeluista, miten sinä kehtaat Nokitassu.”
”Oikein helposti”, Nokitassu hymähti ja vilkaisi Hämärätassua, joka parahti;
”No tuo ei ainakaan ollut reilua”, ja tuuppasi sisartaan, joka tosin nousi heti istumaan sukiakseen itsensä siistiksi.
”Olette julmia”, hän mumisi hiljaa, vilkaisten kolleja merkitsevästi.
”Se on meidän tehtävämme, siskorakas”, Hämärätassu vitsaili ravistaen hieman päätään, ”meidän on pidettävä pääsi maanpinnalla”, kolli jatkoi, mutta Vadelmatassu pudisteli tälle päätään virne kasvoillaan;
”Enneminkin pilata elämäni.”
Tämän kommentin jälkeen kaikki kolme nauroivat niin pahasti, että Mustavarjo, joka oli kävelemässä ohitse, työnsi päänsä pesään, ei kovinkaan tyytyväisen näköisenä;
”Kuulkaas pennut, tekisitte edes jotain hyödyllistä. Tuo kuuluu varmasti parantajan pesään saakka, häiritsette Kilpikonnahäntää, Harmaasiipeä ja Hiljaisuussadetta kikatuksellanne.”
Kaikki kolme hiljenivät, ja musta kolli tarkkaili nämä korvista hännänpäähän, ennen kuin kääntyi ja kulki poispäin pesältä, kohti piikkihernetunnelia.
”Hän on hieman pelottava”, Nokitassu kuiskasi kääntäen katseensa sisaruksiinsa, ”ehkä häntä pitäisi totella.”
”Mutta hän kutsui meitä pennuiksi! Olemme olleet oppilaita jo hyvän tovin, tuollaista minä en aio sietää!” Hämärätassu parahti katsoen veljeään epäuskoisesti näyttäen hampaitaan vielä kerran kohti piikkihernetunnelia. Nokitassu huokaisi ja Vadelmatassu nauroi hieman veljilleen;
”Olette typeriä karvapalloja”, hän totesi ja alkoi venytellä kunnolla.
”Mitä, oletko sinä menossa johonkin? Ilman meitä?” Hämärätassu ihmetteli näytellen surullista Vadelmatassun tyytyessä nyökkäämään;
”Haluan mennä saalistamaan. Salamahäntä on opettanut minulle niin paljon että kun näette minun tulevan takaisin leiriin, mukanani on paljon riistaa!” hän selitti ja tepasteli ulos hyväntuulisen näköisenä. Tosin, oikeasti naaras ei ollut laisinkaan varma, osaisiko oikeasti saalistaa, he olivat pääasiassa käyneet saalistuksen toistaiseksi läpi vain suullisesti matkoilla hiekkakuopalle, he kun olivat keskittyneet pääasiassa taisteluliikkeisiin ensi alkuun, Vadelmatassun itsensä pyynnöstä. Hän halusi tulla paremmaksi taistelijaksi kuin kumpikaan veljistään.
Pian naaras kuitenkin tajusi, ettei halunnut mennä yksin yhä hieman vieraan puoleiseen metsään. Hän kääntyi jo soturien pesää kohti etsiäkseen Salamahännän, mutta perui nopeasti aikeensa. Hänellä olisi vapaapäivä, eikä hänen tarvitsisi olla mestarinsa kanssa kytköksissä kaiken aikaa! Hieman avuttomana Vadelmatassu pysäytti askeleensa kokonaan ja istuutui keskelle leiriä vain katselemaan ympäristöä ja pohtimaan. Hän ei haluaisi Hämärätassua eikä Nokitassua kumpaakaan mukaansa, olisi nöyryyttävää mennä hakemaan näitä sen jälkeen kun oli jo uhonnut olevansa hyväkin saalistamaan. Myöskään kukaan soturi ei kelpaisi, Vadelmatassua ei huvittanut kuunnella jatkuvaa opettamista ja mäkätystä väärin tekemisistä vanhoilta kissoilta. Jäljelle Vadelmatassun listalle päässään jäivät Mähkätassu ja Sulatassu. Myös Täplätassu oli poissa listalta, Pilvitäplällä kun olisi tälle todennäköisesti tassut täynnä töitä ja hän saattaisi joutua keräämään yrttejä.
”Täytyy löytää Sulatassu”, naaras päätti lopulta muisteltuaan, että Mähkätassu oli mestarinsa kanssa jossain. Vadelmatassu muutenkin kyllä piti hieman Sulatassusta, olihan toinen naarasoppilas todella positiivinen ja nätti, mikäli ketään nyt hänen mielipiteensä koskaan kiinnostaisi. Ehdottomasti oppilas haluaisi olla toisen kaveri, eikä vain siksi että kaikki muut pesän oppilaat olivat kolleja. Jopa hän kaipasi lisää tuttavuuksia ja ystäviä, ei hän haluaisi enää lonkkakipuisena klaaninvanhimpana mäkättää kilpaa veljiensä kanssa.
”Ehkäpä hän on tarpeidentekopaikalla”, Vadelmatassu pohdiskeli ja lähti toiveikkaana etsimään Sulatassua.

//Pituuden hirmuvoitto ei nyt ollut tämäkään, mutta ainakin sain kirjoitettua! :D

Vastaus:

Voih! Vadelmatassun veljet ovat mielestäni ihania - rakastuin heihin heti. Toivottavasti Vadelmatassu löytää Sulatassun! ^^

17 pistettä!

- Kamikaze (25.8.2017)

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

23.08.2017 16:00
”Entä Varjotähti?” Hunajatassun maukui. En kuitenkaan kerinnyt vastata, kun Tuulitähti alkoi puhua.
”Muuten, onnea oppilaaksi pääsystä tai ööh... jotain tuollaista”, Hunajatassu jatkoi vielä päällikkönsä puheen päätyttyä.
"Kiitos", naukaisin, "samoin sinulle. Niin, ja Varjotähti on myös ihan hyvä päällikkö. Tosi uskollinen varjoklaanilainen. En kyllä ole häneen kummoisemmin tutustunut."
"Anteeksi, mutta minun ei kuuluisi olla täällä", aloitti Tuomiturkki varovasti, "en suinkaan ole vielä päällikkö, en lähellekään kun Jokitähdellä on vielä yhdeksän henkeään. Kuten kaikissa klaaneissa, myös Jokiklaanissa jyllää vakava viheryskä. Jokitähti on yksi sen uhreista, joten hän ei päässyt lähtemään. Mutta on iloisiakin uutisia; meillä on uusia sotureita, Pantterivarjo ja Kuiskekynsi!"
Sen sanottuaan, monien kissojen päät kääntyivät katselemaan Kuiskekynttä ja Pantterivarjoa ja huusivat heidän nimiään.
"Riistaa meillä riittää", Tuomiturkki maukui vielä. Sitten musta naaras astui ujona taaksepäin.

Kun kokoontuminen loppui, käännyin hymyillen Hunajatassun puoleen ja mau'uin:
"Oli kiva jutella! Nähdäänhän ensi kokoontumisessakin, jos pääsemme?"
Sitten loikin hymyillen Sulajään luo.
"Kuka se kolli oli kenen kanssa juttelit?" mestarini kysyi.
"Se oli Hunajatassu, Tuuliklaanista", vastasin, "haittaako se muka?"
"Ei, kunhan et tee häneen hirveää tuttavuutta", Sulajää neuvoi, "se voi aiheuttaa ristiriitaisia tunnelmia kahden klaanin välillä. Jos joskus kohtaamme Tuuliklaanin taistelussa, se voi johtaa siihen ettet halua taistella Tuuliklaania vastaan Hunajatassun takia. Muttei se tarkoita ettet voisi jutella Hunajatassulle. Siihen asti, kun tapailette vain Nelipuulla kokoontumisten aikaan, ei ole syytä huoleen."
Nyökkäsin. Heilutin hännälläni vielä hyvästit Hunajatassulle ja sitten lähdimme. Mielestäni matka sujui nyt nopeammin kuin Nelipuulle tullessa. Minua väsytti, mutta siltikin. Kun saavuimme leiriin, kuulin vain tasaista tuhinaa, jotka tulivat nukkuvista kissoista. Oli niin hiljaista. Äkkiä hiljaisuus kuitenkin rikkoutui. Pilkkupilvi ryntäsi ulos parantajan pesästä huutaen:
"Sorasydän! Sorasydän! Tule äkkiä, Ruostepennulla ei ole kaikki kunnossa!"
Siinä samassa Sorasydämelle annettiin tietä ja harmaa parantaja hävisi Pilkkupilven kanssa parantajan pesään. Tuntui kuin piikki olisi lävistänyt sisimpäni.
"Tähtiklaani, anna Ruostepennun selvitä", kuiskasin tähtitaivaalle. Juoksin parantajan pesän suuaukolle. Työnsin pääni sisään. Näin pesän reunassa pienen punaruskean möykyn. Sorasydän oli kumartunut Ruostepennun päälle ja Pilkkupilvi makasi heidän lähellään huolestuneen näköisenä.
"Ruostepentu", kuiskasin.
"Tule", Sorasydän kähisi. Astuin nyt kokonaan sisään. Kävelin Ruostepennun viereen. Veljen kylki kohoili hyvin hitaasti ja tuon kuono oli märkä. Veljen silmät tuijottivat pesän tyhjää nurkkaa.
"Mikä hänellä on?" kysyin itku kurkussa.
"Hän on menossa Tähtiklaaniin", Sorasydän maukui lempeästi ja laski häntänsä selälleni. Ravistin sen kuitenkin pois.
"Ei!" ääneni oli käheä kuiskaus, "ei ei ei! Ruostepentu, voi Ruostepentu. Minä tässä, Leoparditassu."
"L-leoparditassuuh", Ruostepentu sihisi, "jää sshinä tänne. Tähtiklaani kyllä huolehtii minustha."
Ruostepennun pieni kuiskaus oli heikkoa ja varsin oudon kuuloista. Painauduin Ruostepentua vasten. Kyyneleet valuivat silmistäni ja kostuttivat pienen punaruskean nyytin. Siinä samassa tunsin kuinka kaksi muuta kissa painautuivat meitä vasten. Pilkkupilvi ja... Terähammas! Isäkin oli tullut!
"Rakasthan teitä khaikkia aina", Ruostepentu maukui, "lupaan olla theitä vasthassa Tähtiklaanissa joskus."
Silloin Ruostepentu sulki silmänsä. Punaruskea kylki ei kohoillut. Nyt hän oli kuollut, turvallisesti ja tuskattomasti.

Vastaus:

Mukava tarina!

Leopraditassu saa 18 pistettä.
-Kamikaze (23.8.2017)

Nimi: Mäntytassu, Tuuliklaani

23.08.2017 14:17
Kauniin männynruskean naaraskissan unet katkesivat, kun hänen korvansa tavoittivat röhisevän yskän. Mäntytassu nousi väsyneenä ja uupuneena pystyyn makuusijaltaan ja löntysti sairaiden petien puolelle. Kissan silmät tuskin pysyivät edes auki.
Naaraskissa silmäili potilaita ja arvioi näiden kuntoa; vanha parantaja Koilento nukkui hengittäen pinnallisesti ja rosoisesti, pörröinen soturi Tomukuono hengitti hitaasti ja yski vähän väliä, sähäkkä naarasoppilas Kipinätassu hengitti tasaisesti, mutta pinnallisesti ja joukon jatkeena vielä vaaleanruskea naarassoturi Huomenlintu hengitti hitaasti. Varjoklaanista tullut Lehtitanssi oli miltei terve.
Kaikkein tervein tuuliklaanilaisista, jotka olivat sairastuneet, oli Kipinätassu, joka oli osoittanut paljon paranemisen merkkejä. Hänen kuumeensa oli laskenut ja energiaa tullut lisää, mutta yskä oli vielä paha ja kurkku näytti vielä kauhealle. Eniten Mäntytassua huoletti Koilento - vanha parantaja oli surkeassa kunnossa; kuume oli vielä korkea - eikä se näyttänyt vielä laskevan - hän yski jatkuvasti keuhkojaan ulos, ei jaksanut edes nostaa päätänsä pystyyn makuualuseltaan tai vastata yhteenkään kysymykseen ja kurkku oli pahasti tulehtunut.
Mäntytassu huokaisi ja haukotteli ja tökki sitten vaaleanharmaata oppilasta kylkeen.
"Kipinätassu!" Mäntytassu sihahti potilaalle.
Juovikas oppilas liikahti ja avasi silmänsä. Kipinätassu näytti väsyneelle, mutta siitä huolimatta hän oli miltei terve. Hänen silmänsä eivät oilleet sumeat ja kaukaiset, vaan läsnä olevat ja kirkkaat.
"Mitä?" oppilas mutisi vastaukseksi unisena. Mäntytassu työnsi kissan nenän eteen kissanminttua.
"Syö tämä", vihreäsilmäinen parantajaoppilas käski lempeällä, mutta ytimekkäällä äänellä. Kipinätassu totteli mukisematta ja ahmi yrtin suihinsa. Sen jälkeen naaraskissa irvisti ja käpertyi kerälle takaisin nukkumaan.
Mäntytassu herätti vuoron perään jokaisen potilaista, ja ojensi yrit. Mutta, kun Mäntytassu oli Huomenlinnun kohdalla ja yritti tökkiä tätä hereille, naaras ei reagoinut. Pienimoinen paniikki valtasi Mäntytassun ja hän kuulosteli naarasksisan sydäntä - ei kuulunut mitään. Huomenlinnun ruumis oli vielä lämmin ja Mäntytassua puistatti; mitä hänen kuuluisi tehdä? Sitä ei Koilento koskaan ollut kertonut.
Naarasoppilas teki radikaalin ratkaisun ja kääntyi ympäri. Tämä hölkkäsi soturien pesän luokse ja etsi katseellaan Huomenlinnun poikaa, Konnakynttä. Tummanruskearaidallinen kolli tuhisi sikeässä unessa ja Mäntytassu sihahti monta kertaa:
"Konnakynsi!"
Lopulta ruskearaidallisen kollin hengitys katkesi ja jatkui raskaampana. Kollin silmät rävähtivät auki ja kääntyivät Mäntytassun suuntaan.
"Mitä?" kolli kysyi hieman väsyneellä äänellä. Viheryskä oli rasittanut kaikkia, vaikka ei olisi potilaana ollutkaan. Mäntytassun kurkkua puristi palanen ja sitten naaraskissa sanoi tyynellä, mutta vähän surullisella äänellä:
"Olen todella pahoillani. Huomenlintu on kuollut."

Vastaus:

17 pistettä.

- Kamikaze (23.8.2017)

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

21.08.2017 18:10
Vaalea kolli päätti kiinnittää huomionsa neljään Puhujankivellä seisovaan kissaan. Oppilas huomasi, että musta naaraskissa vaikutti hieman aralta, ja alkoi epäilemään tämän henkilöllisyyttä.
”Miksi Tähtiklaanin nimessä Tuomiturkki on tuolla ylhäällä?” Hunajatassu kuuli jonkun varjoklaanilaisen supisevan, ”vai onko hän noussut päälliköksi?” oppilas vilkaisi kahta naarasta ja tunnisti näistä kilpikonnakuvioisen Saniaiskarvaksi, Tuuliklaanin soturiksi, jonka kanssa nuori kolli ei onnekseen ollut vielä ottanut yhteen; hän oli kuullut huhuja siitä että kyseinen soturi ei välttämättä ole kaikkein pitkähermoisin.
”Eikö tuo musta kissa olekaan Jokitähti?” Leoparditassu kysyi ja Hunajatassu huomasi kysymyksen kohdistuvan häneen. Onnekseen vaaleanharmaaturkkinen Varjoklaanin soturi vastasi oppilaan puolesta, sillä hän ei olisi välttämättä osannut sanoa oikeaa vastausta.
”Ei ole vaan Jokiklaanin varapäällikkö Tuomiturkki”, soturi selitti Leoparditassulle, joka nyökkäsi;
”Ahaa, ei ihme miksi hän on ujostelevan näköinen ja oloinen.” Hunajatassu ei sanonut mitään, mutta oli samaa mieltä toisen oppilaan kanssa, Puhujankivellä oleva kissa ei vaikuttanut olevan kovinkaan kokenut puhumaan niin suuren joukon edessä, välttämättä edes olemaan. Mutta kyllä se siitä, kolli huomasi pohtivansa, kyllä Tuomiturkkikin oppisi vielä, mikäli hänestä koskaan nousisi päällikköä.
”Kokoontuminen alkaa”, aloitti Ukkostähti katsoen kissajoukon läpi, ”tervetuloa kaikki!”
Suurin osa kissoista, Hunajatassu lukaan mukien, nyökkäsivät kunnioittavasti Myrskyklaanin päällikölle, mutta joukossa oli muutamia, jotka eivät tehneet elettäkään, joko seurustelivat vierustovereidensa kanssa tai katsoivat Ukkostähteä hiljaa ja ilmeettöminä.
”Kaikissa klaaneissa jyllää tällä hetkellä viheryskä”, Ukkostähti jatkoi, ”ilmeisesti se on levinnyt Varjoklaanin reviirin viereisestä olevasta Haaskalasta”, isokokoinen kolli selitti vielä ja vilkaisi isoa mustaa naarasta. Hunajatassu ei tiennyt mikä Haaskala on, mutta päätti olla kysymättä sitä nyt Leoparditassulta. Hän kysyisi myöhemmin Malvanenältä, jos aikaa olisi. Ja jos mestari edes itsekään tietäisi, vaikka uskoisi tämän nyt tietävän kun Myrskyklaanin päällikkökin tiesi.
”Olkoot levinneet mistä vain, se ei ole Varjoklaanin syy”, naaras hymähti rauhallisesti katsoen takaisin myrskyklaanilaista.
”Tiedän, suo anteeksi oi armas Varjotähti”, Ukkostähti huokaisi, ja Hunajatassu oli varma että tämän äänestä pilkotti turhautumista, ”ei se olekaan sinun vikasi.”
Tuuliklaanin oppilas hymähti tälle pienesti.
”Voitaisiin jo aloittaa!” Varjotähti totesi lopulta, ”Varjoklaanissa kaikki on muuten hyvin, vaikka sairastuneitakin on. Riistaa riittää ja meillä on muutamia uusia sotureita ja oppilaita. Punasulka on nyt ansainnut soturinimensä ja uusina oppilaina on Yötassu, Hallatassu ja Leoparditassu!” naaras selitti, ja Hunajatassu huomasi klaanien joukosta onnitteluhuutoja. Kolli kuitenkin itse päätti olla huutamatta, varsinkin kun yksi näistä uusista oppilaista istui suunnilleen hänen vieressään, ja tuuliklaanilainen huomasi Leoparditassun nostaneen kuononsa ylpeänä pystyyn.
”Milloin sinusta tuli oppilas?” toinen oppilas uteli nopeasti, ja Hunajatassu pohti hetken, jonka aikana naaras ehti kuiskaamaan toisenkin kysymyksen;
”Onko Tuulitähti hyvä päällikkö?” Hunajatassu häiriintyi hieman toisen odottavasta tuijotuksesta, se teki kollin olon jollain tapaa hieman epämukavaksi, mutta yritti olla välittämättä siitä.
”Ei siitä niin kauaa ole, mutta en nyt hirveän kauaakaan ole tainnut olla, ehkäpä kuun”, tuuliklaanilainen selitti, huomaten itsekin kuinka ei-niin-informoiva selitys oli, ”mutta Tuulitähti on ihan hyvä päällikkö. Klaani on järjestyksessä ja häntä kunnioitetaan”, kolli totesi. Oikeasti hän ei ollut kovinkaan paljoa päällikkönsä kanssa tekemisissä, mutta päätteli Tuulitähden olevan hyvä päällikkö siitä kaikesta, mitä hän tiesi.
”Entä Varjotähti?” Hunajatassu uteli vastakysymyksenä.
”Tuuliklaanissa menee mainiosti, vaikka viheryskä onkin hidastamassa tahtia”, Tuulitähti kertoi, ”myös meillä on muutama uusi soturi ja oppilas. Soturinimensä on saanut Konnakynsi, ja Hunajatassu on päässyt oppilaaksi!” naaras kertoi, ja osa kissoista huudahteli onnitteluja. Hunajatassu yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä, ja tyytyi vain hymähtämään hieman epävarmasti kun muutama soturi läheltä käänsi päänsä tätä kohti.
”Muuten, onnea oppilaaksi pääsystä tai ööh... jotain tuollaista”, kolli totesi vielä Leoparditassulle, kokiessaan hieman syyllisyyttä siitä ettei heti ollut sanonut, vaikka naaras olikin siinä höpissyt samaan aikaan kun olisi ollut luontevinta mainita onnittelut. Hän ei edes ollut varma, minkä takia syyllisyys iski, mutta päätti olla välittämättä siitäkään. Se menisi pian ohi, ihan varmasti.

//Leopardi, jatkeles tästä :3 Juu eipä tämäkään nyt toistaiseksi pituuden hirmuvoitto ole :D

Vastaus:

Ihana tarina, joka on taidokkaasti kirjoitettu! ^^

Hunajatassu saa 18 pistettä.
- Kamikaze (23.8.2017)

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

21.08.2017 14:39
”Olen kuullut niistä”, Hunajatassu nyökkäsi lausahdukselleni, ”Ruosteruusu ja Tihkuviiksi ovat kertoneet tarinoita."
Nyökkäsin. Mietin hetken ketä Ruosteruusu ja Tihkuviiksi olisivat, mutta päätin jättää kysymättä. Varmaankin jotkut klaaninvanhimmat, joita ei meidän klaanissamme olisi.
”Eivätkös leopardiklaanilaiset olleet nopeita ja hyviä saalistamaan”, Hunajatassu jatkoi, ”tiikeriklaanilaiset olivat taitavia yösaalistajia ja heidän sielunsa oli yönpimeä, tai jotain vastaavaa. Leijonaklaanilaiset taas taisivat olla rohkeita ja taitavia taistelemaan, sekä heillä oli suuret ja paksut harjat, jotka kai loistivat kuin auringonvalo.”
Nyökkäsin. Sitten Puhujankiveltä pääsi ulvahdus ja kissat kiinnittivät huomionsa neljään Puhujankivellä seisovaan kissaan. Yksi heistä oli Varjotähti ja hänen vieressään Tuulitähti. Tuulitähti oli ilmeisesti huudahtanut. Kaksi muuta kissaa heidän vieressään oli ilmeisestikin Jokitähti ja Ukkostähti.
"Miksi Tähtiklaanin nimessä Tuomiturkki on tuolla ylhäällä?" Sulajää supisi Saniaiskarvalle, "vai onko hän noussut päälliköksi?"
Kaksi naarasta vieressäni tuijotti Puhujankivellä olevaa mustaa naaraskissaa. Tuo katsoi hieman arasti kissoja, aivan kuin hänellä olisi korkeanpaikankammo. Ukkostähti kuiskasi mustan naaraan korvaan jotain ja musta naaras näytti istuutuvan ryhdikkäästi ja rauhoittui. Eikö hän olekaan Jokitähti? Terähammas oli kertonut Jokitähden olevan kolli ja tuo musta kissa oli ilmiselvä naaras.
"Eikö tuo musta kissa olekaan Jokitähti?" kysyin Hunajatassulta, mutta Sulajää vastasi sen sijaan:
"Ei ole vaan Jokiklaanin varapäällikkö Tuomiturkki."
"Ahaa", nyökkäsin, "ei ihme miksi hän on ujostelevan näköinen ja oloinen."
"Kokoontuminen alkaa", Ukkostähti aloitti, "tervetuloa kaikki!"
Kissat nyökkäsivät kunnioittavasti Myrskyklaanin päällikölle.
"Kaikissa klaaneissa jyllää tällä hetkellä viheryskä", Ukkostähti jatkoi, "ilmeisesti se on levinnyt Varjoklaanin reviirin viereistä olevasta Haaskalasta."
Ukkostähti vilkaisi ehkä hieman syyttävästi Varjotähteä. Varjotähti vain hymähti ja maukui rauhallisesti:
"Olkoot levinneet mistä vain, se ei ole Varjoklaanin syy."
"Tiedän, suo anteeksi oi armas Varjotähti", Ukkostähti huokaisi, "ei se olekaan sinun vikasi."
"Voitaisiin jo aloittaa!" Varjotähti naukaisi, "Varjoklaanissa kaikki on muuten hyvin, vaikka sairastuneitakin on. Riistaa riittää ja meillä on muutamia uusia sotureita ja oppilaita. Punasulka on nyt ansainnut soturinimensä ja uusina oppilaina on Yötassu, Hallatassu ja Leoparditassu!"
Muiden klaanien joukosta kuului onnitteluhuutoja. Nostin kuononi ylpeänä pystyyn.
"Milloin sinusta tuli oppilas?" kysyin. Pian Tuulitähti aloitti...
"Onko Tuulitähti hyvä päällikkö?" kuiskasin vielä ja katsoin odottavasti vihreillä silmilläni Hunajatassua. Odotin että tuuliklaanilainen vastaisi kahteen kysymykseeni.

//Hunaja? Tää on lyhyt mut sit ku Ruostepentu kuolee nii sit räjähtää xD

Vastaus:

Mukava tarina! Ja virheetön, jatka samaan malliin :Dd

Leoparditassu saa 13 pistettä.
- Kamikaze (23.8.2017)

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

13.08.2017 18:07
”Kiva nimi”, Leoparditassu nyökkäsi hymyillen, eikä Hunajatassu ollut varma olisiko hänenkin sittenkin pitänyt hymyillä. Tai kommentoida toisen nimeä? Kolli ei kuitenkaan enää tässä vaiheessa siihen lähtisi, olisi jo hieman liian myöhä. Oppilas huomasi naaraan keskittyneen ympärillään oleviin tuuliklaanilaisiin, ja Hunajatassu melkein jo toivoi että naaras menisi puhumaan jollekin näistä, varsinkin kun tämä rypisti kulmiaan. Kuitenkaan tämä melkein toivominen ei näyttänyt olevan onnistunut yritys, sillä Varjoklaanin oppilas keskittyi jälleen Tuuliklaanin vastaavaan varsin nopeasti
”Kuka mestarisi on?” Leoparditassu kysyi, ”minulla on Sulajää”, tämä vielä lisäsi. Hunajatassun melkein kävi mieli kysyä, kuka niistä kaikista paikalla olleista Varjoklaanin sotureista oikein oli Sulajää, mutta päätti jättää sen sanomatta.
”Malvanenä”, kolli vastasi, yrittäen paikantaa mestariaan kissojen joukosta, muttei nähnyt tätä millään, vaikka Malvanenä olikin ihan isokokoinen kissa.
”Minkälainen hän on?” naaras uteli, ja Hunajatassu oli varma, että Leoparditassu kuulosti hieman innostuneemmalta kuin aikaisemmin, mutta ohitti sen päänsisäisellä olankohautuksella. Eihän se hänelle kuuluisi, eihän.
”Hän on… ihan hyvä, välillä ehkä hiukan hämärä”, kollioppilas myönsi. Hän ei ollut saanut kokeneesta soturista vielä paljoakaan irti, mutta kyllä iso kolli ihan hyvältä mestarilta tuntui, vaikkei Hunajatassulla tietenkään ollut kokemusta paremmastakaan.
”Sulajää taas on tosi kiva!” Leoparditassu hihkaisi, ”minut nimitettiin aamulla oppilaaksi”, naaras paljasti samalla hypäten ilmaan ja heilautellen häntäänsä, ja hetken kollioppilas mietti, pitäisikö toista onnitella sen puolesta. Hän kuitenkin jätti sen tekemättä, varjoklaanilainen kun tuntui seuraavan Puhujankiven tapahtumia. Hetken ympärilleen katsottuaan, ja Hunajatassun hetken mietittyä kyllästyikö toinen tämän seuraan jo, Leoparditassu kuitenkin päätti kysyä;
”Mistä sait nimesi?” Hunajatassu olisi halunnut esittää vastakysymyksen, minkä takia varjoklaanilainen oli niin kiinnostunut hänestä, mutta päätti olla kysymättä sitä. Se olisi vain ollut törkeää, kun toinen ainakin vaikutti olevan ystävällinen.
”Häntäni on kuulemma hunajan värinen”, kolli lopulta vastasi, vaikkei tosin itse ollut vielä koskaan nähnyt hunajaa oikeasti. Hän ei ollut mitenkään liian kiinnostunut sen oikeasta väristä, eikä oikeastaan parantajanpesästäkään. Ehkä hän kuitenkin voisi yrittää kysyä Mäntytassulta jossain välissä, oliko hänen häntänsä oikeasti edes lähellä hunajan väriä.
”Minä taas sain nimeni turkistani”, Hunajatassu ei voinut olla huomaamatta ylpeyttä, joka Leoparditassun äänessä oli, mutta ei toisaalta kokenut sitä pahaksikaan, ”on kuulemma joskus ollut klaani jonka nimi on ollut Leopardiklaani ja ne olivat tällaisia täplikkäitä.”
”Olen kuullut niistä”, kolli nyökkäsi, ”Ruosteruusu ja Tihkuviiksi ovat kertoneet tarinoita”, hän selitti. Leopardiklaanin lisäksi taisi olla myös ainakin kaksi klaania, mikäli Hunajatassu oikein muisti. Tiikeriklaani ja Leijonaklaani kenties.
”Eivätkös leopardiklaanilaiset olleet nopeita ja hyviä saalistamaan”, hän muisteli, ”tiikeriklaanilaiset olivat taitavia yösaalistajia ja heidän sielunsa oli yönpimeä, tai jotain vastaavaa. Leijonaklaanilaiset taas taisivat olla rohkeita ja taitavia taistelemaan, sekä heillä oli suuret ja paksut harjat, jotka kai loistivat kuin auringonvalo.”
Leoparditassu nyökkäsi, vaikka Hunajatassu ei osannutkaan sanoa oliko se kohteliaisuudesta vai olivatko Varjoklaaninkin klaaninvanhimmat kertoneet samaa tarinaa. Samalla kolli tosin alkoi kiinnittää huomiota siihen, että kaiketi loputkin Varjoklaanin kokoontumisväestä oli saapunut paikalle, kun päälliköt näyttivät siltä, että voisivat pian aloittaa kokoontumisen. Toisaalta oppilas ei enää ollut varma, haluaisiko lopettaa keskusteluaan Leoparditassun kanssa. Hän huomasi jopa haluavansa jatkaa keskustelua, joka ei todellakaan vastannut Hunajatassun odotuksia. Kolli ei todellakaan ollut valmistautunut siihen, että edes päätyisi keskustelemaan vieraan klaanin jäsenen kanssa, eikä varsinkaan olettanut haluavansa ystävystyä sellaisen kanssa. Ehkä elämä voikin yllättää yllättävillä tavoilla.

//Ja lisäää :D

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu tarina, hyvä että Hunajatassu alkaa rentoutumaan pikkuhiljaa Leoparditassun seurassa :)

Hunajatassu saa 17 pistettä.
- Kamikaze (18.8.2017)

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

13.08.2017 15:05
//Näin alkuun, Narulta lupa pieneen hittaukseen Hunajalla

"Leoparditassu", vastasin vieraan kollin kysymykselle, "ent-."
Kolli ei ilmeisesti kuullut hiljaista, ujoa kysymyksen alkuani, koska keskeytti tai sitten keskeytti ihan muuten vaan. Kysymyksessä olisin kysynyt Tuuliklaanin kollin nimeä, mutta vastaus tuli heti:
"Minä olen Hunajatassu."
*Hunajatassu*, maistelin mielessäni tuon nimeä. Sitten hymyilin ja nyökkäsin.
"Kiva nimi", mau'uin. Katsoin arkana Hunajatassua ympäröiviä Tuuliklaanin kissoja.
"..ja olen huolissani sairastuneista", kuulin Sulajään maukuvan Tuuliklaanin Saniaiskarvalle, jotka olivat kävelemässä meitä kohden.
"On meilläkin sairastuneita", Saniaiskarva huokaisi, "kuten parantajamme Koilento. Olemme onnekkaita kun on Mäntytassu, mutta hän on vielä nuori ja käpälät täynnä työtä."
Rypistin kulmiani. Miksi he puhuivat viheryskästä. Oliko sitä siis Tuuliklaanissakin. Ajatukset kääntyivät takaisin Hunajatassuun.
"Kuka mestarisi on?" kysyin äkkiä, "minulla on Sulajää."
"Malvanenä", Hunajatassu vastasi.
"Minkäläinen hän on?" kysyin entistä innokkaampana tutustumaan tuohon nuoreen kolliin.
"Ihan hyvä, välillä ehkä hiukan hämärä", vastasi Hunajatassu.
"Sulajää taas on tosi kiva!" hihkaisin, "minut nimitettiin aamulla oppilaaksi."
Samalla kun sanoin sen, hyppäsin ilmaan ja häntäni alkoi heilua. Nyt Puhujankivelle olivat kiivenneet jo kaksi muuta kissaa Varjotähden ja Tuulitähden seuraksi.
*Varmastikin Ukkostähti ja Jokitähti*, mietin. Neljä päällikköä tervehtivät toisiaan lämpimästi. Katselin ympärilleni. Aukiolla oli nyt enemmän kissoja. Oli mustia, ruskeita, valkoisia, pieniä, suuria, kauniita, komeita, nuoria ja vanhoja. Pääni oli pyörällä niin suuresta kissojen paljoudesta. Sitten mieleeni pälkähti ajatus; mistäköhän Hunajatassu oli saanut nimensä.
"Mistä sait nimesi?" kysyin.
"Häntäni on kuin hunajan värinen", tuo maukui.
"Minä taas sain nimeni turkistani", kerroin ylpeänä, "on kuulemma joskus ollut klaani, jonka nimi on ollut Leopardiklaani ja ne olivat tällaisia täplikkäitä."

//Hunaja? Ei keksi enää mitään

Vastaus:

Tämä oli vähän äkkipikaisempi, kuin aiemmat tarinasi, mutta silti hyvin kirjoitettu. Koska vastasin aika paljon myöhässä, niin en rokota sinua nyt siitä, ettei Jokitähti ole kokoontumisessa - olit kirjoittanut, että hän on siellä. Mutta unohdetaan tuo pikkuseikka :'D Toivottavasti Hunajatassukin rentoutuu ajatuksesta jutella Leoparditassulle.

Leoparditassu saa 9 pistettä.
- Kamikaze (18.8.2017)

Nimi: Hunajatassu, Tuuliklaani

12.08.2017 18:04
”Voidaanko me mennä jo?”
”Hunajatassu, minä nimenomaan kysyin sinulta halutako tulla mukaan, ja tulkitsin vastauksesi myönteiseksi. Sitä paitsi kaikki eivät edes ole vielä paikalla, tässä on oikein hyvin aikaa keskustella ja vähän tutustua muiden klaanien jäseniin”, Malvanenä totesi vakava sävy äänessään, mutta silmissään pientä huvitusta.
”Mutta minä nukuin silloin! En minä ehdi ajatella nukkuessani!” Hunajatassu parahti, mutta vain huomatakseen ettei saisi enää millään käännettyä mestarinsa päätä. Kolli tuhahti hieman kiukkuinen sävy äänessään, ja kääntyi selkä kohti mestariaan. Miten hänen muka olisi pitänyt kyetä vastaamaan mitään järkevää, kun hän oli vielä unessa kysyttäessä? Ei oppilas edes muistanut kunnolla, että kysymystä edes kysyttiin, mutta silti hän nyt oli täällä mestarinsa ja osan muun klaanista kanssa. Osa Varjoklaanin kissoista oli myös tullut paikalle, mutta jotenkin Hunajatassu ei jaksanut uskoa että siinä olisi ollut kaikki, vaan päätteli että näitä tulisi myöhemmin lisää. Vaikka sehän ei tietenkään edes kuulunut oppilaalle, eihän hän ollut Varjoklaanin kissa, eikä todellakaan olisi kiinnostunut toisen klaanin asioista sen enempää.
”Hunajatassu kuulitko sinä?” nuori kolli hätkähti ja käänsi katseensa mestariinsa hätäisesti, joka vain pudisteli pienesti päätään, ”et tainnut, lienenkö oikeassa?”
”En kuunnellut... anteeksi”, Hunajatassu myönsi nolona vältellen Malvanenän katsetta.
”Jos puhut muiden klaanien oppilaille, älä paljasta mitään, mikä voisi vahingoittaa klaaniamme tai muuten olisi liikaa tietoa ulkopuolisille. Yritä silti parhaasi ja ole nätisti, äläkä näytä siltä että haluaisit mahdollisimman nopeasti pois”, soturi sanoi, eikä oppilas voinut muuta kuin nyökätä tälle, tosin vastahakoisesti. Eihän hän halunnut tänne alunperinkään, eikä hän todellakaan haluaisi jutella muille. Hän voisi vain... istua ja odottaa että aika kuluu. Täydellinen suunnitelma.
”Käyn katsomassa keitä kaikkia on paikalla, tavataan viimeistään kokoontumisen päätyttyä, mutta jos tulee ongelmia, puhu jollekin Tuuliklaanin soturille tai etsi minut”, Malvanenä kertoi, ja lähti kävelemään kohti jotain kissajoukkoa, josta Hunajatassu ei kyennyt tunnistamaan ketään nimeltä.
Nyt hän vain... Istuisi ja odottaisi, että aika kuluu ja kokoontuminen loppuu. Jos hän ei menisi juttelemaan kenellekään tai liikuskelisi, tuskin kukaan hänelle tulisi puhumaan, eikä hänen tarvitsisi täten avata suutaan lainkaan.
No, sitä ei kestänyt kauaa, nimittäin yhtäkkiä kolli tunsi jonkin törmäävään tähän. Nopeasti Hunajatassu kääntyi katsomaan kissaa, joka tähän oli törmännyt. Nuoren näköisellä naaraskissalla oli mustia täpliä tiheästi tämän keltaisella turkilla, ja kollioppilas päätteli toisen olevan joku Varjoklaanin oppilaista. Hän oli jo valmis ärähtämään tälle, ja kysymään että minkä takia tämä oli hyökännyt hänen turkkiinsa, mutta ei ehtinyt, sillä toinen aukaisi suunsa;
”A-anteeksi”, naaras sopersi tuijottaen Hunajatassun silmiä omilla, vihreillä silmillään. Valkea kolli olisi halunnut perääntyä, ja mennä etsimään kuka tahansa Tuuliklaanin soturi tai vaikka oppilas, ja vältellä kaikkia muita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, koska se olisi näyttänyt todella raukkamaiselta, ja Malvanenä oli nimenomaan pyytänyt olemaan kohtelias eikä saisi näyttää sitä, että haluaisi pois, joten Hunajatassu rykäisi hieman epävarmasti.
”Ei... se mitään...” kolli mumisi, yrittäen olla päästämättä mitään sammakoita suustaan, mestarinsa ohjetta mukaillen. Hetken kaksikko katsoi toisiaan, ja varsinkin Hunajatassu todella epävarmana tilanteestaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin, tietenkään, tavannut toisen klaanin kissaa, eikä hän ikinä ollut mitenkään sosiaalinen tai puhelias tapaus. Nyt hänen kuitenkin ehkä pitäisi harjoitella, vai? Ehkä hän puhuisi, ihan vähän vain, ei liikaa. Hän ei todellakaan saisi puhua liikaa. Ja vaikka kolli itse ei sitä ajatellutkaan, hän tiesi, että jos puhuisi liikaa naaraalle, hänen lojaaliutensa ja uskonsa Tuuliklaanille saattaisi olla vaarassa, todella pahasti. Tosin, aika moni muukin puhui muiden klaanien jäsenille, joten ehkä hänkin puhuisi. Sitten hänen ei tarvitsisi keskustella enää kenenkään kanssa, eikö? Kai?
”Tuota... Mikä on nimesi?” Hunajatassu kysyi varjoklaanin oppilaalta.
”Leoparditassu”, täpläturkkinen naaras vastasi, eikä kolli keksinyt muuta kuin nyökätä ja huomasi, että vaikka Myrskyklaani ja Jokiklaani olivat jo tulleet paikalle, kokoontumista ei vielä oltu aloitettu. Ehkäpä hän oli oikeassa siitä, että osa Varjoklaanin kokoontumiseen saapuvasta väestä tulisi tosiaan myöhässä?
”Minä olen Hunajatassu.”

//Leopardi saa jatkaa :3 Tä oli tosiaan nyt vähä lyhyempi (602 sanaa) ku toi aikasempi mutta jospa saisi myös vähän useammin kirjoitettua, + mua pelottaa se myrsky ja vaikutus mun tietokoneeseen, sekä haluan tämän julkaista jo tänään :'D
Sit mä nyt ilmotan tähän kaikille että Hunajaa saa käyttää niin paljon ku sielu lystää, kunhan sitä ei laita toimimaan luonteensa vastaisesti eikä sillä mitään liian radikaalia tee, ainakaa ilma miun suostumusta :3

Vastaus:

Taidokkaasti kirjoitettu ensimmäinen tarina, kuvailua oli myös mukavasti. Olisi mukavaa, jos Hunajatassu löytäisi kaverin toisesta klaanista - etenkin, jos se olisi Leoparditassu. Saa nähdä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu!

Hunajatassu saa 16 pistettä.
- Kamikaze (18.8.2017)

Nimi: Leoparditassu, Varjoklaani

12.08.2017 12:18
Istuin oppilaiden pesän edessä pesemässä turkkiani. Kohta kun alkaisi kokoontuminen, minun ensimmäinen sellainen, halusin olla hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen. Monien mielestä kauniin turkkini pitäisi olla sileä ja puhdas. Aamulla minut oli nimitetty oppilaaksi ja Punasulka soturiksi. Nyt pääsisin nukkumaan uuteen pesään muiden oppilaiden, Yötassun ja Hallatassun kanssa. Oikea naaraskolmikko. En ollut tutustunut Yötassuun ja Hallatassuun vielä, mutta eiköhän sitä pian. Nyt turkkini oli puhdas. Terähammas oli vaihtamassa kieliä Iltahämyn kanssa parin ketunmitan päässä minusta. Kävelin heidän luo ja kysyin:
"Terähammas, tuletko sinäkin kokoontumiseen?"
"Voin vaikka tullakin", isä hymyili. Pikainen hymy levisi kasvoilleni ja nuolaisin Terähampaan poskea.
"Leoparditassu!" Sulajää tuli minua kohden.
"Niin?" käännyin mestariani päin.
"Sinä voisit syödä jotain ennen lähtöämme", Sulajää maukui ja nyökkäsi päällään kohden tuoresaaliskasaa. Nyökkäsin, loikin tuoresaaliskasalle, otin siitä nuoren sisiliskon ja liityin Terähampaan ja Iltahämyn seuraan. Sulajää oli varmaankin hävinnyt jo sotureiden pesään.
"Millaista kokoontumisissa on?" kysyin kahdelta kollisoturilta.
"Kyllä se alkuun tuntuu jännittävältä oppilaana", Terähammas hymyili, "mutta sitten se muuttuu ihan tavalliseksi joka kuussa tapahtuvaksi asiaksi."
"Syöhän nyt Leopardipentu", Iltahämy maukui, "niin jaksat."
"Leopardipentu!" tiuskahdin yllättäen. Äkillinen viha kuohui lävitseni ja aloin mulkoilla vihaisesti Iltahämyä. Entisellä nimellä kutsuminen oli jo liikaa.
"Voi, anteeksi", Iltahämy pyysi anteeksi ja tuon häntä sipaisi päälakeani, "ei ollut tarkoitus. Tarkoitin Leoparditassu. Olen vain väsynyt viimeyön vahdin jälkeen."
"Hmph!" tuhahdin ja käänsin katseeni poispäin Terähampaasta ja Iltahämystä.
"Leoparditassu", Terähammas aloitti hivenen varovasti, "ei Iltahämy tarkoittanut mitään pahaa. Ehkä hän ei vielä ole tott-."
"Mitä väliä!" keskeytin tiuskaisten tiuskaisten vihaisesti, "joka tapauksessa Iltahämy kutsui minua vanhalla nimelläni, en ole enää mikään pentu!"
Puuskahdin vihaisesti ja mulkoilin Iltahämyä ja katsoin pistävästi kollin sinisiä silmiä.
"En missään tapauksessa haluaisi Iltahämyä isäkseni", mau'uin edelleen vihaisena, "hän osaa olla varmasti huono isä."
"Et kai ole unohtanut, että olen Hallatassun isä?" Iltahämy kysyin rauhallisesti.
"No en!" sähähdin, "ja varmaankin huono isä hänellekin. Aivan varmasti sinä kutsuit Hallatassua Hallapennuksi tuon ensimmäisenä oppilaspäivänään!"
"Leoparditassu!" Terähammas nousi pystyyn ja yllätyksekseni isä näytti vihaiselta, "siisti suusi ja pyydä anteeksi Iltahämyltä. Vahinkoja sattuu kaikille ja tuo oli vasta pientä."
Siinä samassa vaikenin. Tuijotin kahta kollia vuorotellen, samalla pudistellessani hiljaa päätäni. Sitten otin jo puoliksi syömäni sisiliskon hampaisiini ja menin Sulajään seuraan, joka oli mennyt jo sotureiden pesän eteen syömään omaa riistaansa.
"Kollit", mutisin hiljaa saapuessani Sulajään luo.
"Näytät tuohtuneelta", mestarini naukaisi lempeästi, "onko jokin vialla?"
"Äh... haluan vain naarasseuraa", huokaisin.
"Eikö Terähampaan ja Iltahämyn seura viihdytä vai?" Sulajää kysyi.
"Joskus", vastasin, "muttei juuri nyt."
"Tule sitten seuraani", Sulajää hymyili. Menin makaamaan harmaan naaraan viereen.
"Kiitos", nyökkäsin. Sulajää vastasi nopealla nyökkäisyllä.
"Huomenna voisin näyttää sinulle reviiriä ja opettaa metsästyksen ensiaskelia", Sulajää kertoi, "kokoontumiseen menossa näet hiukan reviiriä."
"Jipii!" hihkaisin. Äkkiä ei enää suututtanut, mutta Terähampaan ja Iltahämyn seuraan en nyt menisi.

Varjotähti johdatti meidät Nelipuulle. Aukio oli täynnä kissoja, solakoita kissoja. Varjotähti kapusi Puhujankivelle ruskearaidallisen naaraan viereen.
"Tuo tuolla Varjotähden vieressä on Tuuliklaanin päällikkö Tuulitähti", Sulajää vieressäni maukui, "ja nämä muut kissat ovat tuuliklaanilaisia."
"Kuka tuo on kenen luo Liljaviiksi meni?" kysyin ja osoitin hännälläni Liljaviikseä, joka tervehti harmaaraidallista kollia Puhujankiven juuressa.
"Hän on Tuuliklaanin varapäällikkö, Piikkiherneturkki", Sulajää vastasi, "heidän paikkansa on Puhujankiven juuressa kahden muun varapäällikön kanssa. Parantajillakin on oma paikkansa ja päälliköt ovat aina tuolla ylhäällä Puhujankiven päälle, josta heidän on helppoa puhua, jotta kaikki kuulisivat."
"Milloin Jokiklaani ja Myrskyklaani tulevat?" kysyin.
"Varmaankin pian", mestarini hymyili, "voisit tehdä tuttavuutta vaikka johonkin Tuuliklaanin oppilaaseen, mutta olisi hyvä ettette ystävystyisi hirveästi, koska joskus Tuuliklaani ja Varjoklaani saattavat joutua vastakkain ja moni ei halua taistella silloin ystäväänsä vastaan. Minä itse voisin mennä tapaamaan Saniaiskarvaa. Jos tulee asiaa, etsi minut tai jokin muu Varjoklaanin soturi."
En ehtinyt edes mitään sanoa, kun Sulajää loikki jonkin kilpikonnakuvioisen naaraan luo ja tervehti häntä. Huokaisin ja lähdin kiertelemään Nelipuulla. Varjoklaanin haju oli sekoittunut hyvin vahvasti Tuuliklaanin hajuun.
*Hyi!* ajattelin, *Tuuliklaani haisee oudolle.*
Äkkiä astuin vahingossa johonkin pieneen kuoppaan. Kaaduin ja sen voimasta vahingossa kierähdin ympäri. Sitten törmäsin johonkin pehmeään. Tuuliklaanin haju tuntui nyt entistä voimakkaampana ja tajusin törmänneeni johonkin tuuliklaanilaiseen. Nousin pystyyn ja tuijotin valkoista kollia, jonka turkissa oli oranssinkellertäviä vivahteita.
"A-anteeksi", sopersin ja katsoin kollikissan meripihkanvärisiä silmiä. Aivan varmasti kissa oli oppilas.

//Hunaja? Kissa johon Leopardipentu törmäsi on siis Tuuliklaanin Hunajatassu :3

Vastaus:

Taidolla kirjoitettu tarina taas, olet edistynyt hyvin paljon tämän ajan aikana, mitä olet viettänyt Niitynkukassa. Jatka samaan malliin! Toivottavasti Leoparditassulle ei käynyt pahasti tämän kaatuessa.

Leoparditassu saa 14 pistettä!
- Kamikaze (19.8.2017)

Nimi: Leopardipentu/-tassu, Varjoklaani

10.08.2017 17:46
"Milloin minusta ja Ruostepennusta tulee oppilaita?" kysyin Terähampaalta. Oli kuuma lehtikadon päivä ja olin isäni kanssa parhaillaan makaamassa melko lähellä tarpeidentekopaikkaa, missä tällä hetkellä oli varjoista. Terähammas katsahti minuun maukuen:
"Uskon että sinut nimitetään melko pian, mutta Ruostepennun nimittämiseen voi mennä aikaa."
"Miksi?" rypistin kulmiani, "kuinka niin?"
"Ymmärräthän sinä, ettei sairasta pentua voi nimittää oppilaaksi?" Terähammas varmisti. Nyökkäsin. Eikö Ruostepentu saisi mestaria samaan aikaan kanssani? Joka tapauksessa hän saisi sen ennen pitkää. Näin Varjotähden tulevan pesästään ulos. Päällikkö kutsui Sulajään nimeä. Sulajää, vaaleanharmaa naaraskissa, joka oli parhaillaan vaihtamassa sotureiden pesän edessä vaihtamassa kieliä veljensä Iltahämyn ja emonsa Kastelehden kanssa, nousi pystyyn ja hävisi päällikön pesään Varjotähden kanssa.
"Mitä asiaa Varjotähdellä on hänelle?" kysyin.
"Enpä tiedä", Terähammas hymähti, "päälliköillä on aina silloin tällöin asiaa sotureilleen."

Pian Sulajää tuli ulos pesästä ja Varjotähti tuli naarassoturin perässä. Varjotähti kipusi Varjokivelle, josta tiesin että päälliköllä olisi asiaa koko klaanille. Tunsin molempien naaraiden katseet turkissani. Yritin välttyä Sulajään ja Varjotähden katseista, käänsin pääni poispäin heistä päin. Kuitenkin Varjotähti huudahti:
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Varjokivelle klaanikokoukseen!"
"Tule!" Terähammas huudahti. Söimme nopeasti loppuun riistamme ja menimme Liljaviiksen, Kastelehden ja Iltahämyn seuraan.
"Meillä on kaksi kissaa, jotka siirtyvät astetta ylemmälle asemalle klaanissamme", Varjotähti maukui. Tuon katse oli taas osoitti taas minua ja olin taas varma, että minusta tulisi oppilas.
"Tuleeko minusta ja Ruostepennusta oppilaita?" kysyin Terähampaalta. Isäni kohautti lapojaan. Niin! Ruostepennusta! Ruostepentua ja Pilkkupilveä ei aukiolla näkynyt, varmaankin he olivat vielä Sorasydämen pesässä sairauden kourissa. Sorasydän istui vain pesänsä edessä kuuntelemassa Varjotähden puhetta.
"Punatassu, astu eteen", Varjotähti maukui. Punatassu asteli ylpeänä pää pystyssä ja rinta röhistettynä Varjokiven eteen. Ruostepentua ei siis nimitetäkään vielä.
"Variskuono", Varjotähti kääntyi Punatassun mestarin puoleen, "onko mielestäsi Punatassu valmis soturiksi?"
"On ja enemmänkin", Variskuono vastasi ylpeänä.
"Hyvä!" Varjotähti maukui, "minä, Varjotähti, Varjoklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseet jalot lakimme ja nyt on hänen aikansa tulla soturiksi. Punatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", Punatassu vastasi reippaasti. Varjotähden suu levyi isoon hymyyn ja jatkoi:
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Punatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Punasulkana. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi."
"Punasulka! Punasulka!" klaani huusi upouuden soturin nimeä.
"Klaanikokous ei loppunut suinkaan vielä", Varjotähti hymyili, "Leopardipentu, tule vain tänne Varjokiven eteen."
Terähammas nuoli minut pikaisesti ja sitten loikin Varjokiven eteen. Punasulka olikin jo sivummalla. Varjotähti aloitti:
"Leopardipentu on elänyt klaanissamme kuusi kuuta ja nyt on hänen aikansa tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään asti jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Leoparditassuna. Mestariksesi tulee Sulajää."
Sulajää loikki viereeni ja hymyili sitten ystävällisesti.
"Sulajää", Varjotähti jatkoi, "olet valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta mestariltasi ja olet osoittautunut olevasi uskollinen ja reipas soturi. Toivon että siirrät nämä ominaisuudet Leoparditassuun."
Sulajää nyökkäsi Varjotähden suuntaan ja kosketti sitten mustaa kirsuani omallaan klaanin hurratessa:
"Leoparditassu! Leoparditassu!"
"Ai tämänkö takia menit Varjotähden pesään, jotta sinusta tulisi mestarini?" kysyin Sulajäältä.
"Kyllä", Sulajää hymyili, "meille kahdelle tulee kyllä hauskaa. Tänä yönä on täysikuun kokoontuminen. Haluatko mukaan?"
"Vielä kysyt!" hihkaisin hypätessäni samalla ilmaan. Kokoontumisesta tulisi varmaan kivaa.

//Tällänen :3 Mietin vain et tuleeko Jokiklaanin Jokitähti kokoontumiseen jos se on sairas? Ois kiva jos joku yp vois vastata :3

Vastaus:

Sopivan pituinen, hyvin kirjoitettu tarina. En löytänyt kirjoitusvirheitä, joita pitäisi huomioida, joten olet edistynyt todella hyvin!
Jokitähti ei tule kokoontumiseen sairaana, hyvä kun kysyit ^^^

Leoparditassu saa 21 pistettä.
- Kamikaze (18.8.2017)

Nimi: Kuu

09.08.2017 19:53
Täplätassu-Myrskyklaani

Täplätassu käänsi kylkeä. Oli kulunut neljä auringonlaskua ensimmäisen viheryskäpotilaan saapumisesta. Nyt heitä oli jo paljon ja parantajan pesässä oli ahdasta. Kilpikonnahäntä oli kuollut ja lepäsi Tähtiklaanin rauhassa. Myös Hiljaisuussade oli lähellä kuolemaa, mutta selvisi.
Nyt hän tuhisi Täplätassun vieressä. Samassa Täplätassu havahtui hereille. Hän kuuli katkonaista hengitystä. Se kuului Pöllösilmän luota. Täplätassu hypähti jaloilleen ja tassutti Pöllösilmän luo. Kulkiessaan luolan suuaukon ohi, hän huomasi, että Pilvitäplä makasi lopen uupuneena luolan ulkopuolella. Täplätassulla ei ollut sydäntä herättää vanhaa ja uupunutta parantajaa. Täplätassu hiipi ja vaistomaisesti kävi makuulle Pöllösilmän viereen ja sulki silmänsä.

Täplätassu räväytti silmänsä auki ja näki seisovansa metsässä. Hän näki Pöllösilmän kulkevan eteenpäin pienen matkan päässä. Hän juoksi Pöllösilmän kiinni ja sanoi tälle:
”Älä mene sinne, tule takaisin.”
”Miksi?” Pöllösilmä kysyi. ”Täällä on kaunista ja haistan paljon riistaa.”
”Tule takaisin”, Täplätassu aneli, mutta Pöllösilmä jatkoi eteenpäin. Silloin Täplätassu kuuli jonkun toisen saapuvan. Se oli harmaaturkkinen suuri kissa, jolla oli tähtiä turkissaan.
”Olen Selkeä Taivas, Tähtiklaanin perustaja”, Selkeä Taivas sanoi. Hän kumartui ja kuiskasi Täpläturkille:
”Hänen aikansa ei ole vielä. Vie hänet takaisin”.
”Tulehan Pöllösilmä, mennään kotiin”, Täplätassu alkoi ohjata Pöllösilmää takaisin metsän uumenin.

Täplätassu tajusi, että joku tökki häntä lapaan. Hän nousi.
”Oletko kunnossa?” Pilvitäplä kysyi. ”Hei, Pöllösilmä on paljon parempi kuin aikaisemmin!”
”Öäämm…”
”En tiedä mitä teit, mutta sait Pöllösilmän paremmaksi, joten en vaivaa sinua. Ylihuomenna taivallamme Kuukivelle, jossa, tapaat muut parantajat”, Pilvitäplä sanoi. ”Mutta menehän nyt syömään ja lähde vaikka ulos leiristä, jotta saat hengittää tervettä ilmaa.”

*Nyt vähän lyhyt tarina, mutta paljon pidempi pian:)*

Vastaus:

Tarina oli toki lyhyt, mutta hyvin kirjoitettu. Ainoa mikä jäi vaivaamaan, oli viimeinen lause, jossa Pilvitäplä puhuu terveestä ilmasta. Raitis tai puhdas voisi olla parempi adjektiivi, kun harvoin se ilma nyt sairastuu.

Täplätassu saa 9 kokemuspistettä!
- Bloody (11.8.2017)

©2020 Nɪɪᴛʏɴᴋᴜᴋᴋᴀ - suntuubi.com